Korkeimpien luokkien epäusko on ollut syynä siihen, että heidän
taiteensa on tullut köyhäksi sisällykseltään. Mutta sitä paitsi on se
tullut yhä enemmän suljetuksi muilta ja samalla yhä monimutkaisemmaksi
ja epäselvemmäksi.
Kun todellakin kansallinen taiteilija — jommoisia olivat kreikkalaiset
taiteilijat ja juutalaiset profeetat — loi jotakin teosta, niin koetti
hän lausua sanottavansa niin selvästi kuin mahdollista, siten että
kaikki häntä ymmärtäisivät. Kun taiteilija taas kirjoitti jollekin
pienelle piirille, joka eli erilaisissa olosuhteissa kuin muut, tahi
jos hänen teoksensa tarkoitti ainoastaan yhtä henkilöä, paavia,
kardinaalia, kuningasta, herttuaa, kuningatarta tahi kuninkaan
rakastajatarta, niin koetti hän vaikuttaa ainoastaan näihin ihmisiin,
jotka elivät määrätyissä, hänelle tunnetuissa olosuhteissa. Tästä
oli tietysti seurauksena, että hänen teoksensa sisällön ymmärsivät
ainoastaan nämät ihmiset vaan ei muut. Tässä tapauksessa voi taiteilija
sanoa enemmän kuin tavallisesti, ja sitä paitsi oli tällaisella
esittämistavalla hämäryytensä vuoksi erityinen viehätyksensä asian
tunteville. Tämä hämärä esittämistapa tulee yhä enemmän käytäntöön ja
on viime aikoina nähtävästi saavuttanut korkeimman kehitysasteensa,
dekadenttien taiteessa, Nykyaikaisen taideteoksen, ollakseen
runollisen, täytyy välttämättä olla hämärän ja yhteiselle kansalle
käsittämättömän. Epätäsmäisyys, epämääräisyys ja esityksen rumuus
luetaan sille ansioksi.
Theophile Gautier sanoo kuuluisan kirjansa "Fleurs du Mal'in"
esipuheessa, että Baudelère vaati kaunopuheisuuden, intohimon ja
oikeuden — "l'éloquence, la passion et la vérité calquée trop
exactement" poistamista runoudesta niin paljon kuin mahdollista.
Tätä Baudelère ei ainoastaan vaatinut, vaan pani omissa teoksissaan
mielipiteensä käytäntöön. Siten hänen runonsa ja vielä enemmän
suorasanaiset kertomuksensa (Petits poèmes en prose) ovat siihen määrin
hämäriä, että niiden sisällön ajatusta täytyy arvata, joka useimmissa
tapauksissa on aivan mahdotointa.
Baudelèren seuraaja Verlaine, jota pidetään yhtä suurena runoilijana
kuin edellistäkin, kirjoitti täydellisen "Art poétique", jossa hän
antaa kirjailijoille seuraavia neuvoja:
De la musique avant toute chose,
Et pour cela préfère l'Impair
Plus vague et plus soluble dans l'air,
Sans rien en lui qui pèse ou qui pose.
— — —
Il faut aussi que tu n'aille point
Choisir tes mots sans quelque méprise:
Rien de plus cher que la chanson grise
Où l'Indécis au Précis se joint.
— — — — —
Edelleen:
De la musique encore et toujours,
Que ton vers soit la chose envolée,
Qu'on sente qu'il fuit d'une âme en allée
Vers d'autres cieux à d'autres amours.
— — —
Que ton vers soit la bonne aventure
Eparse au vent crispé du matin,
Qui va fleurant la menthe et le thym.
Et tout le reste est littérature.
Mallarmé, jota pidetään kaikkein etevimpänä nuorista runoilijoista,
sanoo suoraan, että runotuotteen viehätys on juuri sen ajatuksien
arvaamisessa, runoudessa tulee aina olla arvoituksia:
"Je pense qu'il faut qu'il n'y ait qu'allusion. La contemplation
des objets, l'image s'envolant des rêveries suscitées par eux, sont
le chant: les Parnassiens, cux, prennent la chose entièrement et la
montrent; par là ils manquent de mystère; ils retirent aux esprits
cette joie délicieuse de croire qu' ils créent. Nommer un objet, c'est
supprimer les trois quarts de la jouissance du poète qui est faite du
bonheur de deviner peu à peu; le suggérer — voilà le rêve. C'est le
parfait usage de ce mystère qui constitue le symbole: évoquer petit à
petit un objet pour montrer un état d'âme, ou inversement, choisir un
objet et en dégager un état d'âme par une série de déchiffrements.
"... Si un être d'une intelligence moyenne et d'une préparation
littéraire insuffisante ouvre par hasard un livre ainsi fait et prétend
en jouir, s'il y a malentendu, il faut remettre les choses à leur
place. Il doit y avoir toujours énigme en poésie, et c'est le but de la
littérature; il n'y en a pas d'autre, — d'évoquer les objets. (Enquête
sur l'évolution littéraire, Jules Huret, p. 60—61)"
Minun mielestäni tulee runouden sisältää ainoastaan viittauksia..
Aiheiden tarkastaminen, näiden aiheiden herättämän kuvittelun
synnyttämät kuvat ovat — laulua. Parnassit ottivat aineet
semmoisinaan, silloin ei jäänyt mitään sijaa salaperäisyydelle,
he ryöstivät ihmisiltä sen hurmaavan ilon, joka on siinä, että
he ajattelevat, luovat. Esittää aiheen semmoisenaan on sama kuin
hävittää 3/4 runoilijan tuottamasta nautinnosta, joka on arvaamisessa;
mietteiden herättäminen on — runoilijan ideaali.
Tämän salaperäisyyden oikea käyttäminen on symbolismia: sieluntilan
ilmaisemista jonkun aiheen kehittämisen kautta tahi aiheen
valitsemista ja sieluntilan eroittamista siitä arvoituksien avulla.
...................................
Jos henkisesti tylsä tai kirjallisesti vähän kehittynyt ihminen
sattumalta avaa tällaisen kirjan, niin syntyy väärinymmärrys, tulee
asettaa asiat kunkin omalle paikalleen. Runoudessa täytyy aina olla
arvoituksia, sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin kuvien luominen.
Epäselvyys on tullut uusien runoilijoiden uskonkappaleeksi, kuten
ranskalainen kriitikko Doumic aivan oikein sanoo.
"Il serait temps aussi de finir, — sanoo hän, — avec cette fameuse
théorie de l'obscurité que la nouvelle école a élevée en effet à la
hauteur d'un dogme." ("Les jeunes" études et portraits par René Doumic).
Mutta tällaista mielipidettä eivät ole ainoastaan ranskalaiset
kirjailijat.
Samoin ajattelevat ja toimivat kaikkien muittenkin kansojen runoilijat:
saksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset ja
englantilaiset, samoin ajattelevat kaikki uuden ajan taiteilijat,
maalarit ja kuvanveistäjät, samoin kuin muusikeritkin. Vedoten
Nietzscheen ja Wagneriin, uuden ajan taiteilijat luulevat, ettei raa'an
joukon tarvitse heitä ymmärtää. Heidän tulee muka herättää runollista
tunnelmaa ainoastaan paraiten kasvatetuissa ihmisissä: "best nurtured
men", kuten eräs englantilainen esteetikko sanoo.
Jottei väitteeni näyttäisi perusteettomilta, siteeraan ainakin muutamia
kohtia niiden ranskalaisten runoilijain teoksista, jotka ovat käyneet
tämän liikkeen etupäässä, ja niitä ei suinkaan ole vähän.
Valitsen juuri ranskalaisia kirjailijoita sentähden, että heidän
teoksissaan selvemmin kuin muiden kuvastuu taiteen uusi suunta. Suurin
osa eurooppalaisia jäljittelee heitä.
Mainitsen muutamia näistä runoilijoista. Paitsi sellaisia, jotka
jo ovat saavuttaneet maineen, kuten Baudelère, Verlaine, mainitsen
seuraavat: Jean Moreas, Charles Morrice, Henri de Régnier, Charles
Vignier, Adrien Romaille, René Ghil, Maurice Maeterlinck, C. Albert
Aurier, René de Goufmont, St. Paul, Roux le Magnifique, Georges
Rodenbach, le comte Robert de Montesquiou, Fézansac, Nämät ovat kaikki
symbolisteja ja dekadenteja. Maageista mainittakoot: Josephin Peladan,
Paul Adam, Jules Bois, M. Papus y.m.
Paitsi näitä mainitsee Doumic kirjassaan vielä 141 runoilijaa.
Siteeraan muutamia otteita etevämpinä pidettyjen teoksista. Alan
kaikkein etevimmästä, nimittäin Baudelère'ista, jota pidetään niin
suurena, että hän kannattaisi muistopatsaan. Otan yhden runoista hänen
kuuluisasta "Fleurs du Mal'istaan".