1.
Valtava vuori
maan ikijuurista nousi;
sineä sousi
yllä sen kotka nuori.
Syysvärit väikkyi,
punersi puiden kulta,
lainehet tulta
laskevan päivän läikkyi.
Kaukaista kohti
käyväksi näytti lento.
Määrä mi vento
ylemmäs yhäti johti?
Kulkunsa kiinti
tähtien maille kotka,
tähtien, jotka
kutsuen yllä sen siinti.
Kerta se tähtein
kuunteli kuiskinnasta:
»Maas olet vasta
löytävä luoksemme lähtein.»
»Totta on sana,
minkä mä teiltä kuulin;
itsekin luulin
tuot' elon vainoamana.
Mutt' ikivoimat
sinne mun vasta vienee,
käyty kun lienee
määräni maan mataloimat.»
2.
»Milloin sa itse
mielit, jo tänne tulet,
kaikkein jos kulet
vaarojen vartomitse.
Pelkosi torju,
toiveitten maisten tuoma!
Taivahan suoma
ei tuki haivu ja horju.
Mut menos heitä,
päästä jos pelost' et saata:
lempien maata
kestä et taivahan teitä.»
»Pelost' en tiedä,
maata en mainita soisi.
Tuhoonko voisi
taivahan taival viedä?
Jos väsyn, hetki
kuoloni silloin on seessä,
mut se on eessä,
kuink' elon kulkikin retki.
Nyt tahi vinhan
päättyissä päiväini luvun,
sama se; suvun
suurien saavutinhan.
Perille pääsen
määrähän aina tähän:
yrittämähän
menin, ja maine jää sen.»
3.
Luoveja luoden
kohos se kotkien lailla,
kahleita vailla
katseensa kaarrella suoden.
Näki se allaan
vuorensa; jonka lehtoon
aurinko ehtoon
loi palon purppurallaan.
Eessä sen hajos
ulappa saaria saartain,
kunnes se kaartain
taivahan kantehen kajos.
Toisella puolla
metsä ol' lakeaks mennen;
monesti ennen
saalista samos se tuolla.
Sivulla saloin
tasanko aava alkoi;
järvet sen halkoi,
puuntivat täplät taloin.
Laa'an ol' laita
vuorien piirittämä;
kauimmat nämä
kotkan ol' aluemaita.
Nähdä ol' uudet
mannerten muodot noiden,
uunn' ulapoiden
rusotti rannattuudet.
4.
Kotkan jo rintaan
rajuna riemu heräs,
katsehen teräs
kajasti kaihoamistaan
»On toki täällä
oloni väljä ja vapaa!
Täällä en tapaa
pienuutta pintojen päällä.
Estett' en kohtaa,
auttajan ainoastaan:
ilman, mi vastaan
väreillen heljänä hohtaa.
Tääll' ylähällä
itseni olla saan ma:
jättäen maan ma
sen ja'an silmäämällä.
Meri jo toinen
tasangon takaa päilyy,
yllä sen häilyy
autere aurinkoinen.
Rajalta ruskoin
saarekas siintää aukee,
rannatta raukee,
kuin se min onneksi uskoin.
Toisaalla tumma
vuorien vartio nukkuu,
hämyhyn hukkuu
salojen sankkuus summa.»
5.
Himmeäks heittyi
meren ja maan jo piiri,
kaistaksi kiiri
päivä, ja yöhön peittyi.
Siintivät sumut
keskeltä öisen häivän,
kaukaiset päivän
hiljentyneet oli humut.
Tähysi tuosta
kotka jo taivahalle,
helottavalle
ruskojen viime vuosta.
Kuvasti vesiin
kulkue pilvipilkkuin,
väleistä vilkkuin
kuulsivat tähdet esiin.
Oudon ol' lainen
monenkin tuike tähden,
maasta mi nähden
tuttu ol' uskouvainen.
Kirkkahammilta
näytti ne nyt ja kuni
katoova uni
katsoa kaukaisilta.
Kotka ol' yksin
keskellä öistä aavaa,
autioks saavaa
pimeän piirityksin.
6.
Mietettä monta
mielehen matka jo johti,
kulkeva kohti
tienoota tuntematonta.
»Toiveita takaa
ajat sa turhan vuoksi;
tähtien luoksi
ei halu vie vain vakaa.
Olosi oman
heitit ja heimos suojan;
maan, tukes tuojan,
hylkäsit harhattoman.
Salosi laajat
sinulta sinne jäivät;
päättää nyt päivät
siellä sun saaliisi saajat:
Etsimäs elon
aikanas saisit sa aivan
välttäen vaivan:
hengeksi muuttuisit helon.
Taivahan tähdet
tylyinä tuolla loistaa,
katseensa toistaa:
turhaan sa luoksemme lähdet.
Pakene, palaa,
häpeäs yöhön haihda,
tienohos vaihda
toisehen, sinut mi salaa!»
7.
Silloinpa säikkyi
kotka jo itseänsä;
sydämessänsä
taas tuli lumottu läikkyi.
»Itse mä aloin
kulkea tietä tätä;
en sitä jätä
käskystä vierasten valoin.
Sisinpä selon
antavi aina parhaan,
kuljenko harhaan,
ikuisen luoma elon.
Ei elo pyhä
horjuen omaansa eitä;
käy elon teitä,
ken yleneepi yhä.
Tääll' elon täyden
etenen välkkyvuota;
työläs ois tuota
tavata tannerta käyden.
Pisara ainoo
sen ikivoiman veestä
estää jo eestä
kaiken, mi vaarana vainoo.
Tietäsi jatka!
Suuri ei määrä se oisi,
suoda min voisi
vaaraton, maineeton matka.»