XVI.

Taide, samoin kuin puhekkin, on yksi niistä välikappaleista,

joiden avulla ihmiset lausuvat toisilleen ajatuksensa ja tunteensa

ja sen vuoksi edistää se myöskin ihmiskunnan kehittymistä. Puhe

tekee mahdolliseksi nykyiselle sukupolvelle saamaan selvää menneen

sukupolven tai aikamme etevimpien henkilöiden kokemuksen tai

ajattelemisen kautta hankkimista tiedoista; taide taas ilmaisee

meille entisten sukupolvien ja oman aikamme etevimpien tunteet. Ja

samoin kuin oikeammat, tarpeellisemmat tiedot saattavat unhotuksiin

väärät ja tarpeettomat, aivan samoin myöskin paraimmat ja ihmisten

onnellisuudelle välttämättömimmät tunteet sysäävät syrjään vähemmän

hyvät ja välttämättömät. Siinä on taiteen tarkoitusperä. Sentähden on

taide sisällykseltään sitä parempaa, mitä paremmin se voi täyttää tämän

tarkoituksensa.

Tunteitten arvon taas, s.o. ovatko ne pidettävät hyvinä vaiko huonoina,

määrää ajan uskonnollinen vakaumus.

Jokaisella historiallisella ajanjaksolla ja jokaisella säätyluokalla

on oma käsityksensä elämästä, joka käsitys määrää sen korkeimman

hyvän, johon aikakauden ihmiset pyrkivät. Tämä käsitys on määrätyn

ajanjakson ja yleisön uskonnollinen vakaumus. Muutamat aikakauden

etevämmät ihmiset lausuvat aina selvään julki tämän vakaumuksen, jonka

kaikkikin enemmän tai vähemmän selvästi tuntevat. Jos meistä näyttää,

ettei yleisössä ole mitään uskonnollista vakaumusta, niin tulee se

siitä, ettemme tahdo nähdä sitä. Huomata sitä taas emme useasti tahdo

sentähden, että se on ristiriidassa meidän elämämme kanssa ja tuomitsee

sen vääräksi.

Yleisön uskonnollista vakaumusta voi verrata juoksevan virran suuntaan.

Virralla on aina määrätty juoksunsa. Uskonnollinen vakaumus osoittaa

sitä suuntaa, jonne enemmän tai vähemmän tajullisesti pyrkivät kaikki

tähän yleisöön kuuluvat ihmiset.

Sentähden on jokaisella yleisöllä aina oma uskonnollinen vakaumuksensa.

Ja tämän vakaumuksen mukaan on aina arvosteltu taiteen ilmaisemia

tunteita. Tämän vakaumuksen perustuksella on monenlaatuisista taiteista

aina eroittunut se taide, joka ilmaisee tunteita, jotka elämässä

toteuttavat ajan uskonnollisen vakaumuksen. Tällaista taidetta on

aina pidetty suuressa arvossa ja kannatettu. Taide taas, joka ilmituo

menneitten aikain uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita,

on elähtänyttä. Sentähden onkin se aina osakseen saanut ankaraa

arvostelua ja halveksimista. Kaikki muu taide taas, joka ilmaisee mitä

erilaisimpia tunteita, joiden kautta ihmiset ovat vuorovaikutuksessa

keskenään on aina arvossa pidetty, kunhan sen ilmituomat tunteet

vaan eivät ole ristiriidassa uskonnollisen vakaumuksen kanssa.

Siten esim. kannattivat ja arvossapitivät kreikkalaiset kauneutta,

voimaa ja miehuutta esittävää taidetta, jota vastoin he hylkäsivät

ja halveksivat raakaa aistillisuutta, alakuloisuutta ja velttoutta

ilmaisevaa taidetta. Juutalaiset taas pitivät arvossa sitä taidetta,

joka ilmitoi uskollisuuden ja nöyryyden tunteita heidän Jumalaansa

kohtaan ja kunnioitusta hänen käskyilleen (ensimäinen Mooseksen kirja,

profeetat, psalmit), jota vastoin heidän keskuudessaan halveksittiin

epäjumalanpalvelusta ylistelevää taidetta (kultainen vasikka). Kaikkeen

muuhun taiteesen — kertomuksiin, lauluihin, tansseihin, talojen,

talouskapineiden, pukujen koristamiseen — joka ei sotinut uskonnollista

tunnetta vastaan, ei käännetty mitään huomiota. Aina ja kaikkialla

on siis taidetta arvosteltu sisällyksensä mukaan ja siltä kannalta

sitä tuleekin arvostella, sillä sellainen suhde taiteesen riippuu

ihmisluonteen ominaisuuksista, jotka eivät milloinkaan muutu.

Meidän aikanamme on hyvin levinnyt se mielipide, että uskonto on

taikauskoa, jonka ihmiskunta jo on hyljännyt, ja sentähden otaksutaan,

ettei nykyaikana ole mitään kaikille yhteistä uskonnollista vakaumusta,

jonka mukaan voitaisiin taidetta arvostella. Tällainen mielipide on

hyvin yleinen nykyajan puolisivistyneissä piireissä. Ihmiset, jotka

eivät tunnusta kristinuskoa sen oikeassa merkityksessä sentähden,

että se riistää heiltä heidän yhteiskunnalliset etuoikeutensa, ja

jotka sentähden keksivät kaikenlaatuisia filosoofisia ja esteettisiä

teoriioita, jotka salaavat heiltä heidän elämänsä järjettömyyden ja

rikollisuuden, eivät voikkaan toisin ajatella. Nämät ihmiset sekottavat

uskonnollisen vakaumuksen ulkonaisen uskontunnustuksen kanssa ja

sentähden luulevat, että he kieltämällä uskontunnustuksen samalla

myöskin kieltävät uskonnollisen vakaumuksen.

Mutta kaikki nämät uskontoa vastaan tehdyt hyökkäykset ja

kokeet muodostaa uskonnolliselle vakaumukselle vastaista

maailmankatsantokantaa kaikkein parhaiten osoittavat tällaisen

vakaumuksen olemassa olon — vakaumuksen joka tuomitsee ihmisten

elämäntavan, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa.

Jos ihmiskunta kehittyy, niin täytyy olla jotakin, joka antaa tälle

kehitykselle määrätyn suunnan. Tällaisena suunnan määrääjänä on aina

ollut uskonto. Koko historia osoittaa, että ihmiskunnan kehitystä

aina on ohjannut uskonto. Koska ihmiskunta varmasti yhä kehittyy ja

koska tämä kehittyminen ei ole mahdollinen ilman uskonnon johtoa, niin

täytyy myöskin nykyaikana olla olemassa uskonto. Huolimatta siitä,

miellyttääkö se n.k. sivistyneitä tahi ei, täytyy heidän kuitenkin

myöntää uskonnon olevan olemassa — en tarkoita eri uskontunnustuksia,

kreikkalaiskatoolista, roomalaiskatoolista, protestantista y.m.

vaan uskonnollista vakaumusta —, joka on välttämätöin ihmiskunnan

kehittymiselle. Jos siis meillä on uskonnollinen vakaumus, niin täytyy

meidän myöskin arvostella taidetta tämän vakaumuksen perustuksella ja

arvossa pitää ja kannattaa taidetta, joka julkilausuu uskonnollisesta

vakaumuksesta lähteviä tunteita sekä hyljätä ja halveksia tämän

vakaumuksen kanssa ristiriidassa olevaa taidetta.

Aikamme uskonnollinen vakaumus, yleisimmässä ja käytännöllisimmässä

merkityksessään, on vakaumus siitä, että meidän aineellinen ja

henkinen, yksityinen ja yhteinen, ajallinen ja ikuinen onnemme on

ihmisten veljellisessä yhteiselämässä ja heidän rakkaudessa toinen

toisiinsa. Ei ainoastaan Kristus, vaan myöskin kaikki menneen ajan

paraimmat ihmiset ovat julkilausuneet tämän vakaumuksen. Se on myöskin

johtavana aatteena kaikissa niissä pyrinnöissä, joiden tarkoituksena

on poistaa kaikki esteet ja keksiä keinoja ihmisten yhtymiselle

yhdeksi ainoaksi veljeskunnaksi. Tämän vakaumuksen perustuksella tulee

meidän arvostella kaikkia elämän ilmiöitä, siis myöskin taidetta,

arvossa pitää ja edistää sellaista, joka ilmituo tästä uskonnollisesta

vakaumuksesta lähteviä tunteita ja hylätä sellaisen, joka on

ristiriidassa tämän vakaumuksen kanssa eikä antaa muulle taiteelle

sille kuulumatonta merkitystä.

Renesanssiajan ihmiset tekivät tässä suhteessa suuren erehdyksen,

joka on vallalla vielä meidänkin päivinä. Erehdys ei ollut siinä,

että tämän aikakauden yliluokat eivät arvossa pitäneet uskonnollista

taidetta eivätkä myöntäneet sille mitään merkitystä (sen ajan ihmiset

eivät voineetkaan olla antamatta sille merkitystä, sentähden että he,

samoin kuin meidänkin aikamme yliluokat, eivät voineet uskoa sitä,

jota yleensä pidettiin uskontona), vaan erehdys oli siinä, että he

todellisen uskonnollisen taiteen sijaan asettivat sen vähäarvoisen

taiteen, jonka tarkoituksena on ainoastaan ihmisten nautinto, toisin

sanoen rupesivat uskonnollisena taiteena arvossa pitämään ja edistämään

sellaista, joka ei ollenkaan olisi ansainnut arvossapitoa ja kannatusta.

Yksi kirkkoisistä sanoo, ettei ihmisten suurin onnettomuus ole siinä,

etteivät he tunne Jumalaa, vaan siinä, että he Jumalan sijaan asettavat

sen, joka ei ole Jumala. Sama on asian laita taiteen suhteen. Meidän

jalkamme yliluokkien suurin puute ei ole siinä, ettei heillä ole

uskonnollista taidetta, vaan siinä, että he ylevimmän uskonnollisen

taiteen sijaan ovat asettaneet mitä vähäarvoisimman, suurimmaksi osaksi

vahingollisen taiteen, jonka tarkoitusperänä on muutamien harvojen

nautinto, ja joka jo tämän erikoisasemansa vuoksi on ristiriidassa sen

kristillisen kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden aatteen kanssa, joka

muodostaa aikamme uskonnollisen vakaumuksen. Uskonnollisen taiteen

sijaan on asetettu tyhjä, usein turmiollinenkin taide, jolla ihmiset

koettavat tyydyttää todellisen uskonnollisen taiteen tarvetta, taiteen,

joka on välttämätöin elämän jalostuttamiseksi.

Tosin se taide, joka tyydyttää meidän aikamme uskonnollisen

vakaumuksen vaatimuksia, ei ole entisen taiteen kaltainen, mutta tästä

erilaisuudesta huolimatta on kuitenkin meidän aikamme uskonnollisen

taiteen olemus selvä ja täysin ymmärrettävä sille, joka ei tahallaan

itseltään salaa totuutta. Entisinä aikoina oli uskonnollinen vakaumus

yhdyssiteenä suurempiin eli pienempiin yhdyskuntiin kuuluvien ihmisten

välillä, kuten juutalaisten, ateenalaisten tai Rooman kansalaisten

välillä. Sen vuoksi saivat sen ajan taiteen ilmaisemat tunteetkin

alkunsa halusta hankkia näille yhdyskunnille mahtavuutta, suuruutta,

voimaa ja menestystä ja taiteen sankareina voivat sentähden olla

ainoastaan ne, jotka voimallaan, kavaluudellaan, tai julmuudellaan

edistivät yhteistä hyvää (Odysseus, Jaakoppi, Simson, Herkules y.m.

sankarit). Meidän aikanamme taas ei uskonnollinen vakaumus ole minkään

erityisen yhdyskunnan eli yleisön yhteisenä omaisuutena. Se päinvastoin

vaatii kaikkien ihmisten yhtymistä ilman eroitusta ja korkeampana

kaikkia muita hyveitä pitää se veljellisen rakkauden kaikkiin ihmisiin

ja sen vuoksi ovatkin meidän aikamme taiteen ilmaisemat tunteet

täydellisessä ristiriidassa menneen ajan taiteen ilmaisemien tunteiden

kanssa.

Todellista kristillistä taidetta ei vielä tähän asti ole voinut

vakaantua, sentähden, ettei kristillis-uskonnollinen vakaumus

ollut mikään tavallinen, vaan tavattoman suuri askel ihmiskunnan

kehityksessä, joka välttämättä tulee muuttamaan ihmisten koko

elämänkäsityksen ja koko heidän elämänlaatunsa. Tosin ihmiskunnan,

samoin kuin yksityisen ihmisenkin elämä, kulkee eteenpäin tasaisesti,

mutta tässä tasaisessa kulussa on äkkinäisiä käännekohtia, jotka

jyrkästi eroittavat entisen elämän sitä seuraavasta. Kristinusko oli

juuri tällainen käännekohta ihmiskunnan elämässä, sellaisena tulee sitä

pitää ainakin meidän kristittyjen. Kristuksen oppi antoi aivan uuden

suunnan ihmisten tunteille ja sentähden se myöskin täydellisesti muutti

taiteen sisällyksen ja merkityksen.

Kreikkalaiset voivat hyväkseen käyttää perssialaisten taidetta,

roomalaiset kreikkalaisten ja juutalaiset egyptiläisten, mutta

perusideaalit olivat kaikissa samat. Ideaalina oli milloin

perssialaisten mahtavuus ja onni, milloin taas roomalaisten tai

kreikkalaisten. Sama taide muutti ainoastaan uuteen maaperään ja uudet

kansat omistivat sen omakseen. Mutta kristillinen ideaali muutti kaikki

niin, että "se mikä ihmisten mielestä oli hyvää, tuli kauhistukseksi

Jumalan edessä". Ideaaliksi ei enään kelvannut faraonin tai roomalaisen

keisarin mahtavuus, kreikkalaisen kauneus tai Foiniikkian rikkaus,

vaan nöyryys, siveys, sääliväisyys ja rakkaus. Sankarina ei enään

ylistetty pohattaa, vaan köyhää Lazarusta, ei rikkauden kerääjiä,

vaan sen jakajia, ei palatsien asukkaita, vaan niitä, joiden koti oli

mökeissä ja katakombeissa, ei vallanpitäjöitä, vaan niitä, jotka eivät

tunnustaneet muuta valtaa kuin Jumalan. Ja ylevimpänä taideteoksena

ei enään pidetty voitontemppeleitä, koristettuina voittajien

kuvapatsailla, vaan ihmisen sielun kuvausta, jonka rakkaus on niin

muuttanut, että miltei kuolemaan asti rääkätty ihminen säälii ja

rakastaa kiusaajoitaan.

Sentähden on kristityille niin vaikeata luopua pakanallisen taiteen

mukailemisesta, taiteen, jonka kanssa koko heidän elämänsä on

sopusoinnussa. Kristillisuskonnollisen taiteen sisällys on heille

niin uusi, niin erilainen entisen taiteen sisällyksen kanssa, että

kristillinen taide on heidän mielestään taiteen kieltämistä, ja

epätoivoisesti pitävät he sen vuoksi kiinni entisestä. Mutta siitä

huolimatta on vanha taide, jolla meidän aikanamme ei enään ole mitään

tukea uskonnollisessa vakaumuksessa, kadottava kaiken merkityksensä ja

täytyy meidän tahtomattammekin luopua siitä.

Uskonnollinen vakaumus on siinä, että jokainen ihminen tunnustaa

riippuvaisuutensa Jumalasta ja yhdistymisen Jumalaan ja muihin

ihmisiin, kuten raamatussakin on sanottu (Joh. ev. XVII, 21) ja

sentähden on kristillisen taiteen sisällyksenä sellaiset tunteet, jotka

ovat omiaan yhdistämään ihmisiä Jumalaan ja keskenään.

Sanat: — ihmisten yhdistyminen Jumalaan ja toinen toisiinsa, voivat

tuntua epäselviltä niille, jotka niin usein ovat kuulleet näitä

sanoja väärin käytettävän, mutta kuitenkin on näiden sanojen merkitys

hyvin selvä. Ne merkitsevät, että kristillinen yhdistyminen ei ole

osittaista, ainoastaan muutamien henkilöiden yhdistymistä toisiinsa,

vaan kaikkien ilman eroitusta.

Kaikki taide on omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa. Taide yleensä

vaikuttaa sen, että ihmiset, jotka; vastaanottavat taiteilijan

ilmaisemia tunteita, tuntevat henkistä yhteyttä keskenään.

Epä-kristillinen taide taas yhdistää tosin muutamia ihmisiä

toisiinsa, mutta juuri sen kautta eroittaa heidät muista. Siten

tällainen yhdistäminen on omiaan vieroittamaan ihmisiä toisistaan,

jopa herättämään vihollisuuttakin heidän välillään. Tällaista

epä-kristillistä taidetta on isänmaallinen taide hymneineen, runoineen,

muistopatsaineen, samallaista on myöskin eri uskontunnustuksien

taide emblemeineen — kuvapatsaineen, kulkueineen ja muine menoineen.

Sellainen taide on vanhentunutta — epä-kristillistä. Se yhdistää

toisiinsa ainoastaan samaan uskontunnustukseen kuuluvat ihmiset,

samalla eroittaen heidät vielä jyrkemmin muihin uskontunnustuksiin

kuuluvista, ja tekee heidät vihamielisiksi jälkimäisiä kohtaan.

Kristillistä taidetta on ainoastaan se, joka yhdistää toisiinsa kaikki

ihmiset ilman eroitusta. Tämä yhdistäminen tapahtuu sen kautta, että

taide herättää ihmisissä vakaumuksen kaikkien samallaisesta suhteesta

Jumalaan ja lähimmäisiin tahi sen kautta, että se herättää kaikissa

saman tunteen, joka voi olla hyvinkin yksinkertainen, mutta joka ei

ole ristiriidassa kristillisyyden kanssa ja joka on ominainen kaikille

ihmisille eroituksetta.

Nykyajan kristillinen hyvä taide voi olla ihmisille käsittämätöin

sentähden, että siltä puuttuu määrättyä muotoa, tai siitä syystä,

etteivät ihmiset ota sitä huomatakseen, mutta sen tulee olla joka

tapauksessa sellaisen, että kaikki ihmiset voivat kokea sen herättämiä

tunteita. Se ei saa olla jonkun pienen, yksityisen yleisön, säädyn,

kansallisuuden tai uskonlahon taiteena, toisin sanoen se ei saa

ilmaista tunteita, joita voivat ymmärtää ainoastaan määrätyllä

tavalla kasvatetut ihmiset, aateliset tahi kauppiaat, venäläiset,

jaappanilaiset, katooliset tahi buddalaiset j.n.e., vaan tulee sen

ilmituoda jokaiselle ihmiselle käsitettäviä tunteita. Ainoastaan

tällainen taide voi meidän aikana olla todellista taidetta, jota

kannattaa arvossa pitää ja edistää.

Kristillisen taiteen, s.o. meidän aikamme taiteen tulee olla

yleismaailmallisen ja sen vuoksi yhdistää kaikki ihmiset toisiinsa.

Mutta kaikkia ihmisiä voi toisiinsa yhdistää ainoastaan kahdenlaatuiset

tunteet, nimittäin sellaiset, joiden lähteenä on ihmisten

riippuvaisuudentunne Jumalasta ja heidän vakaumuksensa kaikkien

ihmisten veljeydestä ja sellaiset, jotka ovat käsitettävät kaikille

ihmisille, kuten ilon, hellyyden, reippauden, rauhan y.m. tunteet.

Ainoastaan nämät kahdenlaatuiset tunteet voivat meidän aikanamme olla

hyvän taiteen sisällyksenä.

Mutta vaikka nämät kaksi taiteenhaaraa näyttävätkin erilaisilta, on

niiden tekemä vaikutus kuitenkin sama. Tunteet, joiden alkuna on

riippuvaisuus Jumalasta, kaikkien ihmisten veljeys tai oikeudentunto,

Jumalan tahdon täyttäminen, itsekieltäymys, kunnioitus ihmisiin

ja rakkaus heihin, samoin kuin kaikkein yksinkertaisimmatkin

tunteet — laulun, naurettavan ja kaikille käsitettävän pilapuheen,

liikuttavan kertomuksen, piirroksen herättämät liikutuksen tai

iloisuuden tunteet tekevät kaikki saman vaikutuksen — ne aikaansaavat

ihmisten yhdistymisen rakkauden kautta. Voi tapahtua, että kertomus,

näytelmä, kuva, vieläpä rakennuskin, mutta kaikkein useammin musiikki

sähkökipinän lailla yhdistää ihmiset, jotka mielialansa ja tunteittensa

puolesta ovat aivan vieraat, jopa vihamielisetkin toisilleen, niin,

että he tuntevat henkistä yhteyttä ja rakkautta toisiinsa. Jokainen

iloitsee siitä yhteydestä, joka ei ole olemassa ainoastaan hänen ja

kaikkien läsnäolevien välillä, vaan kaikkien nykyään elävien ihmisten

välillä, jotka ovat saman vaikutuksen alaisina. Sitä paitsi tuntee

jokainen salaista iloa sen yhteyden johdosta, joka haudan tuolla puolen

tulee olemaan hänen ja niiden jo ennen häntä kuolleitten ihmisten

välillä, joilla on ollut sama tunne, samoin kuin hänen ja saman

vaikutuksen alaisina olevien tulevaisuuden ihmisten välillä. Tällaisen

vaikutuksen tekee sekä se taide, joka ilmituo rakkauden tunteita

Jumalaan ja lähimmäiseen, että myöskin taide, joka ilmaisee mitä

yksinkertaisimpia, kaikille ihmisille yhteisiä tunteita.

Nykyajan kristillinen taidearvostelu eroaa juuri siinä menneitten

aikain taidearvostelusta, että se sisällykseltään hyvästä taiteesta

eroittaa sellaisia tunteita ilmaisevan taiteen, jotka ovat omiaan

eroittamaan ihmisiä toinen toisistaan, eikä yhdistämään heitä, pitäen

sellaisen taiteen huonona. Hyvän taiteen luokkaan kuuluvaksi lukee se

taas yleismaailmallisen taiteen, jota ennen ei arvossa pidetty eikä

kunnioitettu, taidetta, joka voi ilmituoda mitä vähäpätöisimpiä ja

yksinkertaisimpia tunteita, mutta sellaisia jotka ovat ymmärrettäviä

kaikille ihmisille, ja jotka sentähden yhdistävät heidät toisiinsa.

Tällaista taidetta ei meidän aikanamme voi olla tunnustamatta hyväksi

sentähden, että se saavuttaa sen tarkoitusperän, jonka aikamme

uskonnollinen vakaumus ihmiskunnan päämaaliksi asettaa.

Kristillinen taide herättää ihmisissä joko sellaisia tunteita, jotka

rakkauden kautta Jumalaan ja lähimmäiseen saattavat heidät yhä

läheisempään yhteyteen keskenään ja tekevät heidät mahdollisiksi

sellaiseen yhdistymiseen, tai sellaisia tunteita, jotka osoittavat

ihmisille, että yhteiset elämän ilot ja murheet ovat yhdistäneet

heidät toinen toisiinsa. Sentähden onkin aikamme kristillinen taide

kahdenlaista: 1) uskonnollista taidetta, joka ilmituo uskonnollisesta

vakaumuksesta lähteviä tunteita, vakaumus, joka määrää ihmisen

suhteen Jumalaan ja lähimmäiseen, ja 2) taidetta, joka ilmaisee

yksinkertaisimpia, jokapäiväisimpiä tunteita, mutta sellaisia, jotka

ovat ymmärrettäviä kaikille ihmisille, — yleismaailmallista taidetta.

Ainoastaan nämät kaksi taiteen lajia voidaan pitää meidän aikanamme

hyvänä taiteena.

Uskonnollinen taide, joka ilmaisee sekä rakkauden tunteita Jumalaan

ja lähimmäiseen, että myöskin vihan ja kauhistuksen tunteita tämän

rakkaussuhteen rikkomisen johdosta, ilmenee erittäinkin sanan, osaksi

myöskin maalauksen ja kuvanveiston muodossa; yleismaailmallinen taide

taas, joka ilmituo kaikille ymmärrettäviä tunteita, esiintyy sekä sanan

muodossa, että myöskin maalauksissa, kuvanveistotuotteissa, tansseissa,

arkitehtuurissa ja erittäinkin musiikissa.

Uudenaikaisesta kirjallisuudesta pidän minä puolestani uskonnolliseen

taiteesen, jonka lähteenä on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen,

kuuluvina Schillerin "Ryövärit", V. Hugon "Les pauvres gens" ja

"Misérables", Dickens'in kertomukset ja romaanit "Tale of two cities",

"Chimes" y.m., "Setä Tuomaan tuvan", Dostojevskyn teokset, erittäinkin

hänen "Kuollut talo" nimisen kertomuksensa ja Georges Elliotin "Adam

Bid'in."

Uuden ajan maalaustaiteessa, niin kummalta kuin se kuuluukin, ei ole

juuri ollenkaan teoksia, jotka ilmaisisivat kristillistä rakkautta

Jumalaan ja lähimmäiseen. Tätä voi sanoa varsinkin kuuluisien maalarien

teoksista. On tosin olemassa sangen paljon Uuden Testamentin tapauksia

kuvaavia tauluja, mutta niistä puuttuu uskonnollinen tunne, jota ne

eivät voikkaan ilmaista sentähden, ettei taiteilijalla itsellään

sitä ole. On olemassa paljon tauluja, jotka kuvaavat eri ihmisten

persoonallisia tunteita, mutta sellaisia tauluja, jotka kuvaisivat

itsekieltäymyksen ja kristillisen rakkauden urotöitä, on sangen vähän

ja niiden tekijät ovat enimmäkseen vähemmän kuuluisia, samoin kuin itse

taulut useimmiten keskeneräisiä, enimmäkseen vaan piirroksia. Tällainen

on esim. Kramskojn piirros, joka voittaa monet hänen tauluistaan, ja

joka kuvaa salia parvekkeineen, jonka ohi juhlallisesti marssivat

palaavat sotajoukot. Parvekkeella istuu imettäjä lapsen kanssa. He

katselevat sotajoukkojen marssia. Mutta äiti on peittänyt kasvonsa

nenäliinalla ja nojautuu itkien sohvan selkänojaa vasten. Samallainen

on myöskin jo mainitsemani Langley'n taulu, samallainen myöskin

ranskalaisen maalarin Morlon'in taulu, joka kuvaa pelastusvenettä,

joka kovan myrskyn aikana kiiruhtaa uppoavan höyrylaivan avuksi. On

olemassa vielä tauluja, joita ainakin jossain määrin voi lukea tämän

laatuisten taulujen joukkoon kuuluviksi, ja joiden tekijät rakkaudella

ja kunnioituksella ovat kuvanneet työn orjia. Sellaisia ovat Millet'n

taulut, erittäinkin hänen lepäävää kaivajaa esittävä piirroksensa.

Samanlaatuisia ovat myöskin Jules Bretonin taulut. Sellaisia tauluja

taas, jotka herättävät katsojassa vihaa ja kauhua Jumalan ja

lähimmäisen rakkauden halveksimisen johdosta, ovat Gé'n "Tuomioistuin",

Liezen Mayerin "Kuolemantuomion allekirjoittaminen". Tämänlaatuisiakin

tauluja on sangen vähän. Huolenpito ulkonaisesta tekniikasta ja

kauneudesta suurimmaksi osaksi himmentävät tunteen. Niinpä Geromin

taulu "Pollice verso" ei ilmaise niin paljon kauhun tunteita siinä

esitetyn näytelmän johdosta kuin ihastusta sen kauneuteen.

Vielä vaikeampaa on yliluokkien uuden ajan taiteessa, varsinkin

kaunokirjallisuudessa ja soittotaiteessa, löytää tuotteita, joita

voisi lukea kuuluviksi hyvään yleismaailmalliseen taiteesen. Jos onkin

teoksia, joita voisi lukea tämän taiteen alaan kuuluviksi, kuten

Molière'n komediiat, Dickensin "Kopperfield", Gogolin ja Puschkinin

kertomukset ja muutamat Mopassant'in teoksista, kuitenkin ovat niissä

ilmenevät tunteet niin yksinomaisia ja itse teokset niin seikkaperäisiä

ja sisällykseltään niin köyhiä verrattuina muinaisen yleismaailmallisen

taiteen tuotteisiin, jommoinen oli esim. kertomus Josefista, että niitä

voivat suurimmaksi osaksi ymmärtää ainoastaan tekijäin omat kansalaiset

ja säätyläiset. Kertomus siitä, miten Joosefin veljet kadehtien häntä

isältä möivät hänet kauppiaille, miten Potifaarin emäntä tahtoi

vietellä nuorukaisen, miten sama nuorukainen pääsi korkeesen asemaan ja

siitä huolimatta sääli veljiään, on käsitettävä kaikille, venäläiselle

talonpojalle ja kiinalaiselle, nuorelle ja vanhalle, sivistyneelle ja

sivistymättömälle. Koko kertomus on kirjoitettu niin hillitysti, ilman

turhia seikkaperäisyyksiä, että se pysyy samana luettakoon sitä missä

piireissä tahansa, kaikille on se yhtä ymmärrettävä, kaikkiin tekee

se saman liikuttavan vaikutuksen. Mutta yhtä ymmärrettäviä eivät ole

Molière'n näytelmät (vaikka Molière onkin melkein yleismaailmallisin

kaikista kirjailijoista ja sen vuoksi uuden taiteen etevimpiä

edustajia). Näissä teoksissa ilmituodut tunteet ovat yksinomaisia, ja

tehdäkseen ne kaikille ymmärrettäviksi ovat tekijät koristaneet niitä

kaikemmoisilla seikkaperäisyyksillä. Tämä seikkaperäisyyksien paljous

tekee nämät kertomukset vielä enemmän yksinomaisiksi ja vielä vähemmän

ymmärrettäviksi ihmisille, jotka eivät kuulu tekijän kuvaamaan piiriin.

Joosefin romaanin kirjoittajan ei tarvinnut kuvata seikkaperäisesti,

kuten nykyään tehdään, Joosefin veristä hametta, Jaakopin asuntoa

ja pukua eikä Potifaarin emännän asentoa ja koristeita silloin,

kun hän korjaten rannerengasta vasemmassa kädessään sanoi: "Tule

minun luokseni" y.m., sillä romaanissa ilmaistut tunteet ovat niin

voimakkaat, että kaikki seikkaperäisyydet, lukuunottamatta aivan

välttämättömiä, kuten esim. se, että Joosef meni toiseen huoneesen

itkeäkseen — ovat turhia ja ainoastaan häiritsisivät tunteiden

ilmaisemista. Sen vuoksi onkin tämä romaani kaikille ymmärrettävä,

liikuttaa kaikkiin kansallisuuksiin, ikäluokkiin ja säätyihin kuuluvia

ihmisiä. Tämän vaikutuksensa on se säilyttänyt meidän päiviimme

asti ja säilyttää vielä tuhansia vuosia meidän jälkeemme. Mutta jos

paraimmista aikamme romaaneista otetaan pois seikkaperäisyydet, niin

mitä oikeastaan jää jälelle.

Uudessa kaunokirjallisuudessa ei siis voi löytää teosta, joka vastaisi

täydellisesti yleismaailmallisuuden vaatimuksia. Nekin, joita löytyy,

ovat pilatut n.k. realismilla, jota paremmin voisi kutsua taiteen

provinsialismiksi.

Musiikin laita on sama kuin kaunokirjallisuudenkin ja samoista syistä.

Uusien säveltäjien melodiiat ovat sangen köyhiä sisällykseltään

sentähden, että niistä puuttuu rikassisältöisiä tunteita. Tehdäkseen

voimakkaammaksi melodiiojensa vaikutusta, yhdistävät uudenaikaiset

säveltäjät vähäpätöisimpäänkin säveleesen mutkikkaita modulatsiooneja,

jotka eivät ole ainoastaan taiteilijain oman kansallisen mallin

mukaisia, vaan usein myöskin erityiselle musikaaliselle koululle

omituisia. Jokainen melodiia on vapaa ja kaikille käsitettävä, mutta

jos siihen on yhdistetty määrätty harmoniia, niin käsittävät sen

ainoastaan ne, joille tämä harmoniia on tuttu, mutta jää vieraaksi

sekä muille kansallisuuksille että myöskin niille, jotka eivät

kuulu siihen piiriin, jossa ihmiset ovat tottuneet määrättyyn

harmoniiaan. Jotta vähäpätöiset, yksinomaiset melodiiat voitaisiin

tehdä miellyttävämmiksi, koristellaan niitä monimutkaisilla

soinnuilla, rytmeillä ja orkesteriefekteillä. Siitä tulevat ne vielä

yksinomaisemmiksi ja käsitettäviksi ainoastaan muutamille ihmisille.

Marsseja ja tansseja lukuunottamatta, jotka jossain määrin voivat

tyydyttää yleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, voi musiikin

alalla tähän taiteen lajiin kuuluviksi lukea ainoastaan eri kansojen

kansanlaulut, venäläisistä kiinalaisiin asti. Taiteellisesta

musiikista taas voi yleismaailmallisena taiteena pitää ainoastaan

harvoja sävellyksiä, kuten Bachin kuuluisaa viuluaariaa, Chopinin

Esdur-nokturnia sekä osia muutamista Mozartin, Schubertin, Beethovenin

ja Chopinin sävellyksistä.

[Määrätessäni, mitkä taideteokset ovat pidettävät paraimpina, en pane

suurta arvoa omalle valinnalleni, sillä paitsi sitä, ettei minulla ole

kylliksi tietoja eri taiteen haaroissa, kuulun minä säätyyn, jonka maku

valheellisen kasvatuksen kautta on pilaantunut. Ja sen vuoksi voin

vanhan tottumuksen mukaan erehtyä, pitää ehdottomasti arvokkaana sitä

vaikutusta, jonka minuun teki joku tuote minun nuoruudessani. Mainitsen

esimerkkiä eri taidelajeihin kuuluvista tuotteista ainoastaan paremmin

selvittääkseni ajatuksiani, osoittaakseni, miten nykyään käsitän

taiteen arvon sen sisällykseen nähden.]

[Sitä paitsi katson vielä tarpeelliseksi huomauttaa, että omat

taiteelliset teokseni pidän huonona taiteena, lukuunottamatta

kertomuksia "Jumala näkee totuuden" ja "Kaukaasialainen vanki".

Edellisen tahtoisin lukea uskonnolliseen, jälkimäisen taas

yleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.]

Maalaustaiteessa tehdään samoin kuin runouden ja musiikinkin

alalla. Jotta aiheeltaan heikot maalaukset tehtäisiin

jännittävämmiksi, koristellaan niitä kaikenlaatuisilla ajallisilla

ja paikallisilla pikkuseikoilla, jotka antavat niille ainoastaan

ajallisen ja paikallisen intressin ja tekevät ne vielä vähemmän

yleismaailmallisiksi. Mutta siitä huolimatta voi maalaustaiteen alalta

helpommin kuin muista taiteen haaroista löytää teoksia, jotka vastaavat

yleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, — teoksia, jotka ilmaisevat

kaikille tuttuja tunteita.

Tällaisia sisällykseltään yleismaailmallisia taideteoksia ovat kaikki

n.k. laatumaalaukset ja veistokuvat samaa lajia, eläimiä kuvaavat

-taulut, maisemakuvat, karikatyyrit, joiden sisällys on kaikille

ymmärrettävä, samoin kuin kaikenlaatuiset ornamentit. Tällaisia

maalaus- ja kuvanveistotaiteen tuotteita (porsliininuket) on sangen

paljon, mutta suurinta osaa tällaisista teoksista, kuten esim. kaikkia

ornamentteja, ei pidetä taiteena tai luetaan ne alimpaan taiteen

luokkaan kuuluviksi. Mutta itse asiassa ovat kaikki tällaiset tuotteet,

jos ne vaan ilmaisevat taiteilijan vilpittömän tunteen (olkoon tämä

tunne sitten miten vähäpätöinen hyvänsä) ja ovat ymmärrettäviä kaikille

ihmisille, hyvän kristillisen taiteen tuotteita.

Pelkään minulle tässä tehtävän sen huomautuksen, että itse tunnustan

kauneuden taiteen perustukseksi, huolimatta siitä, että ennen olen

kieltänyt sen. Mutta tällainen moite ei ole oikeutettu, sillä

kaikellaisten koristeiden taiteellisuus ei ole kauneudessa, ihastuksen

tunteissa, siinä viivojen ja värien sopusoinnussa, joka innostutti

taiteilijaa ja jolla hän tahtoo vaikuttaa muihin. Taide ei ole eikä voi

olla muuta kuin taiteilijan omien tunteiden herättämistä muissa: Näiden

tunteiden joukossa on tietysti myöskin ihastuksentunne siihen, mikä

miellyttää silmää. Silmää miellyttävät esineet voivat taas miellyttää

suurempaa eli pienempää ihmisjoukkoa tahi kaikkia ihmisiä. Tällaisia

esineitä ovat erittäinkin kaikki ornamentit. Omituista maisemaa

kuvaava taulu tai erikoiskohtainen laatumaalaus ei tarvitse miellyttää

kaikkia, mutta kaikki ornamentit, jakutskilaisista kreikkalaisiin

asti, ovat kaikille ymmärrettävät ja vaikuttavat kaikissa samallaista

ihastuksentunnetta. Sentähden täytyykin kristillisen yleisön pitää tätä

halveksitun taiteen lajia paljoa suuremmassa arvossa kuin yksinomaisia,

vaateliaita tauluja ja kuvanveistotuotteita.

On siis olemassa ainoastaan kaksi lajia hyvää kristillistä taidetta.

Kaikki muunlainen taide on huonoa, jota ei tule kannattaa, vaan

vastustaa, hylkiä ja halveksia, sillä se on omiaan eroittamaan ihmisiä

eikä yhdistämään heitä toinen toisiinsa.

Tällaista taidetta ovat kaunokirjallisuudessa kaikki draamat, romaanit

ja runoelmat, jotka ilmaisevat valekristillisiä, patrioottisia tai

yksinomaisia tunteita, jotka ovat ominaisia ainoastaan rikkaalle,

joutilaalle säädylle, — aristokraatisia kunniantunteita tai

kyllästymisen, kaipuun, pessimismin tai hienostuneita, turmeltuneita

tunteita, jotka lähtevät sukupuolirakkaudesta ja ovat kerrassaan

käsittämättömiä suurimmalle osalle ihmisiä.

Samoin täytyy maalaustaiteen alalla huonona taiteena pitää kaikki

vale-kristilliset ja patrioottiset, s.o. yksinomaiset taulut, jotka

kuvaavat rikkaan ja joutilaan elämän huvituksia ja iloja, kaikki

n.k. symbolistiset taulut, joiden merkityksen voivat käsittää

ainoastaan määrättyyn piiriin kuuluvat ihmiset ja — etupäässä —

kaikki sisällykseltään hekumalliset taulut, kaikki ne ilettävät,

alastomia naisia kuvaavat taulut, jotka täyttävät kaikki näyttelyt

ja taulukokoelmat. Samallaista taidetta on myöskin aikamme kamari-

ja oopperamusiikki, erittäinkin Beethovenista alkain. Sellaisia

ovat Schumannin, Berliozin, Lisztin, Wagnerin sävellykset, sillä ne

ilmaisevat sellaisia tunteita, jotka ovat ymmärrettäviä ainoastaan

niille, joiden hermot jo ovat pilaantuneet tästä yksinomaisesta,

teennäisestä ja mutkikkaasta musiikista.

"Mitä, onko yhdeksäs sinfoniia pidettävä huonona taiteena?" — kuulen

hämmyneiden ihmisten kysyvän.

"Epäilemättä" — vastaan minä. Olen kirjoittanut taiteesta ainoastaan

löytääkseni selvän ja ymmärrettävän kriteerion, jonka mukaan voisi

arvostella taidetta. Ja tämä kriteerio, joka on yhtä selvän, terveen

järjen kanssa, osoittaa minulle, ettei Beethovenin sinfoniia ole

hyvää taidetta. Ihmisistä, jotka ovat tottuneet jumaloimaan muutamia

taideteoksia ja niiden tekijöitä ja joiden maku tämän kautta on

turmeltunut, on tietysti hyvin kummallista, että tämä heidän

jumaloimansa taideteos julistetaan huonoksi. Mutta selvä, puhdas järki

puhuu epäilemätöntä kieltä.

Beethovenin yhdeksättä sinfoniiaa pidetään suurena taideteoksena.

Oikaistakseni tätä väärää käsitystä, kysyn ensiksikin: ilmaiseeko

tämä taideteos ylevintä uskonnollista tunnetta? Tähän kysymykseen

vastaan kieltävästi, sillä musiikki itsessään ei voi ilmaista tällaisia

tunteita. Jos tätä tuotetta siis ei voi lukea kuuluvaksi uskonnolliseen

taiteesen, niin voiko sitä laatunsa puolesta pitää kuuluvana toiseen

aikamme taiteen lajeista, onko se omiaan ilmaisemiensa tunteiden

kautta yhdistämään henkisesti toisiinsa kaikki ihmiset, toisin sanoen,

kuuluuko se yleismaailmallisen taiteen alaan.

En voi olla vastaamatta kieltävästi, sillä minun nähdäkseni eivät

tämän teoksen ilmaisemat tunteet voi yhdistää ihmisiä toisiinsa,

jolleivät ne kasvatuksen kautta ole kadottaneet kykyään vastustamaan

tällaisen hypnotismin vaikutusta. En voi ymmärtää, miten normaalit

ihmiset voisivat ymmärtää tästä pitkästä, mutkikkaasta ja teennäisestä

tuotteesta muuta kuin pieniä pätkiä, jotka miltei häviävät teoksen

yleiseen käsittämättömään sekamelskaan. Sen vuoksi täytyy minun

tahtomattanikin pitää tätä tuotetta huonona taiteena. Huomattava on,

että tämän sinfoniian loppuun on liitetty Schillerin runoelma, joka,

vaikka epäselvästikin, julkilausuu sen ajatuksen, että tunne (Schiller

puhuu ilon tunteesta) lähentää ihmisiä ja herättää heissä rakkautta

toisiinsa. Siitä huolimatta, että tämä runoelma lauletaan sinfoniian

lopussa, ei musiikki kuitenkaan vastaa runoelman ajatusta, sillä se on

yksinomaista eikä yhdistä toisiinsa kaikkia, vaan ainoastaan muutamia

ihmisiä siten eroittaen heidät muista.

Yhtä ankarasti täytyy arvostella sangen monia taideteoksia, joita

pidetään ylevänä taiteena yliluokkiemme keskuudessa. Ylempänä lausutun

kriteerion mukaan täytyy arvostella sekä Danten Divina Commedia'a

ja Vapautettua Jerusalemia, että suurinta osaa Shakespearen ja

Göthen teoksista, sekä Rafaelin maalauksia. Olkoon teos minkälainen

tahansa, olkoon se kuinkakin kehuttu ja ylistetty, täytyy meidän

aina, saadaksemme selvää sen arvosta, ottaa selvää siitä, kuuluuko se

todellisen tai väärennetyn taiteen alaan. Jos me sillä perustuksella,

että teoksen ilmaisemat tunteet ovat omiaan tarttumaan muihin,

vaikkapa pieneenkin joukkoon ihmisiä, pidämme sen taiteellisena, tulee

meidän sitten ottaa selvää siitä, kuuluuko se huonoon, yksinomaiseen

taiteesen, joka on ristiriidassa aikamme uskonnollisen vakaumuksen

kanssa, vai kristilliseen taiteesen, joka yhdistää ihmiset toisiinsa.

Jos meidän tulee myöntää teoksen kuuluvan todelliseen kristilliseen

taiteesen, tulee meidän katsoen siihen, ilmaiseeko se rakkauden

tunteita Jumalaan ja lähimmäiseen tahi muita tunteita, jotka

ovat omiaan olemaan yhdyssiteenä ihmisten välillä, lukea se joko

uskonnolliseen tai yleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.

Ainoastaan tämän menettelyn kautta voimme kaikesta siitä, mitä

meidän yleisömme pitää taiteena, eroittaa ne teokset, jotka antavat

todellista ja tarpeellista henkistä ravintoa, joten me hyödyllisen

taiteen alasta voimme poissulkea vahingollisen, hyödyttömän taiteen ja

sen jäljennökset. Ainoastaan täten voimme me vapautua vahingollisen

taiteen palloista seurauksista ja käyttää hyväksemme todellisen hyvän

taiteen hedelmiä, jotka vaikutukseltaan ovat niin terveelliset ja

välttämättömät ihmisen ja koko ihmiskunnan henkiselle elämälle.