VI.

Mutta mitenkä on sellaista taidetta, joka muinaisaikana oli ainoastaan

suvaittu tai tykkänään kielletty, meidän aikanamme ruvettu pitämään

hyvänä ja välttämättömänä, jos se vaan tuottaa huvia?

Se on tapahtunut seuraavista syistä.

Ihmisten mielipide taiteesta, s.o. niistä tunteista, joita se ilmituo,

riippuu siitä, millä silmillä he katsovat hyvään ja pahaan elämässä.

Uskonto taas määrää, mitä on pidettävä hyvänä tai pahana.

Ihmiskunnan elämänkäsitys on muuttuvainen. Lakkaamatta siirtyy se

alemmasta, yksityisemmästä ja hämärämmästä yleisempään, ylevämpään ja

selvempään maailmankatsantokantaan. Ja kuten kaikkia liikkeitä, niin

tätäkin johtavat etevämmät, jotka selvemmin kuin muut ymmärtävät elämän

tarkoituksen, ja kaikkien näiden etevämpien joukosta eroittautuu vielä

yksi, joka muita selvemmin, ymmärrettävämmin, voimakkaammin — sanoilla

ja teoilla — julkilausuu tämän elämän tarkoituksen. Tämän henkilön

lausumaa elämänkäsitystä ja hänen muistoonsa yhdistettyjä tarinoita

ja menoja kutsutaan uskonnoksi. Uskonnoissa kuvastuu se korkeampi

elämänkäsitys, joka meidän aikana on selvillä ainoastaan paraimmille

ja etevämmille henkilöille ja jonka ymmärtämiseen koettavat pyrkiä

kaikki muut. Ja ainoastaan sentähden ovat uskonnot aina pidetyt ja yhä

vieläkin pidettävät perustuksena ihmisten tunteiden arvostelemiselle.

Jos tunteet lähentävät ihmisiä uskonnon osoittamaan ideaaliin, jos

ne ovat sopusoinnussa sen kanssa, — niin ovat ne hyviä; jos taas ne

vieroittavat siitä, ovat ristiriidassa sen kanssa, — niin ovat ne

huonoja.

Jos uskonto pitää elämän tarkoituksena yhden ainoan Jumalan

palvelemista ja Hänen tahtonsa täyttämistä, niin taide, joka ilmituo

tunteet, joiden alkuna on rakkaus tähän Jumalaan ja Hänen lakiinsa,

— profeettain, psalmien pyhä runous, — on hyvää, ylevää taidetta.

Mutta taide, jonka esineenä on vieraiden jumalien kunnioittaminen ja

tunteiden ilmaiseminen, jotka ovat ristiriidassa Jumalan lain kanssa,

ovat pidettävät huonoina. Jos uskonto pitää elämän tarkoituksena

maallisen onnen, kauneuden ja voiman, niin elämäniloa ilmaiseva taide

on pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka ilmituo velttouden ja

alakuloisuuden tunteita, on huonoa. Tällainen oli kreikkalainen käsitys

asiasta. Jos taas elämän tarkoituksena on isänmaan paras, esi-isien

kunnioittaminen ja vanhojen traditsioonien noudattaminen, niin se

taide, joka ilmilausuu vaatimuksen yksityisen alistumisesta yleisen

alle, rakkaudentunteita isänmaahan, esi-isiin ja kunnioitusta heiltä

perittyihin tapoihin, on pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka

ilmituo vastakkaisia tunteita, on huonoa. Tällainen katsantokanta

oli roomalaisilla ja kiinalaisilla. Mutta jos elämän tarkoitus on

vapautuminen eläimellisyydestä, niin sellainen taide, joka ilmaisee

sieluaylentäviä tunteita, on hyvää, jota vastoin kaikkea sitä, joka

ilmituo fyysillisiä himoja yllyttäviä tunteita, täytyy pitää huonona

taiteena.

Uskonnollinen vakaumus hyvästä ja pahasta on aina yhteinen samaan

luokkaan kuuluville ihmisille, ja tämä vakaumus juuri määrää niiden

tunteiden arvon, jotka taide esiintuo. Ja sentähden ovat kaikki

kansat kaikkina aikoina suosineet ja arvossapitäneet taidetta, joka

ilmituo yhteisestä uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita,

jota vastoin aina on halveksittu ja vastustettu sitä taidetta, jonka

esineenä ei ole ollut tällaisten tunteiden ilmaiseminen. Muita

taiteenaloja taas, joiden kautta ihmiset olivat vuorovaikutuksessa

toistensa kanssa, ei pidetty missään arvossa, mutta niitä vastustettiin

ainoastaan siinä tapauksessa, että ne olivat ristiriidassa ajan

uskonnollisen vakaumuksen kanssa. Tällainen oli asian laita

kaikilla kansoilla: kreikkalaisilla, intialaisilla, egyptiläisillä,

kiinalaisilla, samoin kuin kristillisen ajanluvun alussa.

Arvokkaiksi taidetuotteiksi tunnusti ensi alussa kristinoppi

ainoastaan legendat, pyhäin elämäkerrat, saarnat, rukoukset,

hengellisten laulujen laulamisen, joka herätti ihmisissä rakkautta

Kristukseen. Hänen elämänsä herättämät säälintunteet, pyrkimyksen

seurata hänen esimerkkiään, maallisen elämän hylkäämisen, lähimmäisen

rakkauden. Kaikki taidetuotteet taas, jotka ilmaisivat yksityisiä

nautinnontunteita, piti se huonoina, ja hylkäsi sentähden kaiken

pakanallisen plastillisen taiteen, hyväksyen ainoastaan symbooliset

plastilliset, taideteokset.

Tällainen oli ensimäisten vuosisatain kristittyjen käsitys

taiteesta. Tosin se kristinoppi, jonka he olivat omistaneet, ei

ollut aivan puhdasta, mutta se oli ainakin vielä turmeltumatonta ja

pakanallisuudesta vapaata.

Mutta kristinoppi muuttui aikain kuluessa. Erittäinkin kun hallitsijat,

kuten esim. Konstantinus, Kaarle-Suuri ja Vladimir, alkoivat

väkivallalla kääntää kansoja, ilmestyi todellisen kristinopin sijaan

kirkollinen, joka oli lähempänä pakanuutta kuin Kristuksen oppia. Tämä

kiitollinen kristinoppi rupesi aivan toisilla silmillä katselemaan

ihmisten tunteita ja niitä ilmaisevia taideteoksia.

Kirkollinen kristinoppi ei enään hyväksynyt todellisen kristinopin

pääoppeja, nimittäin jokaisen ihmisen välitöntä suhdetta Isään,

ja siitä johtuvaa veljeyttä, kaikkien yhdenvertaisuutta ja kaiken

väkivallan poistamista. Se muodosti päinvastoin oman, pakanallisen

kaltaisen, mytologiian ja taivaallisen hierarkiian, käski uskomaan

Kristukseen, Jumalan äitiin, enkeleihin, apostoleihin, pyhimyksiin ja

marttyyreihin, eikä ainoastaan heihin, vaan vieläpä heidän kuviinsakin.

Kristinopin sisällykseksi pantiin siis sokea usko kirkkoon ja sen

sääntöihin.

Kirkon oppi, niin vähäarvoinen kuin se olikin todelliseen kristinoppiin

verraten, vieläpä sellaisten roomalaistenkin mielestä kuin Julianus,

oli se kuitenkin ylevämpi barbaarien entistä epäjumalain, sankarien

hyvien ja pahojen henkien palvelemista. Sentähden tuli tämä oppi niiden

barbaarien uskonnoksi, jotka sen itselleen omistivat. Tämän uskonnon

kannalta katseltiin myöskin taidetta siihen aikaan. Taidetta, joka

ilmitoi kunnioituksen tunteita Jumalan äitiin, Jesukseen, pyhimyksiin,

enkeleihin, sokeaa uskoa kirkkoon, pelkoa helvetin vaivan johdosta

ja toivoa autuudesta kuoleman jälkeen — tällaista taidetta pidettiin

hyvänä, muunlaista taas huonona.

Oppi, jonka perustuksella tämä taide syntyi, oli turmeltunutta

kristinoppia, mutta siitä huolimatta oli tämä taide todellista, sillä

se vastasi sen kansan uskonnollista vakaumusta, jonka keskuudessa se

ilmestyi.

Keskiaikaisilla taiteilijoilla oli samat uskonnolliset vakaumukset kuin

kansallakin ja juuri sentähden he esittäessään kokemiansa tunteita

ja mielialoja rakennus-, kuvanveisto- ja maalaustaiteen, musiikin,

runouden ja draaman alalla, olivat todellisia taiteilijoita ja heidän

toimintansa oli todellista ja koko kansalle yhteistä taidetta, vaikka

se meistä näyttääkin vähäarvoiselta.

Tällaisena pysyi taide niin kauvan, kun oltiin yhtämieltä kirkon

opista, jolloin ylemmissä, rikkaimmissa ja sivistyneimmissä

säädyissä ei vielä ollut herännyt epäilystä kirkon opin totuudesta.

Ristiretkien jälkeen tapahtui tässä suhteessa muutos. Paavit rupesivat

väärinkäyttämään saavuttamaansa suurta valtaa. Rikkaisiin luokkiin

kuuluvat ihmiset oppivat tuntemaan muinaisten oppineiden teoksia,

niiden järkevyyttä ja selvyyttä, ja huomasivat vallitsevan kirkon opin

ristiriitaiseksi todellisen kristinopin kanssa. Siitä oli seurauksena

se, että he kadottivat entisen sokean uskonsa kirkon oppiin.

Muodollisesti he tosin seurasivat kirkonoppia, mutta uskoa siihen he

eivät enään voineet. He pysyivät kirkon yhteydessä ainoastaan kansan

tähden, joka yhä vieläkin sokeasti uskoi kirkon oppiin, ja jonka uskoa

yliluokat omien etujensa vuoksi kaikin tavoin koettivat ylläpitää.

Siten kirkollinen kristinoppi tähän aikaan lakkasi olemasta koko kansan

yhteisenä uskontona. Yliluokat, joiden hallussa oli valta ja rikkaus,

ja joilla sentähden oli aikaa ja varoja uhrata taiteen harrastamiseen,

— herkesivät uskomasta kirkkonsa oppiin, kansa taas pysyi sokeasti

vanhassa uskossaan.

Keskiajan yliluokkien suhde uskontoon oli aivan sama kuin sivistyneiden

roomalaisten vähää ennen kristinuskon ilmestymistä. He eivät enään

uskoneet sitä, jota uskoi kansa, samalla kun heillä ei ollut mitään

uskontoa, jonka olisivat voineet asettaa elähtäneen kirkollisen

uskonopin sijaan, joka heidän suhteensa oli kadottanut kaiken

merkityksensä.

Eroitus oli ainoastaan siinä, että roomalaiset, kadotettuaan uskonsa

entisiin jumaliin - keisareihin ja kotoisiin jumaliin, eivät enään

voineet löytää mitään tyydyttävää siitä monimutkaisesta mytologiiasta,

jonka he olivat omistaneet kukistamiltaan kansoilta, jonka vuoksi

heidän täytyi omistaa itselleen aivan uusi maailmankatsanto. Keskiajan

ihmisten taas, alettuaan epäilemään kirkon opin totuutta, ei tarvinnut

hakea uutta oppia itselleen. Heidän olisi ainoastaan tarvinnut hylätä

tunnustamastaan kirkon opista sen, mikä siinä oli väärennettyä ja

omistaa itselleen Kristuksen todellisen opin sen alkuperäisessä

muodossa, jollei kokonaan niin ainakin osaksi (mutta kuitenkin

suuremmassa määrässä kuin kirkko oli omistanut). Näin tekivät ainakin

osaksi Wiclif, Huss, Luther ja Kalvin, samoin kuin kaikkien niiden

uskonnollisten liikkeiden edustajat, jotka tähän aikaan erosivat

kirkon opista. Mutta ainoastaan harvat rikkaiden ja vallassa olevien

säätyjen ihmisistä omistivat itselleen elävän kristinopin, huolimatta

siitä, että se tuomitsi vääräksi heidän edullisen asemansa. Suurin

osa yliluokkien ihmisistä oli tosin itse asiassa kadottanut uskonsa

kirkon oppiin, mutta ei voinut tahi ei tahtonut itselleen omistaa

todellista Kristuksen oppia, sillä se opetti, päin vastoin kuin kirkon

oppi, kaikkien ihmisten veljeyttä ja yhdenvertaisuutta ja vastusti

siis sitä etuoikeutettua asemaa, jossa he elivät, olivat syntyneet ja

kasvaneet. Vaikka he siis syvimmässä sielussaan pitivätkin kirkon oppia

elähtäneenä eivätkä siihen uskoneet, puuttui heiltä kuitenkin voimaa

omistamaan todellista kristinoppia. Siten rikkaiden ja vallassa olevien

luokkien ihmiset, paavit, kuninkaat, herttuat ja muut ylimykset jäivät

vaille kaikkea uskontoa. Ainoastaan ulkonaisesti pysyivät he kirkon

opissa, jota he pitivät itselleen edullisena, jopa välttämättömänäkin,

sillä se hyväksyi ne etuoikeudet, joita he nauttivat. Itse asiassa

eivät nämät ihmiset uskoneet kerrassaan mitään, aivan samoin kuin

ensimäisten vuosisatain roomalaiset. Mutta heidän käsissään oli valta

ja rikkaus ja olivat sentähden tilaisuudessa suosimaan taidetta ja

johtamaan sen kehitystä.

Sentähden alkoi taide näiden luokkien keskuudessa saada uuden

luonteen. Sitä ei enään pidetty arvossa sentähden, että se ilmaisi

uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, vaan siinä määrässä

kun se oli kaunista, toisin sanoen tuotti nautintoa.

Kun nämät rikkaat ja vallassa olevat luokat eivät enään voineet uskoa

kirkon oppiin, eivätkä kyenneet itselleen omistamaan todellista

kristinoppia, joka tuomitsi heidän koko elämäntapansa, niin he

oikeastaan jäivät vaille kaikkea uskontoa. Sentähden he tahtomattaan

alkoivat ihailla sitä pakanallista maailmankatsantokantaa, jonka

mukaan elämän tarkoituksena oli persoonallinen nautinto. Täten näissä

yliluokissa tapahtui "tieteiden ja taiteiden jälleen virkoaminen",

joka itse asiassa on kaiken uskonnon kieltämistä ja sen tarpeettomaksi

julistamista.

Kirkollinen ja varsinkin katoolinen oppi muodostaa niin monimutkaisen

systeemin, että sitä on mahdotoin muutella tai parantaa kokonaan

sitä purkamatta. Niin pian kuin ruvettiin epäilemään paavien

erehtymättömyyttä, — ja epäilys siitä heräsi kaikissa sivistyneissä

ihmisissä siihen aikaan —, niin samalla myöskin hävisi usko katooliseen

oppiin. Mutta tämä epäilys ei järkähyttänyt ainoastaan paaviutta ja

katoolisuutta, vaan hävitti myöskin koko kirkollisen uskon kaikkine

dogmineen Kristuksen jumaluudesta, ylösnousemisesta, kolminaisuudesta

ja raamatun auktoriteetin, sillä raamattua oli pidetty pyhänä

ainoastaan sentähden, että kirkko niin opetti.

Siten suurin osa yliluokkien ihmisistä siihen aikaan, vieläpä paavit

ja hengellisetkin, itse asiassa eivät uskoneet mitään. Kirkon oppia

eivät he voineet uskoa sentähden, että huomasivat sen valheellisuuden.

Kristuksen siveellistä, yhteiskunnallista oppia taas he eivät voineet

hyväksyä sentähden, että se oli jyrkässä ristiriidassa heidän

yhteiskunnallisen asemansa kanssa. Siten jäivät he vaille kaikkea

uskonnollista maailmankatsantokantaa. Mutta kun heiltä kerran puuttui

uskonnollinen vakaumus, niin heillä ei myöskään voinut olla mitään

muuta johtoa arvostellessaan taiteen arvoa, kuin persoonallinen

nautinnon tunne. Mutta tunnustettuaan nautinnon eli, toisin sanoen,

kauneuden hyvän taiteen kriteerioksi, he omistivat itselleen

alkuperäisten kreikkalaisten raa’an käsityksen taiteesta, jonka

aikoinaan jo hylkäsi Plato. Tämän käsityksen mukaan muodostui heidän

keskuudessaan taiteen teoriia.