Siitä asti kun rikkaiden luokkien ihmiset kadottivat uskonsa kirkon
oppiin, rupesivat he pitämään hyvän taiteen tunnusmerkkinä kauneutta,
toisin sanoen taiteen tarjoamaa nautintoa ja tämän katsantotavan
mukaiseksi muodostui yliluokkien keskuudessa myöskin esteettinen
teoriia, — teoriia, jonka mukaan taiteen tarkoituksena on kauneuden
ilmituominen. Tämän teoriian kannattajat tuovat sen puolustukseksi
esiin, ettei se ole heidän keksimänsä, vaan että sillä on perustuksensa
kappalten olemuksessa, ja että sen tunnustivat oikeaksi jo muinaiset
kreikkalaiset. Mutta tämä väite on aivan tuulesta temmattu eikä sillä
ole muuta perustusta kuin se, että muinaisten kreikkalaisten hyvyyden
käsite ei vielä ollut kokonaan eroitettu kauneuden käsitteestä, joka
seikka taas riippui siitä, että heidän siveellinen ideaalinsa oli
paljoa alempi kuin kristittyjen.
Korkein hyvyys ei ole ainoastaan kauneudesta eroava, vaan suurimmaksi
osaksi ristiriidassa sen kanssa. Sen tunsivat jo juutalaiset Iisakin
aikoina ja kristinusko on sen kokonaisuudessaan ilmilausunut, mutta
kreikkalaisille oli se yleensä tuntematoin. He luulivat, että kauniin
täytyy ehdottomasti olla myöskin hyvän. Tosin suuret ajattelijat,
Sokrates, Plato ja Aristoteles aavistivat, että hyvyys voi olla
kauneudesta eroava. Sokrates suorastaan alisti kauneuden käsitteen
hyvyyden käsitteen alle; Plato taas, voidakseen yhdistää molemmat
käsitteet, puhuu henkisestä kauneudesta; Aristoteles vaati, että
taiteen tulee vaikuttaa siveellisesti ihmisiin. Mutta itse asiassa
eivät edes nämät ajattelijat voineet täydellisesti vapautua siitä
mielipiteestä, että kauneus ja hyvyys ovat pidettävät samoina
käsitteinä.
Sentähden myöskin sen ajan kielessä tuli käytäntöön yhdistetty
sana _καλoκαγαϑία_ (kauneus-hyvyys) tämän yhdistetyn käsitteen
ilmaisemiseksi.
Kreikkalaiset ajattelijat nähtävästi jo alkoivat lähestyä sitä
käsitystä hyvyydestä, jonka kristinusko on julkilausunut, mutta
eivät voineet määrätä hyvän suhdetta kauneuteen. Platon mielipiteet
kauniista ja hyvästä ovat ristiriitaisia. Näitä hämäriä käsitteitä
koettivat keskiajan oppineet, kadotettuaan kaiken uskon, järjestää
laeiksi ja todistaa, että kauneus ja hyvyys itse asiassa ovat
toisiinsa yhdistettävät, että sana ja käsite _καλoκαγαϑία_ jolla oli
merkityksensä kreikkalaisten, vaan ei kristittyjen kannalta katsoen, on
pidettävä ihmiskunnan korkeimpana ideaalina. Tälle väärinkäsitykselle
perustuu estetiikka. Mutta jotta voitiin jollain tavalla puolustaa tätä
uutta tiedettä, selitettiin muinaisten kreikkalaisten käsitys taiteesta
siihen suuntaan, että tämä keksitty tiede — estetiikka — muka jo oli
olemassa kreikkalaisilla.
Mutta itse asiassa vanhojen mielipiteet taiteesta suuresti eroavat
meidän mielipiteistämme siitä. Bénard kirjassaan Aristoteleen
estetiikasta sanookin sentähden aivan oikeen: "Pour qui vent y regarder
de près, la théorie du beau et celle de l'art sont tout-à-fait
séparés dans Aristote, comme elles le sont dans Platon et chez leurs
successeurs" [Bénard, L'esthétique d'Aristote et de ses successeurs,
Paris, 1889, p 28].
Ja todellakaan eivät muinaisten kansain mielipiteet taiteesta
ainoastaan ole poikkeavia meidän estetiikoissamme esiintuoduista,
vaan pikemmin ristiriidassa niiden kanssa. Mutta siitä huolimatta
kaikki esteettikot, Schasslerista aina Knight'iin asti väittävät, että
tiede kauniista — estetiikka on jo Sokrateen, Platon ja Aristoteleen
perustama, ja että sitä osaksi ovat kehittäneet epikurealaiset
ja stooalaiset, Seneca, Plutarcus ja Plotinus, mutta että tämä
tiede sitten jostain merkillisestä syystä yht'äkkiä katosi IV:llä
vuosisadalla ja oltuaan unohduksissa 1500 vuotta, ilmestyi Saksassa v.
1750 Baumgartenin opin muodossa.
"Die Lücke von fünf Jahrhunderten, welche zwischen die
kunstphilosophischen Betrachtungen des Plato und Aristoteles und
die des Plotins fällt, kann zwar auffällig erscheinen; dennoch kann
man eigentlich nicht sagen, dass in dieser Zwischenzeit überhaupt
von ästhetischen Dingen nicht die Rede gewesen, oder dass gar ein
völliger Mangel an Zusammenhang zwischen den Kunstanschauungen
des letztgenannten Philosophen und denen des ersteren existire.
Freilich wurde die von Aristoteles begründete Wissenschaft in Nichts
dadurch gefördert; immerhin aber zeigt sich in jener Zwischenzeit
noch ein gewisses Interesse für ästhetische Fragen. Nach Plotin
aber (die wenigen, ihm in der Zeit nahestehenden Philosophen, wie
Longin, Augustin u.s.w. kommen, wie wir gesehen, kaum in Betracht,
und schliessen sich übrigens in ihrer Anschauungsweise an ihn an),
vergehen nicht fünf, sondern fünfzehn Jahrhunderte, in denen von
irgend einem wissenschaftlichen Interesse für die Welt des Schönen und
der Kunst nichts zu spüren ist.
"Diese anderthalbtausent Jahre, innerhalb deren der Weltgeist durch
die mannigfachsten Kämpfe hindurch zu einer völlig neuen Gestaltung
des Lebens sich durcharbeitete, sind für die Ästhetik, hinsichtlich
des weiteren Ausbaus dieser Wissenschaft verloren."
Kritische Geschichte der Aesthetik von Max Schassler. Berlin, p. 253.
§ 25.
Plotinuksen jälkeen, sanoo Schassler, kuluu 15 vuosisataa, joiden
kuluessa ei ole huomattavana vähintäkään tieteellistä intressiä
kauniisen ja taiteesen. Nämät puolitoista tuhatta vuotta ovat muka
menneet aivan hukkaan estetiikalta ja sen tieteelliseltä viljelemiseltä.
Mutta itse asiassa on mokoma väite aivan perusteeton. Estetiikka, tiede
kauniista, ei milloinkaan ole voinut hävitä ja joutua unhotuksiin
sentähden, ettei sitä koskaan ole olemassakaan ollut. Kreikkalaiset,
kuten kaikki kansat, pitivät taidetta, kuten muitakin asioita,
hyvänä ainoastaan siinä tapauksessa, että se oli sopusoinnussa hyvän
kanssa semmoisena kuin he hyvän käsittivät; huonona taas pitivät he
sellaista taidetta, joka oli ristiriidassa heidän hyvän käsitteensä
kanssa. Mutta kreikkalaiset olivat vielä niin alhaisella siveellisellä
kehityskannalla, että hyvä ja kaunis olivat heidän mielestään samoja
käsitteitä. Tälle kreikkalaisten vanhentuneelle mailmankatsannolle
perustuu estetiikka, jonka keksivät XVIII vuosisadan oppineet,
erittäinkin Baumgarten. Kreikkalaiset eivät tunteneet mitään
esteettistä tiedettä. (Siitä voi tulla vakuutetuksi jokainen lukemalla
Bénard'in mainion kirjan Aristoteleesta ja hänen seuraajistaan tai
Walterin teoksen Platosta).
Ensimäiset esteettiset teoriiat, vieläpä tämän tieteen nimikin,
ilmestyivät maailmaan noin 150 vuotta sitten, kristillisen europalaisen
maailman rikkaiden luokkien keskuudessa. Tämä tapahtui samaan aikaan
Itaaliassa, Hollannissa, Ranskassa, ja Englannissa. Sen perustaja taas
oli Baumgarten, joka antoi sille tieteellisen, teoreettisen muodon.
Saksalaisille omituisella, ulkonaisesti pedanttimaisella tarkkuudella
hän muodosti ja esitti merkillisen teoriiansa. Tuskinpa mikään
muu teoriia on osaksensa saanut sellaista mieltymystä sivistyneen
yleisön puolelta ja vastaanotettu sellaisella alttiudella ja
kritiikin puutteella kuin tämä, huolimatta sen silmiinpistävästä
perusteettomuudesta. Se ei tullut ainoastaan silloisten yliluokkien
rajattoman ihailun esineeksi. Vieläpä meidänkin päivinämme oppineet
ja oppimattomat pitävät sitä epäiltämättömänä ja selvänä totuutena,
huolimatta siitä, että koko teoriia perustuu aivan mielivaltaisille,
todistamattomille väitteille.
Olkoon teoriia miten perusteeton ja valheellinen tahansa, kunhan se
vaan kannattaa sitä valheellista käsitystä, joka on vallalla jossakin
osassa yleisöä, omistetaan se ihastuksella ja tulee tämän yleisön
uskonnoksi. Sellainen on esim. Malthuksen kuuluisa, mutta aivan
perusteeton teoriia, jossa väitetään maapallon väestön lisääntyvän
geomeetrisessa, vaan elantovarain aritmeettisessa sarjassa, josta muka
on seurauksena se, että maapallo ennen pitkää tulee riittämättömäksi
ihmisille. Samallainen on myöskin Malthuksen oppiin perustuva teoriia,
jonka mukaan taistelu olemisesta on pidettävä ihmiskunnan edistymisen
ehtona.
Samaa laatua on myöskin Marx'in teoriia, joka on niin lavealle
levinnyt, ja jonka mukaan kapitalismi ennen pitkää tulee nielemään ja
hävittämään kaiken yksityisen yritteleväisyyden. Nämät, samoin kuin
muutkin samanlaatuiset teoriiat ovat useimmiten aivan perusteettomia
ja aivan ristiriidassa sen kanssa, joka ihmiskunnalle jo on tunnettua,
vieläpä siveettömiäkin. Mutta siitä huolimatta tunnustetaan ne tosiksi
ilman vähintäkään arvostelua ja saarnataan intohimoisesti useinkin
vuosisatojen kuluessa, kunnes niissä puolustetut olosuhteet kadottavat
merkityksensä tai niiden järjettömyys tulee liian silmiinpistäväksi.
Aivan samaa laatua on Baumgartenin ihmeteltävä hyvän, kauneuden ja
totuuden teoriia. Se vaatii, että 1800 vuotta kristinuskon valoa
nauttineet kansat omistaisivat sen elämän ideaalin, jonka jo 200
vuotta ennemmin omisti puolivilli, orjia käyttävä, kansa, joka tosin
hyvin osasi kuvata paljaan ihmisruumiin ja rakentaa näennäisesti
kauniita rakennuksia. Mutta kaikkia näitä järjettömyyksiä ei kukaan
ole huomaavinaan. Oppineet kirjoittavat pitkiä, hämäriä tutkimuksia
kauneudesta, toisin sanoen, yhdestä esteettisen kolmikon osasta.
Das Schöne, das Wahre, das Gute — Le Beau, Le Vrai, Le Bon — näitä
sanoja toistavat filosoofit, esteettikot, taiteilijat y.m., vieläpä
romaanienkin kirjoittajat. Kaikkien mielestä nämät pyhät sanat
ilmaisevat täydellisesti määrätyitä käsitteitä — sellaisia, joille
epäilyksettä voi perustaa väitteensä. Mutta itse asiassa ilmaisevat
ne hyvin häilyviä käsitteitä. Ne päinvastoin estävät meitä saamasta
todellista käsitystä taiteesta ja ovat omiaan kannattamaan valheellista
käsitystämme, jonka mukaan taiteen tulee ilmaista huvia tuottavia
tunteita.
Tätä kolmikkoa olemme tottuneet pitämään yhtä pyhänä kuin
uskonnollista kolminaisuutta. Mutta jos edes hetkeksi vapaudumme tästä
ennakkoluulosta ja tarkemmin ajattelemme, mitä me näillä kolmella
sanalla oikeastaan ymmärrämme, niin huomaamme, miten mieletöntä on
yhteenyhdistää näitä kolmea sanaa ja käsitettä, jotka merkitykseltään
ovat aivan erilaiset.
Hyvyys, kauneus ja totuus asetetaan samalle asteelle. Mutta
todellisuudessa ei asian laita ole sellainen.
Hyvyys on meidän elämämme ikuinen ja korkein päämäärä. Ymmärtäkäämme
hyvyys millä tavalla tahansa, niin ei meidän elämämme missään
tapauksessa ole muuta kuin hyvyyteen, Jumalaan pyrkimistä.
Hyvyys on todellakin peruskäsite. Sitä on mahdotoin järjen avulla
määritellä, sen ymmärrämme ainoastaan tunteen avulla.
Hyvyyttä ei kukaan voi määrätä, mutta se määrää kaiken muun.
Kaunista taas, jos me todellakin otamme selvää siitä, mitä me tällä
sanalla ymmärrämme, on ainoastaan se, joka meitä miellyttää.
Kauneuden käsite ei ole ainoastaan hyvyyden käsitteestä eroavainen,
vaan pikemmin sille vastakkainen, sillä hyvyys on suurimmaksi osaksi
himojen voittamisessa, kauneus taas on omiaan niitä herättämään.
Mitä enemmän me ihailemme kauneutta, sitä enemmän me vieraannumme
hyvästä. Tähän väitteesen vastataan tavallisesti, että kauneus voi
olla siveellistä, henkistä laatua, mutta se on ainoastaan sanaleikkiä,
sillä henkisellä, siveellisellä kauneudella ymmärretään juuri hyvyyttä.
Henkinen kauneus eli hyvyys ei ainoastaan ole eroava kauneuden
tavallisesta käsitteestä, vaan täydellisesti ristiriidassa sen kanssa.
Vielä vähemmän voimme sanoa totuuden olevan samaa kuin hyvyys ja
kauneus. Sen emme edes voi sanoa olevan itsenäisesti olemassa.
Totuudeksi me kutsumme sanan tai määrityksen vastaavaisuutta sen asian
kanssa, jota se ilmaisee, sen käsityksen kanssa, joka asiasta on
yleinen. Mutta mitä yhteyttä on käsitteillä kauneus, totuus yhdeltä
puolen ja hyvyydellä toiselta puolen.
Kauneuden ja totuuden käsitteet ovat hyvyyden käsitteestä kerrassaan
eroavia.
Totuus on sanan vastaavaisuus sen ilmaiseman asian olemuksen kanssa ja
sentähden on se yksi hyvyyden saavuttamiskeinoista, mutta itsessään ei
totuus ole hyvyyttä, eikä kauneutta, vaan niistä eroava.
Siten esim. Sokrates, Pascal ynnä monet muut pitivät totuuden
tuntemista tarpeettomien asioiden suhteen hyvyydestä eroavana.
Kauneuden kanssa taas ei totuudella ole mitään yhteistä, se on
päinvastoin suurimmaksi osaksi ristiriidassa sen kanssa, sillä totuus
paljastaen valheen hävittää illusioonin, joka on kauneuden pääehtona.
Mielivaltaisesti ovat nämät kolme, aivan erilaista ja toisilleen
vierasta käsitettä toisiinsa sekoitetut. Tähän mielivaltaiseen
sekoitukseen perustuu se ihmeteltävä teoriia, jonka mukaan ei
löydy mitään eroitusta hyviä tunteita ilmaisevan hyvän ja huonoja
tunteita ilmituovan huonon eli taiteen välillä. Ja taiteen alimpaa
ilmestysmuotoa, — taidetta, jonka tarkoituksena on nautinto, on ruvettu
pitämään korkeimpana taiteena. Taide ei ole sitä, jota sen pitäisi
olla, vaan joutilasten ihmisten tyhjää huvia.