Alan estetiikan perustajasta Baumgartenista (1714 —1762).
Baumgartenin mukaan [katso Schasslerin ylemp. mainittua teosta, siv.
361] on loogillisen tiedon objekti — _totuus_, esteettisen taas —
_kauneus._ Kauneus on absoluuttinen ja tunnetaan tunteen avulla. Totuus
on myöskin absoluuttinen, mutta se saadaan selville järjen avulla.
Samoin on hyve absoluuttinen ja saavutetaan siveellisen tahdon avulla.
Kauneuden määrää, Baumgartenin mukaan, sopusointuisuus, s.o. osien
vastaavaisuus toisiinsa ja kokonaisuuteen. Itse kauneuden tarkoitus
taas on herättää mieltymystä ja halua (Wohlgefallen und Erregung eines
Verlangens) — mielipide, joka Kantin mielestä on sula vastakohta
kauneuden pääominaisuudelle ja tunnusmerkeille.
Baumgartenin mielestä ilmenee kauneus korkeimmassa muodossaan
luonnossa, ja sentähden on taiteen päätehtäväksi katsottava
luonnon mukaileminen (tämäkin on jyrkässä ristiriidassa myöhempien
esteettikojen mielipiteiden kanssa).
Jättäen huomioonottamatta vähemmän huomattavat Baumgartenin oppilaat:
Meyer'in, Eschenburg'in, Eberhardt'in, jotka ainoastaan jossain määrin
ovat muuntaneet opettajansa mielipiteitä, erottaen mieluisen kauniista,
siteeraan niiden kirjailijain kauneuden määritykset, jotka kokonaan
eroavat Baumgartenin mielipiteistä. Nämät kirjailijat olivat: Schütz,
Sulzer, Mendelssohn ja Moritz. Heidän mielestään on taiteen päämääränä
hyvyys eikä kauneus. Niinpä sanoo Sulzer (1720 —1779), että kauniiksi
on tunnustettava ainoastaan se, joka on hyvää. Sulzerin mukaan koko
ihmiselämän päämääränä tulee olla yhteiskunnan paras. Se saavutetaan
siveystunteen kehittämisen kautta, ja saman päämäärän tulee olla
myöskin taiteella. Kaunista on se, joka herättää ja kasvattaa tällaisen
tunteen.
Melkein samoin ymmärtää kauneuden myöskin Mendelssohn (1729—1786).
Hänen mielestään on taide kauneuden hämärän tunteen kehittämistä
todelliseksi ja hyväksi. Taiteen päämaali taas on siveellinen
täydellisyys. Tähän suuntaan kuuluvien esteettikojen mielestä on
kauneuden ideaalina pidettävä kaunista sielua kauniissa ruumiissa.
Nämät esteettikot hylkäävät siis kokonaan täydellisen (absoluuttisen)
jakamisen sen kolmeen muotoon: totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen.
Kauneus sulautuu yhteen hyvyyden ja totuuden kanssa.
Mutta tätä käsitystä kauneudesta eivät kannata myöhemmät esteettikot.
Winkelmann esiintyy oppeineen, jotka ovat täydellisessä ristiriidassa
näiden mieli piteiden kanssa. Mitä pontevimmin eroittaa hän taiteen
tehtävän hyvän saavuttamispyrinnöistä ja pitää kauneuden sisältönä
ainoastaan ulkonaista, plastillista kauneutta, Samaa mieltä olivat
sittemmin Lessing ja Göthe.
Kuuluisassa teoksessaan väittää Winkelmann (1717 —1767), että kauneus,
riippumatta hyvyydestä, on kaiken taiteen laki ja päämäärä. Kauneutta
taas on kolmea lajia: l) muotokauneutta, 2) muodossa ilmenevää aatteen
kauneutta ja 3) ilmaisun kauneutta, joka esiytyy vain yhteydessä kahden
ensimäisen kanssa. Ilmaisun kauneus on taiteen korkein päämäärä ja
ilmenee muinaisajan taiteessa. Sentähden tuleekin nykyajan taiteen
jäljitellä muinaista.
Samoin käsittävät taiteen myöskin Lessing, Herder ja Göthe, samoin kuin
kaikki Saksan etevät esteettikot Kant’iin asti. Hänen jälkeensä saa
taas uusi käsitys taiteesta jalansijaa.
Samanaikaisilla, englantilaisilla, ranskalaisilla, itaalialaisilla
ja hollantilaisilla on omat esteettiset teoriiansa, yhtä hämärät
ja ristiriitaiset kuin saksalaistenkin. Kaikki nämät esteettikot
panevat mietteittensä perusteeksi kauneuden käsitteen ja katsovat
kauneuden absoluuttisesti olemassaolevaksi, ja enemmän tai vähemmän
yhteensulavaksi hyvyyden kanssa tai ainakin lähteväksi samasta
juuresta kuin se. Jo vähää ennen Baumgartenia kirjoittivat taiteesta
englantilaiset kirjailijat Shaftesbury, Hutcheson, Home, Burke, Hogard
y.m.
Shaftesburyn mielestä on kaunis samalla myöskin sopusointuista ja
suhteellista; kaunis ja sopusointuinen on myöskin oikeudenmukaista
(true); kaunis ja oikeudenmukainen on taas mieluista ja hyvää (good).
Kauneutta voi tuntea ainoastaan henkisesti. Jumala on kauneuden
perustus, — kaunis ja hyvä saavat alkunsa samasta lähteestä. [Knight;
The Philosophy of the Beautiful, I, p. 165-166]. Vaikka siis
Shaftesburyn mukaan kauneus katsotaankin hyvyydestä eroavaksi, sulautuu
se kuitenkin eroittumattomasti yhteen hyvyyden kanssa.
Hutcheson (1694—1744) teoksessaan "Origin of our ideas of beauty
and virtue" on sitä mielipidettä, että taiteen tarkoituksena on
kauneus, joka on ykseyden ilmenemistä paljoudessa. Kauneuden me
tunnemme siveellisen vaiston kautta (an internal sense), joka voi olla
ristiriidassa esteettisen vaiston kanssa. Siten siis kaunis ei aina ole
hyvää, usein eroaa se hyvästä, onpa ristiriidassakin sen kanssa.
Home (1696—1782) taas pitää kaiken mieluisen kauniina. Senvuoksi
riippuu kauneus mausta. Oikean maun perustuksena on taas se, että
mitä suurin vaikutusten paljous, täydellisyys, voima ja erilaisuus
on yhdistettynä mitä ahtaimpiin rajoihin. Siinä on täydellisen
taideteoksen ihanne.
Teoksessaan "Enquiry into the origin of our ideas of the sublime
and the beautiful" tuo Burke (1730—1797) esiin sen mielipiteen,
että suurenmoisen ja kauniin perustuksena on itsesäilytysvietti ja
taipumus yhteiselämään. Nämät viimeksimainitut ovat alkuperäänsä
katsoen ihmissuvun ylläpitämiskeinoja. Ensimäinen ilmenee
ravinnon käyttämisessä, puolustuksessa ja sodassa, toinen taas
sekaantumisessa ja ihmissuvun enentymisessä. Sentähden on suurenmoisuus
itsesäilytyksessä ja sitä seuraavassa sodassa; taipumus yhteiselämään
taas ja sen kanssa yhteydessä oleva sukupuolivietti ovat kauneuden
perustuksena ja syynä. [Kralik: Weltschönheit, Versuch aller
allgemeinen Aesthetik 304-6].
Tällaisia ovat etevimpien englantilaisten esteettikojen kauneuden ja
taiteen määritykset 18:lla vuosisadalla.
Ranskassa kirjoittavat samaan aikaan taiteesta Père André, Batteux ja
sittemmin Diderot ja D'Alembert, osaksi myöskin Voltaire.
Père Andrén mukaan (Essai sur le Beau) on kauneutta kolmea lajia: l)
jumalallista, 2) luonnollista ja 3) keinotekoista. [Knight, 101].
Batteux (1713—1780) luulee taiteen olevan luonnon kauneuden
jäljittelemisessä. Sen tarkoituksena on nautinto. [Schassler,
316]. Samanlainen on Diderot'n mielipide taiteesta. Maun tulee
määrätä, mikä on kaunista, tai epäkaunista. Siis sama mielipide kuin
englantilaisillakin. Mutta maun lakia ei voi määrätä. Päinvastoin
sanotaan sen olevan mahdotonta. Samaa mielipidettä on D'Alembert ja
Voltaire. [Knight, 102-4].
Samanaikuisen itaalialaisen esteettikon Paganon mukaan on taide luonnon
erilaisten kauneuksien yhdistämistä. Maku on taito huomata näitä
kauneuksia, taito yhdistää ne yhdeksi kokonaisuudeksi on taiteellinen
nero. Paganon mukaan kauneus ja hyvyys ovat toisiinsa siinä suhteessa,
että kauneus ilmenee hyvyytenä, ja hyvyys taas on sisällistä kauneutta.
Toisten itaalialaisten mielestä — Muratorin (1672 —1750) (Riflessioni
sopro il buon gusto intorno le scienze e le arti) ja erittäinkin
Spaletti'n [Spaletti: Schassler, 328] (Saggio sopro la bellezza, 1765)
on taiteen syynä egoistinen tunne, jonka perustuksena on pyrkimys
itsesäilyttämiseen ja yhteiselämään.
Hollantilaisista on huomattavin Hemsterhuis (1720 —1790), joka suuresti
vaikutti saksalaisiin esteettikoihin ja Göthe'en. Hänen mielestään
on kaunista se, mikä tuottaa suurinta nautintoa. Suurinta nautintoa
matkaan saattaa taas se, joka lyhimmässä ajassa antaa meille suurimman
määrän aatteita. Nautinto, jonka kauneus meissä aikaansaa, on korkeinta
tietoa, jonka ihminen voi saavuttaa, sentähden että se lyhimmässä
ajassa antaa — suurimman määrän perseptsiooneja. [Schassler, 331, 333].
Tällaisia ovat ne esteettiset teoriiat, jotka viime vuosisadalla
syntyivät ulkopuolella Saksanmaan rajoja. Saksassa taas ilmestyy
Winkelmannin jälkeen aivan uusi esteettinen teoriia, jonka perustaja
oli Kant (1724 —1804). Enemmän kuin edelliset selittää tämä teoriia
kauneuden ja siis myöskin taiteen käsitteitä.
Kantin teoriia perustuu seuraavaan: Ihminen tuntee luonnon ympärillään
ja itsensä kuuluvaksi luontoon.
Ulkopuolella itseään olevassa luonnossa hän hakee totuutta, itsessään
taas hyvyyttä, — edellinen on puhtaan järjen toimintaa, jälkimäinen
taas käytännöllisen järjen (vapauden) työtä. Paitsi näitä kahta
tiedon saavuttamisen keinoa löytyy Kantin mukaan vielä arvostelukyky
(Urtheilskraft), joka muodostaa arvosteluita ilman käsitteitä ja
tuottaa huvia ilman haluja: "Urtheil ohne Begriff und Vergnügen ohne
Begehren". Tämä kyky on juuri esteettisen tunteen perustuksena.
Kaunista, subjektiivisessa suhteessa on se, joka yleensä — käsitteittä
ja käytännöllisettä hyödyttä välttämättömästi meitä miellyttää,
objektiivisesti kaunista taas on tarkoituksenmukaisen kappaleen muoto,
jos me ihailemme sitä ajattelematta mitään tarkoitusta. [Schassler,
525-28].
Samoin määrittelevät kauneuden myöskin Kantin oppilaat, esim. Schiller
(1759—1805). Schiller on paljon kirjoittanut estetiikasta ja on
hänen, samoin kuin Kantinkin mielestä, taiteen tarkoituksena kauneus.
Sen lähteenä on nautinto, johon ei ole yhdistetty käytännöllistä
hyödyntunnetta. Taidetta voisi siis kutsua leikiksi, ei kuitenkaan
siinä merkityksessä, että se olisi tuiki mitätöntä, vaan sentähden,
että kauneus ilmenee itse elämässä, jolla ei ole muuta päämäärää kuin
kauneus. [Knight, 61—63].
Schillerin jälkeen on Kantin oppilaista huomattavin Wilhelm von
Humboldt. Hän ei ole tosin mitään lisännyt kauneuden määritykseen,
mutta on kuitenkin selittänyt sen eri muotoja, kuten esim. draamaa,
musiikkia, koomillisuutta y.m. [Schassler, 740-43].
Kantin jälkeisistä filosoofeista, jotka ovat kirjoittaneet
estetiikasta, ovat mainittavat Fichte, Schelling ja Hegel sekä heidän
oppilaansa. Fichten mukaan (1762—1814) kauneuden tunne saa alkunsa
seuraavasta. Maailmassa, s.o. luonnossa on huomattavana kaksi puolta:
meidän rajoittuutemme ja meidän vapaan, ideaallisen toimintamme
tuote. Ensimäisessä tapauksessa on maailma rajoitettu, jälkimäisessä
— vapaa. Ensimäisessä merkityksessä on jokainen kappale rajoitettu,
typistetty, näemme ainoastaan rumuutta; jälkimäisessä taas huomaamme
sisällisen täydellisyyden, elämän ja uudestasyntymisen, — näemme
kauneuden. Kappaleen rumuus eli kauneus riippuu siis Fichten mielestä
siitä, miltä kannalta sitä katsomme. Ja sentähden kauneutta ei löydy
ulkonaisessa maailmassa, vaan kauniissa sielussa (schöner Geist). Taide
onkin vaan tämän kauniin sielun ilmaisumuoto ja sen tarkoituksena ei
ole ainoastaan järjen kehittäminen, sillä se on oppineen tehtävä,
eikä myöskään sydämen ominaisuuksien kasvattaminen, sillä se on
siveellisyyssaarnaajan tehtävä, vaan koko ihmisen. Ja sentähden
kauneuden tunnusmerkki ei ole missään ulkonaisessa, vaan taiteilijan
kauniissa sielussa. [Schassler, 769-71].
Samaan suuntaan käyvät myöskin Friedrich Schlegelin ja Adam Müllerin
kauneuden määritykset. Schlegelin (1778—1829) käsitys kauniista on
liian epätäydellinen ja yksipuolinen; kauneutta ei ole olemassa
ainoastaan taiteessa, vaan myöskin luonnossa ja rakkaudessa, joten
todellinen kauneus ilmenee taiteessa, luonnossa ja rakkaudessa.
Schlegel lukee siis esteettiseen taiteeseen eroittumattomasti
kuuluvaksi myöskin siveellisen ja filosoofisen taiteen. [Ibid, 786-87].
Adam Müllerin mielestä löytyy kahdenlaista kauneutta: Toinen niistä
on yleistä laatua, joka vetää puoleensa ihmisiä, kuten aurinko
planeetteja. Tällainen oli kauneus etupäässä muinaisaikoina. Toinen
taas on individuaalista kauneutta, sentähden että katselija itse tulee
auringoksi, joka vetää puoleensa kauneutta. Se ilmenee uuden ajan
taiteessa. Maailma, jossa kaikki ristiriitaisuudet ovat sopusointuun
saatetut, on korkeinta kauneutta. Jokainen taideteos on ainoastaan
tämän maailmanharmoonian toistamista. [Kralik 148]. Korkeinta taidetta
on elämän taide. [Ibid, 820].
Samanaikainen ja pääasiassa yhtä mieltä Fichten ja hänen oppilaittensa
kanssa oli filosoofi Schelling, joka on suuresti vaikuttanut meidän
aikamme esteettisiin käsitteisin. Schellingin (1775—1854) mielestä on
taide sen maailmankatsantokannan tulos, jonka mukaan subjekti muuttuu
omaksi objektikseen tahi objekti omaksi subjektikseen. Kauneus on
äärettömän ilmestymistä äärellisessä. Ja enin omituista taideteokselle
on epätahallinen äärettömyys. Taide on subjektiivisen ja objektiivisen
— luonnon ja järjen, tahallisen ja epätahallisen yhdistämistä toistensa
kanssa. Ja sentähden on taide tiedon korkein välikappale. Kauneus on
kappalten tarkastamista omassa itsessään, sellaisina kuin ne löytyvät
kaikkien kappalten perusmuodoissa (in den Urbildern). Taiteilija ei voi
tiedollaan eikä taidollaan muodostaa kaunista, sen luo hänessä itse
kauneuden aate. [Schassler, 828-29, 834, 841].
Schellingin seuraajista on huomattavin Solger (1780—1819) (Vorlesungen
über Aesthetik). Solgerin mukaan on kauneuden aate kaikkien kappalten
perusaate. Maailmassa me näemme ainoastaan perusaatteen väärentämistä.
— Ainoastaan taide voi mielikuvituksen avulla kohota perusaatteeseen
asti. Ja sentähden on taide luomista. [Schassler, 891].
Toisen Schellingin oppilaan, Krausen (1781-1832) mielestä todellinen
reaalinen kauneus on aatteen ilmestymistä individuaalisessa
muodossa; taide taas on kauneuden toteuttamista ihmisen vapaan
hengen ilmakehässä. Korkeinta taidetta on elämän taito, joka suuntaa
toimintansa elämän kaunistamiseen, jotta se olisi hyvä asuinpaikka
hyvälle ihmiselle. [Schassler, 917].
Schellingin ja hänen seuraajiensa jälkeen ilmestyy Hegelin esteettinen
teoriia, joka meidän päiviimme asti on säilynyt, muutamissa
tajullisesti, mutta useimmissa tajuttomasti. Tämä teoriia ei ole
edellisiä suinkaan selvempi, vaan päinvastoin, jos mahdollista,
hämärämpi ja mystillisempi.
Hegelin (1770—1831) mukaan ilmestyy Jumala kauneuden muodossa luonnossa
ja taiteessa. Jumala on huomattavana subjektissa ja objektissa,
— luonnossa ja hengessä. Kauneus taas on aatteen ilmenemistä
mateeriassa. Todellinen kauneus on henkistä ja sentähden on luonnon
kauneus ainoastaan henkisen kauneuden jäljennöstä: kauniilla voi
olla ainoastaan henkinen sisällys. Mutta henkisen täytyy ilmestyä
aineellisessa muodossa. Hengen aineellinen ilmestyminen on ainoastaan
näennäistä (Schein). Tämä hengen heikko jälkikuva on ainoa muoto,
jossa kaunis voi ilmestyä todellisuudessa. Taiteen tehtävänä on siis
muodostaa aatteen jäljennös ja yhdessä uskonnon ja filosofiian kanssa
herättää tajuntaan ja julkilausua ihmisten syvimmät velvollisuudet ja
korkeimmat henkiset totuudet.
Totuus on Hegelin mielestä sama kuin kauneus. Eroitus on ainoastaan
siinä, että totuus on itse aate. Aate taas ilmestyessään ulkomaailmassa
ei tunnu meistä ainoastaan todelliselta vaan myöskin kauniilta. Kauneus
on aatteen ilmenemistä. [Schassler, 946, 1085, 984-85, 990].
Hegelin monilukuisista seuraajista ovat mainittavat: Weisse, Arnold
Ruge, Rosenkrantz, Theodor Fischer y.m.
Weissen (1801—1867) mukaan on taide absoluuttisesti henkisen kauneuden
olemuksen sovittamista ulkonaiseen, kuolleesen mateeriaan, jonka
käsite ilman siihen sovitettua kauneutta on kaiken itsestäänolemisen
negatsiooni (Negation alles Fürsichsein's).
Totuuden aate, — sanoo Weisse, — sisältää ristiriitaisuuden
subjektiivisen ja objektiivisen tiedon välillä. Tämän ristiriitaisuuden
voi poistaa ainoastaan käsite, joka yhdistää yhdeksi — yleisyyden ja
yksityisyyden, jotka totuuden käsitteessä ovat toisistaan eroitetut.
Tämä käsite on kauneus. [Schassler, 966, 955—56].
Rugen (1802—1880) mukaan, joka järkähtämättä pysyi Hegelin opissa, on
kauneus itsensä ilmaiseva aate. Tarkastellessaan itseyttään, huomaa
henki itsensä ilmaistuna joko kokonaan — ja tällainen täydellinen
ilmestysmuoto on kauneutta — tahi epätäydellisesti ja silloin hengessä
herää tarve muuttaa epätäydellistä ilmestymismuotoaan, jolloin henki
tulee luovaksi taiteeksi. [Ibid, 1017].
Fischerin (1807—1887) mielestä on kauneus aate äärellisessä
ilmestymismuodossaan. Itse aate taas ei ole eroittamaton, vaan
muodostaa aatteiden systeemin, jotka aatteet esiintyvät nousevana ja
laskevana viivana. Mitä korkeampi on aate, sitä enemmän se sisältää
kauneutta, mutta myöskin kaikkein alhaisin niistä ei ole ilman
kauneutta, sillä se muodostaa välttämättömän renkaan systeemissä.
Aatteen korkein muoto on persoonallisuus, ja sentähden korkeinta
taidetta on se, jonka esineenä on korkein persoonallisuus. [Ibid,
1065-66].
Samaan aikaan heegeliläisten teoriiojen kanssa ilmestyy Saksassa toisia
esteettisiä teoriioita, joiden edustajat eivät hyväksyneet sitä Hegelin
mielipidettä, että kauneus muka on ideean ilmenemistä ja taide tämän
ilmaisemista. Nämät teoriiat sisälsivät aivan vastakkaisia mielipiteitä
ja pilkkasivat hegeliläistä katsantokantaa. Niiden edustajista
mainittakoot Herbart ja Schopenhauer.
Herbartin (1766—1841) mukaan kauneutta itsessään ei löydy eikä voi
löytyä. On olemassa ainoastaan meidän arvostelumme ja välttämätöntä on
löytää peruste tälle arvostelulle. Näiden arvostelujen perustuksena
ovat vaikutuksien suhteet. Löytyy suhteita, joita me nimitämme
kauniiksi ja taide on juuri näiden suhteiden löytämistä. Päinvastoin
kuin edelliset esteettikot väittää Herbart, että kauniita esineitä
ovat usein ne, jotka eivät ilmaise kerrassaan mitään, kuten esim.
taivaankaari — joka on kaunis muotonsa ja väriensä vuoksi, eikä
suinkaan siihen yhdistettyjen tarinoiden tähden Noakista y.m.
[Schassler, 1097—1100].
Toinen Hegelin vastustaja oli Schopenhauer, joka hylkäsi koko
Hegelin systeemin ja hänen estetiikkansa. Schopenhauerin (1788—1860)
mukaan tahto oleentuu maailmassa asteettain. Mitä korkeampi on sen
oleentumisen aste, sitä kauniimpi se on. Mutta siitä huolimatta on joka
asteella oma kauneutensa. Luopumalla omasta individuaalisuudestamme
ja tarkastamalla yhtä näistä tahdon ilmenemisen asteista me tunnemme
kauniin. Kaikki ihmiset kykenevät Schopenhauerin mielestä tuntemaan
tämän aatteen sen eri asteissa ja siten hetkeksi vapautumaan omasta
persoonallisuudestaan. Lahjakas taiteilija kykenee tekemään sen
mitä suurimmassa määrässä ja sentähden luomaan korkeinta kauneutta.
[Schassler, 1124, 1107].
Näiden etevämpien saksalaisten kirjailijain ohella tulee mainita
muutamia, vähemmän omintakeisia ja vaikuttavia, kuten Hartmann,
Kirchmann, Schnasse, osaksi Helmholtz (esteettikona), Bergmann,
Jungmann ja lukematon määrä muita.
Hartmannin (1842) mielestä ei kauneus ole ulkonaisessa maailmassa
löydettävissä, ei kappaleessa itsessään eikä ihmissielussakaan, vaan
siinä näennäisessä kuvassa, jonka taiteilija luo. Kappale itsessään ei
ole kaunis, vaan taiteilija tekee siitä kauniin. [Knight, 81-82].
Myöskin Schnasse (1798—1875) oli sitä mieltä, ettei kauneutta
löydy ulkonaisessa maailmassa. Luonnossa löytyy ainoastaan sen
tavoittelemista. Taide antaa sen, jota luonto ei voi tarjota, Kauneus
ilmaantuu vapaan yksilön toiminnassa, joka tuntee luonnossa puuttuvan
harmoniaan. [Ibid, 83].
Kirchmann kirjoitti kokeellisen estetiikan. Hänen mielestään löytyy
kuusi historian alaa: 1) tietämisen, 2) rikkauden, 3) siveyden, 4)
uskon, 5) politiikan, 6) kauneuden alat. Toiminta Viimeksimainitulla
alalla on taidetta. [Schassler, 1121].
Helmholtz (1821) on kirjoittanut musiikin kauneudesta. Musikaalisessa
tuotteessa saavutetaan kauneus ainoastaan varmoja lakeja seuraamalla.
Nämät lait ovat taiteilijalle tuntemattomia, joten kauneus ilmestyy
taiteilijassa itsetiedottomasti eikä sitä siis voi tarkemmin tutkia
eikä määritellä. [Knigt, 85-86].
Bergmann (1840) tuo kirjassaan "Ueber das Schöne" (1887) esiin sen
väitteen, ettei kauneutta voi objektiivisesti määritellä. Kauneutta
voi tuntea ainoastaan subjektiivisesti, ja sentähden on estetiikan
tehtävänä määritellä, mikä kutakin miellyttää. [Ibid, 88].
Jungmannin (k. 1885) mielestä kauneus on puhtaasti henkinen ominaisuus;
se herättää meissä mieltymystä ainoastaan, jos me sen näemme; se on
rakkauden perustus. [Ibid, 88].
Ranskalaisten, englantilaisten ja muiden kansojen esteettiset teoriiat,
jotka viime aikoina ovat ilmestyneet, ovat niiden pääedustajien mukaan
seuraavat:
Etevimpiä ranskalaisista esteettikoista olivat: Cousin, Jouffroy,
Petit, Ravaisson, Levéque.
Cousin (1792—1867) oli eklektiko ja saksalaisten idealistien seuraaja.
Hänen teoriiansa mukaan kauneudella on aina siveellinen peruste. Cousin
vastustaa sitä mielipidettä, että taide olisi jäljittelemistä, ja
että kaunista olisi ainoastaan se, mikä miellyttää. Hän väittää että
kauneutta voi määritellä, ja sanoo hän sen olevan ykseydessä löytyvän
vaihtelevaisuuden. [Ibid, 112].
Cousin'in jälkeen kirjoitti estetiikasta Jouffroy (1796—1842). Hän
kuului myöskin saksalaiseen esteettiseen suuntaan ja oli Cousin'in
oppilas. Hänen määrityksensä mukaan on kauneus ilmaus, jota ei voi
nähdä niiden luonnonlakien avulla, jotka sitä ilmaisevat. Ulkonainen
maailma on se puku, jonka avulla me näemme kauneuden. [Ibid, 116].
Schweitziläinen Petit [Knight, 118] on kirjoituksessaan kauneudesta
seurannut Hegeliä ja Platoa. Hän sanoo kauneuden olevan jumalallisen
aatteen vapaan ja välittömän ilmenemisen aineellisissa muodoissa.
Levéque oli Schellingin ja Hegelin seuraaja. Hänen mielestään on
kauneus näkymätöntä, joka piilee luonnossa.
Yhtä epämääräisiä mielipiteitä kauneuden olemuksesta toi esiin myöskin
ranskalainen metafyysikko Ravaisson, joka pitää kauneutta maailman
lopullisena tarkoituksena. "La beauté la plus divine et principalement
la plus parfaite contient le secret" [La philosophie en France (232)].
Hänen mielestään kauneus on maailman tarkoitus.
"Le monde entier est l'oeuvre d'une beauté absolue, qui n'est la cause
des choses, que par l'amour, qu'elle met en elles".
Jätän tahallani kääntämättä nämät metafyysilliset sanat, sillä
ranskalaiset luettuaan saksalaisia kirjailijoita ja koettaessaan
jäljitellä heitä voittavat jälkimäiset hämäryydessä. Niinpä
ranskalainen filosoofi Renouvier puhuessaan kauneudesta sanoo: "Ne
craignons pas de dire, qu'une vérité, qui ne serait pas belle, n'est
qu'un jeu logique de notre esprit et que la seule verité solide et
digne de ce nom c'est la beauté" [Du fondement de l'induction].
Niistä kirjailijoista, jotka viime aikoina ovat vaikuttaneet taiteen ja
kauneuden ymmärtämiseen Ranskassa, mainittakoon vielä, paitsi edellisiä
idealisteja, joissa huomataan saksalaista vaikutusta, Taine, Guyot,
Cherbuliez, Costère, Véron.
Tainen (1828—1893) mukaan on kauneus jonkun huomattavan aatteen
olemuksen ilmaus, joka on täydellisempi sitä, jossa se ilmenee
todellisuudessa. [Taine, Philosophie de l'art, t.I. 1893, 47].
Guyot'n (1854—1888) mielestä ei kauneus ole mitään vierasta itse
kappaleelle, se ei ole mikään parasiitti, vaan on sen olennon
korkein kehkeämismuoto, jossa se ilmenee. Taide taas on järjellisen
ja tajullisen elämän ilmaus. Tämä elämä herättää meissä, toiselta
puolen kaikkein syvimpää olemisen tuntemista, toiselta puolen taas
kaikkein korkeimpia tunteita ja ajatuksia. Taide kohottaa ihmisen
persoonallisesta elämästä yleiseen ei ainoastaan osanoton kautta
samoihin tunteisiin ja vakaumuksiin, vaan myöskin samojen tunteiden
kautta. [Knight, 139—141].
Cherbuliez'n mielestä on taide toimintaa, joka 1) tyydyttää meidän
synnynnäistä rakkauttamme kuviin (apparence), 2) sovittaa aatteita
näihin kuviin ja 3) tarjoo nautintoa samaan aikaan meidän tunteillemme,
sydämellemme ja järjellemme. Kauneus taas ei ole ominaista kappaleille,
vaan on osa meidän sielumme toiminnasta. Kauneus on — illusioonia.
Absoluuttista kauneutta ei löydy, vaan kauniilta näyttää meistä se,
joka meidän mielestämme on karakteristista ja sopusointuista.
Costèren mukaan kauneuden, hyvyyden ja totuuden aatteet ovat meissä
synnynnäisiä. Nämät aatteet valistavat meidän järkeämme ja ovat
verrattavat Jumalaan, joka juuri on hyvyys, totuus ja kauneus.
Kauneuden aatteesen sisältyy olemuksen ykseys, muodostavien elementtien
erilaisuus ja se järjestys, jonka ykseys tuo elämän ilmiöiden
erilaisuuteen. [Knight, 134].
Täydellisyyden vuoksi mainitsen vielä muutamia kirjoja, jotka koskevat
taidetta.
"La psychologie du Beau et de l'Art" par Mario Pilo (1895). Mario Pilon
mukaan on kauneus meidän fyysillisten tunteittemme tuote, taiteen
tarkoitus on nautinto, mutta tämä nautinto tahdotaan välttämättä tehdä
siveelliseksi.
"Essais sur l'art contemporain" par H. Fierens Gevaert (1897). Tämän
kirjan mukaan riippuu taide siitä siteestä, jolla se on yhdistetty
menneisyyteen, uskonnollisesta ihanteesta, jonka nykyajan taiteilija
itsellensä luo, antamalla taideteokselle oman persoonallisuutensa
leiman.
Sitten mainittakoon Sar Peladan "L'art idealiste et mystiqve" (1894).
Peladan'in mukaan kauneus on yksi Jumalan ilmestysmuoto. Il n'ya pas
d'autre realité que Dieu, il n'ya pas d'autre Verité quc Dieu, il n'ya
pas d'autre Beauté, que Dieu (s. 33). Tämä kirja on sangen fantastinen
ja osoittaa tekijässään suurta tietämättömyyttä, mutta hyvin kuvaava
niiden mielipiteiden tähden, jotka siinä esiintuodaan ja sen suosion
tähden, jota se on saavuttanut Ranskan nuorisossa.
Tällaisia ovat kaikki viime aikoihin asti Ranskassa ilmestyneet
teokset estetiikan alalla. Selvyytensä ja järkevyytensä tähden tekee
niistä loistavan poikkeuksen Véron'in kirja "L'esthétique" (1878).
Vaikkei sekään täydellisen selvästi määrittele taidetta, on se ainakin
poistanut estetiikasta absoluuttisen kauneuden hämärän käsitteen.
Véron'in (1825—1889) mukaan on taide tunteen (emotion) ilmaisemista.
Tämä tunne esiintuodaan viivojen, muotojen, värien yhteensovittamisen
kautta tahi liikkeiden, äänien tai sanojen johdonmukaisuuden avulla.
[L'esthétique, s. 106].
Englannissa sitävastoin on ilmestynyt yhä useampia kirjailijoita, jotka
eivät määrittele kauneutta sille kuuluvien ominaisuuksien avulla, vaan
selittävät sen olevan maun asian. Kauneuden siasta koetetaan saada
selville, mitä on maku.
Reid'in jälkeen, joka väitti kauneuden kokonaan riippuvan katsojasta,
toi Alisson kirjassaan "On the nature and principles of taste" (1790)
esiin saman mielipiteen. Samaa, vaikka toiselta näkökannalta katsoen,
väittää myöskin Erasme Darwin, kuuluisan Charles'in isoisä. Hänen
mielestään me pidämme kauniina sitä, jota kuvittelemme rakastavamme.
Samaan suuntaan käy myöskin Richard Knight'in kirja "Analytical inquiry
on the principles of taste" (1805).
Samantapaisia on suurin osa muistakin englantilaisten esteettikojen
teoriioista. Kuuluisimpia englantilaisista esteettikoista tämän
vuosisadan alussa olivat Darwin, Spenser, Morby, Grant-Allen, Kerd,
Knight.
Darwin (1809—1883) tuo kirjassaan "Descent of Man" (1871) esiin sen
mielipiteen, että kauneus on tunne, jota ei voi tuntea ainoastaan
ihminen, vaan eläinkin. Sentähden ei se ollut vieras ihmiskunnan
esi-isillekkään. Linnut koristavat pesänsä ja pitävät arvossa parinsa
kauneutta. Kauneus sisältää erilaisten luonteiden käsitteen. Musiikki
on saanut alkunsa siitä äänestä, jolla koiraat kutsuvat naaraita.
[Knight, 238].
Spenserin mukaan on taiteen alkuna pidettävä leikkiä, — ajatus,
jonka jo Schiller lausui. Alempien eläinten täytyy tuhlata kaiken
elämäntarmonsa elämän ylläpitämiseen. Ihminen sitävastoin tyydyttää
elämäntarpeensa verrattain helposti, joten hänellä säilyy voimaa
muuhunkin. Tämän ylijääneen voiman käyttää hän leikkiin, joka muuttuu
taiteeksi.
Esteettisen nautinnon lähteenä on: 1) se, joka vähimmillä
ponnistuksilla suurimmassa määrässä kehittää aisteja (näköä y.m.), 2)
suurin vaihtelevaisuus, joka on omiaan herättämään tunteita, ja 3)
näiden molempien yhteys niistä lähtevien mielikuvien kanssa. [Ibid,
239-240]
Todhunter'in mukaan (The Theory of the Beautiful, 1872) on kauneus
rajatonta viehättäväisyyttä, jota me tunnemme sekä järjen että
rakkauden kautta. Kauneus riippuu mausta, sitä ei sentähden voikkaan
tarkemmin määritellä. Taideteos, joka vaikuttaa meihin piirteillään,
väreillään, äänillään ja sanoillaan, ei ole sokeiden, vaan
järjenvoimien tuote. Kauneus on ristiriitaisuuksien sovittamista.
[Knight, 240-43].
Morleyn mukaan löytyy kauneus ihmisen sielussa. Luonto puhuu meille
jumalallisesta, ja taide on tämän jumalallisen hieroglyyfinen ilmaus.
Grant-Allen'in, Spenserin seuraajan, mukaan (Physiological Aesthetics,
1877), kauneus on syntynyt fyysillisesti. Hän sanoo esteettisen
nautinnon saavan alkunsa kauniin katselemisesta; kauneuden käsite
taas on fysioloogisen prosessin tuote. Leikki on taiteen alkuna.
Jos ihmisellä on liian suuri määrä fyysillistä voimaa, antautuu hän
taiteelliseen toimintaan.
Se erilaisuus, joka vallitsee taiteen arvostelemisen suhteen, riippuu
mausta. Makua voi kehittää. Täytyy luottaa hienosti sivistyneiden ja
kehittyneimpien ihmisten arvosteluun. Tällaiset ihmiset muodostavat
nousevan polven maun.
Kerdin mielestä (Essay on Philosophy of Art, 1883) on kauneus keino
objektiivisen maailman saavuttamiseen lukuunottamatta muita maailman
osia, joka on välttämätöntä tieteelle. Ja sentähden taide poistaa
ristiriitaisuuden ykseyden ja moninaisuuden, lain ja ilmiön, subjektin
ja objektin välillä yhdistäen ne yhdeksi. [Ibid, 258—259].
Knight (Philosophy of the Beautiful, II, 1893) seuraten Schellingin
mielipidettä sanoo kauneuden olevan objektin yhdistymistä subjektiin,
sen ilmenemistä luonnossa, joka on ihmiselle omituista ja sen
yhdistämistä omassa itsessämme, joka on yleistä koko luonnossa.
Yllä olevat lyhyet otteet niistä mielipiteistä, joita on lausuttu
kauneuden ja taiteen suhteen, eivät tietysti voi antaa edes
lähimaistakaan käsitystä tästä aineesta. Sitäpaitsi esiintyy joka
päivä uusia esteettisiä kirjailijoita, joiden kauneuden määritykset
ja arvostelut ovat yhtä hämäriä ja ristiriitaisia. Toiset jatkavat
Baumgartenin ja Hegelin mystillisiä esteettisiä systeemejä, toiset
ottavat asian subjektiiviselta kannalta ja tekevät kauneuden
riippuvaksi mausta. Kaikkein uusimmat esteettikot taas hakevat
perustusta kauneudelle fysioloogisista laeista, Onpa sellaisiakin,
jotka tarkastelevat kysymystä aivan riippumatta kauneuden käsitteestä.
Niinpä esim. Celli (Studies in Psychology and Aesthetics, 1874) tykkänään
hylkää kauneuden käsitteen. Hänen mielestään on näet taide sellaisen
tuotteen luomista, joka voi tarjota todellista iloa ja mieluisia
vaikutuksia jollekin katselija- tai kuuntelijajoukolle, riippumatta
hyödystä, joka siitä on odotettavissa.