Dans l'interminable
Ennui de la plaine,
La neige incertaine
Luit comme du sable.
Le ciel est de cuivre,
Sans lueur aucune.
On croirait voir vivre
Et mourir la lune.
Comme des nuées
Flottent gris les chênes
Des forêts prochaines
Parmi les buées.
Ce ciel est de cuivre.
Sans lueur aucune.
On croirait voir vivre
Et mourir la lune.
Corneille poussive
Et vous, les loups maigres,
Par ces bises aigres,
Quoi donc vous arrive?
Dans interminable
Ennui de la plaine,
La neige incertaine
Luit comme du sable.
Mitenkä voi kuu elää ja kuolla vaskisella taivaalla, ja kuinka voi lumi
kimallella kuten hiekka. Tämä runo ei ole ainoastaan käsittämätön, vaan
suorastaan seos vääriä vertauksia ja sanoja.
Paitsi näitä teennäisiä ja epäselviä runoja, on joukko
ymmärrettäviäkin, mutta ne ovat kovin huonoja sekä muotonsa että
sisällyksensä puolesta. Sellaisia ovat kaikki "La Sagesse" nimisen
osaston runot. Näiden runojen pääsisältönä ovat mitä typerimmät
katooliset ja isänmaalliset tunteet, jotka sitäpaitsi ovat esiintuodut
sangen huonossa muodossa. Niissä on esim. tällaisia säkeitä:
Je ne veux plus penser qu'a ma mère Marie,
Siège de la sagesse et source de pardons,
Mère de France aussi de qui nous attendons
Inébranlablement l'honneur de la patrie.
Ennenkun siteeraan esimerkkiä muiden runoilijoiden teoksista, en
voi olla lausumatta paria sanaa näistä kahdesta kuuluisuudesta,
Baudelère'ista ja Verlaine'ista, joita nykyään pidetään suurina
runoilijoina. On hyvin kummallista, miten ranskalaiset, joilla on
ollut Chénier, Musset, Lamartine ja Hugo, ja sitä paitsi ei vielä
kauvan sitten niin kutsutut parnassit: Leconte de Lisle, Sully
Prud'homme y.m., ovat voineet antaa niin suuren merkityksen näille
kahdelle runoilijalle, joiden tuotteet ovat huonoja muotonsa ja typeriä
sisältönsä puolesta. Baudelère'in maailmankatsanto perustuu raa'alle
itsekkäisyydelle ja siveellisyyden sijaan asetetulle häilyvälle
kauneuden käsitteelle — joka sitä paitsi on aivan keinotekoista. Hän
piti maalatuita naiskasvoja, metallisia puita ja teaatterissa kuvattua
vettä luonnollisia kauniimpina.
Verlaine'in elämänviisauden perusteena taas on irstaisuus ja oman
siveellisen voimattomuutensa tunnustaminen. Ainoaksi parannuskeinoksi
tästä heikkoudentilasta tunnustaa hän mitä raaimman katoolisen
epäjumalanpalveluksen. Molemmat ovat he sitä paitsi vailla kaikkea
naiivisuutta, vilpittömyyttä ja yksinkertaisuutta, mutta sensijaan
on heillä tavallista suurempi määrä teeskenteleväisyyttä, tehtyä
omituisuutta ja itseensä luottavaisuutta. Paraimmistakin heidän
teoksistaan ottaa sentähden hr Baudelère tai Verlaine suuremman sijan
kuin heidän kuvattavansa. Ja nämät kaksi huonoa runoilijaa muodostavat
koulun ja saavat satoja seuraajia.
Tämän voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla. Sen yleisön taide,
jonka keskuudessa he vaikuttavat, ei ole todellista eikä välttämätöntä
elämälle, vaan huvitusta. Mutta kaikki huvitukset tulevat ikäviksi,
jos niitä usein toistetaan. Jo ikävystyttävää huvitusta täytyy siis
jollakin tavalla uudistaa: jos bostoni on käynyt kuivaksi, keksitään
visti, jos vistikin on alkanut kyllästyttää, keksitään preferansi,
samoin preferansin sijaan joku muu peli j.n.e. Asia pysyy samana,
ainoastaan muoto vaihtelee. Sama on taiteenkin laita. Sen sisältö
käy yhä enemmän rajoitetuksi, ja lopulta luulevat taiteilijat, että
taiteen alalla ei ole enään mitään uutta sanottavana. Mutta voidakseen
siitä huolimatta antaa taiteelle uutuuden viehätystä, hakevat he uusia
muotoja. Samoin Baudelère ja Verlainekin keksivät uuden muodon, jonka
he vielä uusivat erityisillä pornograafisilla seikkaperäisyyksillä. Ja
kritiikki ja yleisö tunnustaa heidät suuriksi kirjailijoiksi.
Ainoastaan täten voi selittää Baudelèren ja Verlainen, samoin kuin koko
dekadentismin, menestyksen.
Muutamissa Mallarmén ja Mæterlinck'in runoelmissa esim. ei ole
minkäänmoista ajatusta. Mutta siitä huolimatta, tahi kenties juuri
sentähden, niistä painetaan kymmeniä tuhansia kappaleita ja sijoitetaan
nuorten runoilijain parhaimpiin runokokoelmiin.
Siteeraan esim. yhden Mallannen sonateista.
(Pan, 1895, N:o 1).
A la nuc accablante tu
Basse de basalte et de laves
A même les échos esclaves
Par une trompe sans vertu.
Quel sépulcral naufrage (tu
Le soir, écume, mais y brave)
Suprème une entre les épaves
Abôlit le mât dévêtu.
Ou cela que furibond faute
De quelque perdition haute,
Tout l'abime vain éployé
Dans le si blanc cheveu qui traîne
Avarement aura noyé
Le flâne enfant d'une sirène.
Yhtä käsittämättömiä ovat monet muut runot. Olen lukenut muutamia
niistä ja kaikissa niissä on yhtä vähän järkeä.
Siteeraan yhden myöskin toisen kuuluisan runoilijan, Mæterlinck'in
runoista, Se on samoin kuin edellinenkin, otettu aikakauskirjasta
"Pan", 1895. N:o 2.
Quand il est sorti
(J'entend la porte)
Quand il est sorti
Elle avait souri.
Mais quand il rentra
(J'entendis la lampe)
Mais quand il rentra
Une autre était là...
Et j'ai vu la mort
(J'entendis son âme)
Et j'ai vu la mort
Qui l'attend encore...
On est venu dire
(Mon enfant, j'ai peur)
On est venu dire
Qu'il allait partir...
Ma lampe allumée
(Mon enfant, j'ai peur)
Ma lampe allumée
Me suis approchée...
A la première porte,
(Mon enfant, j'ai peur)
A la première porte,
La flamme a tremblé...
A la seconde porte
(Mon enfant, j'ai peur)
A la seconde porte,
La flamme a parlé...
A la troisième porte,
(Mon enfant, j'ai peur)
A la troisième porte,
La lumière est morte...
Et s'il revenait un jour
Que faut'il lui dire?
Dites lui qu'on l'attendit
Jusqu'à s'en mourir...
Et s'il interroge encore
Sans me reconnaître
Parlez lui comme une soeur,
Il souffre peut-être...
Et s'il demande où vous êtes
Que faut'il répondre?
Donnez lui mon anneau d'or
Sans rien lui répondre...
Et s'il veut savoir pourquoi
La salle est déserte?
Montrez lui la lampe éteinte
Et la porte ouverte...
Et s'il m'interroge alors
Sur la dernière heure?
Dites lui que j'ai souri
De peur qu'il ne pleure...
Kukahan tässä runoelmassa oikeastaan menee ulos, kuka tulee, kuka
kertoo, kuka kuolee.
Samanlaisia ovat kaikki niiden satojen runoilijain tuotteet, joista
ylempänä mainitsin muutamia. Samallaisia kirjoittavat myöskin
saksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset. Tällaisista
tuotteista painetaan jollei miljooneja, niin ainakin satoja-,
muutamista kymmeniä tuhansia kappaleita. Näiden kirjojen latomiseen,
painamiseen, sitomiseen vaaditaan miljoonia työpäiviä, yhtä paljon,
luulen mä, kuin suuren pyramiidin rakentamiseen. Mutta eipä siinä
kyllin. Sama on asian laita kaikkien muittenkin taiteiden alalla.
Miljoonittain työpäiviä tuhlataan yhtä käsittämättömiin tuotteisiin
maalaustaiteen, musiikin ja draaman alalla.
Tässä suhteessa ei maalaustaide suinkaan anna perään runoudelle,
vaan vieläpä voittaakin sen. Otan tähän otteen erään taiteenystävän
päiväkirjasta, joka v. 1894 kävi Pariisin näyttelyssä.
"Kävin tänään kolmessa taulunäyttelyssä: symbolistien, impressionistien
ja ei-impressionistien. Tunnollisesti ja tarkkaan katselin tauluja,
mutta jäin yhtä epätietoiseksi niiden suhteen, yhtä suuttuneeksi
kuin ennenkin. Ensimmäisen näyttelyn, Camille Pissaron, taulut ovat
vielä jotakuinkin ymmärrettäviä, vaikka niistä puuttuukin yhtä paljon
taitavaa piirustusta, kuin sisältöäkin, ja vaikka niiden väritys onkin
mitä kummallisin. Niiden piirustus on niin epämääräinen, että usein
on mahdotointa käsittää minne päin käsi tahi pää on käännetty. Niiden
sisältönä on suuremmaksi osaksi 'effets'. Effet de brouillard, Effet
du soir, Soleil couchant. Muutamissa tauluissa on myöskin kuvioita,
mutta sisällyksettömiä. Niiden väritys on suurimmaksi osaksi kirkkaan
sininen tai kirkkaan viheriä. Jokaisessa taulussa on sitä paitsi oma
perusvärinsä, jolla koko taulu on ikäänkuin pirskoitettu. Niinpä esim.
hanhia vartioivan tytön perusvärinä on vert de gris ja kaikkialla on
tämänvärisiä pilkkuja, kasvoissa, hiuksissa, käsissä ja vaatteissa,
Saman näyttelyn muut taulut ovat impressionistien Puvis de Chavannen,
Manet'in, Monet’in, Renoir'in ja Sisley'n y.m. Yksi niistä — en
voinut saada selkoa nimestä — Redon, tahi mikä lienee ollutkaan —
oli maalannut siniset, profiilista otetut, kasvot. Koko kasvoissa on
ainoastaan sinistä väriä valkoisilla pilkuilla. Pissarrolta oli yksi
akvarelli, kokoonpantu pisteistä. Etualalla on lehmä, joka on maalattu
erivärisistä pisteistä. Yhteisväriä on mahdotoin huomata katseli sitten
taulua läheltä tai kaukaa.
"Sieltä menin katsomaan symbolisteja. Kauvan katselin kysymättä mitään
keltään ja koetin itse arvata taulujen ajatusta, — mutta se menee yli
inhimillisen järjen. Ensinnä pisti silmääni sangen huonosti tehty —
puinen 'haut-relief'. Se kuvasi alastonta naista, joka molemmin käsin
pusertaa nännistään verta.
"Veri vuotaa maahan ja muodostuu vihdoin punasinerviksi kukiksi. Hiukset
valuvat ensiksi alaspäin, sitten kohoutuvat ylöspäin ja muuttuvat
puiksi. Vartalo on kokonaan maalattu keltaiseksi, hiukset ruskeiksi.
"Sitten taulu, joka kuvasi keltaiseksi maalattua merta. Merellä
ajelehti laivan tai sydämen näköinen esine. Taivaanrannalla näkyvät
kasvot profiilista keltaisine hiuksineen, jotka vähitellen muuttuvat
mereksi, katoavat siihen. Muutamiin tauluihin on pantu väriä niin
paksulti, että luulisi niitä melkein kuvanveistotuotteiksi. Kolmas
taulu, johon käänsin huomioni oli vielä vähemmän ymmärrettävä. Siinä
oli miehen profiili, jonka eteen oli kuvattu liekki; hiukset olivat
mustat, ja kuvasivat — iilimatoja, kuten sittemmin sain tietää.
Vihdoin kysyin eräältä siellä olevalta herrasmieheltä, mitä nämät
taulut oikeastaan tarkoittivat. Hän selitti minulle, että relieffi
on symbooli, joka kuvaa 'La Terre', keltaisella merellä ajelehtiva
sydän on 'Illusion', ja mies iilimatoineen — 'Le mal'. Siellä oli
myöskin impressionistisia tauluja: sangen alkuperäisesti piirustettuja
kasvoja ja vartaloita, käsiin oli tavallisesti asetettu jonkunlainen
kukka. Kaikki ovat ne yksitoikkoisia värityksensä puolesta ja huonosti
piirustettuja. Piirteet ovat joko kerrassaan epämääräisiä, tahi leveitä
mustia viivoja."
Näin oli asian laita v. 1894. Nykyään on tämä suunta taiteen alalla
tullut vielä voimakkaammaksi. Sen edustajia ovat Böcklin, Stuck,
Klinger, Sascha Schneider y.m.
Aivan samaa voi huomata draaman alalla. Välistä kuvataan arkitehtia,
joka jostakin syystä ei ole pannut käytäntöön suuria aikeitaan ja
sentähden kiipee rakentamansa talon katolle hypätäkseen sieltä suinpäin
alas. Välistä taas esitetään lukijoille aivan käsittämätöin rotta-ämmä,
joka yhtä käsittämättömistä syistä vie mukanaan runollisen pojan meren
rannalle ja upottaa hänet, tahi sokeita, jotka istuen meren rannalla
yhä toistavat yhtä ja samaa, tahi kello, joka putoo järveen ja siellä
soi.
Sama on asian laita musiikinkin alalla, jonka kuitenkin, mielestäni,
enemmän kuin muiden taiteiden pitäisi oleman kaikille ymmärrettävää.
Tunnettu, kuuluisa soittoniekka istuutuu pianon ääreen ja soittaa
teille omien sanojensa mukaan juuri säveltämänsä sävellyksen tahi
jonkun muun uuden taiteilijan teoksen. Te kuulette kummallisia,
kovia ääniä ja ihmettelette sormien voimisteluharjoituksia. Selvästi
huomaatte säveltäjän tahtovan vakuuttaa teitä, että hänen aikaan
saamansa äänet kuvaavat — sielun runollisia pyrinnöitä. Te huomaatte
kyllä hänen aikomuksensa, mutta teissä ei herää muuta kuin ikävän
tunne. Soittaminen kestää kauvan tahi teistä ainakin siltä tuntuu,
sillä te ette selvästi ymmärrä mitään ja teille vastoin tahtoanne
johtuu mieleen A. Carr'in sanat: "Plus ça va vite, plus ça dure
longtemps." Ja teille pälkähtää päähän, että tämä mahtaakin kaikki
olla leikkiä, että soittaja kenties vaan tahtoo koetella teitä, että
hän tahallaan koskettelee soittimia, ilman eroitusta, toivoen, että
ylistäisitte häntä, vaan että hän rupeaakin yhtäkkiä nauramaan ja
tunnustaa, että hän ainoastaan tahtoi teitä koetella. Mutta kun soitto
vihdoin loppuu ja hiestynyt ja kiihtynyt, nähtävästi kiitosta odottava,
soittoniekka nousee ylös, niin te huomaatte, että kaikki olikin täyttä
totta.
Tämä tapahtuu kaikissa konserteissa, joissa soitetaan Lisztin,
Wagnerin, Berlioz'in, Brahms'in ja Richard Straussin ja lukemattomien
muiden kappaleita, jotka herkeämättä säveltelevät toisen oopperan
toisensa perästä, toisen simfoniian toisensa jälkeen.
Sama on asian laita romaanin ja kertomuksen alalla, jossa pitäisi olla
hyvin helppo lausua ajatuksensa selvästi.
Lukekaa Huysmens'in "Là bas" tahi Kipplingin kertomukset, Villier de
l'Isle Adam'in "L'annonciateur", hänen "Contes cruels" nimisestä
kokoelmastaan y.m., niin kaikki ne eivät ole teille ainoastaan "abscons
" (uusien kirjailijain keksimä uusi sana), vaan myöskin kerrassaan
käsittämättömiä sekä muotonsa, että sisältönsä puolesta. Tätä laatua
on esim. hiljakkoin Revue blanche'ssa ilmestynyt E. Morel'in romaani
"Terre Promise" ja suurin osa useista romaaneista. Kirjoitustapa on
sangen sotkuista, tunteet ovat olevanaan yleviä, mutta mahdotointa on
ymmärtää, mitä romaanissa oikeastaan tapahtuu.. Samallaista on koko
nykyaikainen uusi taide.
Ihmiset, jotka elivät tämän vuosisadan alkupuoliskolla — jotka
pitivät arvossa Göthe'ä, Schiller'iä, Musset'tä, Hugo'ta, Dickens'iä,
Beethoven'ia, Chopin'ia, Rafael'ia, Vinci'ä, Michel-Angelo'a,
De-Laroche'a, eivät ymmärrä mitään uusimmasta taiteesta. He pitävät
usein sen tuotteet mauttomina ja järjettöminä eivätkä tahdo tietää
niistä mitään. Mutta tällainen kanta uuden taiteen suhteen on aivan
perusteeton. Sillä tämä taide voittaa yhä suurempaa alaa ja on
jo saanut yhtä vahvan jalansijan yleisössä kuin romantismi 30:n
luvulla. Sitä paitsi, jos me katsomme olevamme oikeutetut tällä
tavoin tuomitsemaan uusimman taiteen, niin kutsutun dekadentismin,
tuotteita, ainoastaan sentähden, ettemme niitä ymmärrä, täytyy
meidän ottaa huomioon se seikka, että on tavattoman suuri joukko
ihmisiä — koko työkansa ja monet muihinkin luokkiin kuuluvista, —
jotka ymmärtävät aivan yhtä vähän niitä taiteen tuotteita, jotka me
pidämme erinomaisina, nimittäin Göthe'n, Schillerin, Hugo'on runoja,
Dickensin romaaneja, Beethoven'in ja Chopin'in musiikkia, Rafaelin,
Michel-Angelo'n, Vinci'n y.m. tauluja.
Jos minä katson itseni oikeutetuksi luulemaan, että kansan suuri
joukko ei ymmärrä eikä pidä siitä, jota minä pidän ehdottomasti
hyvänä sentähden, että se on kehittymätön, niin minun täytyy myöntää,
että itsekin voin olla ymmärtämättä ja pitämättä uuden taiteen
tuotteista ainoastaan sentähden, etten ole kylliksi kehittynyt
niitä ymmärtääkseni. Jos taas katson voivani sanoa, etten minä
eikä suurin osa minun kanssani samanmielisistä ihmisistä ymmärrä
uudenaikaisen taiteen tuotteita ainoastaan sentähden, ettei niissä
ole mitään ymmärtämistä, sentähden että ne ovat huonoa taidetta, niin
samallaisella oikeudella voi vielä suurempi enemmistö, koko työkansa,
joka ei ymmärrä minun ihailemiani — taideteoksia, sanoa, että minun
taiteeni on huonoa, ettei siinä ole mitään ymmärtämistä.
Erittäinkin selvästi huomasin, miten oikeudetonta on uuden-aikaisen
taiteen tuomitseminen, kun kerran kuulin erään runoilijan, joka itse
kirjoitteli käsittämättömiä runoja, nauravan käsittämätöntä musiikkia,
ja kun eräs soittoniekka, joka sävelteli käsittämättömiä simfoniioja
suurella itseluottamuksella pilkkasi hämäriä runoelmia. Minulla ei ole
oikeutta tuomita uuden aikaista taidetta sentähden, etten minä, joka
olen kasvatettu vuosisadan alkupuoliskolla, sitä ymmärrä, minä voin
ainoastaan sanoa, etten sitä käsitä. Ainoa eroitus vanhan taiteen ja
dekadentismin välillä on siinä, että edellistä ymmärtää vähän suurempi
luku ihmisiä kuin jälkimmäistä.
Me ymmärrämme taidetta, johon olemme tottuneet, mutta emme käsitä
taidetta, joka on vähemmän yleistä. Mutta tästä emme mitenkään voi
tulla siihen johtopäätökseen, että minun hyväksymäni taide on oikeata,
ja että se, jota minä en kykene käsittämään, on valheellista ja
huonoa. Minä voin tehdä tästä ainoastaan sen johtopäätöksen, että
taide, tultuaan yhä enemmän yksinomaiseksi, on samalla käynyt yhä
käsittämättömämmäksi yhä suuremmalle ja suuremmalle ihmisjoukolle,
joten sitä lopulta voivat ymmärtää ainoastaan muutamat valitut ja että
näiden valittujenkin luku yhä vähenee.
Samalla kun yliluokkien taide on eronnut kansan taiteesta, on myöskin
vakaantunut se luulo, että taide voi olla todellista, vaikka se
onkin kansalle kokonaisuudessaan käsittämätöintä. Tällaisen luulon
seurauksena oli välttämättä se mielipide, että taidetta voi ymmärtää
ainoastaan pieni joukko valituita ja lopulta ainoastaan pari tai yksi
niistä. Tämän mielipiteen lausuvatkin nykyiset taiteilijat suoraan
julki: "Minä luon ja ymmärrän itseni, jollei joku muu minua ymmärrä,
sitä pahempi hänelle."
Väite, että taide voi olla hyvää, ilman että suurin osa ihmisistä
sitä ymmärtää, on siihen määrin perusteeton, — sen seuraukset siihen
määrin vahingollisia itse taiteelle ja samalla niin yleinen, että on
todellakin mahdotointa kyllin selvästi todistaa sen järjettömyyttä.
Sangen usein kuulee luulluista taideteoksista sanottavan, että ne
ovat sangen hyviä, mutta että on hyvin vaikea niitä ymmärtää. Me
olemme tottuneet tällaiseen arvosteluun. Mutta itse asiassa on mokoma
arvostelu jostakin taideteoksesta, nimittäin, että se on hyvä, mutta
käsittämätöin, aivan samaa kuin sanoa, että joku ruoka on hyvää
mutta mahdotonta syödä. Voivathan tosin muutamat herkkusuut, joilla
on pilaantunut maku, pitää mädäntyneestä juustosta ja pahentuneista
pyistä, mutta leipä, hedelmät ovat hyviä ainoastaan silloin, kun
ne miellyttävät ihmisiä yleensä. Sama on taiteen laita. Ainoastaan
huono, pilaantunut taide voi olla käsittämätöntä, hyvää taidetta taas
ymmärtävät kaikki.
Sanotaan, että suurin osa ihmisistä ei voi käsittää paraimpia
taideteoksia, vaan että niiden ymmärtämiseen tarvitaan erityistä
valmistusta. Mutta jos suurin osa yleisöä ei niitä ymmärrä, niin
täytyisi sille selvittää, antaa sille ne tiedot, jotka käsittämiseen
ovat välttämättömät. Mutta tällaisia tietoja ei ole olemassa,
taideteoksia on mahdotoin selittää. Ne, jotka väittävät suurimman osan
ihmisistä ei ymmärtävän hyviä taideteoksia, eivät sentähden voi antaa
minkäänmoista selvitystä, vaan sanovat, että ymmärtämiseen vaaditaan,
että yhä useammin luemme, näemme tai kuulemme jonkun taideteoksen.
Mutta se ei ole selittämistä, vaan totuttamista. Totuttaa taas voi
ihmisiä niihin tahansa, vieläpä huonoonkin. Samoin kuin voi ihmistä
totuttaa pilaantuneesen ruokaan, viinaan, tupakkaan, ooppiumiin, samoin
voi häntä myöskin totuttaa huonoon taiteeseen.
Sitä paitsi on mahdotointa sanoa, että suurimmalla osalla ihmisistä
ei ole makua voidakseen arvostella taideteoksia. Suurin osa ihmisistä
on ymmärtänyt ja ymmärtää sitä, jota mekin pidämme ylevänä taiteena.
Taiteellisesti yksinkertaisia raamatun kertomuksia, evankeliumien
vertauksia, kansan legendoja, satuja ja lauluja ymmärtävät kaikki.
Miksi kansan enemmistö yht'äkkiä on kadottanut kykynsä ymmärtää meidän
taidettamme?
Puheesta voi sanoa, että se on kaunis, mutta käsittämätöin niille,
jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jolla se on pidetty. Kiinankielinen
puhe voi jäädä minulle käsittämättömäksi, jollen ymmärrä kiinankieltä,
mutta taideteokset eroavat juuri siinä muista henkisen toiminnan
tuotteista, että niiden kieli on kaikille ymmärrettävää, että ne
vaikuttavat kaikkiin ilman eroitusta. Kiinalaisen kyyneleet ja
nauru vaikuttavat minuun samoin kuin venäläisen nauru ja itku,
samoin myöskin maalaustaide, musiikki ja runous, jos se on käännetty
minulle ymmärrettävälle kielelle. Kirgiisiläiset ja jaappanilaiset
laulut liikuttavat minua, tosin vähemmän kuin itse kirgiisiä tai
jaappanilaista. Samoin vaikuttavat minuun myöskin jaappanilainen
maalaus, intialainen arkkitehtuuri ja araabialainen satu. Jos
jaappanilainen laulu ja kiinalainen romaani eivät minuun vaikuta,
niin syynä on se, että tunnen ja olen tottunut ylevämpiin taiteen
tuotteisiin, eikä siinä, etten ymmärtäisi laulua tai romaania.
Suuret taideteokset ovat suuria juuri sentähden, että niitä voidaan
ymmärtää. Kertomus Joosefista, kiinankielelle käännettynä, liikuttaa
kiinalaista. Kertomus Sakia Munista taas liikuttaa meitä. Samoin
myöskin rakennukset, taulut, kuvapatsaat, musiikki. Jos taide ei tee
mitään vaikutusta katselijaan tai kuuntelijaan, niin se ei riipu heidän
ymmärtämättömyydestään, vaan siitä, että se on huonoa taidetta tahi ei
taidetta ollenkaan.
Taide on eroitettava järjen toiminnasta. Jälkimäinen vaatii valmistusta
ja edellyttää määrätyitä tietoja (joten on mahdotointa opiskella
trigonometriaa tuntematta geometriaa). Taide taas vaikuttaa ihmisiin
riippumatta heidän sivistyskannastaan. Taulun, sävelten kauneus
vaikuttaa kaikkiin ihmisiin, olkootpa sitten millä kehityskannalla
tahansa.
Taiteen tarkoitus on juuri tehdä ymmärrettäväksi ja selväksi se,
joka mietteiden muodossa voisi olla käsittämätöntä ja hämärää.
Saatuamme kokea todellakin taiteellisen tunnelman näyttää meistä usein
siltä, että jo ennen tiesimme saman asian, mutta emme kyenneet sitä
julkilausumaan.
Sellaista on aina ollut hyvä, ylevä taide. Iliaadi ja Odysseia,
kertomukset Iisakista, Jaakopista ja Joosefista, juutalaisten
profeetat, psalmit, evankeliumien vertaukset, kertomus Sakia Munista
— ilmituovat hyvin yleviä tunteita. Siitä huolimatta voivat niitä
nykyään ymmärtää sekä sivistyneet että sivistymättömät, samoin kuin ne
olivat käsitettäviä muinaisajan ihmisille, jotka olivat vielä vähemmän
sivistyneitä kuin meidän aikamme työkansa. Sanotaan, ettei taidetta
ymmärretä. Mutta jos taide on ihmisten uskonnollisesta vakaumuksesta
lähtevien tunteiden tulkki, niin mitenkä voi olla käsittämätön tunne,
joka perustuu uskontoon, ihmisen suhteeseen Jumalaan? Tällainen
taide on aina ollut kaikille ymmärrettävää, sentähden että jokaisen
ihmisen suhde Jumalaan on sama. Senvuoksi myöskin temppelit, niiden
koristeet ja niissä lauletut laulut ovat kaikille käsitettävät.
Esteenä ylevämpien, parempien tunteiden ymmärtämiselle ei ole, kuten
raamatussakin on sanottu, opin ja kehityksen puute, vaan valheellinen
oppi ja valheellinen kehitys. Hyvä ja ylevä taideteos voi todellakin
olla käsittämätön oppineille, pilaantuneille ja kaikkea uskontoa
vailla oleville ihmisille, vaan ei suinkaan yksinkertaiselle,
turmeltumattomalle työkansalle. Sangen yleistähän on, että meidän
piiriimme kuuluvat ihmiset ovat kykenemättömät ymmärtämään ylevämpiä
uskonnollisia tunteita. Tunnen ihmisiä, jotka pitävät itseään
oppineina, mutta jotka sanovat, etteivät voi ymmärtää runoutta, jonka
sisältönä on lähimmäisenrakkaus, itsensäuhraavaisuus ja siveys.
Siis hyvä, ylevä, yleismaailmallinen ja uskonnollinen taide voi olla
käsittämätöin ainoastaan muutamille turmeltuneille ihmisille.
Mahdotonta on, että taide olisi käsittämätöntä suurelle joukolle
sentähden, että se on liian hyvää, kuten meidän aikamme taiteilijat
tavallisesti sanovat. Pikemmin on oletettavissa, että suuri joukko
ei ymmärrä taidetta senvuoksi, että se on huonoa, tahi ettei se
ole taidetta ollenkaan. Sivistyneiden mielilauseena, jonka he niin
naiivisti ovat itselleen omistaneet, on se, että voidaksemme nauttia
taiteesta, meidän tulee ymmärtää sitä (joka oikeastaan ei ole muuta
kuin tottumista siihen). Tämä on paraana todistuksena siitä, että tällä
tavoin ymmärrettävä taide on joko hyvin huonoa, yksinomaista, tahi ei
taidetta ollenkaan.
Sanotaan, että taiteen tuotteet eivät miellytä kansaa siitä syystä,
ettei se kykene ymmärtämään niitä. Mutta jos taideteoksen tarkoituksena
on herättää ihmisissä itse taiteilijan kokeman tunteen, niin miten voi
puhua ymmärtämättömyydestä?
Kirjan lukeminen, taulun tai draaman näkeminen tai simfoniian
kuuleminen ei rahvaanihmisessä herätä mitään tunteita muka sentähden,
ettei hän kykene niitä ymmärtämään. Jollekin luvataan näyttää
määrätty näytelmä, — mutta sisään tultuaan ei hän näe mitään. Hänelle
vakuutetaan, ettei hänellä ole tällaisia näytelmiä varten tarpeeksi
tottunut silmä. Hän kyllä tietää kykenevänsä näkemään mitä tahansa. Jos
taas hän ei näe sitä, jota hänelle luvattiin näyttää, niin hän tekee
siitä sen aivan oikean johtopäätöksen, että ne, jotka lupasivat näyttää
hänelle näytelmän, eivät ole täyttäneet lupaustaan. Aivan samaan
ja oikeaan johtopäätökseen tulee rahvaan ihminen meidän taiteemme
tuotteiden suhteen, jotka eivät ole herättäneet hänessä mitään
tunnetta. Me väitämme, että sellainen ihminen, jota meidän taiteemme
ei liikuta, on vielä tyhmä. Mutta mokoma väite on sangen julkea ja
todistaa meissä suurta itseluottamusta.
Voltaire sanoo, että "tous les genres sont bons, hors le genre
ennuyeux"; vielä suuremmalla syyllä voi sanoa taiteesta, että tous les
genres sont bons, hors celui qu'on ne conprend pas, tahi qui ne produit
pas son effet, sillä mitä virkaa on esineellä, joka ei tee tehtäväänsä?
Jos myönnetään taiteen arvo sellaiselle, jota eivät ymmärrä
tervejärkiset ihmiset, niin ei mikään estä mitä turmeltunutta
ihmisjoukkoa tahansa luomasta tuotteita, jotka kyllä kutkuttavat heidän
turmeltuneita tunteitaan, mutta jotka ovat aivan käsittämättömiä muille
paitsi heille itselleen. Näin todella menettelevätkin nykyaikana niin
kutsutut dekadentit.
Taiteen kulkemaa tietä voi verrata lävistäjään ympyrässä, joka yhä
lyhenee, joten lopulta muodostuu piste, joka ei enään ole mikään
ympyrä. Samoin on käynyt meidän aikamme taiteenkin.