Mihin johtopäätökseen voimme tulla kaikkien näiden estetiikassa
lausuttujen kauneuden määrityksien johdosta? Lukuunottamatta
epämääräisiä kauneuden määrityksiä, joiden mukaan se riippuu milloin
hyödystä, milloin tarkoituksenmukaisuudesta, milloin symetriiasta,
milloin järjestyksestä, milloin suhteellisuudesta, milloin sileydestä,
milloin osien sopusoinnusta, — lukuunottamatta näitä onnistumattomia
koetuksia objektiivisesti määritellä kauneutta, voimme supistaa kaikki
esteettiset kauneuden määritykset kahteen perusajatukseen. Toinen
näistä on se, että kauneus on itsenäisesti olemassa, että se on yksi
absoluuttisesti täydellisen — Aatteen, Hengen, Tahdon, Jumalan tai muun
ilmestysmuodoista. — Toinen taas on se, että kauneus on nautintoa, jota
me tunnemme ajattelematta omaa hyötyämme.
Edellistä mielipidettä olivat Fichte, Schelling, Hegel,
Schopenhauer ja ranskalaiset filosoofit: Cousin, Jouffroy,
Ravaisson y.m., mainitsematta keskinkertaisia esteettikoja. Tämän
mystillis-objektiivisen käsityksen kauneudesta on omistanut myöskin
suurin osa aikamme sivistyneistä. Se on sangen yleinen varsinkin vanhan
polven ihmisissä.
Toista mielipidettä taas, että kauneus on nautintoa, jota me tunnemme
ajattelematta omaa hyötyämme, kannattavat englantilaiset esteettikot ja
erittäinkin nuorempi osa meidän aikamme yleisöstä.
Löytyy oikeastaan siis ainoastaan kaksi kauniin määritystä:
objektiivinen, mystillinen, joka yhdistää tämän käsitteen korkeimman
täydellisyyden, Jumalan, kanssa, — määritys, joka on kerrassaan
fantastinen ja perusteeton; toinen sitä vastoin on hyvin yksinkertainen
ja helposti käsitettävä, subjektiivinen, jonka mukaan kaunista on
kaikki, joka miellyttää.
Toisten mielestä on siis kauneus jotakin mystillistä ja ylevää, mutta
valitettavasti sangen epämääräistä käsittäen sekä filosofiian ja
uskonnon, että itse elämän (Schelling ja Hegel); Kant taas ja hänen
seuraajansa väittävät kauniin olevan nautintoa, jota me tunnemme
ajattelematta omaa hyötyämme. Mutta vaikka tämä viimeksi mainittu
määritys tuntuukin sangen selvältä, on se valitettavasti kuitenkin yhtä
epämääräinen kuin edellinenkin, mennen vastakkaiseen liiallisuuteen,
sillä sen mukaan sekin nautinto, jonka meille tuottaa ruoka ja juoma,
on kauneutta, kuten väittävät esim. Guyot, Kralik y.m.
Jos tarkastelemme, miten oppi kauniista on kehittynyt estetiikassa,
niin huomaamme, että ensi aikoina estetiikan perustamisen jälkeen, on
vallalla metafyysinen käsitys kauneudesta, vaan että, mitä lähemmäksi
tulemme nykyaikaa, sitä enemmän kauneuden määritykset tulevat
kokeellisiksi, ovatpa ne viime aikoina saaneet fysioloogisenkin
luonteen. On ilmestynyt sellaisia esteettikoja kuin Véron ja Sully,
jotka koettavat kokonaan tulla toimeen ilman kauneuden käsitettä. Mutta
sellaiset esteettikot saavat tuiki vähän kannatusta. Suurin osa niin
hyvin yleisöä, kuin taiteilijoita ja oppineita pitää itsepintaisesti
kiini kauneuden käsitteestä, sellaisena kuin se määritellään useimmissa
estetilkoissa, siis sisältäen jotakin mystillistä tai metafyysillistä
tahi erityistä nautintoa.
Mitä on siis oikeastaan kauneuden käsite, jonka meidän aikamme ihmiset
pitävät niin välttämättömänä taiteen määrittelemiselle?
Subjektiivisessa suhteessa ymmärrämme kauneudella sitä, joka antaa
meille määrättyä nautintoa. Objektiivisessa suhteessa taas me
pidämme kauniina jotakin absoluuttisesti täydellistä ainoastaan
siksi, että tämän absoluuttisesti täydellisen ilmeneminen tuottaa
meille määrättyä nautintoa. Objektiivinen määritys on siis itse
asiassa sama kuin subjektiivinen, lausuttuna toisilla sanoilla.
Perusajatus molemmissa on se, että me pidämme kauniina kaikkea, joka
meitä miellyttää herättämättä meissä itsekkäisiä pyyteitä. Näin
ollen näyttäisi luonnolliselta, ettei tieteen pitäisi tyytyä taiteen
määritykseen, joka perustuu kauneuteen, s.o. siihen, joka miellyttää,
vaan että sen pitäisi etsiä yleistä, kaikkiin taiteen tuotteisiin
soveltuvaa määritystä, jonka mukaan voisi heti päättää onko esine
taideteos vai ei. Mutta, kuten lukija ylempänä olevista otteista voi
huomata, sellaista määritystä ei löydy. Kaikki yritykset määritellä
absoluuttisesti kaunista itsessään milloin luonnon mukailemiseksi,
milloin tarkoituksenmukaisuudeksi, milloin sopusointuisuudeksi, milloin
miksikin ovat joko aivan epämääräisiä tahi määrittelevät ainoastaan
muutamien taideteosten muutamia piirteitä, eivätkä lähimainkaan kykene
käsittämään kaikkea sitä, jota kaikki ihmiset aina ovat pitäneet ja
vielä nytkin pitävät taiteena.
Objektiivista määritystä kauniille ei löydy; ne määritykset, jotka
löytyvät, niin hyvin metafyysinen, kuin kokeellinenkin, voi sovittaa
yhteen subjektiivisen kanssa, vieläpä senkin mielipiteen kanssa, että
taide on kauneuden ilmaisemista; kaunista taas on se, joka miellyttää.
Monet esteettikot ovat huomanneet näiden määrityksien riittämättömyyden
ja hataruuden. He tekivät itselleen kysymyksen, minkätähden joku
esine meitä miellyttää, ja kysymys kauneudesta muuttui kysymykseksi
mausta. Näin tekivät esim. Hutchinson, Voltaire, Diderot y.m. Mutta
kaikki yritykset antaa selvää vastausta kysymykseen, mitä maku on,
kuten lukija itse voi huomata estetiikan historiasta ja omasta
kokemuksestaan, ovat aivan turhia. Mahdotointa on selittää, miksi joku
esine miellyttää toista, vaan ei toista. Nykyinen estetiikka ei siis
vastaa niitä vaatimuksia, joita meillä on tieteen suhteen. Tieteellisen
estetiikan tehtävänä olisi määrätä taiteen ominaisuudet ja lait, samoin
kuin kauneudenkin, jos se muodostaa taiteen sisällön, tahi maun, jos
taide todellakin riippuu mausta, ja sitten näiden lakien perustuksella
määrätä, mitkä taideteokset vastaavat taiteen vaatimuksia, mitkä
eivät. Ja jos kerran asetutaan sille kannalle, että kaikki ne esineet
ovat taiteellisia, jotka meitä miellyttävät, on sen muodostettava
sellainen teoriia taiteesta, jonka mukaan kaikki ne taideteokset,
jotka miellyttävät määrätyitä henkilöitä, olisivat pidettävät tämän
teoriian mukaisina. On olemassa taiteellinen kaanon, jonka mukaan
meidän piirissämme taideteokset arvostellaan (Fidias, Sofokles,
Homerus, Titianus, Rafael, Bach, Beethoven, Dante, Shakespeare, Göthe
y.m.) ja estetiikassa lausuttujen mielipiteiden tulee käsittää kaikki
nämät taiteen tuotteet. Taiteen arvosta ja merkityksestä lausutut
mielipiteet, jotka eivät perustu _määrätyille laeille_, joiden mukaan
me pidämme jotakin kauniina tai rumana, vaan _sille, kuuluuko se
meidän_ muodostamaamme kaanoniin, esiintyvät kaikkialla esteettisessä
kirjallisuudessa. Näinä päivinä olen lukenut erään Folkeltin
kirjan, joka ei ole huonoimpia alallaan. Puhuessaan siveellisyyden
vaatimuksista taideteosten suhteen, sanoo tekijä suoraan, että
taideluomia ei saa arvostella siveellisyyden vaatimuksien mukaan,
sillä muutenhan Shakespearen Romeo ja Julia, Göthen Wilhelm Meister
eivät olisi pidettävät taiteellisina. Mutta koska kumpikin näistä
kuuluvat taiteen kaanoniin, niin moinen vaatimus on väärä. Sentähden on
löydettävä sellainen taiteen määritys, jonka mukaan taiteen alaan voisi
lukea myöskin mainitut teokset ja siveellisyyden vaatimuksen sijaan
panee tekijä taiteen perustukseksi merkitseväisyyden (Bedeutungsvolles).
Kaikki estetiikat ovat kirjoitetut tämän luonnoksen mukaan. Niiden
pitäisi tarkalleen määritellä todellisen taiteen olemuksen ja sitten,
sen mukaan, voiko taideteosta lukea määrityksen alle kuuluvaksi,
päättää, mikä on taidetta, mikä taas ei. Mutta sen sijaan tunnustavat
he taiteeksi määrätyn lajin taideteoksia, sentähden että ne
miellyttävät määrättyyn piiriin kuuluvia henkilöitä, ja taiteelle
haetaan sellainen määritys, joka käsittäisi alaansa kaikki nämät
taideluomat. Ei kauvan sitten näin tämän ajatuksen selvästi lausuttuna
Mutherin "XIX:n vuosisadan taiteen historiassa", joka epäilemättä
on suuriarvoinen teos. Kertoessaan prerafaeliitoista, dekadenteista
ja symbolisteista, jotka jo ovat päässeet taiteen kaanoniin, hän
ei ryhdy ainoastaan arvostelemaan tätä suuntaa, vaan koettaa
myöskin todistaa, että se on tärkeänä vastapainona naturalistien
liiallisuuksille. Mitä mielettömyyksiä taiteilijat keksinevätkin, jos
ne vaan tulevat hyväksytyiksi ylemmissä piireissä, niin muodostetaan
kohta teoriia, jonka tarkoituksena on selittää ja tehdä laillisiksi
mokomat mielihoureet. Aivan kun ei historiassa milloinkaan olisi ollut
sellaisia aikoja, jolloin määrätyissä, yksityisissä piireissä ei ole
hyväksytty valheellista, rumaa ja mieletöntä taidetta, joka ei ole
jättänyt mitään jälkiä, ja jonka jälkimaailma on kerrassaan unohtanut.
Taiteen teoriia, joka on perustettu kauneudelle, ja joka on esitettynä
estetiikoissa, ja jonka suuri yleisö pitää uskontona, ei siis itse
asiassa ole mitään muuta kuin sen tunnustamista kauniiksi, joka
miellytti ja miellyttää meitä, s.o. määrättyä ihmisluokkaa.
Voidaksemme määritellä jotakin inhimillistä toimintaa, täytyy meidän
ymmärtää sen merkitys ja arvo. Jos taas mieli ymmärtää se merkitys ja
arvo, joka jollakin inhimillisellä toiminnalla on, täytyy välttämättä
tarkastella tätä toimintaa itsessään, ottaen huomioon sen syyt ja
vaikutukset, eikä ainoastaan sitä huvia, jota se meille tuottaa.
Jos taas myönnämme että jonkun toiminnan tarkoituksena on tuottaa
meille nautintoa, ja tämän nautinnon mukaan määräämme sen, niin ei
meidän määrityksemme nähtävästi tule olemaan oikea. Näin on juuri
menetelty taidetta määriteltäessä. Jos on kysymys ruuasta, niin ei
kenenkään päähän juolahda väittää ruu’an merkityksen olevan siinä
nautinnossa, jota me tunnemme syödessämme. Jokainen käsittää, ettei
meidän makumme tyydyttäminen mitenkään voi olla perustuksena ruu’an
ansioita määrätessä, ja ett'emme me sentähden voi edellyttää, että ne
päivälliset limburgilaisine juustoineen, viineineen y.m., joihin me
olemme tottuneet, ja jotka meitä miellyttävät, ovat kaikkein parasta
ruokaa ihmiselle.
Aivan samoin ei kauneuskaan, eli se, mikä meitä miellyttää, mitenkään
voi olla taiteen määrittelemisen perustuksena, eikä joukko esineitä,
jotka meitä huvittavat, mitenkään voi vastata taiteen vaatimuksia.
Pitää taiteen tarkoituksen ja merkityksen riippuvana sen tarjoamasta
nautinnosta on aivan samaa kuin panna ruu'an tarkoituksen ja
merkityksen riippuvaksi siitä nautinnosta, jota sen syöminen antaa —
kuten tekevät alhaisimmalla siveellisellä asteella olevat ihmiset.
Samoin kuin ihmiset, jotka luulevat ruu'an tarkoituksen ja merkityksen
olevan sen antamassa nautinnossa, eivät voi ymmärtää syömisen
todellista tarkoitusta, samoin myöskin ihmiset, jotka taiteen
tarkoitusperänä pitävät nautintoa, eivät voi ymmärtää sen oikeata
merkitystä sentähden, että he antavat toiminnalle, jonka merkitys on
yhteydessä muiden elämänilmiöiden kanssa, valheellisen tarkoituksen
tyydyttää yksinomaan nautinnonhimoa. Ihmiset ymmärsivät, että syömisen
tarkoituksena on ruumiin ravitseminen vasta sitten, kun he olivat
lakanneet pitämästä tämän toiminnan tarkoituksena nautintoa. Sama on
asianlaita taiteen suhteen. Ihmiset käsittävät taiteen merkityksen
ainoastaan silloin, kun he herkeävät pitämästä tämän toiminnan
tarkoituksena kauneutta, s.o. nautintoa. Mielipide, jonka mukaan
taiteen tarkoituksena on kauneus eli määrätty nautinto, ei suinkaan
ole omiaan antamaan selvää käsitystä siitä, mitä taide oikeastaan on.
Päinvastoin tekee se mahdottomaksi löytää oikeata määritystä taiteelle
sentähden, että sen kautta kysymystä koetetaan ratkaista tavalla,
joka on aivan vierasta taiteelle, — metafyysisten, psykoloogisten,
fysioloogisten, vieläpä historiallistenkin mietteiden kautta siitä,
miksi joku esine miellyttää toisia, vaan ei toisia. Mietteet siitä,
miksi toiset pitävät puuperunoista, vaan toiset lihasta, eivät
ollenkaan auta ratkaisemaan kysymystä, mitä ravitseminen oikeastaan on.
Yhtä vähän on makukysymyksen ratkaiseminen taiteessa (jonka kysymyksen
kanssa välttämättä sekoitetaan kaikki taidetta koskevat mietteet)
omiaan selvittämään sen inhimillisen toiminnan olemusta, jota kutsutaan
taiteeksi. Se tekee päinvastoin tällaisen selvittämisen kerrassaan
mahdottomaksi.
Kysymykseen, mitä taide on, jonka alttarille uhrataan miljoonien
ihmisten vaiva ja työ, ihmishenkiä jopa siveellisyyttäkin, olemme
estetiikoista saaneet erilaisia vastauksia, joille kaikilla kuitenkin
on yhteinen se mielipide, että taiteen tarkoituksena on kauneus;
kauneus taas on muka nautintoa ja taidenautinto on hyvää ja kaikille
tärkeätä. Nautinto on siis hyvää, sentähden että se on nautintoa. Se
siis, jota pidetään taiteen määrityksenä, ei lainkaan sitä ole. Se
on ainoastaan keino nykyisen taiteen puolustamiseksi. Seurauksena
tästä on ollut, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, ettei vielä
tähän saakka ole onnistuttu antamaan oikeata, vastaavaa määritystä
taiteesta, huolimatta siitä, että tukuttain sitä käsitteleviä kirjoja
on kirjoitettu. Syynä on se, että taiteen käsitteen perustukseksi on
pantu kauneuden käsite.