II.

Jokaista balettia, sirkusta, oopperaa, operettia, näyttelyä, taulua,

konserttia, kirjaa varten tarvitaan ääretöntä työtä, tuhansien ihmisten

ahkeraa toimintaa, jotka useinkin vastoin tahtoansa ovat pakoitetut

tekemään murhaavaa, lannistavaa työtä. Sillä taiteilijat itse eivät

tee lähimainkaan kaikkea. He tarvitsevat muiden apua ei ainoastaan

taidetuotantoonsa vaan myöskin useimmiten sangen komeaan elämäänsä. Sen

saavat he joko maksuna tuotteistaan rikkailta ihmisiltä tahi apurahoina

valtiolta, joka tuhlaa miljoonia teaattereihin, konservatoorioihin ja

akademiioihin. Nämät kootaan kansan taskuista, joka ei milloinkaan

käytä hyväkseen taiteen tarjoamia esteettisiä nautintoja.

Toinen oli asianlaita muinaisina aikoina, samoin kuin vielä tämän

vuosisadan alkupuolella meidänkin maassamme, jolloin vielä löytyi orjia

ja yleinen mielipide piti oikeana sen, että toisia ihmisiä pakoitettiin

palvelemaan toisia, elämään toisten huviksi, mutta meidän aikanamme,

jolloin kaikilla on ainakin hämärä tunne ihmisten yhdenvertaisuudesta,

ei ketään voi pakottaa vastoin tahtoansa tekemään työtä ja uhraamaan

varoja taiteen hyväksi, jollei ole aivan selvillä kysymys siitä, onko

todellakin taide niin hyvä ja tärkeä asia, että se kannattaa tämän

vaivannäön.

Onhan mahdollista, että taide, jonka hyväksi uhrataan niin äärettömän

paljon työtä jopa ihmishenkiäkin, ja joka sitäpaitsi voi tuoda mukanaan

siveettömyyttäkin, ei ole hyödyllistä, vaan päinvastoin vahingollista.

Ja sentähden sen yleisön vuoksi, jonka keskuudessa taidetuotteet

syntyvät, ja joka sitä kannattaa, täytyy saada selville, onko kaikki se

taidetta, joka sillä nimellä kulkee, ja onko kaikki taide hyödyllistä

ja hyvää — luulo, joka on yleinen meidän yleisössämme — ja jos se taas

on hyvää, niin onko se tärkeätä, kannattaako se niitä suuria uhrauksia,

joita sen hyväksi vaaditaan. Ja vielä tärkeämpi on tämä tieto

jokaiselle tunnolliselle taiteilijalle, jotta hän voisi olla vakuutettu

siitä, että kaikissa, mitä hän tekee, on edes jonkummoista ajatusta,

ettei se ole ainoastaan sen pienen ihmisjoukon valheellista innostusta,

jonka keskuudessa hän elää, jotta hän ei muodostaisi itselleen

valheellista vakaumusta siitä, että hän todellakin tekee hyvää ja että

se, jonka hän ottaa toisilta useinkin komean elämänsä kannattamiseksi,

tulee palkituksi hänen taiteenpa tuotteilla. Sentähden on vastauksilla

näihin kysymyksiin erittäinkin meidän aikanamme suuri merkitys.

Mitä on sitten taide, jota pidetään niin tärkeänä, jopa

välttämättömänäkin ihmiskunnalle, että sille voi uhrata niin paljon, ei

ainoastaan vaivaa ja ihmishenkiä, vaan myöskin hyvettä?

Mitä on taide? — Mitäkö on taide? Taidettahan on — rakennustaide,

kuvanveisto, maalaustaide, musiikki, runous kaikissa sen eri muodoissa,

vastaa tavallinen ihminen, taiteen ihailija, jopa itse taiteilijakin,

edellyttäen, että kysymyksessä oleva asia on päivänselvä ja että

kaikki samalla tavalla sen käsittävät. Mutta, vastaatte te, onhan

yksinkertaisiakin rakennuksia, jotka eivät suinkaan voi olla taiteen

tuotteita, ja sitäpaitsi useat rakennukset, joiden pitäisi olla

rakennetut taiteen vaatimusten mukaan, ovat epäonnistuneita ja rumia,

eivätkä sentähden mitenkään voi olla taideteoksia. Mikä on sitten

taideluoman tunnusmerkki?

Sama on asian laita kuvanveiston, musiikin ja runoudenkin

alalla. Taide kaikissa muodoissaan rajoittuu toiselta puolen

käytännöllisesti hyödylliseen, toiselta puolen taas epäonnistuneisiin

taideteoskokeisiin. Miten on eroitettava taide näistä viimeksi

mainituista? Tavallinen sivistynyt ihminen, joka ei ole erityisesti

tutkinut estetiikkaa, ei epäile vastata tähänkään kysymykseen. Hänen

mielestään se on jo kauan sitten ratkaistu ja kaikille tunnettu asia.

"Taide on sellaista toimintaa, joka saattaa ilmi kauneuden", — vastaa

sellainen tavallinen ihminen.

"Mutta jos taide on sellaista toimintaa, niin onko sitten baletti ja

operetti myöskin taidetta, — kysytte te.

"Tietysti, — vastaa hän tosin vähän epäillen. — Hyvä baletti ja sulava

operetti ovat myöskin taidetta siinä määrässä kuin ne voivat tuoda

esiin kauneutta."

Jos jätätte kysymättä, missä suhteessa sulava baletti ja hyvä operetti

eroavat huonosta — kysymys, johon olisi kovin vaikeata vastata — ja

pyydätte vastausta siihen, voiko tunnustaa taiteeksi vaatettajan ja

peruukkimaakarin toimintaa, joka kaunistaa baletti- ja operettinaisten

vartaloja ja kasvoja, tahi räätäli Wortin tahi kokin toiminnan

tuotteita, niin hän useimmiten kieltää räätälin, peruukkimaakarin,

vaatettajan ja kokin toiminnalta kaiken taiteellisen arvon. Mutta siinä

tavallinen ihminen erehtyy sentähden, ettei hän ole spesialisti, eikä

ole tutkinut estetiikkaa. Jos hän olisi sitä tutkinut, niin hän olisi

lukenut kuuluisan Rénan'in kirjassa Marc Auréle, että räätälinkin

toiminta on taidetta, ja että ne ihmiset, jotka naispuvussa eivät näe

korkeinta taidetta, ovat sangen rajoitettuja järkensä puolesta ja

tylsiä, "C’est le grand art", sanoo hän. Sitä paitsi olisi hän saanut

tietää, että useissa estetiikoissa, kuten esim. oppineen professorin

Kralik'in kirjassa "Weltschönheit, Versuch einer allgemeinen Aesthetik"

ja Guyot’in "Les problemes de l'estetique" taiteen luokkaan luetaan ei

ainoastaan vaatetustaide, vaan myöskin makuaistin- ja tuntoaistintaide.

"Es folgt nun ein Fünfblatt von Künsten, die der subjectiven

Sinnlichkeit entkeimen" (seuraa sitten viisi eri taidetta, joiden

perustuksena on subjektiivinen aistillisuus.). "Sie sind die

ästhetische Behandlung der fünf Sinne".

Nämät viisi taidetta ovat seuraavat:

Die Kunst des Geschmacksinns ... makuaistintaide. Die Kunst des

Geruchsinns ...... haistinaistintaide. Die Kunst des Tastsinns

........ tuntoaistintaide. Die Kunst des Gehörsinns .......

kuuloaistintaide. Die Kunst des Gesichtsinns ..... näköaistintaide.

Ensimäisestä, makuaistintaiteesta, sanotaan seuraavaa: "Man hält zwar

gewöhnlich nur zwei oder höchstens drei Sinne für würdig, den Stoff

künstlerischer Behandlung abzugeben, aber ich glaube nur mit bedingtem

Rechte. Ich will kein allzu grosses Gewicht darauf legen, dass der

gemeine Sprachgebrauch manch andere Künste, wie zum Beispiel die

Kochkunst kennt". (Tavallisesti pidetään ainoastaan kahta, korkeintaan

kolmea aistia mahdollisina olemaan taiteellisen käsittelyn esineinä.

Sellainen käsitys on minun mielestäni oikea ainoastaan ehdollisesti. En

tahdo panna aivan suurta painoa siihen, että jokapäiväisessä puheessa

puhutaan monesta muustakin taiteesta, esim. keittotaiteesta).

Edelleen:

"Und es ist doch gewiss eine ästhetisehe Leistung, wenn es der

Kochkunst gelingt aus einem thierischen Kadaver einen Gegenstand des

Geschmacks in jedem Sinne zu machen. Der Grundsats der Kunst des

Geschmacksinns (die weiter ist als die sogenannte Kochkunst) ist also

dieser: Es soll alles Geniessbare als Sinnbild einer Idee behandelt

werden und in jedesmaligem Einklang zur auszudrückenden Idee". (Ja

kuitenkin täytyy myöntää keittotaidon olevan esteettistä tuotantoa, jos

sille onnistuu eläinruumiista valmistaa kaikissa suhteissa maukkaan

ruuan.) Makuaistintaiteen (joka on laajempi käsite kuin äskenmainittu

keittotaide) perustuksena on siis pidettävä seuraavaa: Kaikki

nautittava on jonkun aatteen kuva ja sopusoinnussa ilmaistavan aatteen

kanssa.

Tekijä, samoin kuin Renankin, sanoo löytyvän erityisen vaatetustaiteen

y.m.

Sama mielipide on myöskin ranskalaisella esteettikolla Guyott'illa,

jota muutamat meidän aikamme kirjailijat pitävät hyvin etevänä

alallaan. Kirjassaan "Les problèmes de l'esthétique" vakuuttaa hän,

että kosketuksen; maun ja hajun tunteet voivat antaa esteettistä

nautintoa:

"Si la couleur manque au toucher, il nous fournit en revanche une

nation, que l'oeil seul ne peut nous donner et qui a une valeur

esthétique considérable: celle du doux, du soyeux, du poli. Ce qui

caractérise la beauté du velours, c'est la douceur au toucheur non

moins que son brillant. Dans l'idée, que nons nous faisons de la beauté

d'une femme, la velouté de sa peau entre comme élément essentiel".

"Chacun de nous probablement avec un peu d'attention se rappellera

des jouissances du goût, qui ont'eté de véritables jouissances

esthétiques". (Koskettamisen avulla emme tosin voi havaita värejä,

mutta sen sijaan tarjoaa se meille sellaista, jota silmin emme voi

nähdä, nimittäin sileyden, pehmeyden tunteen. Sametti on kaunista

pehmeytensä ja loistonsa tähden. Kun me kuvittelemme mielessämme

kaunista naista, niin me ennen kaikkia pidämme arvossa hänen ihonsa

samettimaista hienoutta. Varmaankin jokainen meistä voi helposti

muistaa mauntunteita, jotka ovat antaneet esteettistä nautintoa).

Ja hän kertoo, miten vuorilla juomansa maitolasi antoi hänelle

esteettistä nautintoa.

Taiteen käsite, kauneuden ilmaiseminen, ei siis ole niinkään

yksinkertainen kuin näyttää, erittäinkin nykyään, jolloin tähän

kauneuden käsitteeseen luetaan sisältyväksi myöskin kosketuksen, maun

ja hajun tunteet.

Mutta tavallinen ihminen ei tiedä tahi ei tahdo tietää siitä. Hän on

varmasti vakuutettu siitä, että kaikki taidetta koskevat kysymykset voi

sangen helposti ratkaista määräämällä taiteen sisällöksi kauneuden.

Mutta mitä on sitten kauneus, joka hänen mielestään on pidettävä

taiteen sisältönä? Miten on se määriteltävä?

Tavallista on, että mitä huonommin kieli kykenee ilmaisemaan jotakin

käsitettä jollakin sanalla, sitä suuremmalla itsetietoisuudella

käyttävät ihmiset tätä sanaa. Onhan muka se, jota sanalla ymmärretään,

niin selvää ja yksinkertaista, ettei kannata edes puhua siitä, mitä

se oikeastaan merkitsee. Oletetaan että se, jota ymmärretään sanalla

"kauneus", on kaikille tiettyä. Mutta tällainen olettaminen on

perusteeton, sillä huolimatta siitä, että 150 vuoden kuluessa, vuodesta

1750 — jolloin Baumgarten laski estetiikan perustukset, — oppineimmat

ja syvämietteisimmät miehet ovat kirjoittaneet tukuttain kirjoja tästä

aineesta, kysymys siitä, mitä kauneus oikeastaan on, yhä vielä on

avonaisena ja jokaisessa uudessa esteettisessä teoksessa vastataan

siihen eri tavalla. Niiden esteettisten kirjojen joukossa, jotka

viimeksi olen lukenut, on huomattava Julius Mithalterin jokseenkin hyvä

teos Rätsel des Schönen (kauneuden arvoitus). Kirjan nimi täydellisen

selvästi osoittaa, millä kannalla kysymys kauneuden olemuksesta on.

Kauneus on jäänyt arvoitukseksi huolimatta siitä, että oppineet 150

vuoden kuluessa ovat koettaneet sitä selvittää. Saksalaiset ratkaisevat

tämän arvoituksen omalla tavallaan, tosin sadoilla eri vivahduksilla.

Fysioloogiesteettikot, erittäinkin Spencer Grant-Allenin kouluun

kuuluvat englantilaiset, niinikään omalla tavallaan; ranskalaiset

eklektikot ja Guyot'n ja Tainen oppilaat samoin, ja kaikki nämät

tuntevat kaikki edelliset ratkaisemistavat, Baumgartenin, Kantin,

Schelling'in, Schillerin, Fichten, Winkelmannin, Lessingin, Hegelin,

Schopenhauerin, Hartmannin, Schasslerin, Cousin'in, Levéque’n y.m.

Mitä on sitten oikeastaan tuo kummallinen kauneuden käsite, joka on

niin selvä niiden mielestä, jotka eivät ajattele mitä puhuvat, ja jonka

määrittelemisen suhteen eri kansallisuuksiin ja suuntiin kuuluvat

filosoofit puolentoista sadan vuoden kuluessa eivät ole voineet tulla

yksimieliseen päätökseen? Mitä on kauneuden käsite, jolle vallalla

oleva oppi taiteesta on perustettu? Sanalla kauneus venäjänkielessä

ymmärretään ainoastaan sitä, joka miellyttää silmää. Viime aikoina

on tosin alettu puhua myöskin "epäkauniista teosta", "kauniista

musiikista", mutta se ei ole venäjänkielen luonteen mukaista.

Venäläinen rahvaanmies, joka ei osaa vieraita kieliä, ei ymmärrä

teitä, kun sanotte, että se joka antaa toiselle vaatetuksen tahi muuta

sentapaista, tekee "kauniisti", tahi että se, joka toista pettää,

menettelee "epäkauniisti", tahi että laulu on "kaunis". Venäjänkielen

mukaan voi teko olla joko hyvä tai paha; musiikki voi olla mieluista

tai epämieluista, mutta kaunista tai epäkaunista se ei koskaan voi olla.

Kaunis voi olla ihminen, hevonen, talo, näköala, liike, mutta teoista,

ajatuksista, luonteesta, musiikista, jos ne meitä miellyttävät, me

voimme sanoa, että ne ovat hyviä, jos taas ne eivät meitä miellytä,

että ne ovat huonoja; kauniin voimme sanoa olevan ainoastaan sen,

joka miellyttää silmää. Siten siis "hyvän" käsite sisältää myöskin

"kauneuden" käsitteen, vaan ei päinvastoin; "kauneuden" käsite ei

sisällä "hyvän" käsitettä. Jos me sanomme jostakin esineestä, joka

ulkomuotonsa puolesta meitä miellyttää, että se on "hyvä", niin sillä

me lausumme, että se myöskin on kaunis meidän mielestämme, mutta jos me

nimitämme sitä "kauniiksi", niin se ei merkitse, että esine myöskin on

hyvä.

Tämä merkitys on venäjänkielen — siis venäjänkansan ajatustavan mukaan,

sanoilla ja käsitteillä kaunis ja hyvä.

Samoin kaikissa europalaisissa kielissä, niiden kansojen kielissä,

joiden keskuudessa kauneutta pidetään taiteen olemuksena, sana "beau",

"schön", "beautiful", "bello" oikeastaan merkitsevät muodon kauneutta,

mutta niillä on sittemmin alettu ilmaisemaan myöskin hyvyyttä, ovat

saaneet saman merkityksen kuin sana — hyvä.

Sentähden näissä kielissä jo aivan yleisesti käytetään lauseparsia:

"belle âme", "schöne Gedanken", "beautiful deed". Muotokauneuden

ilmaisemiseen näiltä kieliltä taas puuttuu vastaavaa sanaa, ja ovat

sentähden pakoitetut käyttämään sanayhdistystä: "beau pour la forme"

j.n.e.

Jos otamme selvää siitä merkityksestä, joka sanoilla — "kauneus",

"kaunis" on meidän kielessämme, samoin kuin kaikissa vanhoissa

kielissä, myöskin europalaisissa, joissa jo on vakaantunut esteettinen

teoriia, niin huomaamme, että sanalle "kauneus" on sittemmin annettu

toinen merkitys — nimittäin hyvän merkitys.

Merkillistä on, että siitä asti kun me, venäläiset, yhä enemmän ja

enemmän olemme alkaneet omistaa europalaisen katsantokannan taiteen

suhteen, myöskin meidän kielessämme on huomattavana sama ilmiö, joten

jo nykyään aivan yleisesti ja epäilemättä puhutaan ja kirjoitetaan

kauniista musiikista ja epäkauniista teoista, vieläpä ajatuksistakin,

jota vastoin vielä 40 vuotta sitten, minun nuoruudessani, lauseparsia

— "kaunis musiikki" ja "epäkauniit teot" ei milloinkaan käytetty eikä

niitä kukaan olisi ymmärtänytkään. Nähtävästi tämä uusi merkitys,

jonka europalainen tiede on antanut sanalle kaunis, alkaa yhä enemmän

vakaantua myöskin venäläisessä yleisössä.

Mikä on sitten tämä merkitys? Mitä on kauneus, miten käsittävät sen

europalaiset kansat?

Voidakseni vastata tähän kysymykseen siteeraan tässä osan niistä

kauneuden määrityksistä, jotka enimmän pistävät silmään nykyaikaisissa

estetiikoissa. Pyydän lukijan kärsivällisyydellä lukemaan nämät

sitaatit, tahi, mikä olisi vielä parempi, jonkun tieteellisen

estetiikan. Jättäen huomioonottamatta saksalaiset laveat estetiikat,

ehdottaisin saksalaisen Kralikin, englantilaisen Knight'in tahi

ranskalaisen Levéque'n kirjoja tästä aineesta.

Jonkun tieteellisen estetiikan lukeminen on välttämätön sentähden, että

jokainen itse voisi saada käsityksen mielipiteitten erilaisuudesta ja

niiden tavattomasta epäselvyydestä, eikä tarvitsisi sokeasti luottaa

toisen sanaan.

Niinpä sanoo saksalainen Schassler kuuluisan, lavean ja seikkaperäisen

estetiikkansa esipuheessa kaikista esteettisistä tutkimuksista

seuraavaa:

"Tuskin millään filosoofisten tieteiden alalla, sanoo hän, voi

tavata niin raakoja tutkimus- ja esittämistapoja kuin estetiikan

alalla. Toiselta puolen on huomattavana sisällyksettömiä korulauseita

ja mitä yksipuolisinta pintapuolisuutta; toiselta puolen taas,

tutkimuksen kieltämättömän syvyyden ja sisällön rikkauden ohella,

filosoofisen terminologiian kankeus, joka pukee yksinkertaisimmatkin

asiat abstraktiseen pukuun, ikäänkuin tehdäkseen ne siten systeemiin

kelpaaviksi, ja näiden kahden tutkimis- ja esittämistavan välillä

kolmas, joka ikäänkuin liittää ne toisiinsa, eklektismi, joka

keikailee, milloin koreimmalla kaunopuheisuudella, milloin taas

pedanttimaisella tieteellisyydellä... Sellaista esittämistapaa,

joka olisi vapaa ainakin jostain näistä puutteista, olisi todella

konkreettista, ja joka asiallisen sisällön ohella lausuisi sen

selvällä, populaarilla, filosoofisella kielellä, ei missään tapaa

harvemmin kuin estetiikan alalla." [Schassler: Kritische Geschichte der

Aesthetik, 1872, I, p. XIII.]

Kannattaa lukea koko tämän Schasslerin kirjan, jotta tulisi

vakuutetuksi hänen mielipiteensä oikeudesta.

"Il n'y a pas de science, — puhuu samasta aineesta ranskalainen

kirjailija Veron erinomaisen hyvin kirjoitetun estetiikkansa

esipuheessa, — qui ait été de plus, que l'esthétique, livrée aux

rêveries des métaphysiciens. Depuis Platon jusqu'aux doctrines

officielles de nos jours, on a fait de l'art je ne sais quel amalgame

de fantaisies quintessenciées et de mystères transcendentaux, qui

trouvent leur expression suprème dans la coneeption absolue du beau

ideal prototype immuable et divin des choses reélles". [Veron.

L'esthétique, 1878, p. V.] (Enemmän kuin mikään muu tiede on estetiikka

ollut metafyysikkojen unelmien esineenä. Platosta aina meidän

aikoihimme asti on estetiikka antanut sopivaa aihetta kaikenlaisten

mielihoureiden ja transhendentaalisten mysteerioiden muodostamiselle,

jotka kaikki koettavat löytää absoluuttista kauneuden ihannetta —

reaalisten kappalten ikuista ja jumalallista peruskuvaa).

Tämä mielipide on aivan oikea. Siitä voi lukija tulla vakuutetuksi, jos

ottaa vaivakseen lukea ne kauneuden määritykset, jotka olen koonnut

etevimpien esteettikojen teoksista.

En siteeraa muinaisten kirjailijain: Sokrateen, Platon, Aristoteleen

ja Plotinuksen mielipiteitä kauniista, sentähden että heillä ei

oikeastaan ollut sellaista, hyvyydestä eroavaa, käsitystä kauneudesta,

joka on nykyaikaisen estetiikan perustuksena. Nykyaikaiset esteettikot

verratessaan muinaisten kirjailijain mielipiteitä kauneudesta

nykyaikaisiin, antavat vanhojen kirjailijoiden sanoille merkityksen,

jota niillä ei ole (katso Bénard'in erinomaista kirjaa — "L'esthétique

d'Aristote" ja Walter’in "Geschichte der Aesthetik im Altertum").