Yliluokkain epäusko on ollut syynä siihen, että taide on muuttanut
alkuperäisen luonteensa. Sen tarkoituksena oli ennen niiden ylevien
tunteiden ilmaiseminen, joiden lähteenä oli ihmisten uskonnollinen
vakaumus. Nykyään taas on sen tarkoitukseksi tullut tuottaa mitä
suurinta huvia ja nautintoa määrätylle yleisölle. Taiteeksi on
ruvettu kutsumaan ainoastaan sitä, joka saattaa nautintoa pienelle
ihmisjoukolle.
Taiteen arvoon kohotettiin se, joka sitä nimeä ei ansaitse.
Puhumattakaan niistä siveellisistä seurauksista, joita tämä taiteen
turmeleminen mukanaan toi eurooppalaiselle yleisölle, se samalla
myöskin heikonsi, melkeinpä hävitti kaiken taiteen. Ensimäisenä
seurauksena oli, että taide kadotti sille omituisen erilaisen
uskonnollisen sisällyksen. Toisena seurauksena taas oli, että taide,
tarkoittaen ainoastaan pientä osaa yleisöstä, kadotti muodon kauneuden,
tuli rumaksi ja epäselväksi. Mutta tärkein kaikista seurauksista oli
se, että taide kadotti todellisen luonteensa, tuli valheelliseksi.
Taide tuli köyhäksi sisältönsä puolesta sentähden, että todellinen
taideluoma on ainoastaan se, joka ilmaisee uusia, eikä jo koetuita
tunteita. Kuten ajattelemisen tuote on todellinen ainoastaan siinä
tapauksessa, että se julkilausuu uusia ajatuksia ja mietteitä eikä
ainoastaan toista vanhoja, kaikille jo tunnettuja, samoin taideteoskin
ainoastaan silloin kannattaa todellisen taideluoman nimen, kun se
ilmaisee uusia (vaikka kuinkakin vähäpätöisiä) tunteita. Ainoastaan
sentähden taideteokset niin voimakkaasti vaikuttavat lapsiin ja
nuorukaisiin, että ne ilmaisevat heille vielä tuntemattomia tunteita.
Yhtä voimakkaasti vaikuttavat aivan uudet tunteet myöskin aikuisiin.
Ylempien luokkien taide on kadottanut tällaisten tunteiden lähteen,
sillä se ilmaisee uskonnollisen vakaumuksen kanssa ristiriidassa
olevia tunteita, joiden tarkoituksena on ainoastaan nautinto.
Ei mikään ole vanhempaa ja kuluneempaa kuin nautinto, eikä
mikään uudempaa kuin tunne, joka on lähtenyt jonkun aikakauden
uskonnollisesta vakaumuksesta. Se onkin aivan luonnollista.
Nautinnolla on luonnon määräämät rajansa, mutta ihmiskunnan
kehittymisellä joka ilmenee uskonnollisessa vakaumuksessa, ei
ole mitään rajoja. Ihmiskunnan kehittyminen on seurauksena yhä
selvemmästä ja selvemmästä uskonnollisesta vakaumuksesta. Jokaisella
kehitysasteella saavat ihmiset kokea uusia tunteita. Ja sentähden
voivat uudet, ennen kokemattomat tunteet saada alkunsa ainoastaan
uskonnollisesta vakaumuksesta, joka osoittaa, missä määrässä määrätyn
ajanjakson ihmiset ymmärtävät elämää, Homerus ja kreikkalaiset
murhenäytelmienkirjoittajat ilmaisivat teoksissaan todellakin uusia
tunteita, mutta niillä olikin perustuksena silloisten kreikkalaisten
uskonnollinen vakaumus. Sama oli juutalaisten laita, jotka jo olivat
päässeet uskonnolliseen vakaumukseen yhden jumalan olemassa olosta.
Tästä vakaumuksesta lähtivät kaikki ne uudet ja tärkeät tunteet, joita
profeetat ilmilausuivat. Tällaiset uskonnollisesta vakaumuksesta
lähtevät tunteet olivat mahdollisia myöskin keskiajan ihmisille, jotka
uskoivat kirkon täydellisyyteen ja hierarkiiaan; samoin myöskin niille
meidän aikamme ihmisille, jotka ovat itselleen omistaneet todellisen
kristinopin — opin kaikkien ihmisten veljeydestä. Ne tunteet, jotka
saavat alkunsa uskonnollisesta vakaumuksesta ovat sangen moninaisia
ja uusia, sillä uskonnollinen vakaumus juuri on todistuksena ihmisen
uudesta suhteesta maailmaan. Nautinnonhimosta lähteneet tunteet taas
eivät ole ainoastaan rajoitettuja, vaan aikoja sitten koetuita ja
ilmituotuja. Ja sentähden on Euroopan yläluokkien epäusko tehnyt heidän
taiteensa köyhäksi sisällöltään.
Tämä sisällön köyhyys tuli vielä suuremmaksi sen kautta, että taide,
samalla kun se kadotti uskonnollisen luonteensa, tuli epäkansalliseksi.
Tämän kautta vielä enemmän väheni sen ilmaisemien tunteiden piiri,
sillä ylhäisten, rikkaiden ja työstä tietämättömien ihmisten tunteet
ovat paljo köyhemmät, kuin todellisen työkansan.
Esteettikot tavallisesti ajattelevat toista kuin puhuvat. Muistan,
miten kirjailija Gontscharoff, viisas ja sivistynyt, mutta täydellinen
kaupunki-ihminen, sanoi minulle, ettei Turgenjewin "Metsästäjän
muistelmien" ilmestymisen jälkeen kansan elämästä enään kannata
kirjoittaa. Aine on jo muka niin tyhjiin ammennettu. Työkansan elämä
näytti hänestä niin köyhältä, ettei siinä enään voinut löytää mitään
uutta senjälkeen, kun Turgenjew oli kirjoittanut kansan elämää
kuvaavat kertomuksensa. Mutta rikkaiden elämä, jonka pääsisältönä on
rakastuminen ja tyytymättömyys omaan itseensä, oli hänen mielestään
loppumattoman sisältörikas. Toinen hänen kertomuksiensa sankareista
suutelee naista kädelle, toinen olkapäälle, tai johonkin muuhun
paikkaan; toinen kärsii siitä, että on laiska, toinen taas siitä,
ettei häntä rakasteta. Ja hän kuitenkin luuli, ettei tällä alalla
vaihtelevaisuudella ole loppuakaan. Useimmat meidän piiriimme kuuluvat
ihmiset ovat aivan samaa mieltä. He ovat vakuutetut siitä, että
työkansan elämä on sisältököyhää, vaan meidän, joutilasten sitävastoin
täynnä sisältöä. Mutta täytyyhän työmiehen tehdä mitä erilaisimpia
töitä, jotka erittäinkin merellä ja kaivoksissa ovat sangen
vaaranalaisia, hänen tulee matkustaa paikasta paikkaan, tulla yhteyteen
mitä erilaatuisimpien ihmisten kanssa, isäntiensä, päällikköjensä,
toverien, eri uskontoihin ja kansallisuuksiin kuuluvien henkilöiden
kanssa, hän on pakoitettu taistelemaan luonnon, villieläinten kanssa,
tekemään työtä metsässä, aroilla, pellolla, puutarhassa ja ryytimaassa,
hänen suhteensa vaimoonsa ja lapsiinsa ei ole ainoastaan läheisten,
toisiaan rakastavien ihmisten suhdetta toisiinsa, vaan työtoverien,
jotka auttavat toisiaan työssä; hän seuraa taloudellisia kysymyksiä
sentähden, että ne ovat hänelle ja hänen perheelleen elinkysymyksiä,
vaan ei järkeistelemisen halusta sai turhamaisuudesta; hän ylpeilee
siitä, että saa palvella ihmiskuntaa; hän nauttii levostaan ja
uskonnosta hakee hän itselleen neuvoa ja apua kaikissa elämän
kohtaloissa. Näin vaihteleva on työmiehen elämä. Mutta meistä, joilla
ei ole sellaisia pyrinnöitä, joilta puuttuu uskonnollinen vakaumus,
— meistä hänen elämänsä näyttää yksitoikkoiselta, verrattuna oman
elämämme vähäpätöisiin nautinnoihin ja huoliin. Meidän elämämme ei ole
työtä eikä luomista, vaan sen nauttimista ja hävittämistä, jota muut
meidän hyväksemme ovat tehneet. Me luulemme, että meidän aikamme ja
piirimme ihmisten tunteet ovat hyvin monipuolisia, mutta itse asiassa
ovat kaikki heidän tunteensa ainoastaan kolmea lajia: ylpeyden-,
hekumallisuuden- ja ikäväntunteita. Nämä kolme tunnetta ja niistä
lähtevät sivutunteet ovat rikkaitten luokkien taiteen miltei ainoana
sisältönä.
Ennen, jolloin yläluokkien taide vasta alkoi erota kansan taiteesta,
oli sen pääsisältönä ylpeyden tunne. Näin oli asianlaita varsinkin
renesansin ja sen jälkeisinä aikoina, jolloin taideteosten pääaineena
oli paavien, kuninkaiden, herttuoiden, y.m. ylhäisten ylisteleminen.
Heidän kunniakseen kirjoitettiin oodeja, kantaatteja ja hymnejä;
kaikenmoisissa korskeissa asennoissa maalattiin heitä kankaalle
tai muovailtiin marmoriin. Senjälkeen alkoi hekumallisuus ja
sukupuolivietti saada yhä suurempaa jalansijaa taiteessa. Nykyään
ovat ne jo tulleet aivan välttämättömiksi kaikissa rikkaiden luokkien
taideluomissa, ainakin romaaneissa ja draamoissa.
Sittemmin tuli näiden lisäksi vielä kolmas, nimittäin elämänkaipuun
tunne. Tämän vuosisadan alussa olivat tämän tunteen tulkkeina
ainoastaan miehet sellaiset kuin Beiron, Leonardi, sittemmin
Heine, mutta viime aikoina on tämä tunne tullut muotiasiaksi ja
sen ilmilausujiksi aivan tavalliset ihmiset. Aivan oikein sanoo
ranskalainen kritiikko Doumic, että uusien kirjallisuustuotteiden
pääominaisuutena on: "la lassitude de vivre, le mépris de l'époque
présente, le regret d'un autre temps apercu à travers l'illusion
de l'art, le gotût du paradoxe, le besoin de se singulariser, une
aspiration de raffinés vers la simplicité, l'adoration enfantine du
merveilleux, la séduction maladive de la rêverie, l'ébranlement des
nerfs, surtout l'appel exaspéré de la sensualité" (Les jeunes, René
Doumic). [Väsymys elämään, nykyajan halveksiminen, menneiden aikain
jumaloitseminen, semmoisina kuin ne ovat esitetyt taiteessa, mieltymys
paradokseihin, hienostuneiden ihmisten pyrkimys yksinkertaisuuteen,
lapsellinen kummallisen ihaileminen, kivulloinen kuvitteleminen,
heikkohermoisuus ja erittäinkin hirveä taipumus aistillisuuteen.]
Todellakin on aistillisuus, joka on kaikkein alin ja eläimellisin
näistä kolmesta tunteesta, uudenaikaisten taidetuotteiden pääaineena.
Boccacciosta Marcel Prévost'hon asti kaikki romaanit, runoelmat ja muut
kirjallisuuden tuotteet esittävät välttämättömästi sukupuolirakkautta
sen eri muodoissa. Huoruus on kaikkien romaanien pää- ja ainoana
sisältönä. Näytelmä kadottaa koko merkityksensä, jollei siinä jonkin
tekosyyn nojassa esiinny nainen, niin alastomana kuin mahdollista.
Suurin osa ranskalaisten taiteilijain tauluista esittää alastomia
naisia erilaisissa asennoissa. Uudessa ranskalaisessa kirjallisuudessa
on tuskin ainoatakaan sivua, jolla ei kuvattaisi alastomuutta, ja jolla
ei ainakin pari kertaa käytettäisi kirjailijoille niin mieluista sanaa
"nu". Sellaista kirjailijaa kuin René de Gourmond luetaan, pidetäänpä
vielä lahjakkaanakin. Muodostaakseni itselleni käsityksen uusista
kirjailijoista, luin hänen romaaninsa Les chevaux de Dioméde. Tarkasti
kuvataan siinä niitä lihallisia suhteita, joissa eräs herrasmies
oli eri naisiin. Jokainen sivu on täynnä hekumallisuutta. Samaa voi
sanoa Pierre Louis'n kirjasta Aphrodite, jolla siitä huolimatta oli
menestystä. Samaa mallia on myöskin Huysmans'in kirja "Certains" ja
pienillä poikkeuksilla kaikki ranskalaiset romaanit. Kaikkien niiden
tekijät sairastavat eroottista maniiaa. Nämä ihmiset ovat nähtävästi
vakuutetut siitä, että koko ihmiskunnan elämän pääsisältönä on
lihallisten intohimojen tyydyttäminen, sentähden että se on heille
itselleen elinehtona. Näitä eroottista maniiaa sairastavia ihmisiä
sitten jäljittelee koko Europan ja Amerikan taiteellinen maailma.
Rikkaiden luokkien epäuskon ja erityisen elämän seurauksena on siis
ollut, että heidän taiteensa on sisällykseltään köyhtynyt ja että
sen päätarkoitukseksi on tullut turhamaisuuden, elämänkaipuun ja
erittäinkin lihallisten tunteiden ilmituominen.