XIV.

Suurin osa ihmisistä, joita ei ainoastaan pidetä viisaina, vaan

jotka todella ovatkin viisaita, jotka voivat käsittää vaikeimpiakin

filosoofisia mietteitä ja ratkaista sekavimpiakin matemaattisia

tehtäviä — tällaiset ihmiset kykenevät ani harvoin ymmärtämään

yksinkertaisinta ja selvintä totuutta, joka olisi omiaan näyttämään

vääräksi heidän mielipiteensä jostakin asiasta, jonka he ovat

suurilla vaikeuksilla muodostaneet, josta he ylpeilevät, jota he ovat

opettaneet muillekin, ja jonka mukaan ovat asettaneet oman elämänsä.

Sentähden onkin minulla vähän toivoa siitä, että ne johtopäätökset,

joihin olen tullut taiteemme ja yleisömme maun turmeltumisesta,

saisivat kannatusta, tahi että niitä edes viitsittäisiin arvostella.

Siitä huolimatta täytyy minun sanoa loppuun mielipiteeni nykyisestä

taiteesta. Tutkiessani kysymystä taiteesta olen tullut siihen

vakuutukseen, että kaikki se, jota pidetään hyvänä ja ainoana taiteena,

ei ole taidetta, vaan sen väärentämistä. Tiedän, että tämä väite

on sangen kummallinen ja että se näyttää paradoksilta. Mutta jos

tunnustamme oikeaksi sen, että taide on inhimillistä toimintaa, jonka

kautta toinen ihminen ilmaisee tunteensa toiselle, eikä kauneuden ja

aatteen ilmaisemista t.m.s., niin täytyy epäilemättä tunnustaa oikeaksi

tämä väite. Jos taide todellakin on tunteiden tajullista ilmaisemista,

niin täytyy meidän väkisinkin myöntää, että kaikesta siitä, jota

nykyään pidetään taiteena — kaikista niistä romaaneista, kertomuksista,

draamoista, komedioista, tauluista, veistokuvista, sinfoniioista,

oopperoista, opereteista, baleteista y.m., joita pidetään

taideteoksina, tuskin yksi sadasta tuhannesta on lähtenyt tekijän

tuntemasta tunteesta, kaikki muut ovat ainoastaan tehdastavaraa,

taiteen mukailemista, joissa todellisen taiteen sijasta vaikuttavat

ulkonaiset keinot. Että olemassa olevien taideteosten joukossa

ainoastaan yksi sadasta tuhannesta ansaitsee todellisen taideteoksen

nimen, voi huomata seuraavasta. Olen jostakin lukenut, että maalareita

on yksin Pariisissa 30,000. Yhtä paljon täytyy niitä olla Englannissa,

saman verran Saksassa, saman verran Venäjällä, Itaaliassa ynnä

kaikissa pikkuvaltioissa yhteensä. Koko Europassa täytyy siis olla

maalareita noin 120,000, yhtä paljon täytyy olla soittotaiteilijoita

ja kirjailijoita. Jos jokainen näistä 300 tuhannesta taiteilijasta

valmistaa edes 3 teosta vuodessa (useat valmistavat 10 ja enemmänkin),

niin tulee joka vuosi maailmaan noin miljoona taideteosta. Paljonko

onkaan niitä kerääntynyt 10 viime vuoden kuluessa ja paljonko koko

sillä ajalla kun yliluokkien taide on ollut eroitettuna kansan

taiteesta? Nähtävästi — miljoonia. Kehenkähän suurimmistakaan

taiteentuntijoista ovat kaikki nämät luullut taideteokset tehneet

mitään vaikutusta? Puhumattakaan työkansasta, jolla ei ole

käsitystäkään kaikista näistä teoksista, eivät yliluokkainkaan ihmiset

voi tuntea tuhatta osaakaan kaikista eivätkä ymmärtää niitä, jotka

he tuntevat. Kaikki nämät taideteosten nimellä kulkevat esineet

eivät tee minkäänmoista vaikutusta kehenkään, korkeintaan voivat ne

antaa jonkummoista huvia rikkaiden suurelle, joutilalle joukolle, ja

sentähden häviävätkin ne jäljettömiin. Tähän vastataan tavallisesti,

että jollei olisi olemassa suurta määrää onnistumattomia kokeita,

ei myöskään voisi olla todellisia taideteoksia. Tällainen väite on

samallainen kuin se, jonka tekee leipuri, jonka leipä on huonoa, että

jollei olisi satoja huonosti leivottuja leipiä, ei muka myöskään voisi

olla yhtään hyvin paistettua. On kyllä totta, että siellä, missä on

kultaa, on myöskin paljon hiekkaa, mutta se ei anna meille oikeutta

puhua tyhmyyksiä, jotta voisimme sanoa jotakin viisastakin.

Kaikkialla näemme me taiteellisina pidetyitä teoksia. Samaan aikaan

painetaan tuhansia runoelmia, tuhansia romaaneja, tuhansia draamoja,

tuhansia tauluja, ja säveltuotteita. Kaikki runoteokset kuvaavat

rakkautta tahi luontoa, tahi tekijän sielun tilaa, kaikki ovat

kirjoitetut määrätyllä runomitalla ja loppusoinnulla, kaikki draamat

ja komediat ovat erinomaisesti näyttämölle pannut ja niitä näyttelevät

erinomaisen harjaantuneet näyttelijät; kaikki romaanit ovat jaetut

lukuihin, kaikissa kuvataan rakkautta, niissä on vaikuttavia kohtauksia

ja kerrottuna paljon todellisen elämän pikkuseikkoja; kaikissa

sinfoniioissa on allegro, andante, scherzo ja finaali ja kaikki ovat

ne kokoonpannut modulatsiooneista ja akordeista ja niitä esittävät

harjaantuneet soittajat; kaikki kuvat ovat kullatuissa puitteissa ja

kuvaavat joko henkilöitä tai muuta. Mutta kaikista näistä eri taiteen

alaan kuuluvista teoksista on ainoastaan yksi sadasta tuhannesta

sellainen, ettei se ainoastaan ole parempi muita, vaan myöskin eroaa

niistä, kuten timantti lasista. Toista taideteosta ei voi ostaa millään

rahoilla, sillä se on niin suuriarvoinen, toisella taas ei ole mitään

arvoa, vieläpä on se pahennukseksikin, sillä se on omiaan pilaamaan

ihmisten maun. Mutta sen mielestä, jonka tunne-elämä on pilaantunut

ovat ne aivan samankaltaisia.

Todellisen taideteoksen tunteminen on sangen vaikeata. Se on

sitä vaikeampaa sentähden, että valheelliset taideteokset ovat

ulkomuodoltaan yhtä hyviä, välistä parempiakin kuin todelliset,

ne viehättävät enemmän ja niiden sisältö on intresantimpi, kuin

todellisten. Miten on siis valittava, miten on satojen tuhansien,

ulkonaisesti samannäköisten teosten joukosta löydettävä yksi todellinen.

Ihmiselle, jolla on turmeltumatoin maku, maalaistyömiehelle, on se

yhtä helppoa kuin eläimelle on turmeltumattoman vainunsa avulla

löytää metsässä tai kedolla tuhansista jäljistä sen, jota se hakee.

Erehtymättä löytää eläin haettavansa; samoin myöskin ihminen, jonka

luontaiset ominaisuudet eivät ole turmeltuneet, valitsee erehtymättä

tuhansista esineistä todellisen taideteoksen, sillä hänessä herää

todellisen taiteilijan teoksessaan ilmaisema tunne, mutta ihmiselle,

jonka maku kasvatuksen ja elämän kautta on pilaantunut, on se

mahdotonta. Tunne, jolla heidän pitäisi vastaanottaa taiteellista

vaikutusta, on heissä turmeltunut; sentähden täytyy heidän taidetta

arvostellessaan turvautua järkeistelyyn ja opinnoihin, jotka vievät

heidät väärälle uralle, joten suurin osa meidän yleisöstämme ei kykene

eroittamaan todellista taideteosta mitä huonoimmin väärennetystä.

Monet ihmiset istuvat kokonaisia tuntia konserteissa ja teaattereissa

kuunnellen uusien säveltäjien sävellyksiä ja pitävät välttämättömänä

lukea uusien kuuluisien kirjailijain teoksia ja nähdä tauluja,

jotka esittävät joko aivan käsittämätöntä tahi sellaista, jota

he paljoa paremmin voisivat nähdä luonnossa. Sitä paitsi pitävät

he velvollisuutenaan innostua kaikesta tästä, koska ne muka ovat

taideteoksia, mutta samalla he jättävät huomaamatta, vieläpä

halveksivatkin todellisia taideteoksia ainoastaan sentähden, ettei

niitä heidän seurapiirissään pidetä taiteena.

Muutama päivä sitten palasin kotiin kävelyltä raskaalla mielellä.

Lähestyessäni kotoa kuulin talonpoikaisnaisten esittämää laulua.

Laulullaan tervehtivät he naimisiin mennyttä ja kotiin tullutta

tytärtäni. Laulussa huutoineen ilmeni sellainen iloisuus, reippaus ja

tarmo, että huomaamattani heräsi minussakin sama tunnelma ja iloisella,

reippaalla mielellä tulin kotiin. Yhtä kiihtyneessä mielentilassa

olivat myöskin kaikki omaiseni kuunneltuaan laulua. Samana iltana tuli

luoksemme erinomainen soittoniekka, joka oli kuuluisa klassillisten ja

varsinkin Beethovenin sävellysten esittäjä ja hän soitti meille opus

101 Beethovenin sonateista.

Katson tarpeelliseksi huomauttaa niille, jotka kenties pitävät minun

arvosteluani tästä sonatista todistuksena minun epämusikaalisuudestani,

että kaiken sen, minkä muut ymmärtävät tästä ja muista Beethovenin

viimeisistä teoksista, ymmärsin minäkin aivan samoin kuin hekin ja

että minä yleensä olen hyvin herkkä musiikin vaikutukselle. Kauan

aikaa pakoitin itseäni ihailemaan näitä Beethovenin viimeisiä

muodottomia sävellyksiä. Mutta kun aloin todenteolla ajatella taidetta,

vertaamaan Beethovenin viimeisten teosten tekemää vaikutusta siihen

mieluiseen, selvään ja musikaaliseen vaikutukseen, jonka minuun ovat

tehneet Bachein, Mozartin, Chopin'in melodiiat — nimittäin ne niistä,

jotka eivät ole kovin mutkikkaita — samoin kuin itse Beethoveninkin

ensimäiset sävellykset ja erittäinkin kansanlaulut, hävisi minusta

kohta teennäinen, kivulloinen ihastus Beethovenin viimeisiin

sävellyksiin.

Kun esitys oli lopussa rupesivat läsnäolijat, vaikka heidän nähtävästi

olikin ollut sangen ikävä, suuresti ylistelemään Beethovenin

syvämietteistä sävellystä, jonka ohessa he eivät unohtaneet huomauttaa

siitä, ettei ennen ymmärretty säveltäjän viimeistä perioodia, vaikka

se on kaikkein paras. Kun minä uskalsin verrata sitä vaikutusta,

jonka minuun, samoin kuin muihinkin kuulijoihin, oli tehnyt

talonpoikaisnaisten laulu tähän sonattiin, niin Beethovenin ihailijat

hymyilivät ylenkatseellisesti eivätkä katsoneet olevan syytä edes

vastata mokomaan kummalliseen puheesen.

Mutta siitä huolimatta oli talonpoikaisnaisten laulu todellista

taidetta, joka herätti todellisen ja voimakkaan tunteen. Beethovenin

101:nen sonatti sitä vastoin ainoastaan onnistumatoin taideteoksen

koe, jossa ei ole mitään määrättyä tunnetta, ja joka sen vuoksi ei voi

herättää tunnetta muissakaan.

Taidetta käsittelevää teostani varten luin tänä talvena suurella

vaivalla Zolan, Bourget'n ja Kiplingin kuuluisat ja koko Europassa

ylistellyt romaanit ja kertomukset. Samaan aikaan satuin eräässä lasten

lehdessä lukemaan kertomuksen aivan tuntemattomalta tekijältä. Siinä

kuvataan, miten köyhän lesken perheessä valmistaudutaan Pääsiäisjuhlaa

vastaanottamaan. Suurella vaivalla saa äiti hankituksi vähän jauhoja,

jotka hän ripottaa pöydälle sotkeakseen taikinaa. Sen jälkeen lähtee

hän hakemaan hiivaa ja käskee lasten pysymään tuvassa jauhoja

vartioimassa. Äidin mentyä tulevat naapurin lapset huutaen akkunan

alle ja pyytävät mökinlapsia kadulle leikkimään. Lapset unohtavat

äidin käskyn, menevät mökistä kadulle ja alkavat leikkiä. Äiti tulee

hiivoineen ja huomaa, että hänen poissa ollessaan on hautova kana

ripoitellut jauhot pöydältä mökin multapermannolle, jolta kananpojat

niitä nokkivat tomun seasta. Epätoivossaan toruu äiti lapsia, jotka

rupeavat itkemään. Äidin käy sääliksi lapsia. Kun nisujauhoja ei enään

ole, päättää äiti leipoa pääsiäiskakun seulotuista ruisjauhoista,

voidella sen munanvalkuaisella ja asettaa ympärille pääsiäismunat.

"Musta leipä on valkoisen setä". Tämän sananparren sanoo äiti

lapsille lohdutukseksi, kun pääsiäiskakku ei ole nisujauhoista. Ja

lasten epätoivo muuttuu yht'äkkiä iloksi, yhteen ääneen toistavat he

sananpartta ja vielä iloisemmalla mielellä odottavat pääsiäiskakun

valmistumista.

Kummallista kyllä, Zolan, Bourget'n, Kiplingin y.m. romaanit ja

kertomukset jännittävine aiheineen, eivät hituistakaan minua

liikuttaneet. Mitä lukiessani suututti minua koko ajan niiden tekijät,

jotka pitävät lukijoitaan niin naiiveina, etteivät viitsi edes salata

niitä keinoja, joilla he tahtovat pettää heitä. Ensimäisistä riveistä

voi jo huomata tekijän aikomuksen ja kaikki pikkuseikat tulevat

tarpeettomiksi ja ikäviksi. Mutta ennen kaikkea voi huomata, ettei

tekijällä ole mitään muuta tunnetta kuin halu kirjoittaa romaanin tai

kertomuksen. Sentähden ei hänen teoksensa teekkään mitään taiteellista

vaikutusta. Mutta tuntemattoman tekijän kirjoittamaa kertomusta

lapsista ja kananpojista en voinut kädestäni heittää, ennen kun olin

sen lopettanut, sillä minussa heräsi heti sama tunne, jota oli kokenut

itse tekijä, ja jonka hän kertomuksessaan toi esiin.

Englantilaisessa Academy Albumissa on vieretysten kaksi kuvaa. Toinen,

J.C. Dalmasin maalaama, kuvaa pyhää Antoniusta kiusauksen ahdistamana.

Pyhimys rukoilee polvillaan. Hänen takanaan seisoo alaston nainen

ja jonkummoisia petoja. Taiteilijaa on nähtävästi sangen suuresti

miellyttänyt nainen, Antonius on hänelle sitä vastoin ollut aivan

sivuseikka, ja kiusaus ei näytä hänestä (taiteilijasta) ollenkaan

kauhistavalta, vaan päinvastoin hyvinkin miellyttävältä. Jos tässä

taulussa onkin jotain taidetta, niin on se joka tapauksessa hyvin

huonoa ja valheellista. Toinen kuva taas on pieni taulu Langleyltä. Se

kuvaa kuljeksivaa kerjäläispoikaa, jonka nähtävästi juuri on kutsunut

sisään joku säälivä emäntä. Poika on vääntänyt jalkansa koukkuun penkin

alle ja syö. Emäntä seisoo vieressä nähtävästi pitääkseen huolta

siitä, että ruokaa on tarpeeksi. Noin seitsenvuotias tyttö nojautuen

käsivarteensa katselee totisena ja tarkkaavaisena nälkäistä poikaa.

Ensi kertaa elämässään tyttö nähtävästi ymmärtää, mitä on köyhyys ja

säätyeroitus ihmisten välillä ja ensi kertaa tulee hän ajatelleeksi:

miksi hänellä on kaikkea, ja poika raukka on kengätöin ja nälkäinen?

Hän tuntee sääliä ja iloa samaan aikaan. Hän rakastaa sekä poikaa että

kaikkea hyvää... Katsoja tuntee, että taiteilija on rakastanut tyttöä

ja kaikkea, jota tyttö rakastaa. Tämä taulu, jonka tekijä nähtävästi ei

ollenkaan ole mikään kuuluisuus, on mainio, todellinen taideteos.

Olen nähnyt Rossin esittävän Hamletia. Sekä näytelmää että pääosan

esittäjän näyttelemistä pitävät meidän kriitikkomme dramaattisen

taiteen mestariteoksina. Mutta siitä huolimatta tuotti minulle sekä

itse draama, että myöskin sen esittäminen erityistä kärsimystä,

jota aina aikaansaavat valheelliset taideteokset. Hiljakkoin luin

kertomuksen voguulien teaatterista. Eräs läsnäolijoista kertoo

siitä seuraavaa. Yksi suurikasvuinen ja yksi pienikasvuinen voguuli

ovat puetut peuran nahkoihin. Toinen heistä esittää naaraspeuraa,

toinen poikasta. Kolmas voguuli esittää metsästäjää jousineen ja

suksineen, neljäs matkii linnun ääntä, joka varoittaa peuraa vaarasta.

Draaman sisällys on se, että metsästäjä ajaa takaa peuraa poikineen.

Peurat juoksevat näyttämöltä ja vähän ajan perästä näyttäytyvät

uudelleen. Koko näytelmä esitetään pienessä jurtassa. Metsästäjä

tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi vainotuita. Poikanen on jo väsynyt

ponnistuksista ja painautuu äitiään vasten. Naaraspeura pysähtyy

hengähtääkseen. Metsästäjä saavuttaa heidät ja tähtää. Samassa visertää

lintu ilmoittaen peuroille vaaran läheisyyden. Peurat alkavat uudelleen

juosta. Metsästäjä seuraa ja saavuttaa heidät uudelleen ja ampuu. Nuoli

sattuu poikaseen. Poikanen ei jaksa enään juosta. Hän nojautuu emäänsä,

joka nuolee hänen haavaansa. Uudestaan jännittää metsästäjä jousensa.

Katsojat jähmettyvät, kertoo läsnäollut, ja yleisöstä kuuluu raskaita

huokauksia, jopa itkuakin. Kuvausta lukiessani tunsin heti, että

näytelmä oli todellinen taideteos.

Sitä, mitä nyt sanon, tullaan pitämään mielettömänä paradoksina,

jonka tyhmyyttä voi ainoastaan ihmetellä. Ja kuitenkaan en voi olla

sanomatta ajatustani. Olen vakuutettu siitä, että niin kutsutut

sivistyneet, joista toiset kirjoittavat runoja, kertomuksia,

romaaneita, oopperoita, sinfoniioja, sonatteja, maalailevat

kaikenlaatuisia tauluja, muovailevat veistokuvia, toiset kuuntelevat ja

katselevat niitä, kolmannet taas arvostelevat väitellen ja tuomiten,

viettävät juhlia ja pystyttävät muistopatsaita toinen toisilleen

ja tätä kestää useita sukupolvia, — että tällaiset ihmiset pieniä

poikkeuksia lukuunottamatta eivät koskaan muulloin kuin aikaisemmassa

lapsuudessaan ja nuoruudessaan, jolloin he vielä eivät ole kuulleet

mitään taidearvosteluja, ole tunteneet sitä yksinkertaista,

kehittymättömimmällekin ihmiselle, vieläpä lapsellekin tuttua tunnetta,

jonka meissä herättää toisen tunne, joka saattaa meitä iloitsemaan

toisen ilosta, suremaan toisen surua, koko sielullamme sulautumaan

toisen sieluelämään, ja joka juuri on taiteen olemus. Sentähden

eivät nämät ihmiset kykenekkään eroittamaan todellista taideteosta

väärennetystä, vaan pitävät todellisena, suurena taiteena kaikkein

huonointa ja valheellista. Todellista taidetta he eivät edes huomaa

sentähden, että valetaide on aina koreata ja vaateliasta, todellinen

taas vaatimatonta.