V.

Mitä on taide siinä tapauksessa, että hylkäämme kauneuden käsitteen,

joka vaan sekottaa asiaa? Viimeisten ja selvempien taiteen määritysten

mukaan, jotka ovat riippumattomia kauneudesta, on taide toimintaa,

joka on saanut alkunsa jo eläinmaailmassa sukupuolivaistosta ja

taipumuksesta leikkiin (Schiller, Darwin, Spenser), johon on yhdistetty

hermojen mieluisa vavahteleminen. Tämä on fysioloogis-evolutsiooninen

määritys. Toiset taas sanovat, että taide on inhimillisten tunteiden

ilmaisemista. Tämä ilmaiseminen tapahtuu viivojen, värien, liikkeiden,

äänien, sanojen kautta (Véron). Tämä on kokeellinen määritys. Kaikkein

myöhimmän mielipiteen mukaan, jonka on julkilausunut Sully, on taide:

the production of some permanent object or passing action, which is

fitted not only to supply an active enjoyment to the producer but to

convey a pleasurable impression to a number of spectators or listeners

quite apart from any personal advantage to be derived from (toimintaa,

jonka tuote on pysyväinen eli ajallinen, joka ei ainoastaan tuota

huvia itse toimivalle henkilölle, vaan myöskin määrätylle katselija-

eli kuulijajoukolle, riippumatta siitä saatavasta persoonallisesta

hyödystä).

Vaikka täytyykin myöntää näiden määritysten etevämmyyden metafyysisten

rinnalla, jotka perustuvat kauneuden käsitteelle, eivät ne kuitenkaan

ole läheskään tyydyttäviä. Fysioloogien-evolutsionistien määritys on

epämääräinen sentähden, ettei siinä puhuta itse taiteelle oleellisesta

toiminnasta, vaan taiteen tuloksista. Määritys, joka perustuu

fysioloogiseen vaikutukseen ihmisen organismiin, on väärä sentähden,

että sen alle voi alistaa monta muutakin inhimillisen toiminnan lajia.

Niinpä uudenaikaiset esteettikot lukevatkin taiteen alaan kuuluviksi

kauniiden vaatteiden, hyvänhajuisten vesien, vieläpä ruu’ankin

valmistamisen. Kokeellinen määritys taas on väärä sentähden, että se

sanoo ihmisen voivan ilmaista tunteensa viivojen, värien, äänien,

sanojen y.m. kautta vaikuttamatta niiden kautta toisiin ihmisiin. Ja

tällainen ilmaiseminen ei ole taidetta.

Sullyn määritys taas ei ole tarkka sentähden, että sen toiminnan alaan,

jonka tulokset ovat omiaan tuottamaan huvia toimivalle henkilölle ja

mieluisesti vaikuttamaan katsojiin tai kuulijoihin, ilman että he

ajattelevat niistä saatavissa olevaa hyötyä, voi lukea kuuluvaksi

myöskin silmänkääntäjätemput, voimisteluharjoitukset y.m. toiminnat,

joita ei voi pitää taiteellisina. Päinvastoin taas useat asiat, jotka

vaikuttavat epämieluisasti, kuten esim. hermoja tärisyttävä, synkkä

kohtaus runoteoksessa eli teaatterissa, ovat pidettävät taideteoksina.

Kaikkien näiden määrityksien epätarkkuus riippuu siitä, että kaikissa

niissä, samoin kuin metafyysilisissäkin määrityksissä taiteen

tarkoitukseksi pannaan siitä saatava nautinto, eikä sen merkitystä

ihmiselämässä. Jos mieli tarkalleen määritellä taidetta, täytyy ennen

kaikkia hylätä se mielipide, että se on nautinnon välikappale, ja pitää

sitä yhtenä inhimillisen elämän ehdoista. Silloin me emme voi olla

huomaamatta, että taide on yksi ihmisen yhteiselämän välikappaleista.

Jokainen taideteos vaikuttaa sen, että sen katselija tai kuuntelija

joutuu henkiseen yhteyteen teoksen luojan ja muiden katselijoiden ja

kuuntelijoiden kanssa. Kuten sanat, jotka ilmaisevat ajatuksia ja

kokemuksia, ovat omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa, samoin vaikuttaa

myöskin taide. Eroitus on ainoastaan siinä, että sanojen avulla ihminen

ilmoittaa ajatuksiaan toisille, taiteen avulla hän taas ilmaisee

tunteitaan.

Taiteen merkitys on siinä, että ihminen, joka kuulon tai näön avulla

havaitsee toisen tunteenilmaukset, voi itse tuntea samoja tunteita,

joita tunteiden ilmaisija kokee.

Ottakaamme kaikkein yksinkertaisin esimerkki: Ihminen nähdessään toisen

nauravan tulee itsekkin iloiseksi, nähdessään toisen itkevän herää

hänessäkin surun tunteita. Jos joku suuttuu, vihastuu, niin myöskin

toinen nähdessään hänet joutuu suuttumuksen valtaan. Liikkeillään

ja äänellään ilmaisee ihminen reippautta, päättäväisyyttä tahi,

päinvastoin, alakuloisuutta, haluttomuutta ja hänen sieluntilansa

vaikuttaa toisiin. Ihminen kärsii, osoittaa huokauksillaan

kärsimyksiään ja hänen huokauksensa saattavat toisetkin kärsimään.

Joku ilmaisee ihastuksensa, onnen tai pelon tunteensa, joita hän

tuntee nähdessään jonkun ihmisen, ilmiön ja hänen tunteensa ilmaukset

vaikuttavat silloin muissa samoja tunteita.

Juuri tähän ihmisen kykyyn vastaanottaa muiden tunteita perustuu taide.

Jos ihminen voikin vaikuttaa muihin välittömästi muotonsa tai ääniensä

kautta, saattaa toisen haukottelemaan itse haukottelemalla, tahi

nauramaan tahi itkemään, kun häntä itseään naurattaa tai itkettää, tahi

kärsimään, kun itse kärsii, niin se vielä ei ole taidetta.

Taide saa alkunsa vasta silloin, kun ihminen, tahtoen ilmaista muille

tunteitaan, uudestaan herättää ne omassa itsessään ja määrätyillä

ulkonaisilla merkeillä ilmaisee ne.

Ottakaamme pieni esimerkki: Poika, joka nähdessään suden pelästyy,

kertoo muille asian. Herättääkseen toisissa sen tunteen, jota hän

mainitussa tilaisuudessa tunsi, kertoo hän asian tarkalleen, antaen

kuvan tilastaan ennen tapaamistaan suden kanssa, maisemasta, metsästä,

sitten suden ulkonäöstä, sen liikkeistä, välimatkasta hänen ja suden

välillä j.n.e. Jos poika kertoessaan uudestaan tuntee saman tunteen ja

herättää kuulijoissaankin sen tunteen, jota itse on kokenut, niin on

hänen kertomuksensa taidetta. Vaikkei poika olisi nähnytkään sutta,

vaan usein pelännyt sitä ja, tahtoen herättää toisissa tuntemaansa

pelon tunnetta, keksisi koko susijutun ja kertoisi sen niin, että

kertomuksellaan herättäisi kuulioissaan samallaisen tunteen, kuin

itsekin oli kokenut kuvitellessaan itselleen sutta — niin se on myöskin

taidetta. Samoin on taidetta myöskin se, kun ihminen, tunnettuaan

todellisuudessa tahi mielikuvituksessaan kärsimyksen kauhua tai

nautinnon suloa, kuvaa nämät tunteensa kankaalle tai marmoriin niin,

että ne tarttuvat toisiin. Taiteena täytyy pitää myöskin sitä, jos joku

on tuntenut tai itselleen kuvitellut ilon, surun, epätoivon, reippauden

tai haluttomuuden tunteita, tai jonkun näistä tunteista muuttumista

toiseksi, ja äänillä ilmaissut ne niin, että ne tarttuvat kuulijoihin,

jotka tuntevat ne samalla tavalla kuin hän itsekin.

Taiteen esineenä voivat olla mitä erilaisimmat tunteet, voimakkaat ja

heikot, tärkeät ja vähäpätöiset, hyvät ja huonot, jos ne vaan tarttuvat

lukijaan, katsojaan tai kuulijaan. Itsekieltäymyksen ja nöyryyden

tunne, jotka tuodaan ilmi jossain draamassa, nuorten kiihkeä rakkaus,

jota kuvataan romaanissa, hekuman tunne, joka ilmenee taulussa, tahi

reippauden, joka uhkuu juhlallisessa marssissa, tahi iloisuuden, jota

herättää vilkas tanssi, tahi koomillisuuden, jonka aiheena on joku

naurettava kertomus, tahi iltamaiseman herättämä hiljaisuuden tunne —

ovat kaikki taidetta.

Jos vaan katsojissa eli kuulijoissa herää sama tunne, jota on kokenut

taiteilija itse, niin on se taidetta.

_Taiteelliseen toimintaan vaaditaan siis, että ihminen uudestaan

henkiin herättää jonkun ennen kokemansa tunteen ja sen tehtyänsä,

ilmaisee sen liikkeiden, viivojen, värien tai äänten avulla niin,

että toiset tuntevat saman tunteen. Taide on inhimillistä toimintaa.

Tämä toiminta on siinä, että ihminen itsetietoisesti, määrättyjen

ulkonaisten merkkien avulla ilmaisee toisille tuntemiansa tunteita, ja

nämät tunteet tarttuvat toisiin._

Taide ei ole, kuten metafyysikot sanovat, jonkun salaisen

ideean, kauneuden, Jumalan ilmaisemista, ei myöskään, kuten

fysioloogit-esteettikot väittävät, leikkiä, johon ihminen tuhlaa

liiat kerääntyneestä energiiasta, yhtävähän kuin mieluisten esineiden

tuotantoa, tai nautintoa, vaan se on välttämätöntä elämälle ja

yksityisen ihmisen onnellisuudelle, ihmisten yhdyselämän välikappale,

joka yhdistää heidät toisiinsa samojen tunteiden kautta.

Kykynsä avulla ymmärtää sanoilla lausuttuja ajatuksia, voi jokainen

ihminen saada tietoa siitä, mitä koko ihmiskunta on ajatusten

maailmassa tehnyt hänen hyväkseen, kykynsä avulla ymmärtää vieraita

ajatuksia, voi hän tulla osalliseksi muiden ihmisten toiminnasta

ja itse ilmaista omia, samoin kuin muilta oppimiaan ajatuksia

aikalaisilleen ja jälkimaailmalle. Samoin myöskin sen kautta, että

toisten tunteet voivat taiteen välityksellä tarttua toisiin, hän voi

tunteen avulla saada selvää siitä, mitä ihmiskunta ennen häntä on

kokenut, samoin kuin aikalaistensakin tunteista ja voi ilmaista omat

tunteensa toisille.

Jolleivät ihmiset voisi saada tietoa ennen heitä eläneiden ihmisten

tunteista ja ilmaista muille omiaan, olisivat he petojen kannalla tai

Kaspar Hauserin kaltaisia.

Jolleivat he taas voisi ymmärtää taidetta, olisivat he kenties vielä

villimpiä, vieraat ja vihamieliset toisilleen.

Ja sen vuoksi on taiteellinen toiminta yhtä tärkeätä kuin puhekykykin

ja yhtä yleistä.

Kuten sana vaikuttaa meihin ei ainoastaan puheiden, saarnojen ja

kirjojen, vaan myöskin keskustelun muodossa, jonka kautta me ilmaisemme

toisillemme ajatuksiamme ja kokemuksiamme, samoin myöskin taide, sanan

laajemmassa merkityksessä, antaa leimansa koko meidän elämällemme, ja

ainoastaan muutamia taiteen ilmenemismuotoja me nimitämme taiteeksi

ahtaammassa merkityksessä.

Me olemme tottuneet pitämään taiteena ainoastaan sitä, jota me luemme,

kuulemme eli näemme teaattereissa, konserteissa ja näyttelyissä,

rakennuksia, kuvapatsaita, runoja, romaania... Mutta kaikki tämä on

ainoastaan pieni osa siitä taiteesta, joka ilmenee yhteiselämässämme.

Koko ihmiselämä on täynnä kaikenlaatuisia taiteen tuotteita,

kehtolaulusta, pilapuheesta, puvuista, koristeista — kirkonmenoihin ja

juhlakulkueihin asti. Kaikki tämä on taiteellista toimintaa. Taiteella

ahtaammassa merkityksessä emme siis ymmärrä kaikkea inhimillistä

toimintaa, joka ilmaisee tunteita, vaan ainoastaan sellaista, jonka

me tuntemattomasta syystä eroitamme koko tästä toiminnasta, ja jolle

annamme erityisen merkityksen.

Tällaisen erityismerkityksen ovat ihmiset aina antaneet sille tämän

toiminnan osalle, joka on ollut ihmisten uskonnollisten tunteiden

ilmaisijana, ja kutsuneet tämän pienen osan taiteesta taiteeksi, sanan

täydessä merkityksessä.

Tällainen oli muinaisajan ihmisten, Sokrateen, Platon ja Aristoteleen

käsitys taiteesta, samaa mielipidettä olivat myöskin juutalaisten

profeetat ja muinaisajan kristityt; siltä kannalta katselivat ja

katsovat vielä nytkin taidetta muhamettilaiset, samoin kuin meidän

aikamme uskonnolliset ihmiset ylipäänsä.

Muutamat ihmiskunnan opettajat, kuten esim. Plato "Tasavallassaan",

ensimäiset kristityt, ankarat muhamettilaiset ja buddalaiset usein

kokonaan kieltävätkin kaiken taiteen.

Vastoin nykyaikaista katsantokantaa, jonka mukaan taide aina pidetään

hyvänä, jos se vaan tuottaa nautintoa, on taide niiden ihmisten

mielestä, joilla on äsken mainittu käsitys siitä, sangen vaarallinen

ihmiselle. Sanoja voi olla kuulematta, eivätkä ne siis muka ole

läheskään niin vaarallisia kuin taide, joka tarttuu ihmisiin vastoin

heidän tahtoansa. Ihmiskunta kärsii sentähden paljoa vähemmän, jos

taide kokonaan hyljätään, kuin jos sitä suvaitaan minkälaisessa

muodossa hyvänsä.

Ihmiset, jotka hylkäsivät kaiken taiteen, eivät nähtävästi olleet

oikeassa, sen tähden, että he hylkäsivät sellaista, jota itse asiassa

on mahdotointa hyljätä. Sillä taidehan on yksi ihmisten yhteiselämän

välttämättömistä välikappaleista, jota paitsi ihmiskunta ei voisi

toimeen tulla. Mutta yhtä väärässä ovat nykyaikaiseen sivistyneesen

europalaiseen yleisöön kuuluvat ihmiset, jotka hyväksyvät kaiken

taiteen, kunhan se vaan on kauneuden palveluksessa, toisin sanoen

tuottaa meille huvia.

Ennen pelättiin taiteen turmelevan ihmisiä, ja sentähden se kokonaan

kiellettiin. Nykyaikana taas pelätään, ettei vaan mitenkään jäätäisi

vaille jotakin taiteen tarjoamaa nautintoa, ja suojellaan kaikkia

taiteita eroituksetta. Minun mielestäni on jälkimäinen hairahdus paljoa

suurempi ja seurauksiltaan paljoa vahingollisempi edellistä.