XVII.

Taide on yksi kahdesta ihmiskunnan kehityksen orgaanista. Sanan

kautta vaihdamme ajatuksiamme, taiteen avulla taas tunteitamme muiden

ihmisten kanssa, ei ainoastaan nykyään elävien, vaan myöskin entisten

ja tulevien sukupolvien kanssa. Ihmiskunnan täytyy hyväkseen käyttää

näitä kahta yhdyselämän orgaania ja sen vuoksi tuo niiden turmeltuminen

välttämättä mukanaan vahingollisia seurauksia sille yleisölle, jonka

keskuudessa turmeltuminen on tapahtunut. Meidän aikamme taide on

turmeltunutta ja senvuoksi ei se kykenekkään täyttämään tehtäväänsä.

Joka päivä ilmestyy toiselta puolen väärennettyjä taideteoksia,

jotka tarjoovat ihmisille jonkimmoista huvia, mutta samalla tuovat

mukanaan turmelusta, toiselta puolen taas vähäarvoisia, yksinomaisia

taideteoksia, jotka ovat suurimmassa osassa yleisöä turmelleet maun ja

hävittäneet kyvyn vastaanottaa todellista taidevaikutusta ja tuntea

niitä tunteita, joita koko ihmiskunnan sydämissä liikkuu ja joiden

tulkkina ainoastaan taide voi olla.

Mitä ihmiskunta on parasta aikaan saanut taiteen alalla jää vieraaksi

niille ihmisille, joihin taide ei enään voi mitään vaikuttaa ja sen

sijaan tulee valheellinen tai vähäarvoinen taide. Aikamme yleisö

ihailee silmittömästi kuuluisuuden saavuttaneita kirjailijoita,

maalareja ja säveltäjiä y.m. kykenemättä enään arvostelemaan kaikkein

ylevintä tai yksinkertaisinta taidetta.

Kadotettuaan kykynsä vastaanottaa taiteen vaikutusta, elävät ja

kasvavat yliluokkain ihmiset ilman taiteen jalostuttavaa vaikutusta.

Sentähden vaikka he ulkonaisesti kehittyvätkin, ei heissä voi huomata

mitään sisällistä kehitystä hyvyyteen, päinvastoin tulee heidän

sielunsa yhä raaemmaksi.

Tämä kaikki on seurauksena siitä, että meidän yleisöltämme puuttuu

taidetta, joka on välttämätön kehityksen orgaani. Mutta turmeltuneen

taiteen seuraukset ovat vielä moninaisemmat ja vahingollisemmat.

Kaikkein silmäänpistävimpänä seurauksena on se, että tämän hyödyttömän

ja suurimmaksi osaksi vahingollisen taiteen hyväksi uhrataan tavattoman

paljon työvoimaa, jopa ihmishenkiäkin. Todellakin hirveätä on

ajatella, millä jännityksellä ja kuinka suurilla uhrauksilla tekevät

työtä tällä alalla miljoonat ihmiset, joilla ei ole aikaa eikä

mahdollisuutta tehdä kaikkein välttämättömintä itseänsä ja perhettänsä

varten. 10, 12, 14 tuntia yössä latovat he vale-taiteellisia

kirjoja, jotka levittävät ainoastaan tapainturmelusta ihmisissä

tahi raatavat teaattereissa, näyttelyissä, taulukokoelmissa, jotka

samaten suuremmaksi osaksi ainoastaan turmelevat ihmisiä. Mutta

vielä kauheampaa on se, että vilkkaita, kaikkeen hyvään taipuvaisia

lapsia, pakoitetaan 10, 15 vuoden kuluessa 6, 8 jopa 10 tuntia

päivässä joko soittamaan ilomusiikkia tai vääntelemään jäseniään,

kävelemään varpaillaan ja nostelemaan jalkojaan päätä korkeammalle

tai lausumaan runoja tai piirustamaan mallien tai luonnon mukaan tai

kirjoittamaan aineita vissien sääntöjen mukaan. Näissä ihmiselle

sopimattomissa harjoituksissa, jotka usein kestävät kauvan vielä heidän

täysikasvuisiksikin tultuaan kadottavat he ruumiin ja sielun voimansa

ja oikean elämänkäsityksen. Kauheata ja säälittävää sanotaan olevan

nähdä pieniä akrobaatteja, jotka panevat jalkansa niskansa taakse,

mutta yhtä säälittävää on nähdä 10-vuotisia lapsia antamassa konserttia

tai samanikäisiä koulupoikia lukemassa ulkoa latinan kieliopin

poikkeuksia... Mutta ei siinä kyllin, että tällaiset lapset pilaantuvat

ruumiillisesti ja henkisesti, he turmeltuvat myöskin siveellisesti,

tulevat kelvottomiksi kaikkeen, mikä todellakin olisi ihmiselle

tarpeellista. Eläen rikkaiden ihmisten huviksi kadottavat he tunteen

ihmisarvostaan, heissä kehittyy siihen määrään yleisön kiitoksen

himo, että he kärsivät, jolleivät saa tyydytetyksi turhamaisuuttaan;

kaikki henkiset voimansa uhraavat he tämän himon tyydyttämiseksi.

Mutta kaikkein traagillisinta on se, etteivät tällaiset ihmiset,

joiden elämä on uhrattu taiteen hyväksi, tuo taiteelle mitään hyötyä,

vaan päinvastoin suurta vahinkoa. Akatemioissa, gymnaaseissa,

konservatoorioissa opetetaan väärentämään taidetta ja tätä

oppiessaan turmeltuvat oppilaat niin täydellisesti, että heille

tulee mahdottomaksi luoda todellista taidetta ja siten tulevat he

käsityöläisiksi, joiden velvollisuutena on valmistaa niitä väärennetyn,

vähäarvoisen ja turmeltuneen taiteen tuotteita, joita kaikkialla voimme

nähdä.

Toisena seurauksena on se, että taideteokset, joita niin kauheassa

määrässä valmistavat lukemattomat ammattitaiteilijat ja jotka ovat

aikamme rikkaiden huvituksena, antavat näille tilaisuuden elää ei

ainoastaan epäluonnollista, vaan myöskin heidän itsensä hyväksymiä,

humaanisuusprinsiippiä vastaan sotivaa elämää. Mahdotointa olisi elää

rikkaiden, joutilasten ihmisten ja varsinkin naisten tavoin, kaukana

luonnosta ja eläinmaailmasta, teennäisissä olosuhteissa, veltostunein

tai voimistelusta rumasti muodostunein jäsenin ja heikontuneella

elämäntarmolla, jollei olisi olemassa n.k. taidetta, sitä ajanviettoa

ja huvitusta, joka johtaisi heidän silmänsä näkemästä oman elämänsä

järjettömyyttä ja pelastaisi heitä jäytävästä ikävän tunteesta. Ottakaa

näiltä ihmisiltä pois teaatterit, konsertit, näyttelyt, pianonsoitot,

romansit, romaanit, joilla he viettävät aikansa varmasti vakuutettuina

siitä, että mokoma ajanvietto on hienostunutta, esteettistä ja

hyvää, jos otetaan taide pois mesenaateilta, jotka ostavat tauluja,

suojelevat soittoniekkoja, seurustelevat kirjailijain kanssa, niin

tulee elämä heille sietämättömäksi, he menehtyvät ikävästä huomatessaan

oman elämänsä järjettömyyden ja laittomuuden. Ainoastaan se, jota

heidän keskuudessaan nimitetään taiteeksi, tekee heille mahdolliseksi

kestämään omaa tyhjää elämäänsä, se kääntää pois heidän huomionsa

heidän elämänsä järjettömyydestä.

Kolmantena seurauksena taiteen turmeltumisesta on se hämmennys, jonka

se aikaan saa lasten ja kansan käsitteissä. Ihmisillä, joita yleisömme

valheelliset teoriiat eivät vielä ole pilanneet, työkansalla ja

lapsilla on sangen määrätty käsitys siitä, mistä kannattaa ihmisiä

ylistää ja kunnioittaa. Syynä ihmisten ylistämiseen voi lasten ja

rahvaan mielestä olla joko ruumiillinen voima: Herkules, vanhat

sankarit, valloittajat, tai henkinen, siveellinen voima: Kristus, joka

vapaaehtoisesti kuoli ristillä lausumansa totuuden puolesta. Tällaiset

ihmiset ovat rahvaalle ja lapsille käsitettäviä. He ymmärtävät,

että ruumiillista voimaa täytyy kunnioittaa, sillä se pakoittaa

kunnioittamaan itseään; siveellistä voimaa ei turmelematoin ihminen

myöskään voi olla kunnioittamatta, sillä siihen pakoittaa häntä

koko hänen henkinen olemuksensa. Mutta kansa ja lapset tulevatkin

huomaamaan, että paitsi näitä heidän ylistämiään ja kunnioittamiaan

voiman ja hyveen sankareita on olemassa ihmisiä, joita arvossa pidetään

ja ylistellään vielä enemmän kuin heidän sankariaan ainoastaan

sentähden, että ne osaavat hyvin laulaa, kirjoittaa runoja tai tanssia.

He näkevät, miten laulajat, kirjailijat maalarit, tanssijattaret

kokoovat taskuihinsa miljoonia ja saavat osalleen suurempia

kunnianosotuksia kuin pyhimykset. Tämä kaikki saattaa lasten ja rahvaan

mielen hämmennyksiin.

Kun 50 vuotta oli kulunut Puschkinin kuolemasta, annettiin painosta

helppohintainen painos hänen teoksistaan, jotka siten levisivät kansan

keskuuteen ja Moskovassa pystytettiin hänelle muistopatsas. Siihen

aikaan sain minä kirjeitä monelta talonpojalta, jotka tahtoivat tietää,

miksi Puschkinia niin kunnioitettiin? Vielä näinä päivinä tuli luokseni

eräs Saratovin pikkuporvari, jonka tämä kysymys nähtävästi oli vienyt

järjiltä. Hän oli tullut Moskovaan syyttämään papistoa siitä, että se

oli ollut mukana "monumentin" pystyttämisessä herra Puschkinille.

Mutta itse asiassa voi sangen hyvin mielessään kuvitella tällaisen

kansanmiehen hämmästystä, kun hän joko sanomalehdistä saa lukea tai

muilta kuulla, että papisto, korkein virkamiehistö ja muut Venäjän

etevimmät suurilla juhlallisuuksilla paljastavat muistopatsaan suurelle

miehelle, Venäjän hyväntekijälle ja ylpeydelle — Puschkinille, josta

hän sitä ennen ei ollut kuullut mitään. Kaikkialta kuulee ja lukee

hän tästä tapauksesta ja hän otaksuu, että se, joka saa osakseen

niin suuria kunnianosotuksia, varmaankin on ollut suuri ihminen joko

voiman tai hyveen puolesta. Hän koettaa saada selville, mikä mies

Puschkin oikeastaan oli. Kuultuaan, ettei Puschkin ollut sankari eikä

sotapäällikkö, vaan yksityinen ihminen ja kirjailija, otaksuu hän,

että Puschkin on ollut pyhimys, joka on johtanut ihmisiä hyvään, ja

hän kiiruhtaa lukemaan tai kuulemaan jotakin hänen elämästään ja

teoksistaan. Mutta kuinka suuri onkaan hänen hämmästyksensä saadessaan

tietää, että Puschkin oli enemmän kuin kevytmielinen mies, että hän

kuoli kaksintaistelussa, koettaessaan murhata toista, että koko hänen

ansionsa on siinä, että hän kirjoitteli välistä hyvinkin sopimattomia

rakkausrunoja.

Hyvin ymmärtää hän, että vanhat bogatirit, Aleksanteri Suuri tai

Napoleon olivat suuria miehiä, sillä jokainen heistä olisi voinut

musertaa hänet ja tuhannen hänen vertaistaan; samoin ymmärtää hän,

että Budda, Sokrates ja Kristus olivat suuria, sillä hän tietää ja

tuntee, että hänen ja kaikkien ihmisten pitäisi olla samallaisia, mutta

mitenkä ihminen on suuri sentähden, että hän on kirjoittanut runoja

naisrakkaudesta, sitä hän ei voi käsittää.

Samaa liikkuu varmaankin normandilaisen tai bretanjelaisen talonpojan

mielessä, kun hän kuultuaan että Bodelère'lle pystytetään muistopatsas,

"une statue", samallainen kuin Jumalan äidin kunniaksi on pystytetty,

lukee tai kuulee muilta "Fleurs du malain" sisällyksen tahi kuultuaan

muistopatsaasta Verlaine'ille saa tietää tämän miehen kurjista,

turmeltuneista elintavoista ja lukea hänen runojaan. Minkälaista

hämmennystä vaikuttaakaan rahvaan ihmisessä tieto siitä, että jollekin

Patti'lle maksetaan 100 000 yhdestä konserttikaudesta, tai jollekin

maalarille saman verran yhdestä ainoasta taulusta tai jollekin

rakkausromaanin kirjoittajalle vielä enemmän.

Sama on asianlaita lasten suhteen. Muistan, miten itse tunsin samaa

kummastusta ja hämmästystä. Ainoastaan tukehuttamalla itsessäni

siveellisen arvon tunteen ja antamalla taideteoksille valheellisen,

luonnottoman merkityksen voin asettaa taiteilijat bogatirien ja

siveellisten sankarien rinnalle. Ja samaa tuntee jokainen lapsi ja

kansan ihminen saadessaan tietää niistä kummallisista palkinnoista ja

kunnianosoituksista, jotka tulevat taiteilijain osaksi.

Mutta onpa tällä meidän yleisömme valheellisella suhteella taiteesen

vielä neljäskin seuraus. Se on siinä, että yliluokkien ihmiset

totuttuaan ristiriitaisuuteen kauniin ja hyvän välillä asettavat

korkeimmaksi ideaalikseen kauneuden siten unohtaen siveellisyyden

vaatimukset. Sen sijaan että he tunnustaisivat taiteen vanhentuneeksi,

pitävät he siveellisyyttä vanhanaikaisena, jolla ei muka ole merkitystä

niin korkealla kehityskannalla olevien ihmisten suhteen kuin he ovat.

Tämä katsantokanta on jo kauvan ollut vallalla yleisössä, mutta viime

aikoina on se saanut vielä suurempaa jalansijaa Nietzschen ja hänen

seuraajiensa sekä heidän kanssaan yhtä mieltä olevien dekadenttien ja

englantilaisten esteetikkojen kannattamana. Dekadentit ja muutamat

esteetikot kieltävät teoksissaan kaiken siveellisyyden ja ylistävät

siveettömyyttä.

Tämän taideteoriian ohella ja osaksi sen synnyttämä on samallainen

filosoofinen teoriia. Äskettäin sain Amerikasta kirjan nimeltä "The

survival of the fittest. Philosophy of Power" 1897 - by Ragnar Redbeard,

Chicago 1896. Kirjan pääsisältönä on, kuten esipuheesta käy selville,

se että on aivan järjetöntä arvostella hyvää juutalaisten profeettain

ja mesiasten valheellisen filosofiian mukaan. Oikeus ei perustu

oppiin, vaan valtaan. Kaikki lait, käskyt ja opit, joiden mukaan

meidän ei pidä tehdä muille mitään, mitä emme toivoisi muiden meille

tekevän, ovat itsessään aivan tehottomia, merkitystä antavat niille

vasta ruoska, vankila ja miekka. Todellisesti vapaa ihminen ei ole

velvollinen tottelemaan mitään määräyksiä, enempää jumalallisia kuin

inhimillisiäkään. Totteleminen on heikkouden, tottelemattomuus taas

miehuuden merkki. Ihmisiä ei saa sitoa traditsioonit, jotka heidän

vihollisensa ovat keksineet. Koko maailma on liukas taistelukenttä.

Ideaalinen oikeus on siinä, että voitetulta kiusataan ja halveksitaan.

Vapaa ja urhoollinen voi valloittaa koko maailman. Sentähden tulee aina

olemaan ikuinen sota elämästä, maasta, rakkaudesta, naisista, vallasta

ja kullasta, (Vähän samaan tapaan kirjoitti muutama vuosi sitten

kuuluisa, hienosti sivistynyt akadeemikko Vogué). Maa aarteineen on

"rohkean saalis".

Tekijä on nähtävästi Nietzschestä riippumatta tajuttomasti tullut

samaan oppiin, jota saarnaavat uudenaikaiset taiteilijat.

Nämät väitteet, opin muodossa esitettyinä, hämmästyttävät meitä.

Itse asiassa sisältyvät ne kauneudelle perustuvan taiteen ideaaliin.

Yliluokkiemme taide on antanut ihmisille tämän ideaalin, joka itse

asiassa ei ole muuta kuin Neron, Stenko Eazinin, Napoleonin ja heidän

puoluelaistensa, ihailijoittensa ja imartelijoittensa vanha ideaali, ja

yhä syvemmälle juurruttaa taide sen ihmisten mieliin.

Siveellisyyden ideaalin väistyminen kauneuden, nautinnon ideaalin

tieltä on neljäntenä ja kauneimpana seurauksena yleisömme taiteen

turmeltumisesta. Kauheata on ajatella ihmiskunnan kohtaloa, jos

tällainen taide pääsee leviämään kansan syviin riveihin, ja alku siihen

on jo huomattavissa.

Viides seuraus on tärkein ja se on siinä, että Euroopan yliluokkain

keskuudessa rehottava taide suorastaan turmelee ihmisiä tartuttamalla

heihin huonoa ja ihmiskunnalle vahingollista taikauskoa, valheellista

patriotismia ja erittäinkin hekumallisuutta.

Jos käännämme huomiomme kansan tietämättömyyteen, niin huomaamme, että

tärkeimpänä syynä siihen ei suinkaan ole koulujen ja kirjastojen puute,

kuten me olemme tottuneet luulemaan, vaan se taikausko, joka kansaan

on piintynyt ja jota yhä vielä taide kaikin tavoin levittää. Tämä

taikausko on kahdenlaista — vale-uskonnollista ja patrioottista.

Aikamme taide turmelee myöskin ihmisten käsityksen elämän tärkeimmästä

kysymyksestä — sukupuoliyhteydestä. Kaikki tiedämme me itsestämme ja

isät ja äidit sitäpaitsi lapsistaan, miten kauheat ruumiin ja sielun

tuskat ja miten suuri voiman hukka on seurauksena sukupuolivietin

hillitsemättömästä tyydyttämisestä. Aina maailman alusta asti, aina

Troijan sodasta, jonka syynä oli irstaisuus, rakastuneiden itsemurhiin

asti, joista saa lukea miltei jokaisesta sanomalehdestä, on suurin osa

ihmiskunnan kärsimyksistä saanut alkunsa juuri irstaisuudesta.

Mutta siitä huolimatta on hyvin harvoilla poikkeuksilla taiteen, sekä

oikean että valheellisen, tarkoituksena ainoastaan kuvata ja kiihottaa

sukupuoliviettiä kaikissa sen eri muodoissa. Ei tarvitse muuta kuin

muistaa kaikkia niitä romaania sukupuoliviettiä kiihoittavine, raakoine

rakkauskohtauksineen, joista nykyinen kirjallisuus on niin rikas, —

kaikkia niitä tauluja ja kuvanveistoksia, jotka kuvaavat paljaita

naisruumiita tai muita hävyttömyyksiä, ja jotka painetaan kuvalehtiin

ja reklaami-ilmoituksiin, ei tarvitse muuta kuin kääntää huomionsa

kaikkiin niihin roskamaisiin oopperoihin ja operetteihin, lauluihin ja

romanseihin, joita kaikkialla on nähtävänä ja kuultavana, tullakseen

siihen johtopäätökseen, että nykyisen taiteen tarkoituksena on

ainoastaan tapainturmeluksen levittäminen.

Nämät ovat tärkeimmät seuraukset meidän yleisömme turmeltumisesta.

Siten se, jota yleisömme keskuudessa pidetään taiteena ei suinkaan

ole omiaan auttamaan ihmiskuntaa eteenpäin kehityksessä, vaan miltei

enemmän kuin mikään muu estää hyvän toteutumista meidän elämässämme.

Epäilemättä tulee jokainen, jolla ei ole tekemistä taidetuotannon

kanssa ja joka siis ei ole sidottu taiteen intresseihin, tehneeksi

itselleen saman kysymyksen, jonka minä tein tämän kirjan alussa,

nimittäin, onko oikeudenmukaista, että sille, jota me kutsumme

taiteeksi, ja jota ainoastaan pieni osa yleisöä saa nauttia, uhrataan

niin paljon työtä, ihmishenkiä ja siveellisyyttä. Tähän kysymykseen

täytyy minun nyt vastata kieltävästi, sellaiset uhraukset ovat

oikeudettomia. Näin vastaa terve järki ja turmeltumatoin siveellinen

tunne. Sille, jota meidän keskuudessamme pidetään taiteena, ei

ainoastaan pidä uhrata mitään, vaan tulee päinvastoin kaikkien

ihmisten, jotka haluavat elää onnellisina, koettaa kaikin tavoin

hävittää tätä taidetta, sillä se on yksi suurimmista paheista,

jotka ihmiskuntaa raskauttavat. Jos nostettaisiin kysymys siitä,

onko kristikunnalle parasta että se hylkää kaiken sen, jota nykyään

pidetään taiteena, sekä hyvän että valheellisen taiteen, niin luulen

jokaisen ymmärtäväisen ja siveellisen ihmisen vastaavan tähän

kysymykseen samaten kuin Plato "Tasavallassaan" tai kaikki kristityt

ja muhamettilaiset ihmiskunnan opettajat; hän sanoisi: "Parempi on

olla vailla kaikkea taidetta kuin omata nykyinen turmeltunut taide

ja nykyiset taidemukaelmat". Onneksi ei tämä kysymys ole kenenkään

ratkaistavissa. Ihminen yleensä ainoastaan voi, mutta meidän

sivistyneitten, jotka aseinamme tähden kykenemme käsittämään elämämme

ilmiöiden merkityksen, täytyy ymmärtää erehdyksemme, jossa meidän ei

tule itsepintaisesti pysyä, vaan koettaa vapautua siitä.