Je t'adore à l'égal de la voûte nocturne
O vase de tristesse, ô grande taciturne,
Et t'aime d'autant plus, belle, que tu me fuis,
Et que tu me parais, ornement de mes nuits,
Plus ironiquement accumuler les lieues,
Qui séparent mes bras des immensités bleues.
Je m'avance à l'attaque, et je grimpe aux assauts,
Comme après un cadavre un choeur de vermisseaux.
Et je cheris, ô béte implacable et cruelle!
Jusqu'à cette froideur par où tu m'es plus belle!
Vielä toinen runo samalta runoilijalta:
Duellum.
Deux guerriers ont couru l'un sur l'autre; leurs armes
Ont éclaboussé l'air de lueurs et de sang
— Ces jeux, ces cliquetis du fer sont vacarmes
D'une jeunesse on proie à l'amour vagissant.
— — —
Les glaives sont brisés! comme notre jeunesse,
Ma chère! Mais les dents, les ongles acérés.
Vengent biontôt l'épée et la dague traîtresse.
— O fureur des coeurs mûrs par l'amour ulcérés'.
— — —
Dans le ravin hanté des chats-pardts et des onces
Nos héros, s'étreignant méchamment, ont roulé,
Et leur peau fleurira l'aridité des ronces.
— — —
— Ce gouffre, c'est l'enfer, de nos amis peuplé!
Roulons y sans remords, amazone inhumaine,
Afin d'éterniser l'ardeur de notre haine!
Täytyy tunnustaani, että kokoelmassa on helpommin käsitettäviä runoja,
mutta ei ainoatakaan, joka olisi yksinkertainen, jota voisi ymmärtää
vaivatta. Tällainen vaivannäkö on sitäpaitsi turhaa, koska runoilijan
ilmaisemat tunteet ovat huonoja ja alhaisia.
Näiden tunteiden ilmaisemistapa taas on tahallaan tehty omituiseksi
ja rumaksi. Tahallinen epäselvyys on huomattavana erittäinkin
suorasanaisessa tekstissä, jossa kirjailija olisi voinut lausua
ajatuksensa yksinkertaisesti, jos olisi tahtonut.
Siteeraan hänen Petits poèmes en prose kokoelmastaan ensimmäisen pätkän
L'étranger.
L'étranger.
— Qui aimes-tu le mieux, homme énigmatique, des ton père, ta mère, ton
frère ou ta soeure?
— Je n'ai ni père, ni mère, ni soeur, ni frère.
— Tes amis?
— Vous vous servez là d'une parole dont le sens m'est resté jusqu'à ce
jour inconnu.
— Ta patrie?
— J'ignore sous quelle latitude elle est située.
— La beauté?
— Je l'aimerais volontiers, déesse et immortelle.
— L'or?
— Je le hais, comme vous haïssez Dieu.
— Eh! qu'aimes tu donc, extraordinaire étranger?
— J'aime les nuages... les nuages qui passent... là bas les merveilleux
nuages!
Tuntematoin:
— Ketä rakastat sinä, selittämätön ihminen, ketä isästäsi äidistäsi,
veljestäsi, sisarestasi?
— Minulla ei ole isää eikä äitiä, veljeä eikä sisarta.
— Entäs ystävistäsi?
— Te käytitte sanaa, jonka merkitys minulle tähän asti on jäänyt
selittämättömäksi.
— Entäs isänmaatasi?
— En tiedä, millä leveysasteella se löytyy.
— Entäs kauneutta?
— Mielelläni rakastaisin sitä, jos se olisi jumalatar ja kuolematon.
— Entäs kultaa?
— Minä vihaan sitä, kuten te Jumalaa.
— No, mitä sinä sitten rakastat, kummallinen tuntematoin.
— Minä rakastan pilviä... tuolla liikkuvia ... kauniita pilviä.
Toisen pätkän "La soupe" et "Les images" tarkoituksena lienee osoittaa,
ettei runoilijaa ymmärrä edes hänen rakastettunsa. Se on näin kuuluva:
"Ma petite folle bien-aimée me donnait à dîner, et par la fenêtre
ouverte de la salle à manger je contemplais les mouvantes architectures
que Dieu fait avec les vapeurs, les merveilleuses constructions de
l'impalpable. Et je me disais à travers ma contemplation: — Toutes ces
fantasmagories sont presque aussi belles que les yeux de ma belle bien
aimée, la petite folle monstrueuse aux yeux verts.
"Et tout-à-coup je reçus un violent coup de poing dans le dos, et
j'entendis une voix rauque et charmante, une voix hystérique et comme
enrouée par l'eau de vie, la voix de ma chère petite bien aimée, qui
disait: — Allez-vous bien-tôt manger votre soupe, s... b... de marchand
de nuages?"
Pieni mielitiettyni, rakastunut hupsu, antoi minulle päivälliset.
Avoimesta akkunasta katselin liikkuvia rakennuksia, joita Jumala
rakentelee höyryistä, näkymättömiä. Kauniita rakennuksia. Ja minä
puhuin itsekseni katsellessani niitä:
— Kaikki nämä utukuvat ovat yhtä kauniita, kuin rakastuneen
kaunottareni, pienen, kummituksen kaltaisen, hupsun viheriät silmät.
Yht'äkkiä sain kovan nyrkiniskun selkääni ja kuulin terävän ja
suloisen äänen, hysteerisen ja ikäänkuin viinasta käheän äänen, joka
sanoi:
— Milloin aiotte syödä soppanne, senkin pilvien kauppias.
Olkoon tämä pätkä miten taiteellinen tahansa, joka tapauksessa voi
ainoastaan vaivaloisesti arvata, mitä tekijä sillä tahtoo sanoa. Mutta
onpa sellaisiakin, joita ainakaan minä en voi ollenkaan käsittää.
Siteeraan yhden niistä, esim. "Le Galant tireur", jonka ajatusta en
lainkaan voinut ymmärtää.
Le Galant tireur.
Comme la voiture traversait le bois, il la fit arrêter dans le
voisinage d'un tir, disant qu'il lui serait agréable de tirer quelques
balles pour tuer le Temps.
Tuer ce monstre-là, n'est ce pas l'occupation la plus ordinaire et la
plus légitime do chacun? — Et il offrit galamment la main à sa chère,
délicieuse et exécrable femme, à cette mystérieuse femme, à laquelle il
doit tant de plaisirs, tant de douleurs, et peut-être aussi une grande
partie de son génie.
Plusieurs balles frappèrent loin du but proposé: l'une d'elle
s'enfonça même dans le plafond, et comme la charmante créature riait
follement, se moquant de la maladresse de son époux, celui-ci se tourna
brusquement vers elle, et lui dit: "Observez cette poupée, là-bas, à
droite, qui porte le nez en 'air et qui à la mine si hautaine. Eh bien!
cher ange, je me figure que c'est vous." Et il ferma les yeux et il
lâcha la détente. La poupée fut nettement décapitée.
Alors s'inclinant vers sa chère, sa délicieuse, son exécrable femme,
son inévitable et impitoyable Muse, et lui baisant respectueusement la
main, il ajouta:
"Ah, mon cher ange, combien je vous remercie de mon adresse!"
Kohtelias ampuja.
Kun vaunut olivat vierineet metsän läpi, käski hän pysäyttää sanoen
itselleen olevan mieluista ampua muutamia luoteja tappaakseen Ajan.
Eikö tämän kummituksen ampuminen ole kaikkein tavallisinta ja
laillisinta? — Ja kohteliaasti antoi hän kätensä tielleen, suloiselle
ja vastenmieliselle puolisolleen, salaperäiselle naiselle, jolle hän
on kiitollisuuden velassa niin monista huvituksista, suruista ja
kenties suurimmasta osasta neroaan.
Muutamat luodeista osuivat kauaksi määrätystä päämaalista: vieläpä
yksi kattoonkin; ja kun suloinen olento järjettömästi nauroi
puolisonsa kömpelyyttä, kääntyi mies äkkiä hänen puoleensa ja sanoi:
"Katsokaapas tuota nukkea oikealla, joka nenä pystyssä halveksivasti
hymyilee. No niin, kallis enkeliseni, minä kuvittelen mielessäni, että
te olette hänen sijassaan." Ja hän sulki silmänsä ja ampui. Nukke tuli
päätään lyhemmäksi.
Silloin hän teki kumarruksen tielleen, suloiselle ja vastenmieliselle
puolisolleen, eroittumattomalle ja säälimättömälle Runottarelleen ja
suudellen kunnioittavasti hänen kättään sanoi:
"Kallis enkelini, miten kiitollinen olenkaan teille onnellisesta
laukauksestani!"
Toisen kuuluisuuden Verlaine'in teokset ovat yhtä monimutkaisia ja
käsittämättömiä. Siteeraan esim. ensimäisen "Ariettes oubliées"
nimisestä osastosta.
Le vent dans la plaine
Suspend son haleine
C'est l'extase langoureuse,
C'est la fatigue amoureuse.
C'est tous les frissons des bois.
Parmi l'étreinte des brises,
C'est, vers les ramures grises,
Le choeur des petites voix.
O le frêle et frais murmure!
Cela gazouille et surure,
Cela ressemble au cri doux
Que l'herbe agitée expire...
Tu dirais, sous l'eau qui vire,
Le roulis sourd des cailloux
Cette âme qui se lamente
En cette plainte dormante,
C'est la nôtre, n'est ce pas?
La mienne, dis, et la tienne,
Dont s'exhale l'humble antienne
Par ce tiède soir, tout bas.
Mitä oikeastaan merkitsevät "choeur des petites voix" ja "cri doux
l'herbe agitée expire"? Yhtä vähän voin ymmärtää ajatusta koko runossa.
Siteeraan vielä toisen "ariette'in".