1.
Vaipunut valtaan
aatosten äkkiä keksi
työntyeheksi
eteensä pilven paltaan.
Hohtehen heljän
loi tähän kuu, min kaari
nous kuni saari
siinnosta aavan seljän.
Maakin jo hohti
hopeissa utuisten huntuin,
kotkasta tuntuin
kohonnehelta kohti.
Puhkoen taajat
pilvien vyöt se kiiti,
yllä jo liiti,
harveni lyönnit laajat.
Näki se eessä
tienohon tasangon laisen,
huikaisevaisen
kuutamon kimmelteessä.
Katseen se täytti,
leviten eteen ja taaksi,
toiseksi maaksi
keveän kirkkaaksi näytti.
Heleärinnat
kohosi kumpuin kuvat,
hahmoutuvat
niinkuni valkeet linnat.
Niiss' oli ylväät
muurien, seinien sarjat,
teräväharjat
tornit ja portit ja pylväät.
Pilvistä toiset
vuoriksi nous, ja ol' lomat
kattehettomat
merien mustien moiset.
Kotvasen vainen
katsetta kaikki ne kiehtoi:
lakeaks liehtoi
tuuli ne nousevainen.
Väistyi ja vajos
linnat ja muurit muhkeet;
yhtä jo uhkeet
toisaalla hohti ja hajos.
Tienoossa tässä
kaikk' elon täyttämäks tuntui,
vaikka se untui
levossa äänettömässä.
2.
Sokaisevalta
kirkkaus kuulti jo silmiin,
kun kohos ilmiin
kuu ehyt aaltojen alta.
Kotka jo näki
liikkuvan pilvien lomain:
siell' luvuttomain
keijujen kisasi väki.
Oli ne laiset
utuisten valkopilvein,
valohon vilvein
väikkehin vajoavaiset.
Toimessa, työssä
kaikk' oli uurastaen,
taivahan laen
pitäen pilvivyössä.
Taivahan aavat
maisemat nuo sopusuhtaan
luovat he, puhtaan
itsensä siinnoks ne saavat.
Miltä me kohtaa
vain sitä silmäämme, sieltä
ikuista kieltä
nuo näyt mielehen johtaa.
Maalle he antaa
valot, ne varjoon kääntää,
sateet he sääntää,
ohjia elon he kantaa.
Katseilta maisten.
itse he loitos lymyy,
hohteena hymyy
kisojen kimaltavaisten.
Rintaas he luovat
kaipuun kauemmaksi,
ahdistavaksi
tuntea maan sun suovat.
3.
Parvet jo keijuin
piiritti kotkan ja kulki
luo ja sen sulki
keskeensä kehänä leijuin.
»Ken olet? Vielä
nähty ei täällä sun laista.
Taivahan maista
ootko vai sinne tiellä?
Ootko sa tuoja
viestien, joit' ei suulla
keijujen kuulla
sanele taivaan Luoja?»
»Saalistamasta
vuorelta tulen, mi laitaa
maan-meren aitaa;
tähtihin tähtään vasta.
Suottapa soisin
airueks taivaan tulla:
samoelulla
usmihin eksyä voisin.»
»Tähtihin koitat?
Kovahan kyllyit maahan?
Toiveittes taahan
määräs jo täälläkin voitat.
Nää helopinnat
oisi sun omasi vailla
äärtä, ja la'illa
vuorien sull' olis linnat.
Itsesi anna
hahmoomme hohtoutua!
Taivohon sua
ei sulat kerkeemmin kanna.
Etäällä maiset
tääll' olis luotasi huolet,
etäällä nuolet
taivahan tuhoavaiset.
Voisi et ikään
kyltyä elohon, jota
vangiks ei ota
kahle ja kaava mikään.
Rusottavaisna
kun itä huomenin hohtais
katsees se kohtais
alati auvommaisna.
Vain tämän maineen
tähtien tavoitus takais:
osaasi jakais
ei moni lapsi aineen.»
4.
»Riemun on maata
kaikki nyt katsellani,
kirkasta ani;
silti en jäädä saata.
Maast' olen, määrää
koskettavaa käyn kohti;
tieltä ken tohti
väistyä, kulki väärää.
Täälläkin lienee
valita vaaroja mulla;
tyyntä ei tulla
taida, jos minne vienee.»
»Mietit jos milloin
pitkiksi taivahan teitä,
muistaos meitä,
impiä ilman, silloin!
Silloin jo maalis
etsimäs kyllin täytit,
voimas kun käytit
siihen, ja vaihtui vaalis.
Määräs on siellä,
minne sä taidat tulla.
Kun se on sulla,
kangastus katseeltas kiellä!»
»Ah, ma jo soisin
uupua tielläni, että
sen sitehettä
teiksi mä tulla voisin.»
Kohoavaksi
kiihtyi jo kotkan souto;
näky ol' outo
keijuinkin katselemaksi.
Kohos se, kerta
kadoten katsehilta
sineen, min silta
tähtinen mittoi merta.