Tullen yhä köyhemmäksi sisällykseltään ja yhä käsittämättömämmäksi
muodoltaan, on aikamme taide kadottanut kaikki taiteen ominaisuudet.
Ei siinä kyllin, että yliluokkien taide, erottuaan koko kansan
taiteesta, on käynyt köyhäksi sisällykseltään ja kehnoksi muodoltaan,
toisin sanoen yhä käsittämättömämmäksi, se on myöskin aikojen kuluessa
kokonaan lakannut olemasta taidetta, ja sen sijaan on tullut taiteen
väärentäminen.
Tähän on ollut seuraavat syyt. Todella kansallinen taide saa alkunsa
ainoastaan silloin, kun joku rahvaan keskuudesta ei voi olla
julkilausumatta kokemaansa voimakasta tunnetta, Rikkaiden luokkien
taiteen alkuna; taas ei ole taiteilijan tuntema tarve ilmaista
tunteitaan, vaan yliluokkien huvituksen halu. Rikkaat vaativat
taiteelta heille mieluisten tunteiden ilmaisemista, ja taiteilijat
koettavat parhaansa mukaan tyydyttää tätä vaatimusta. Mutta se ei ole
niinkään helppoa, sillä rikkaiden luokkien ihmiset viettävät koko
elämänsä ylellisyydessä ja toimettomuudessa ja vaativat sentähden,
että taide olisi heille tyhjentymättömänä huvituksien lähteenä;
mutta taidetta, kaikkein huonointakaan, ei voi mielin määrin tehdä,
on välttämätöntä, että se syntyy taiteilijan sielussa. Ja sentähden
taiteilijat, koettaessaan tyydyttää yliluokkien vaatimuksia, ovat
olleet pakoitetut keksimään keinoja tuotteiden aikaansaamiseksi, jotka
ovat taideteosten kaltaisia.
Yksi näistä keinoista on lainaaminen entisistä taiteen tuotteista,
joko koko aineen tahi ainakin yksityisiä piirteitä, joita sitten
hiukan muutellaan ja lisäillään, jotta niillä uudessa muodossaan olisi
jonkummoista uutuuden viehätystä.
Tällaiset taideteokset herättävät määrättyihin piireihin kuuluvissa
ihmisissä muistoja ennen kokemistaan taiteellisista tunteista,
tekevät samallaisen vaikutuksen kuin todelliset taideteokset ja
nautinnonhaluisten ihmisten mielestä käyvätkin semmoisista. Entisistä
taideluomista lainatut aineet kutsutaan tavallisesti runollisiksi.
Muinaisista taiteen tuotteista otetut henkilöt ja esineet taas
kutsutaan runollisiksi esineiksi. Meidän keskuudessamme pidetään
kaikenlaatuiset legendat, sadut, muinaiset kertomukset — runollisina
aineina. Runollisina henkilöinä ja esineinä taas pidetään neitoja,
sankareita, paimenia, erakoita, enkeleitä, piruja, kuuvaloa, ukkosta,
vuoria, merta, kuiluja, kukkia, pitkiä hiuksia, jalopeuraa, karitsaa,
kyyhkystä, satakieltä; runollisina yleensä pidetään niitä esineitä,
joita entiset taiteilijat useammin teoksissaan mainitsevat.
Noin neljäkymmentä vuotta sitten kutsui eräs, ei erittäin lahjakas,
mutta hyvin sivistynyt nainen — ayant beaucoup d'acquis — minua
kuuntelemaan hänen kirjoittamaansa romaania. Teos alkoi sillä
että päähenkilö, puettuna runolliseen valkoiseen pukuun ja tukka
runollisesti levällään, järven rannalla runollisessa metsässä luki
runoja. Toiminta oli tapahtuvinaan Venäjällä, mutta siitä huolimatta
esiintyy pensaiden takaa yhtäkkiä sankari à la Guillaume Tell-sulalla
varustettu hattu päässä ja häntä seurasi kaksi runollista valkoista
koiraa. Tekijän mielestä oli kaikki tämä hyvin runollista. Kaikki
olisikin sentään voinut käydä päinsä, jollei sankarin olisi tarvinnut
puhua. Sillä heti kun hän alkoi puhua sankarittaren kanssa, kävi
selville, ettei tekijällä ollut mitään sanomista. Lukemistaan
kirjoista saamansa runolliset vaikutukset liikuttivat tekijää ja
hän luuli näitä vaikutuksia ja muistoja esiintuomalla, voivansa
aikaansaada runollisen vaikutuksen. Mutta taiteellisen vaikutuksen
aikaansaaminen on mahdollista ainoastaan silloin, kun taiteilija itse
on kokenut jonkun tunteen ja julkilausuu sen, vaan ei ilmituomalla
vierasta, muilta saatua tunnetta. Tällainen runouden runous ei voi
vaikuttaa ihmisiin. Sen tuotteet ovat ainoastaan todellisen runouden
näköisiä, ja sellaisinakin niitä pitävät ainoastaan ihmiset, joiden
maku on turmeltunut. Tämä nainen oli hyvin tyhmä ja epälahjakas,
ja sentähden olikin helppo heti huomata hänen kyhäyksensä oikean
luonteen. Mutta kun lukeneet ja lahjakkaat henkilöt, joilla on
taiteensa tekniikka hallussaan, rupeavat kirjoittamaan lainattujen
vaikutusten perustuksella, niin koituu siitä teoksia, joiden aihe on
lainattu kreikkalaisesta, muinaisesta, kristillisestä ja mytoloogisesta
maailmasta, ja jotka nykyään ovat niin tavallisia. Yleisö pitää
tällaiset tuotteet todellisina taideteoksina, kunhan vaan lainattu aihe
on taitavasti muovaeltu nykyajan taiteen vaatimusten mukaan.
Sangen karakteristinen tässä suhteessa on Rostan'in Princesse
Lointaine, jossa ei ole hituistakaan taidetta, mutta jota monet,
luultavasti myöskin sen tekijä, pitävät hyvin runollisena.
Toinen keino, jota taiteilijat käyttävät antaakseen teoksilleen
jonkummoista taiteellisuutta, on koristaminen. Sen tarkoituksena
on teoksella miellyttää lukijan, kuuntelijan tai katsojan näköä ja
kuuloa, tehdä häneen miellyttävän vaikutuksen. Tämän tarkoituksen
saavuttamiseksi käytetään runoudessa mahdollisemman mukaan miellyttävää
runomittaa, loppusointua, sanoja; suorasanaisessa kertomuksessa taas
sujuvaa ja kaunista esittämistapaa; draaman alalla taas koetetaan
saavuttaa sama tarkoitus näyttelijäin ja erittäinkin näyttelijättärien
miellyttäväisyyden, pukujen ja dekoratsioonien kalleuden kautta;
maalaustaiteessa taas kuvattavien esineiden kauneuden ja värien
heleyden avulla j.n.e.
Viime aikoina ovat nämät koristamiskeinot saavuttaneet sellaisen
täydellisyyden, että yliluokkien ihmiset pitävät ainoastaan näitä
koristeita taideteoksina, sitä enemmän kun nykyinen teoriia pitää
kauneutta taiteen sisältönä.
Paitsi ylempänä mainituita keinoja koetetaan vaikuttaa ulkonaisiin
tunteisiin. Tällainen vaikutus on usein aivan fyysillistä laatua —
jonka aikaansaa ulkonainen efekti. Tällainen ulkonainen vaikutus
saavutetaan erittäinkin jyrkkien vastakohtien kautta. Asetetaan
vastakkain hirmuisuus ja lempeys, kauneus ja rumuus, äänekkyys ja
hiljaisuus, pimeys ja valo, tavaton ja tavallinen. Kirjallisuudessa
koetetaan sitä paitsi ulkonaista efektiä aikaansaada kertomalla
sellaista, jota ei vielä koskaan ennen ole kuvailtu, erittäinkin
esiintuomalla yksityisseikkoja, jotka herättävät sukupuoliviettiä, tahi
tarkkaan kertomalla kärsimyksiä ja kuolemaa, joka herättää kauhua.
Niinpä murhasta puhuttaessa kuvaillaan tarkasti vaatteiden repeäminen,
haju, veren paljous ja väri. Samoin menetellään maalaustaiteen
alalla. Paitsi kaikellaisia muita vastakohtia käyttävät maalarit
vielä sitä, joka aikaansaadaan maalaamalla yksi esine hyvin tarkasti
ja jättämällä kaiken muun keskeneräiseksi. Kaikkein tavallisinta on
kuitenkin tauluissa valoefektien käyttäminen ja kauheiden tapauksien
kuvaaminen. Draamassa taas ovat tavallisimpia efektejä, kontrasteja
lukuunottamatta, myrskyt, ukkonen, kuuvalo, merikohtaukset, moninaiset
puvut, naisruumiin alastomuus, hulluus, murhat ja yleensä kuolema,
kuolemankamppauksien tarkka kuvaileminen. Musiikissa taas saavutetaan
efekti siten, että hiljaiset ja samallaiset äänet vähitellen
kovenevat ja tulevat yhä erilaisemmiksi, joten lopulta koko orkesteri
pauhaa voimiensa takaa, tahi että kaikki soittokoneet toistavat
samat äänet apreggio kaikissa oktaaveissa, tahi että harmoniia ja
rytmi ovat niin odottamattomia ja tavattomia kuin mahdollista. Sitä
paitsi aikaansaadaan musiikissa suurta efektiä useasti suorastaan
fyysillisillä keinoilla, äänien kovuudella.
Tällaisia ovat muutamat niistä efekteistä, joita käytetään eri
taiteissa. Mutta niitä paitsi on olemassa vielä yksi, yhteinen kaikille
taiteille. Toinen taide koettaa aikaansaada sitä, mikä oikeastaan olisi
toisen taiteen tehtävänä. Siten esim. pannaan musiikki "kuvailemaan",
joka on omituista koko programmimusiikille ja Wagner'in sävellyksille
ja niitä jäljitteleville. Maalaustaiteen, draaman ja runouden tulee
"aikaansaada tunnelmaa", kuten dekadenttinen taide.
Neljänneksi käännetään huomiota taideteoksen huvittavaisuuteen,
siihen henkiseen intressiin, jota se voi tarjota. Teos voidaan tehdä
huvittavaksi sisällön monimutkaisuuden kautta. Vähän aikaa takaperin
oli tämä keino hyvin käytännössä englantilaisissa romaaneissa ja
ranskalaisissa komediioissa ja draamoissa. Nykyään on se jo tullut pois
muodista ja sama koetetaan saavuttaa jonkun historiallisen ajanjakson
tai nykyisen elämänalan tarkan kuvailemisen kautta. Romaanissa
kuvaillaan egyptiläistä tai roomalaista elämää, tai kaivostyömiesten
tai kauppapalvelijain elintapoja. Se herättää intressiä lukijassa ja
tätä intressiä pidetään taiteen vaikuttamana. Itse esittämistapakin voi
intreseerata tekijää. Viime aikoina on tämä keino päässyt käytäntöön
varsinkin runoudessa. Taulut, runot, suorasanaiset kertomukset,
draamat, musikaaliset sävellykset ovat viime aikoina käyneet
esittämistapansa puolesta niin hämäriksi, että niitä täytyy arvata,
kuni kuva-arvoituksia. Tämä arvaaminen pidetään myöskin huvittavana ja
tekee vaikutuksen, joka on taiteellisen vaikutuksen kaltainen.
Usein kuulee sanottavan, että taideteos on hyvä sentähden, että se
on niin runollinen, niin kaunis, niin täynnä efektejä tahi niin
intresantti. Mutta ei yksikään näistä ominaisuuksista voi olla
taiteellisen arvon määrääjänä, niillä ei ole mitään yhteistä taiteen
kanssa.
Runollisuus on lainaamista. Lainaamisen kautta taas herätetään
lukijoissa, katsojissa ja kuulijoissa ainoastaan hämärä muisto
entisien taideteosten aikaansaamista vaikutuksista. Se ei ilmaise
itse taiteilijan kokemia tunteita. Taideteos, jonka aihe on lainattu,
kuten Göthen Faust, voi olla sangen hyvin muovaeltu, täynnä järkeä ja
kauneutta, mutta se ei voi tehdä todellista taiteellista vaikutusta,
sillä siltä puuttuu taideteoksen pääominaisuus — nimittäin kokonaisuus.
Muoto ja sisällys ei muodosta siinä katkeamatonta kokonaisuutta, joka
ilmaisisi taiteilijan kokemia tunteita. Taiteilija, joka käyttää
lainattua aihetta, ilmituo ainoastaan sen tunteen, jonka hänessä
on herättänyt joku muu taideteos. Sentähden koko aiheen tai eri
kohtauksien, mielipiteiden ja kertomuksien lainaaminen on ainoastaan
taiteen jäljittelemistä, vaan ei taidetta. Sanoa tällaisen taideteoksen
olevan hyvän sentähden, että se on runollinen, toisin sanoen todellisen
taideteoksen kaltainen, on aivan samaa kuin sanoa väärän rahan olevan
hyvän sentähden, että se on oikean näköinen. Tällainen ulkonainen
koriste eli kauneus, kuten sanovat meidän aikamme esteettikot, voi
muka olla taiteen mittapuuna. Mutta kauneus ei voi olla mittana
taidetta arvosteltaessa. Sillä jos taiteen päätehtävänä on ilmaista
taiteilijan kokemia tunteita, niin tällainen tunteiden ilmaiseminen
ei aina ole kauneuden kanssa sopusoinnussa, vaan päinvastoin sille
usein aivan vastakkainen. Mitä epäkauneimman kärsimyksen kuva voi
herättää meissä säälin ja hellyyden tunteita, ihastusta kärsivän
itsensäkieltäväisyyteen ja luonteen lujuuteen. Päinvastoin taas voimme
jäädä aivan kylmiksi katsellessamme kaunista vahakuvaa.
Jonkun teoksen taiteellisena pitäminen sen kauneuden tähden on samaa
kuin pitää seudun kauneutta todistuksena sen hedelmällisyydestä,
Jos me panemme kauneuden taiteen mittapuuksi, niin me emme puhu
taideteoksesta, vaan sen jäljennöksestä.
Kolmatta keinoa tehdyn taiteellisuuden saavuttamiseksi voi yhtä vähän
kuin kahta ensimäistäkään sovittaa todelliseen taiteesen. Ulkonainen
efekti ei ole tunteiden ilmaisemista, se vaikuttaa ainoastaan
hermoihin. Jos maalari taitavasti maalaa verihaavan, niin voi tällainen
taulu hämmästyttää minua, mutta taidetta se ei ole. Mahtavilla uruilla
soitettu pitkäveteinen nuotti vaikuttaa hämmästyttävästi, voipa tuottaa
kyyneleetkin silmiin, mutta se ei ole musiikkia, sillä se ei ilmaise
mitään tunnetta. Mutta siitä huolimatta pitävät meidän piiriimme
kuuluvat ihmiset tämänlaatuisia fysioloogisia efektejä taiteena ei
ainoastaan musiikin alalla, vaan myöskin runoudessa, maalaustaiteessa
ja draamassa. Sanotaan, että nykyinen taide on tullut hienoksi. Mutta
efektien hakemisen tähden on se päinvastoin käynyt raa'aksi. Esimerkin
vuoksi mainitsen uuden Hannele nimisen kappaleen, jota on näytelty
kaikilla Europan näyttämöillä. Tässä koettaa tekijä herättää yleisössä
myötätuntoisuutta ja sääliä kiusattua tyttöä kohtaan. Voidakseen
herättää katsojissa tällaisen tunteen taiteen avulla, olisi tekijän
täytynyt panna joku kappaleen henkilöistä lausumaan tämän säälin
tunteen niin, että se olisi herännyt muissakin tahi todenmukaisesti
kuvata tytön tunteita. Mutta tätä hän ei taida tahi ei tahdo tehdä.
Hän valitsee toisen, taiteilijalle helpomman keinon. Hän panee tytön
kuolemaan näyttämöllä. Vahvistaakseen fysioloogista vaikutusta
katsojiin, sammuttaa hän valaistuksen teaatterissa, jättää yleisön
istumaan pimeään ja surullisen musiikin ohella näyttää katsojille,
miten juopunut isä kiusaa ja lyö tyttöä. Valittaen ja voihkien kaatuu
tyttö, ja enkelit vievät hänet pois. Tätä nähdessään tuntee yleisö
jonkunmoista liikutusta ja on varmasti vakuutettu siitä, että tämä se
juuri on esteettistä tunnetta. Mutta tällaisessa liikutuksessa ei ole
mitään esteettistä, sillä se ei ole tekijän herättämää tunnetta, se
on ainoastaan sekavaa osanoton tunnetta toisen kärsimyksiin, ja iloa
siitä, ettemme itse tarvitse kärsiä. Samallainen tunne herää meissä
katsellessamme mestausta, samallainen oli myöskin se tunne, joka oli
roomalaisilla katsellessaan näytelmiä sirkuksessa.
Ulkonaisen efektin asettaminen esteettisen tunteen sijaan on
tavallista varsinkin musiikissa — siinä taiteessa, joka välittömästi
vaikuttaa ihmisten hermoihin. Uudenaikainen säveltäjä ei julkilausu
sävelillä kokemiaan tunteita. Sen sijaan kokoo hän yhteen erilaisia
ääniä, väliin koventaen, väliin taas heikontaen niitä. Tällä tavoin
tekee hän yleisöön fysioloogisen vaikutuksen, jota voi suorastaan
mitata erityisellä aparaatilla. [On olemassa aparaatti, jossa hyvin
tunteellinen nuoli, joka on yhteydessä jonkun käden lihaksen kanssa,
osoittaa musiikin tekemän fysioloogisen vaikutuksen hermoihin ja
lihaksiin.] Tätä fysioloogista vaikutusta pitää yleisö musiikin
tekemänä vaikutuksena.
Neljäs mainituista keinoista, huvittavaisuus useammin kuin muut
sekoitetaan taiteen kanssa, jolle se itse asiassa on aivan vieras.
Puhumattakaan siitä, että romaanien ja kertomuksien kirjoittajat
antavat usein lukijan arvata teoksessa piilevän ajatuksen, saa sangen
usein kuulla tauluista ja sävellyksistä, että ne ovat intresanttia.
Mitä oikeastaan merkitsee sana intresantti? Intresantti taideteos on
joko sellainen, joka herättää meissä tyydyttämätöntä uteliaisuutta,
tahi sellainen, josta voimme oppia jotakin, tahi joka on niin epäselvä,
että meidän täytyy vähitellen ja vaivalla koettaa sitä selvittää, ja
tämä arvaaminen tuottaa meille jonkunmoista huvia. Joka tapauksessa
ei tällaisella huvittavaisuudella ole mitään yhteistä taiteellisen
vaikutuksen kanssa. Taiteen tarkoituksena on herättää toisissa saman
tunteen, joka taiteilijalla on ollut. Se henkinen työ, jota katsojan,
kuuntelijan, lukijan tulee tehdä, tyydyttääkseen hänessä herännyttä
uteliaisuutta, tahi voidakseen omistaa taideteoksesta saatavissa
olevat uudet tiedot, tahi ymmärtää taideluoman oikean ajatuksen,
häiritsee sanotun tunteen herättämistä. Huvittavaisuutta ei sentähden
voi pitää taideteoksen ominaisuutena. Se päinvastoin pikemmin ehkäisee
taiteellista vaikutusta.
Runollisuutta, ulkonaista efektiä ja huvittavaisuutta voi tavata
taideteoksessa, mutta ne eivät voi korvata taiteen pääominaisuutta,
nimittäin taiteilijan kokemaa tunnetta. Viime aikoina on yliluokkien
taiteen tuotteissa huomattavana juuri mainitut ominaisuudet. Siitä
huolimatta pidetään niitä taideteoksina; itse asiassa ovat ne
ainoastaan taiteen mukaelmia, sillä niiltä puuttuu taideteoksen
pääominaisuus, taiteilijan kokema tunne.
Todellisen taideteoksen luomiseen tarvitaan sangen paljon. Siihen
vaaditaan, että taiteilijalla on aikansa ylevin maailmankatsantokanta,
että hänellä on tunteita, joita hän tahtoo ja voi ilmaista muille,
ja että hänellä sitäpaitsi on luontainen taipumus johonkin taiteen
haaraan. Kaikki nämät todellisen taideteoksen luomiselle välttämättömät
ehdot ovat harvoin yhdistettyinä yhteen henkilöön. Taiteen heikkojen
jälkikuvien aikaansaamiseen lainaamisen, ulkonaisen efektin ja
huvittavaisuuden avulla vaaditaan ainoastaan taipumusta johonkin
taiteen alaan. Tällainen kyky on hyvin tavallinen. Kirjailijalla on
se, jos hän voi helposti lausua ajatuksensa ja tunteensa, esiintuoda
karakteristisia piirteitä. Plastillisen taiteen alalla taas esiintyy
tämä kyky viivojen, muotojen ja värien eroittamisessa, muistamisessa
ja jäljentämisessä, musiikissa taas intervallien eroittamisessa ja
johdonmukaisten äänien aikaansaamisessa. Jos jollakin meidän päivinämme
on tällainen kyky, niin voi hän aina kuolemaansa asti herkeämättä luoda
teoksia, joita yleisö pitää taiteellisina. Hänen tulee ainoastaan hyvin
oppia taiteensa tekniikki ja sen mukailemiskeinot, sitä paitsi täytyy
hänellä olla kärsivällisyyttä ja tylstynyt esteettinen tunne, jotta
hänen omat teoksensa eivät kävisi hänelle vastenmielisiksi.
Tällaisilla taidemukaelmilla on kullakin taiteen alalla omat
sääntönsä eli reseptinsä, joten lahjakas henkilö voi ne opittuaan
ilman vähintäkään tunnetta luoda mokomia tuotteita. Kirjoittaakseen
runoja, tulee henkilön, jolla on taipumusta kirjalliseen toimintaan,
ainoastaan oppia jokaisen välttämättömän sanan ohella, katsoen
loppusoinnun ja runomitan vaatimuksiin, käyttämään kymmentä muuta,
melkein samaa merkitsevää sanaa, harjaantua lausumaan jokaisen lauseen,
jolla, ollakseen selvän, voi olla ainoastaan yksi sille omituinen
sanajärjestys, käyttämällä mitä sanajärjestystä tahansa, niin että
siitä huolimatta se ilmaisee jonkummoisen ajatuksen. Tämän opittuaan
voi hän jo herkeämättä valmistella runoja, jotka taipeen mukaan
voivat olla lyhyitä tai pitkiä, uskonnollisia, yhteiskunnallisia tahi
rakkausrunoja.
Jos taas kirjalliseen toimintaan kykenevä henkilö tahtoo kirjoittaa
kertomuksia ja romaania, niin tulee hänen ainoastaan kehittää
stiiliänsä, hänen täytyy oppia kertomaan kaikki, mitä näkee ja
muistamaan tahi muistiinkirjoittamaan pikkuseikkoja. Hankittuaan
itselleen tällaisen kyvyn, voi hän kirjoittaa toisen romaanin ja
kertomuksen toisensa perästä, jotka asianhaaroja myöten voivat olla
historiallisia, naturalistisia, yhteiskunnallisia, eroottisia,
psykoloogisia vieläpä uskonnollisiakin, jotka viimeksi mainitut viime
aikoina ovat alkaneet tulla muotiin. Aiheen niihin voi hän saada joko
lukemistaan kirjoista tai elämistään tapauksista, niissä esiintyvien
henkilöiden luonteet taas voi hän saada tuttavistaan.
Kunhan vaan tällaiset romaanit ja kertomukset ovat höystetyt
seikkaperäisillä kertomuksilla, varsinkin eroottisilla, käyvät ne
todellisista taideteoksista, vaikkei niissä olisi hituistakaan tunnetta.
Sitä paitsi tulee kyvykkään kirjailijan, joka tahtoo luoda dramaattisen
tuotteen, oppia panemaan henkilöittensä suuhun mahdollisimman paljon
sattuvia sanoja, käyttämään teaatteriefektejä ja niin punomaan
toiminnan, että näyttämöllä pitkien keskustelujen sijasta olisi mitä
enemmän liikettä. Jos kirjailija kykenee tekemään kaiken tämän, voi hän
herkeämättä kirjoitella näytelmiä tahi muita kirjallisia tuotteita.
Aiheen voi hän saada jostakin tehdystä rikoksesta tahi viimeksi yleisöä
huvittavasta kysymyksestä, kuten hypnotismistä, perinnöllisyydestä y.m.
tahi muinaisuudesta, vieläpä fantastiseltakin alalta.
Maalaus- ja kuvanveistotaiteen alalla voi kyvykäs henkilö vielä
helpommin luoda näennäisiä taideteoksia. Hänen tulee ainoastaan
oppia piirustamaan, maalaamaan ja muovailemaan erittäinkin
alastomia ruumiita. Tämän opittuaan voi hän maalata tai muovaella
toisen kuvan toisensa perästä, taipumuksiensa mukaan valita niihin
aiheen joko mytologiiasta, uskonnollisista kertomuksista, omasta
mielikuvituksestaan tahi kuvata sanomalehdissä kerrotuita tapauksia,
kruunauksia, työlakkoja, turkkilais-kreikkalaisen sodan tapahtumia,
nälänhädän kauhuja, tahi yleensä tehdä jotakin, jota pidetään kauniina,
alastomista naisista aina vaskivateihin asti.
Musiikin alalla vaaditaan lahjakkaalta henkilöltä vielä vähemmän sitä,
joka on taiteelle omituista, nimittäin tunteen herättämistä toisissa,
mutta sitä vastoin enemmän kuin muilla taiteen aloilla fyysillistä
työtä. Ennen kaikkea tulee hänen oppia liikuttamaan sormiaan samalla
nopeudella kuin ne, jotka ovat saavuttaneet täydellisyyden tällä
alalla. Sitten täytyy hänen ottaa selvää siitä, miten menneinä aikoina
kirjoitettiin moniäänistä musiikkia, sitten oppia hyväkseen käyttämään
eri soittokoneitten efektejä. Hankittuaan tällaisen taidon, voi
soittoniekka säveltää toisen musikaalisen tuotteen toisensa perästä,
joko programmimusiikkia tahi oopperoita ja romanseja, keksien ääniä,
jotka jossain määrin vastaisivat sanoja, tahi muutella vanhoja
motiiveja toiseen muotoon tahi tavallisinta, fantastista musiikkia,
toisin sanoen ottaa sattumalta mieleen johtuvia ääniyhteyksiä ja kaikin
tavoin yhdistellä ja koristella niitä.
Täten valmistetaan jokaisella taiteen alalla valmiin reseptin mukaan
näennäisiä taideteoksia, joita yliluokkien yleisö pitää todellisena
taiteena.
Ja juuri tämä todellisen taiteen vaihtaminen näennäiseen, mukailtuun on
kolmantena seurauksena yliluokkien taiteen eroamisesta kansan taiteesta.