XIII.

Missä määrin meidän piirimme ja aikamme ihmiset ovat kadottaneet

kykynsä ymmärtää todellista taidetta ja tottuneet taiteessa arvossa

pitämään sellaista, jolla ei ole mitään yhteistä sen kanssa, käy

parhaiten selville Richard Wagnerin teoksista. Ei ainoastaan

saksalaiset, vaan myöskin ranskalaiset ja englantilaiset ovat viime

aikoina yhä enemmän ruvenneet niitä arvossa pitämään ja kunnioittamaan

kaikkein korkeimpana, uusia näkökohtia luovana taiteena.

Kuten tunnettu, asetti Wagner musiikin runouden palvelukseen, sen tuli

muka ilmaista kaikki runotuotteen eri vivahdukset.

Draama yhdistettiin musiikiin XV:llä vuosisadalla Itaaliassa.

Tahdottiin näet jälleen henkiin herättää muinaiskreikkalainen

musiikkidraama. Draamalle annettiin siten uusi, kerrassaan teennäinen

muoto. Sillä oli ja on menestystä ainoastaan yliluokkien keskuudessa

ja ainoastaan siinä tapauksessa, että lahjakkaat taiteilijat sellaiset

kuin Mozart, Weber, Rossini y.m., innostuttuaan jostakin draamallisesta

aiheesta ja vapaasti antauduttuaan innostuksensa valtaan, alistivat

tekstin musiikin palvelukseen. Täten loivat he oopperoitaan, joissa

tuli pääasiaksi musiikki eikä teksti. Usein ei niiden, kuten esim.

Taikahuilun, sisällyksessä ollut kerrassaan mitään järkeä, mutta se ei

kuitenkaan häirinnyt musiikin tekemää taiteellista vaikutusta.

Wagner tahtoo parantaa oopperaa mukauttamalla sen runouden

vaatimuksien mukaan ja sulattamalla sen yhteen jälkimmäisen kanssa.

Mutta eri taiteiden alat eivät voi käydä yhteen toistensa kanssa,

Kun sentähden tahdotaan yhteen yhdistää monta, tahi vaan kaksikin

taidetta, dramaattinen ja musiikkitaide, niin tulee seuraukseksi, että

toinen niistä sysää syrjään toisen. Tämä asianlaita onkin selvästi

huomattavana tavallisissa oopperoissa, joissa draamallinen puoli

saa väistyä musiikin tieltä. Wagner tahtoo alistaa musiikin draaman

palvelukseen siten, että molemmat elementit niissä olisivat yhtä

voimakkaat. Mutta se on mahdotonta, sillä jokainen todellinen taideteos

on taiteilijan tunteiden ilmaisija. Se on siis aivan yksinomaista

laatua, jolla ei ole yhteyttä minkään muun kanssa. Tällainen on sekä

todellinen musikaalinen, että draamallinen tuote. Jotta siis toisen

taiteen tuote voisi käydä yhteen toisen taiteen tuotteen kanssa, täytyy

tapahtua se ihme, että kaksi eri alaan kuuluvaa taideteosta olisivat

aivan yksinomaisia ja kaikista entisistä taideteoksista eriäviä ja

samalla aivan samallaisia keskenään.

Se on yhtä mahdotonta kuin että kaksi ihmistä tai edes kaksi lehteä

puussa olisivat täydellisesti toistensa näköisiä. Vielä vähemmän voi

kaksi eri taiteen tuotetta olla samallaiset. Jos ne asetetaan yhteen

toistensa kanssa, niin täytyy joko molempien tai ainakin toisen niistä

olla valheellisen, väärennetyn. Kaksi luonnollista lehteä eivät voi

olla toistensa näköisiä, ne voivat olla ainoastaan kahden keinotekoisen

lehden kaltaisia. Sama on taideteosten laita. Täydellisesti voivat ne

käydä yhteen ainoastaan silloin, kun ei kumpikaan niistä ole taidetta,

vaan keksittyjä taiteen jäljennöksiä.

Runous ja musiikki voivat enemmän tai vähemmän olla toisiinsa

yhdistettynä hymnissä, laulussa tai romanssissa (mutta kuitenkin

ainoastaan siten, että ne molemmat aikaansaavat saman mielentilan,

eikä, kuten Wagner tahtoo, siten että musiikki ilmaisisi jokaisen

värssyn sisällön). Tämä on mahdollista ainoastaan siitä syystä, että

runoudella ja musiikilla on osaksi sama tarkoitus — aikaansaada

määrättyä mielentilaa, ja nämät mielentilat voivat olla enemmän

tai vähemmän toistensa kaltaisia. Mutta näissäkin yhdistyksissä on

painopiste aina jommankumman puolella, joten ainoastaan toinen niistä

voi tehdä taiteellisen vaikutuksen, toinen taas jää huomaamattomaksi.

Vielä vähemmän voi tällaista yhteyttä olla dramaattisen runouden

ja musiikin välillä. Sitäpaitsi on taiteellisen luomisen pääehtona

se, ettei taiteilijaa sido mitkään ennakkovaatimukset. Mutta jos

taiteilijan tulee sovittaa sävellyksensä runouden tuotteesen, on hänen

vapautensa sidottu ja taiteellinen luominen mahdotointa. Sentähden

eivät tämänlaatuiset, toisiinsa sovitetut tuotteet, milloinkaan voi

olla taiteen tuotteita, vaan ainoastaan niiden jäljennöksiä, kuten

melodraamoihin sovitettu musiikki, tauluihin sovitetut selitykset,

kuvittamiset ja oopperojen libretot.

Samallaisia ovat myöskin Wagnerin teokset. Todistuksena siitä on

se, että Wagnerin uudesta musiikista puuttuu jokaisen todellisen

taideteoksen pääominaisuus — kokonaisuus. Jos hänen teoksensa olisivat

orgaanisesti kokonaisia, niin niiden muotoa ei voisi muutella

hävittämättä koko niiden merkitystä. Todellisessa taideteoksessa —

runoelmassa, draamassa, taulussa, laulussa tai simfoniiassa — ei voi

muuttaa yhtäkään värssyä, kohtausta, henkilöä tai tahtia toiseen

paikkaan, hävittämättä tai turmelematta teoksen koko merkitystä,

yhtä vähän kuin voi eroittaa jotakin orgaanisen olennon osaa sen

oikealta paikalta ja asettaa sitä toiseen. Lukuun ottamatta muutamia

paikkoja, joissa on itsenäinen musikaalinen ajatus, voi Wagnerin

musiikissa, varsinkin sen viimeisen perioodin tuotteissa tehdä mitä

muutoksia tahansa, asettaa sen, joka on alussa, loppuun ja päinvastoin,

kuitenkaan muuttamatta niiden musikaalista ajatusta. Ja tämä ajatus ei

muutu sentähden, että se piilee sanoissa eikä musiikissa.

Samoin kuin Wagner sävelsi oopperoittensa musikaalisen tekstin, voisi

myöskin runoilija, joka kykenee siten vääntämään kieltä, että voi

kirjoittaa runoja kaikemmoisista aineista, kaikilla mahdollisilla

runomitoilla ja loppusoinnuilla, joissa kuitenkin on jonkimmoista

ajatusta — jos hän ottaisi tehtäväkseen runoissa kuvata Beethovenin

simfoniian tai sonatin eli Chopinin ballaadin, kirjoittamalla värssyjä,

jotka vastaisivat ensimäisiä saman luonteisia tahteja. Seuraaville

toisenlaatuisille tahdeille kirjoittaisi hän myöskin värssyjä, jotka

hänen mielestään vastaisivat näitä tahteja, mutta ilman vähintäkään

yhteyttä ensimäisten värssyjen kanssa ja ilman loppusointua ja

runomittaa. Tällainen runotuote olisi runollisessa suhteessa aivan

samallainen Wagnerin oopperojen kanssa musikaalisessa suhteessa, jos ne

olisivat ilman tekstiä.

Mutta Wagner ei ole ainoastaan muusikeri, vaan myöskin runoilija.

Voidaksemme häntä arvostella täytyy meidän sentähden tuntea myöskin

hänen tekstinsä, jonka palvelukseen hän alisti musiikin. Huomattavin

hänen runotuotteistaan on Niebelungenien mukaelma. Tämä teos on meidän

aikanamme saanut niin suuren merkityksen, ja sillä on niin suuri

vaikutus kaikkeen siihen, jota meidän aikanamme pidetään taiteena, että

jokaisella täytyy välttämättä olla käsitys siitä. Tämä teos on mitä

raainta ja naurettavinta runouden väärentämistä.

Sanotaan, ettei saa arvostella Wagnerin teoksia, jollei ole nähnyt

niitä näyttämöltä. Tänä talvena annettiin Moskovassa äsken mainitusta

draamasta toinen näytös. Sen sanottiin olevan paraan kaikista. Menin

näkemään sitä.

Minun saapuessani oli tavattoman suuri teaatteri jo täpösen täynnä

katsojia. Siellä oli edustettuna sekä korkein aristokratiia ja

kauppiassääty, että oppineet ja keskiluokka. Suurimmalla osalla oli

libretto, jonka sisältöön se koetti perehtyä. Muutamia vanhoja,

harmaapäisiä muusikeria istui partituurit käsissä seuraten kappaleen

musiikkia. Kaikesta näkyi, että tapausta pidettiin hyvin tärkeänä.

Minä myöhästyin hiukan, mutta minulle sanottiin, että lyhyt alkusoitto,

jolla kappale alkaa, ei ole tärkeä, että se on ainoastaan vähemmästä

arvosta. Näyttämöllä dekoratsioonien keskellä; joiden tuli kuvata

vuoren luolaa, jonkun esineen edessä, jonka piti olla alasimen, istui

eräs näyttelijä. Hän oli puettu trikoihin ja eläimen-nahkaiseen

vaippaan, peruukkiin ja tekopartaan, kätensä olivat valkoiset, heikot

ja työhön tottumattomat (vapaista liikkeistä, ja erittäinkin vatsasta

ja lihaksien heikkoudesta tuntee näyttelijän). Hän takoi vasaralla,

jommoista ei muualla ole olemassa, miekkaa, jommoista ei ollenkaan

voi löytyä ja hänen takomisensa oli sellaista, jommoista ei missään

muualla voi nähdä. Takoessaan aukoili hän suutaan kummallisesti ja

lauloi jotakin käsittämätöntä. Hänen laulamiaan kummallisia ääniä

säesti orkesteri erilaisilla soittokoneilla. Libretosta huomasin,

että näyttelijän piti kuvata mahtavaa vuoren luolassa asuvaa kääpiötä

takovana miekkaa kasvatilleen Sigfridille. Kääpiöksi voi näyttelijää

otaksua ainoastaan siitä, että hän käveli koko ajan polvet koukussa.

Hän lauloi kauvan yhä aukoen suutaan kummallisesti, mutta hänen

laulunsa ei ollut laulua eikä huutamistakaan. Musiikki oli yhtä

kummallista. Siinä oli kaikenlaatuisia säveleitä, jotka kyllä alettiin,

mutta joita ei lopetettu. Libretossa selitettiin, että kääpiö kertoi

itsekseen eräästä sormuksesta, joka oli jonkun jättiläisen hallussa ja

jonka hän aikoi hankkia Sigfridin avulla. Sitä varten tarvitsi muka

Sigfrid hyvän miekan, jonka taonnassa kääpiö paraillaan toimi. Kun

hän oli jokseenkin kauvan itsekseen jutellut eli laulanut, kajahutti

orkesteri yht'äkkiä toisenlaisia säveleitä, yhtä kummallisia ja

keskeneräisiä kuin entisetkin.

Näyttämölle ilmestyi toinen näyttelijä, jolla oli torvi olan yli

ripustettuna ja mukanaan karhuksi puettu, nelinryömin konttaava

ihminen. Tämän tekokarhun usuttaa hän kääpiösepän kimppuun, joka lähtee

käpälämäkeen muistamatta juostessaan edes taivuttaa polviaan. Toisen

näyttelijän piti olla itse Sigfrid sankarin. Hänen ilmaantuessaan

soitettujen säveleitten tuli kuvata hänen luonnettaan. Nämät säveleet

toistetaan joka kerta, kun Sigfrid esiintyy ja niitä nimitetään

Sigfridin leit-motiiviksi. Jokaisella henkilöllä on oma leit-motiivinsa.

Se toistetaan aina sen henkilön ilmaantuessa, jota sen tulee

kuvata, vieläpä jonkun henkilön nimeäkin mainittaessa kuuluu hänelle

omistetun motiivin säveleet. Mutta eipä siinä kyllin, jokaisella

esineelläkin on oma motiivinsa eli akordinsa. Kappaleessa on olemassa

sormuksen, kypärin, omenan, tulen, keihään, miekan, veden y.m.

motiivit. Kun vaan joku näistä esineistä mainitaan, kuuluu kohta

niitä vastaavat motiivit. Näyttelijä torvineen aukoo suutaan yhtä

epäluonnollisesti kuin kääpiökin ja laulaa kauan pitkäveteisellä

nuotilla jotakin. Yhtä pitkäveteisesti vastaa hänelle Mime. Se on

kääpiön nimi. Tämän keskustelun sisältönä, jonka voi saada selville

ainoastaan libretosta, on se, että Sigfrid on kääpiön kasvattama ja

siitä syystä vihaa jälkimäistä ja tahtoo alati tappaa häntä. Kääpiö

on takonut Sigfridille miekan, mutta Sigfrid on tyytymätön siihen.

Pitkästä, puoli tuntia kestävästä keskustelusta käy selville, että

Sigfridin on äitinsä synnyttänyt metsässä. Isästä taas ei ollut muuta

tietoa, kuin että hänellä oli ollut kappaleiksi mennyt miekka, jonka

palaset olivat Mimen hallussa. Sigfrid on muka peloton ja tahtoo

lähteä pois metsästä, mutta Mime ei tahdo laskea häntä, Kuri tämän

keskustelun aikana on puhe isästä, miekasta y.m. muistaa musiikki aina

henkilöille ja esineille omistetut motiivit. Keskustelun loputtua

esiintyy näyttämölle vaeltaja. Se on Wotan jumala. Hänkin on puettu

trikoihin ja peruukkiin. Seisoen tyhmässä asennossa keihäs kädessä

kertoo hän sellaista, jota Mime ei voi ymmärtää, vaan jota täytyy

kertoa kuulijoille. Hän ei kuitenkaan kerro suoraan, vaan arvoituksien

muodossa, joita hän käskee itseään arvaamaan ja jostakin syystä panee

päänsä pantiksi siitä, että hän ne arvaa. Kun vaeltaja lyö keihäällään

maahan, leimahtaa maan alta tuli ja samassa kuuluu keihään ja tulen

säveleet. Keskustelua säestää orkesteri. Sävellykseen punoutuu tuon

tuostakin keskustelussa mainittujen henkilöiden ja esineiden motiivit.

Sitä paitsi koetetaan musiikin avulla tuoda esiin erilaisia tunteita.

Niinpä matalat äänet kuvaavat hirveätä j.n.e.

Arvoituksilla on ainoastaan tarkoituksena kertoa katsojille, mitä

olivat nibelungit, mitä jättiläiset, mitä jumalat ja mitä oli

olemassa ennen. Tämäkin keskustelu on sangen pitkä, 8 kokonaista

sivua libretossa. Se lauletaan yhtä pitkäveteisesti ja yhtä

kummallisilla suun aukomisilla kuin edellisetkin. Vaeltajan hävittyä

esiintyy näyttämölle uudestaan Sigfrid ja alkaa Mimen kanssa 13

sivun pituisen keskustelun. Siinä ei ole yhtään ainoata melodiiaa.

Se on kokonaan punottu siinä mainittujen henkilöiden ja esineiden

leit-motiiveista. Mime tahtoo opettaa Sigfridille pelkoa, mutta tämä ei

tiedä mitään siitä. Keskustelun päätyttyä ottaa Sigfrid yhden niistä

raudankappaleista, joiden pitäisi esittää miekan kappaleita, sahaa sen

palasiksi, panee ahjontapaiseen, kuumentaa ja senjälkeen takoo laulaen:

Heaho, heaho hoho! Hoho, hoho, hoho, hoho; hoheo, haho, haheo, hoho.

Näin loppuu ensimäinen näytös.

Yhtä varmasti olin nyt saanut ratkaistuksi sen kysymyksen, jota varten

olin tullut teaatteriin, kuin ennen kysymyksen tuttavani naisen

kertomuksen arvosta, kun hän luki minulle kohtauksen valkohameisen,

hajalla hiuksin olevan neidon ja sankarin välillä valkoisine koirineen.

Kirjailijalla, joka voi kirjoittaa sellaisia valheellisia, esteettistä

tunnetta vihlovia kohtauksia, joita nyt teaatterissa näin, —

sellaiselta kirjailijalta ei enään voi odottaa kerrassaan mitään.

Rohkeasti voi väittää, että kaikki, mitä mokoma kirjailija kirjoittaa,

on huonoa, sillä hänellä ei nähtävästi ole käsitystäkään todellisesta

taideteoksesta. Tahdoin lähteä tieheni, mutta ystäväni pyysivät minua

jäämään vakuuttaen, ettei saa muodostaa arvosteluaan yhden ainoan

näytöksen perustuksella ja että parempaa kyllä tulee toisessa ja minä

jäin toistakin näytöstä katsomaan.

Toisen näytöksen alkaessa on yö, joka vähitellen valkenee. Yleensä on

koko kappale täynnä pimeyttä, päivänkoittoa, kuunvaloa, virvatulia,

ukkosta y.m.

Näyttämö kuvaa metsää ja siellä olevaa luolaa. Luolan suulla istuu

kolmas näyttelijä trikoot päällä. Hän esittää toista kääpiötä.

Päivä valkenee. Taas ilmestyy Wotan jumala vaeltajan muodossa. Taas

kaikuvat hänelle pyhitetyt säveleet ja paitsi niitä kuuluu vielä

uusia, niin syviä kuin suinkin voi aikaansaada. Äänet esittävät

lohikäärmeen sanoja. Wotan herättää lohikäärmeen. Samat syvät äänet

kuuluvat vielä kahta syvempinä. Aluksi sanoo lohikäärme: minä tahdon

maata, mutta sitten kuitenkin matelee luolastaan. Lohikäärmettä

esittää kaksi ihmistä. He ovat käärityt viheriään nahkaan, joka on

asetettu suomukselle. Toinen heistä heiluttaa pyrstöä, toinen taas

aukoo krokotiilin pään muotoista kitaa, josta ryöppyää tulta pienestä

sähkölampusta. Lohikäärme, jonka pitäisi herättää kauhua ja luultavasti

voisikin sitä tehdä viisvuotisissa lapsissa, laulaa mylvivällä bassolla

joitakin sanoja. Koko kohtaus on niin tyhmä ja naurettava, että on

todellakin ihmeellistä, että 7 vuotta vanhemmat voivat totisina sitä

katsella; mutta siitä huolimatta katselee, kuuntelee ja nauttii siitä

tuhannet kvasi-sivistyneet.

Sitten tulevat näyttämölle Sigfrid torvineen ja Mime. Orkesteri

soittaa heille pyhitetyt säveleet ja he keskustelevat keskenään

siitä tietääkö Sigfrid mitään pelosta. Sen jälkeen häviää Mime ja

nyt alkaa kohtaus, jonka pitäisi olla mitä runollisimman. Sigfrid

panee pitkälleen maahan niin kauniisen asentoon kuin mahdollista,

tuon tuostakin puhuen itsekseen. Hän haaveksii, kuuntelee lintujen

laulua ja tahtoo jäljitellä sitä. Sitä varten katkaisee hän miekallaan

vesan ja tekee siitä pillin. Päivä valkenee yhä enemmän ja enemmän

ja linnut laulavat. Sigfrid koettelee jäljitellä niitä. Orkesterista

kuuluu linnunlaulua mukailevia ääniä, joihin sekaantuu Sigfridin

sanoja vastaavia säveleitä. Mutta Sigfrid ei osaakkaan soittaa

pilliään ja alkaa senvuoksi soittaa torvea. Tämä kohtaus on kerrassaan

sietämätön. Musiikkia, toisin sanoen taidetta, jonka avulla tekijä

tahtoo herättää muissa tuntemaansa tunnelmaa — sitä ei ole nimeksikään.

Kaikki on musikaalisessa suhteessa aivan käsittämätöntä. Kappaleen

musiikkia kuunnellessa, tuntee alinomaa toivoa, mutta heti sen jälkeen

pettymystä, juuri kun luulee musikaalisen ajatuksen alkavan, katkeaa

se. On kohtia, jotka ovat todellista musiikkia, tahi alkavat olla sitä,

mutta ne ovat sangen lyhyitä. Sitä paitsi on niitä hyvin vaikea edes

huomata monimutkaisten sointujen ja kaikenlaatuisilla vastakohdilla

saavutettujen efektien, ja sen inhottavan narripelin joukosta, joka

on nähtävänä näyttämöllä. Mutta ennen kaikkia on tekijän aikomus

huomattavana alusta loppuun asti jokaisessa nuotissa, ei voi nähdä

eikä kuulla Sigfridiä eikä lintuja, vaan lyhytjärkisen, itserakkaan

saksalaisen huonon maun, tekijän, jolla on mitä valheellisin käsitys

runoudesta ja joka mitä raaimmalla ja alkuperäisimmällä tavalla tahtoo

ilmaista muillekkin näitä valheellisia käsitteitään.

Tekijän selvästi nähtävä, tahallinen aikomus herättää jokaisessa

epäluottamusta ja vastustushalua. Jos esim. kertoja sanoo edeltäpäin

kuulijoilleen: valmistautukaa nauramaan, niin ei varmaankaan kukaan

tule sitä tekemään. Kun huomaatte tekijän vaativan, että tulisitte

liikutetuksi sellaisesta, joka ei ole liikuttavaa, vaan päinvastoin

naurettavaa ja vastenmielistä, ja kun sen ohessa huomaatte tekijän

olevan vakuutetun siitä, että hän tekee teihin syvän vaikutuksen,

valtaa teidät raskas, kiusaava tunne. Aivan sama tunne herää jokaisessa

nähdessään vanhan, ruman naisen puettuna tanssiaispukuun hymyilevän ja

keikailevan edessänne vakuutettuna teidän ihastuksestanne. Tämä tunne

tuli vielä voimakkaammaksi nähdessäni ympärilläni kolmituhansisen

ihmisjoukon, joka nöyrästi kuunteli kaikkea tätä hullutusta, pitipä

vielä velvollisuutenaan innostuakkin siitä.

Töin tuskin voin istua vielä seuraavan kohtauksen ajan. Sen alussa

poistuu hirviö syvien bassosävelten kaikuessa, jotka säveleet

sekaantuvat Sigfridin motiiviin. Sen lisäksi sain nähdä taistelun

hirviön kanssa, tulen sylkemiset ja miekan iskut. Enempää en enään

jaksanut katsella. Juoksin kiireimmän kautta pois teaatterista inhon

tunteella, jota en vieläkään ole voinut unohtaa.

Tätä oopperaa kuunnellessani johtui väkisinkin mieleeni kunnioitettava,

ymmärtäväinen, lukutaitoinen talonpoika, yksi niistä viisaista ja tosi

uskonnollisista ihmisistä, joita itse tunnen. Kuvittelin mielessäni

sitä vaikutusta, jonka häneen olisi tehnyt minun sinä iltana näkemäni.

Mitä ajattelisikaan hän, jos saisi käsityksen kaikesta siitä työstä

ja vaivasta, jota oli nähty tätä näytelmää varten, jos saisi nähdä

tämän yleisön, maailman rikkaat ja mahtavat, joita hän on tottunut

kunnioittamaan, vanhat, harmaahapsiset ukot istuvina kokonaista 6

tuntia hiiskumatta paikallaan tarkkaavasti kuunnellen ja katsoen

kaikkia näitä tyhmyyksiä. Mutta puhumattakaan aikuisesta työmiehestä,

on minun vaikea mielessäni kuvitella 7 vuotta vanhempaa lastakaan, jota

tällainen tyhmä, ilman yhteyttä oleva taru voisi huvittaa.

Mutta suuri yleisö, yliluokkien sivistyksen kukka, katselee tätä

mielettömyyttä kokonaista kuusi tuntia ja teaatterista mennessään

kuvittelee olevansa tämän jälkeen vielä enemmän oikeutettu pitämään

itseään sivistyneenä ja valistuneena ihmisluokkana.

Puhun Moskovan yleisöstä. Mitä on sitten Moskovan yleisö? Se on pieni

osa siitä yleisöstä yleensä, joka pitää itseään valistuneena ja lukee

ansiokseen sen, että se on siihen määrin kykenemätöin vastaanottamaan

todellista taidevaikutusta, että se voi suuttumatta katsella mokomaa

narripeliä, vieläpä nauttiakkin siitä.

Kun tämä näytelmä ensi kerran annettiin, kokoontui sitä katsomaan

kaikista maailman ääristä ihmisiä, jotka pitivät itseään hienosti

sivistyneinä. Neljänä päivänä perätysten, kuusi tuntia päivässä,

istuivat he teaatterissa ihailemassa tätä järjetöntä narripeliä.

Mutta miksi ovat sitten ihmiset menneet ja vielä nytkin menevät

katsomaan ja ihailemaan näitä näytelmiä? Miten on selitettävä Wagnerin

teoksien osaksi tullut suuri menestys.

Minä puolestani selitän sen hyvin yksinkertaisesti. Siinä

erityisasemassa, jossa hän oli, voidessaan käyttää kuninkaallisia

varoja, käytti hän taitavasti hyväkseen kaikkia, pitkällisen käytännön

kautta kehittyneitä keinoja valetaiteen aikaansaamiseksi ja loi siitä

syystä mallikelpoisia vale-taideteoksia. Juuri sentähden otinkin

esimerkiksi juuri tämän kappaleen, että siinä on niin mestarillisesti

ja niin suurella voimalla yhteen yhdistetty kaikki valotaiteessa

käytetyt keinot, nimittäin lainaaminen, mukaileminen ja jännittäväisyys.

Alkaen muinaisuudesta lainatulla aiheella ja lopettaen sumulla,

kuunvalolla ja auringonnousulla, on Wagner tässä teoksessa hyväkseen

käyttänyt kaikkea, jota runollisena pidetään. Siinähän on uinaileva

kaunotar ja vedenneitoja, maanalaisia tulia ja haltioita, taisteluja ja

miekkoja, rakkautta ja verensekotusta, hirviöitä ja lintujen laulua —

koko runollisuuden arsenaali on tyhjennetty.

Sen ohessa on kaikki myöskin jäljennöstä: jäljennettyjä ovat sekä

dekoratsioonit että puvut. Ne ovat tehdyt sellaisiksi, jommoisia ne

viimeisten arkeoloogisten tietojen mukaan olivat muinaisuudessa.

Jäljennettyjä ovat itse säveleetkin. Wagner, jolta ei suinkaan

puuttunut musikaalisia lahjoja, keksi sellaisia ääniä, jotka matkivat

vasaran lyöntejä, kuumennetun raudan sihinää, lintujen laulua j.n.e.

Sitä paitsi on tässä kappaleessa mitä suurinta efektiä. Hirviöt,

virvatulet, vedessä tapahtuvat kohtaukset, salissa vallitseva pimeys,

orkesterin näkymättömyys ja uudet ennen käyttämättömät soinnut — kaikki

ovat ne mitä suurinta efektiä.

Kappale on tehty myöskin jännittäväksi. Jännittävää ei siinä ole

ainoastaan se, kuka kunkin tappaa, kuka kunkin kanssa menee naimisiin,

kuka on kunkin poika, mitä tapahtuu minkin perästä, jännittävää on sitä

paitsi musiikin suhde tekstiin, miten musiikki kuvaa esim. aaltojen

loiskinaa Reinillä, tahi häijyn kääpiön luonnetta. Miten ilmaisee

musiikki miehuutta, tulta tai omenaa? Miten punoutuu puhuvan henkilön

leit-motiivi niiden henkilöiden ja esineiden leit-motiiviin, joista hän

puhuu. Sitä paitsi on musiikki itsessään sangen jännittävä. Se eroaa

jyrkästi kaikista entisistä laeista ja siinä on aivan odottamattomia ja

uusia modulatsiooneja (mikä on hyvin helppoa musiikissa, jolta puuttuu

sisällistä johdonmukaisuutta).

Nämät vale-taiteen ulkonaiset keinot on Wagner suurten lahjojensa

avulla ja sen aseman tähden, jossa hän oli, voinut kehittää korkeimpaan

täydellisyyteen asti. Ne vaikuttavat katsojaan ja hypnotiseeraavat

hänet, aivan samoin kuin jos hän useampien tuntien kuluessa kuuntelisi

suurella puhujataidolla lausuttuja hullun houreiluja.

Sanotaan olevan mahdotointa arvostella Wagnerin teoksia, jollei ole

nähnyt niitä esitettävän täydellisessä pimeydessä, orkesterin ollessa

näyttämön alla näkymättömänä. Juuri tämä todistaa, ettei ole lainkaan

kysymys taiteesta, vaan hypnotismista. Samaa sanovat spiritistit.

Vakuuttaakseen ihmisiä kokeittensa todellisuudesta, sanovat he

tavallisesti: te ette voi arvostella asioita olematta läsnä istunnossa

ja itse kokematta, toisin sanoen istukaa ääneti pimeässä muutamia

tuntia perätysten puolihullujen ihmisten seurassa ja tehkää tätä noin

kymmenen kertaa, niin näette kaiken sen, minkä mekin.

Ja täytyyhän silloin jotakin nähdäkkin. Sellaisissa olosuhteissa näkee

ihminen mitä tahansa. Vielä helpommin voi saavuttaa saman juomalla

viiniä tai polttamalla ooppiumia. Sama on asian laita kuunnellessa

Wagnerin oopperoita. Istukaahan pimeässä neljän päivän kuluessa enemmän

tai vähemmän epänormaalien ihmisten seurassa samalla kun kuulohermojen

kautta aivoja ärsyttämään aijotut äänet vaikuttavat aivoihinne, niin

tulette varmaan epänormaaliin tilaan ja ihastutte tyhmyyksistä. Eikä

siihen tarvita niinkään pitkää aikaa, siihen riittää kylliksi jo ne

viisi tuntia, jotka kappaleen esittäminen vaati Moskovassa. Vieläpä

yksi ainoakin tunti on täydellisesti riittävä sellaisille ihmisille,

joilla ei ole selvää käsitystä todellisesta taiteesta, ja jotka jo

edeltäpäin ovat vakuutettuja siitä, että kappale on erinomainen ja

siitä että välinpitämättömyys ja tyytymättömyys kappaleesen heidän

puoleltaan antaisi ihmisille aihetta pitää heitä sivistymättöminä ja

vanhoillisina.

Tarkastelin yleisöä sinä iltana, jona olin teaatterissa. Henkilöt,

jotka johtivat yleisön makua, olivat jo ennestään hypnotiseerattuja

ja joutuivat nyt ainoastaan vanhan vaikutuksen alaisiksi. Nämät

hypnotiseeratut, epänormaalissa tilassa olevat ihmiset, olivat aivan

haltioissaan. Taidekriitikot taas, joihin todellinen taide ei enään

voi mitään vaikuttaa, ja jotka sentähden pitävät erittäinkin arvossa

kaikkea, joka on kokonaan järjen tuotetta, kuten Wagnerin oopperat,

antoivat syvämietteisen hyväksymisensä kappaleelle, joka antaa niin

hyvän tilaisuuden järkeistelemiselle. Näiden kahden ihmislajin

talutusnuorassa kulki sitten koko suuri kaupunkiyleisö, joka itse

asiassa on aivan välinpitämätöin taiteesta, ja jonka maku jo on

kylliksi turmeltunut — yleisö, rikkaat ja mesenaatit etunenässä, joka

aina huonojen jahtikoirien tavoin liittyy niihin, jotka suuriäänisemmin

ja varmemmin lausuvat mielipiteensä. "Todellakin suurta runoutta!

Kerrassaan ihmeteltävää! Erittäinkin linnut!" — "Niin, niin, olen

kerrassaan haltioissani", näin toistelee suuri joukko samoja fraaseja,

joita se juuri on kuullut arvossa pidettyjen taiteentuntijain suusta.

Jos joukossa olikin ihmisiä, joita kappaleen järjettömyys ja

valheellisuus harmitti, niin olivat he nöyrästi vaiti, aivan samoin

kuin selvät vaikenevat juopuneiden seurassa,

Täten järjetön, raaka ja valheellinen kyhäys, jolla ei ole mitään

yhteyttä taiteen kanssa, vaan jossa tekijä on osannut mestarillisesti

taidetta väärentää, kiertää ympäri koko maailman, maksaa miljoonia

ja turmelee yhä enemmän yliluokkien makua ja heidän käsitystään

todellisesta taiteesta.