I.

Tuskinpa on meidän aikana olemassa yhtään ainoata sanomalehteä, jossa

ei olisi erityistä osastoa teaatteria ja musiikkia varten. Melkeinpä

jokaisessa numerossa on kertomus jostakin taulukokoelmasta tahi

erityisestä taulusta ja harvoinpa käteenne sattuu sanomalehteä, jossa

ei sitä paitsi löytyisi referaatteja uusista, juuri ilmestyneistä,

taidetta käsittelevistä kirjoista, runokokoelmista, kertomuksista ja

romaaneista.

Tarkkaan ja kiireimmän kautta kerrotaan, että se ja se näyttelijätär

tahi näyttelijä näytteli sen ja sen osan siinä ja siinä murhe- tai

huvinäytelmässä tahi oopperassa, ja miten hän osastaan suoriutui;

kerrotaanpa vielä uuden kappaleen sisältökin, sen ansiot ja puutteet.

Samallaisella tarkkuudella ja huolellisuudella kerrotaan myöskin, miten

se taiteilija lauloi tahi soitti sen ja sen kappaleen, ja mitkä ovat

uuden sävellyksen ansiot ja puutteet. Jokaisessa suuressa kaupungissa

on alituisesti yksi uusien taulujen näyttely, joiden ansioita ja

puutteita arvostelijat ja taiteentuntijat mitä syvämielisimmissä

kirjoituksissa selittelevät. Miltei jok'ainoa päivä tulee painosta

uusia romaaneja, joko erityisinä kirjoina tahi aikakauskirjoissa,

ja sanomalehdet pitävät velvollisuutenaan antaa lukijoilleen tarkan

selonteon näistä taiteen tuotteista.

Siellä missä kansansivistykseen uhrataan ainoastaan sadas osa siitä,

mitä tarvittaisi yleisen kansanopetuksen aikaansaamiseen, tuhlaa

valtio miljooneja akademiioihin, konservatoorioihin ja teaattereihin.

Jokaisessa suurkaupungissa rakennetaan äärettömän suuria rakennuksia

museoita, konservatoorioita, dramaattisia kouluja ja konsertteja

varten. Satojatuhansia työmiehiä — salvumiehiä, muurareja, maalareja,

nikkareja, räätälejä, peruukkimaakareja, kultaseppiä ja latojia —

viettää koko elämänsä kovassa työssä ainoastaan taiteen vaatimusten

tyydyttämiseksi. Lukuun ottamatta sotilasalaa löytyy tuskin yhtäkään

inhimillisen toiminnan piiriä, joka nielisi niin paljon voimia kuin

juuri tämä.

Mutta eipä siinä kyllin että äärettömän paljon voimia tuhlataan tällä

toiminta-alalla. Samoin kuin sodassa, uhrataan tässäkin suorastaan

ihmishenkiä: sadat tuhannet ihmiset uhraavat jo nuoruudesta asti

kaikki voimansa oppiakseen nopeasti liikuttelemaan jalkojansa; toiset

taas oppiakseen nopeasti liikuttelemaan sormiansa ja valitsemaan

oikean soittimen koskettimen tahi kielen; kolmannet oppiakseen

maalaamaan ja piirustamaan mitä vaan näkevät; neljännet oppiakseen

vääntämään minkä lauseen hyvänsä kaikkiin mahdollisiin muotoihin

ja löytämään jokaiselle sanalle loppusoinnun. Ja tällaiset, usein

hyväsydämiset, viisaat ja hyödylliseen työhön kelvolliset ihmiset

villiintyvät näissä yksipuolisissa, tylsyttävissä harjoituksissa ja

tulevat kykenemättömiksi ymmärtämään kaikkia elämän tosi-ilmiöitä,

yksipuolisiksi ja täydellisesti tyytyväisiksi omaan erityisalaansa,

vaikka eivät osaakkaan muuta kuin liikutella jalkojansa, kieltänsä tahi

sormiansa.

Mutta eipä siinä kyllin. Olin kerran läsnä kun harjoiteltiin yhtä

tavallisimmista, uusimmista oopperoista, joita näytellään kaikissa

Europan ja Amerikan teaattereissa.

Tulin ensimäisen näytöksen kestäessä. Päästäkseni saliin, täytyi minun

kulkea kulissien välitse. Minua kuletettiin pimeitä käytäviä ja kujia

myöten äärettömän rakennuksen maakerroksessa, suurten koneiden ohi,

joita tarvittiin valaistukseen ja dekoratsioonien muuttamiseen. Eroitin

pimeässä ja tomussa muutamia ihmisiä työntouhussa. Yksi työmiehistä

harmain, laihoin kasvoin, likaisin ja hajallaan olevin sormin,

puettuna likaiseen työmekkoon, nähtävästi jo väsyneenä ja johonkin

tyytymättömänä, meni ohitseni, vihaisesti haukkuen toista. Noustuani

ylös pimeitä portaita, tulin näyttämölle, kulissien taakse. Kaatuneiden

dekoratsioonien, esirippujen, jonkummoisten kankien ja ympyröiden

keskellä liikkui ja hyöri kymmeniä, kenties satojakin maalatuita,

koreisiin pukuihin puetuita miehiä ja naisia niin paljon kuin

mahdollista paljastetuin ruumiin. He olivat laulajia, köörilaulajia

ja -laulajattaria sekä balettitanssijattaria, jotka odottivat

vuoroansa. Saattajani vei minut näyttämön ja lautasillan ylitse, joka

yhdisti näyttämön parterriin. Orkesterissa istui satakunta soittajaa

varustettuina kaikenlaatuisilla soittokoneilla. Korotetulla paikalla,

kahden heijastuslampun välissä, istui johtaja pulpetin ääressä,

tahtipuikko kädessä johtaen orkesteria, laulua ja yleensä koko oopperan

kulkua.

Saapuessani oli näytteleminen jo alkanut. Näyttämöllä nähtiin

intialainen juhlakulkue, joka kuletti morsianta hänen uuteen kotiinsa.

Paitsi omituisiin pukuihinsa puettuja miehiä ja naisia, juoksi ja hyöri

näyttämöllä kaksi herrasmiestä tavallisissa lyhyissä takeissa. Toinen

heistä oli draamallisen osan järjestäjä, toinen taas, joka erinomaisen

vikkelästi juoksi paikasta paikkaan pehmeissä jalkineissaan, — oli

tanssinopettaja, joka kuukaudessa saa palkkaa enemmän kuin kymmenen

työmiestä vuodessa.

Nämät kolme päämiestä johtivat laulua ja orkesteria ja järjestivät

juhlakulkueen, joka, kuten aina, oli muodostettu parittain.

Kaikki läksivät liikkeelle yhdestä paikasta ja kulettuaan kerran, pari

näyttämön ympäri, seisahtuivat. Kulkue ei tahtonut järjestyä; milloin

intialaiset allebardineen läksivät liikkeelle liian myöhään, milloin

taas liian aikaseen. Välistä taas he kyllä läksivät aikanaan, mutta

liian tiheässä joukossa, välistä taas asettuivat väärille paikoille

näyttämön syrjillä. Joka kerta kulkue pysäytettiin ja alettiin alusta.

Kulkue alkoi sillä, että eräs turkkilaiseksi puettu osanottaja,

kummallisesti suutaan aukoen lauloi: "Minä morsianta saa-aa-tan".

Laulettuaan tekee hän liikkeen kädellään, joka tietysti on paljastettu

kainaloon asti. Kulkue alkaa, mutta silloin valtorni, säestäessään

turkkilaisen laulua, soittaakin väärin. Johtaja vavahtaa kuten

suurestakin onnettomuudesta ja lyö tahtipuikolla pulpettiinsa. Kaikki

pysähtyy, johtaja kääntyy orkesteriin päin ja alkaa mitä raaimmilla

sanoilla haukkua valtornia siitä, että tämä otti väärän nuotin. Ja

taas aletaan kaikki alusta. Taas sama: "Minä morsianta saa-aa-tan",

taas sama kädenliike viitan alla, taas asettuvat ympyrään samat parit,

jotka pehmeästi astuskellen kantavat allebardejaan olkapäillään,

toiset totisin, surullisin kasvoin, toiset puhellen keskenään ja

hymyillen, ja alkavat laulaa. Kaikki kävi nähtävästi hyvin, mutta

siitä huolimatta kuuluu taas tahtipuikon kolkutus ja kärsivällä,

vihaisella äänellä alkaa johtaja haukkua köörilaulajia: syynä oli se,

ett'eivät laulajat laulaessaan nostelleet käsiään muka innostuksen

merkiksi. "Mitä, oletteko kuolleet siellä senkin lehmät, kun ette

voi liikuttaa itseänne?" — Taas kaikki alusta asti, taas sama: "Minä

morsianta saa-aa-tan", ja taas laulavat köörilaulajat surullisin

kasvoin tuon tuostakin nostellen käsiään. Mutta kaksi laulajatarta

puhelevat keskenään — taasen tahtipuikon kolkutus. "Keskustelemaanko

tänne olette tulleetkin? Voitte kyllä kotonannekin juoruta, Te siellä

punaisissa housuissa, tulkaa lähemmäksi. Katsokaa minuun. Alusta". Taas

sama: "Minä morsianta saa-aa-tan". Ja näin sitä jatkuu tunti, kaksi

tahi kolme. Kokonaisuudessaan kestää tällainen harjoitus kuusi tuntia

yhtä mittaa, Tahtipuikon kolkuttamisia, toistamisia, asettelemisia,

laulun, orkesterin, kulkueiden ja tanssien korjaamisia seuraa aina hyvä

joukko haukkumasanoja. Sanoja sellaisia kuin: "aasit, tyhmyrit, siat",

jotka olivat tarkoitetut soittajille ja laulajille, kuulin tunnin

kuluessa ainakin neljäkymmentä kertaa. Ja onneton, ruumiillisesti ja

siveellisesti raadeltu ihminen, huilunsoittaja, valtorni tai laulaja,

jolle haukkumasanat ovat aijotut, on vaiti ja nöyrästi tekee, mitä

käsketään: toistaa 20 kertaa "Minä morsianta saa-aa-tan", ja 20

kertaa laulaa saman lauseen ja uudestaan ja yhä uudestaan kävelee

määrätyn kierroksen keltaisissa jalkineissaan ja allebardi olallaan.

Johtaja tietää että nuo ihmiset ovat jo niin raadellut, etteivät enään

kelpaa mihinkään muuhun kuin puhaltamaan ja marssimaan allebardineen

keltaisissa kengissä, mutta että he sen ohessa ovat tottuneet komeaan

elämään ja että he kärsivät kaikkea, kunhan vaan saavat jatkaa vanhaa

elämätään, — ja sentähden hän levollisesti laskettelee raakuuksiaan,

sitä enemmän, kun on itse kuullut niitä Pariisissa ja pienissäkin,

kun tietää että paraimmat johtajat tekevät samoin, että se on suurten

taiteilijain musikaalinen traditsiooni, jotka ovat niin kokonaan

antautuneet taiteensa palvelukseen, ettei heillä ole aikaa ajatella

toisten tunteita.

Harvoin saa nähdä vastenmielisempää näkyä. Olen kuullut, miten

tavarain lossauksessa toinen työmies haukkuu toista siitä, ettei

tämä kannattanut hänen päälleen työntyvää painoa, tahi miten

heinänkorjuussa kylänvanhin haukkuu työmiestä siitä, ettei tämä osaa

heinäsuovaa hajottaa, ja työmies vaikenee Onhan tämäkin ilkeätä kuulla,

mutta vastenmielistä tunnetta lievittää tässä tieto siitä, että on

edes tärkeästä tarpeellisesta työstä kysymys, että erehdys, josta

päällysmies haukkuu työmiestä, voi turmella tarpeellisen työn.

Mutta minkätähden ja kenen vuoksi tässä oikeastaan puuhataan? On

tosin mahdollista, että musiikinjohtajakin, kuten äskeinen työmies, on

vaivaantunut ja hermostunut; hän näyttää todellakin sitä olevan, mutta

kuka häntä käskee vaivaamaan itseänsä? Ja minkälaisen asian vuoksi hän

sitten vaivaa itseänsä? Ooppera, jota harjoiteltiin, oli yksi kaikkein

tavallisimmista niiden mielestä, jotka sellaisiin ovat tottuneet,

mutta samalla mitä suurinta tyhmyyttä: intialaisruhtinas tahtoo mennä

naimisiin, hänelle tuodaan morsian, hän pukeutuu laulajaksi, morsian

rakastuu luultuun laulajaan ja joutuu epätoivoon, mutta saa sittemmin

kuulla että laulaja onkin itse ruhtinas, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Selvää on, ettei sellaisia intialaisia milloinkaan ole ollut eikä ole

voinutkaan olla olemassa — että oopperan henkilöt ovat yhtä vähän

intialaisia kuin muitakaan ihmisiä, että koko sisällön ansio on

siinä, että se on muiden oopperojen kaltainen. Yhtä epäilemätöntä on,

ettei missään muualla kuin teaatterissa puhuta sillä tavoin — seisoen

määrätyn välimatkan päässä, määrätyillä käden liikkeillä tunteita

ilmaista, eikä kävellä parittain, tohdeleissa ja allebardit olalla,

ettei milloinkaan sillä tavoin suututa eikä hellytä, sillä tavoin

naureta eikä itketä, ja ettei ketään maailmassa mokomat näytelmät voi

liikuttaa.

Tahtomattaan tulee tehneeksi itselleen kysymyksen: ketä varten tätä

puuhaa ja vaivaa oikeastaan nähdään? Ketä se voi miellyttää? Jos

oopperassa välistä onkin kauniita paikkoja, joita olisi mieluista

kuulla, niin voisihan niitä laulaa muutenkin, ilman naurettavia pukuja,

kulkueita ja kädenliikkeitä. Baletti taas, jossa puolialastomat

naiset tekevät hekumallisia liikkeitään, kietoutuvat kaikenlaisiksi

aistillisiksi ryhmiksi, on suorastaan epäsiveellistä. Mahdotonta

on ymmärtää, mitä tällä kaikella tarkoitetaan. Sivistyneelle

ihmiselle on se sietämätöntä, varsinaiselle työmiehelle taas

käsittämätöntä. Mahdollisesti voi se miellyttää niitä, jotka tahtovat

seurata herrastapoja, mutta jotka eivät vielä ole kyllästyneet

herrashuvituksiin, epäsiveellisiä käsityöläisiä, jotka tahtovat näyttää

olevansa sivistyneitä ja nuoria lakeijoita.

Ja kaikkea tätä hirveätä tyhmyyttä valmistellaan ja harjoitellaan

kauheassa touhussa, ei edes iloisesti, vapaasta tahdosta, vaan kiukulla

ja petomaisella julmuudella.

Sanotaan, että sitä tehdään taiteen vuoksi, ja että taide on sangen

tärkeä asia. Mutta onkohan se todellakin taidetta ja onkohan taide

itse niin tärkeätä, että sille täytyy tehdä sellaisia uhrauksia? Tämä

kysymys on erittäin tärkeä sentähden, että taide, jolle uhrataan

miljoonien ihmisten työ ja voima, vieläpä ihmishenkiäkin, ja joka

hävittää ihmisistä lähimmäisen rakkauden, tulee päivä päivältä

ihmisille yhä epäselvemmäksi ja epämääräisemmäksi.

Kritiikki, josta taiteenihailijat ennen saivat tukea

taidearvosteluilleen, on viime aikoina käynyt niin erilaiseksi ja

ristiriitaiseksi, että jos taiteen alalta suljetaan pois kaikki, jolle

eri kouluihin kuuluvat kriitikot itse eivät myönnä taiteen arvoa, niin

taiteeseen ei jää jälelle yhtään mitään.

Kuten eri suuntiin kuuluvat teoloogit, samoin myöskin eri koulujen

taiteilijat, ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa toisiinsa. Joka

taiteen alalla muodostuu eri suuntia, jotka eivät voi hyväksyä

toisiaan: niinpä runouden alalla vanhat romantikot eivät voi kärsiä

parnasseja ja dekadenteja; parnassit taas puolestaan eivät hyväksy

romantikkoja eikä dekadenteja; dekadentit taas ovat kieltävällä

kannalla kaikkiin edeltäjiinsä ja symbolisteihin; symbolistit

kaikkiin edeltäjiinsä ja maageihin ja maagit kaikkiin edeltäjiinsä;

romaanin alalla sama ilmiö: naturalistit, psykoloogit, naturistit

eivät mitenkään voi sopia keskenänsä. Sama on asianlaita draaman,

maalaustaiteen ja musiikin alalla. Siis taide, joka nielee niin

suunnattoman paljon työtä ja voimia, vieläpä ihmishenkiäkin, ja

joka hävittää lähimmäisenrakkauden, ei ainoastaan ole epäselvää ja

epämääräistä, vaan käsitetään niin eri tavalla, että on vaikeata

sanoa, mitä oikeastaan taiteella ymmärretään ja erittäinkin hyvällä,

hyödyllisellä taiteella, sellaisella, jolle voi todella uhrata niin

paljon kuin sille nykyään uhrataan.