Meidän yleisömme taide on siihen määrään turmeltunut, ettei ainoastaan
huonoa taidetta pidetä hyvänä, vaan vieläpä on kokonaan kadonnut
käsitys taiteesta. Voidaksemme siis puhua meidän yleisömme taiteesta
täytyy meidän ennen kaikkia eroittaa todellinen taide valheellisesta.
Epäilemättömänä todellisen taiteen tunnusmerkkinä on sen ominaisuus
herättää toisissa taiteilijan oman tunteen, sen tarttuvaisuus.
Jos ihminen ilman minkäänmoista toimintaa, muuttamatta asemaansa,
lukiessaan, kuullessaan tai nähdessään jonkun teoksen, tuntee sellaista
tunnetta, joka yhdistää hänet tekijään ja muihin, jotka samoin kuin
hänkin ovat teoksen vaikutuksen alaisina, niin sellainen teos on
taideteos. Olkoon teos kuinka runollinen tahansa, kuinka täynnä
efektejä ja kuinka jännittävä hyvänsä, olkoon se miten paljon tahansa
todellisen taideteoksen näköinen, niin se ei ole taideteos, jollei
se herätä sitä kaikista muista tunteista eroavaa ilontunnetta, joka
yhdistää meidät henkisesti tekijän ja muiden kuulijoitten ja katsojien
kanssa.
Tämä tunnusmerkki on tosin sisällinen ja senvuoksi ne ihmiset, jotka
ovat unohtaneet todellisen taiteen tekemän vaikutuksen ja odottavat
siltä jotakin muuta — ja sellaisia on suurin osa meidän yleisöstämme
— voivat luulla, että se huvitus ja kiihoitus, jota heissä vaikuttaa
valheellinen taide on esteettistä tunnetta. Näitä ihmisiä on yhtä
mahdotoin saada pois luulostaan, kuin värisokeata uskomaan, ettei
viheriä väri ole punainen. Niille ihmisille taas, joiden maku on
tärveltymätöin, on tämä tunnusmerkki täysin tyydyttävä, ja kylliksi
eroittamaan taiteen herättämän tunteen kaikista muista.
Tämän tunteen pääominaisuus on siinä, että taideteoksen vaikutuksen
alaisena oleva siihen määrään yhdistyy taiteilijan kanssa, että hänestä
tuntuu kuin olisi teos hänen itsensä tekemä, ja että hän itse jo kauvan
sitten olisi tahtonut ilmaista samaa kuin taideteos ilmituo. Todellinen
taideteos vaikuttaa sen, että meidän ja taiteilijan, samoin kuin meidän
ja muiden sen vaikutuksen alaisina olevien välillä, häviää kaikki
tunteitten erilaisuus. Juuri tässä persoonallisuuksien sulautumisessa
toisiinsa on taiteen voima ja viehätys.
Tuote, joka herättää meissä tällaisen tunteen, joka saattaa meidät
tekijän omaan mielialaan ja yhdistää meidät henkisesti toisiin
ihmisiin, on taideteos, muut ovat ainoastaan valheellista taidetta.
Mutta ei siinä kyllin, että tarttuvaisuus on taiteen epäilemätöin
tunnusmerkki, vaan on tarttuvaisuuden määrä myöskin ainoa mittapuu
taiteen arvoa arvosteltaessa.
_Mitä voimakkaampi tarttuvaisuus on, sitä parempaa on taide puhumatta
sen sisällyksestä, toisin sanoen riippumatta niiden tunteiden arvosta,
joita se ilmaisee._
Taiteen suurempi eli pienempi tarttuvaisuus riippuu kolmesta ehdosta:
1) sen ilmaisemien tunteiden omituisuudesta; 2) näiden tunteiden
enemmän tai vähemmän selvästä ilmaisemisesta ja 3) taiteilijan
vilpittömyydestä, sen tunteen voimakkuudesta, jota hän teoksessaan
ilmaisee.
Mitä omituisempi on ilmaistu tunne, sitä voimakkaammin se vaikuttaa. Me
tunnemme sitä suurempaa nautintoa, mitä omituisempi mieliala on, johon
taideteos meidät saattaa.
Tunteen ilmaisemisen selvyys vaikuttaa sen tarttuvaisuuteen, sillä
henkisesti yhtyessämme tekijän kanssa, olemme me sitä enemmän
tyydytetyt, mitä selvemmin se tunne on ilmaistu, jonka me mielestämme
jo kauvan sitten olemme kokeneet, mutta jonka me nyt vasta tapaamme
oikein ilmaistuna.
Mutta kaikkein enimmän vaikuttaa taiteen tarttuvaisuuteen taiteilijan
vilpittömyys. Kun katsoja, kuulija tai lukija tuntee että taiteilija
itse innostuu omasta tuotteestaan ja kirjoittaa, laulaa tai näyttelee
itseään varten eikä ainoastaan vaikuttaakseen muihin, niin tämä
taiteilijan mielentila vaikuttaa häneen, ja päinvastoin kun katsoja,
lukija tai kuulija tuntee, ettei taiteilija kirjoita, laula tai
näyttele tyydyttääkseen itseään ja ettei hän itse tunne sitä, mitä
tahtoo ilmaista, niin ei omituisinkaan uusi tunne eikä täydellisinkään
tekniikka tee mitään vaikutusta, vaan päin vastoin inhoittaa.
Olen sanonut, että taiteen ollakseen todellista tulee täyttää nämät
kolme ehtoa, mutta itse asiassa on pääehtona se, että taiteilija tuntee
sisällistä tarvetta ilmituoda ilmaisemansa tunteen. Tähän sisältyy itse
asiassa muut ehdot, sillä jos taiteilija on vilpitön, niin ilmilausuu
hän tunteensa ainoastaan siten kun hän itse on sen tuntenut. Mutta
koska ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia, ei myöskään tunteet
ole kaikilla samallaiset. Jokaisella on omat tunteensa, jotka ovat
sitä omituisemmat, mitä syvemmin, sydämellisemmin ja vilpittömämmin
taiteilija tuntee: Ja juuri tämä vilpittömyys saattaa taiteilijan
löytämään selvän ilmaisumuodon sille tunteelle, jonka hän tahtoo
julkilausua.
Sen vuoksi onkin kolmas ehto — vilpittömyys, — tärkein kaikista.
Tämän ehdon täyttää aina kansan taide ja sen vuoksi se vaikuttaakin
niin voimakkaasti. Mutta yliluokkien taiteella ei ole tätä vilpitöntä
tunnetta, sillä sen harjoittajat valmistelevat teoksiaan omia
persoonallisia, itsekkäitä ja turhamaisia tarkoituksiaan varten.
Nämät kolme ehtoa tulee todellisen taiteen täyttää ja samalla määräävät
nämät ehdot myöskin jokaisen taideteoksen arvon riippumatta sen
sisällyksestä.
Jos yksikin ehdoista puuttuu, ei teos enään ole todellista vaan
valheellista taidetta. Jollei teos selvästi ja ymmärrettävästi ilmaise
taiteilijan omituista, individuaalista tunnetta ja jollei se ole
lähtenyt tekijän sisällisestä tarpeesta, niin se ei ole taideteos.
Taideteosten taiteellinen arvo riippuu siitä, missä määrin ne kykenevät
täyttämään nämät kolme ehtoa. Tämä arvo on aivan riippumatoin
taideteosten sisällyksestä.
Toisessa taideteoksessa on enin silmään pistävä ilmaistun tunteen
omituisuus, toisessa taas ilmaisutavan selvyys tai tunteen
vilpittömyys, kolmannessa sekä omituisuus että vilpittömyys j.n.e.
Siten eroittuu taide vale-taiteesta, siten voi määrätä taiteen arvon
riippumatta sen sisällyksestä, toisin sanoen riippumatta siitä,
ilmaiseeko se hyviä vai huonoja tunteita.
Mutta miten voimme määrätä hyvän ja huonon taiteen sen sisällykseen
katsoen?