Kaupunki oli kovasti kuohuksissaan.
Schornista, tähän asti niin nuhteettomasta, niin arvossa pidetystä
Schornista, oli tullut varas. Kuka olisi sitä kuunaan ajatellut,
kuka olisi yleensä uskaltanut, huolimatta kaikista juoruista, jotka
jo kuukausia olivat kierrelleet huonosta taloudesta nuoren mestarin
talossa, epäillä kuunaan hänen persoonallista rehellisyyttään.
Ja kuitenkin oli hän varas, todellinen varas. Hänethän oli pidätetty,
setelit oli löydetty häneltä.
Lisäksi tulivat ne tosiasiat, että hän vielä pari päivää aikaisemmin
oli tarvinnut rahaa, kuten sanottiin, maksaakseen vekselin, joka oli
varkauspäivänä lankeava, mutta ettei hän ollut voinut saada niin
paljoa kuin sillä hetkellä tarvitsi. Tämä kaikki kulki väestön kesken
suusta suuhun ja leimasi hänet satunnaiseksi varkaaksi, sillä suurilla
joukoilla on tällaisissa oloissa tapana hörhistää korviaan, ymmärtää
kaikki väärin, mutta itserakkaudessaan lisätä yhä enemmän huhuun,
kunnes vihdoin alkuperäinen kirppu on onnellisesti kasvanut elefantiksi.
Mutta kuinka olisi Schorniin nähden voinut toisin ollakaan.
Oi, nämä viisaat, he olivat kaiken tienneet edeltäpäin!
Tämä oli seuraus kommunistisesta yhteiselämästä. Siitä ei voinut
tulla mitään hyvää, kun mies sallii, että hänen vaimonsa hänen
omien silmiensä edessä — sen täytyy kaiken viedä perikatoon. Sanaa
"kommunistinen talous" käytettiin nyt jokaisessa tilaisuudessa, milloin
vain Schornin nimeä mainittiin.
"Pidä kaikki kunnossa", oli Schorn sanonut toverilleen, kun hänet
vangittiin, ja Rassmann tiesi menetellä sen mukaan.
Rouva Schorn oli jälleen toipunut ja istui ylhäällä etuhuoneessa
muutamalla nojatuolilla; molemmilla puolillaan lapset, jotka eivät
voineet lakata itkemästä.
"Mitä tästä tulee, Gustav?" sanoi Hanna, "Olen niin heikko, että voin
tuskin pysyä pystyssä. Ymmärrykseni pysähtyy, kun koetan ajatella,
että mieheni tosiaankin — mutta ei, ei, niin ei voi olla — hänen
viattomuutensa täytyy tulla selville."
Rassmann koetti lohduttaa, sitte sanoi hän:
"Hanna, te tiedätte, että olen ystävänne, miehenne on poissaolonsa
ajaksi jättänyt kaiken minun käsiini. Meidän täytyy sentähden olla
avomieliset. Ihminen on ikuinen arvoitus. Emme tiedä, mitä miehenne
sielussa on tapahtunut. Puhutaan yleensä, että Vilhelmillä oli tänään
joku vekseli lunastettavana, ja niin tosiaankin on, hän on sen minulle
sanonut. Kahden aikaan piti hänen maksaa suurempi summa Samuel
Hirschille alhaalla torin varrella. Velka täytyy meidän suorittaa
tai ainakin saada aikaan joku sopimus. Tiedättekö, onko vielä rahaa
kassassa?"
Rouva Schorn ojensi hänelle heti avaimen.
"Tässä katsokaa — luulen, että siellä on vielä kaksisataa taalaria.
Jollei muu auta, otamme viimeisetkin — maksakaa te. On vielä joukko
laskuja perittävänä, niistä saamme taas pian rahaa."
Rassmann tarttui avaimeen, jonka saamista haltuunsa hän jo oli
odottanut, ja viimeinenkin pula oli voitettu, ilman että hänen arvonsa
oli siitä kärsinyt. Kun herra Samuel Hirsch täsmälleen kahden aikaan,
aavistamatta vielä Schornin vangitsemisesta, saapui esittämään
vekseliään, sai hän rahansa penniä myöten.
Miten syvän kumarruksen hän tekikään!
"Jos milloin joudutte pulaan, herra Rassmann —"
Agitaattori välitti hänestä viisi. Hän saattoi nyt maksaa samalla
mitalla, sillä hänellä oli nyt kädessään valtikka, jota hän oli niin
monina unettomina öinä kaihonnut.
Kaksi viikkoa oli kulunut Schornin vangitsemisen jälkeen. Tutkinto oli
toimitettu ilman että mitään vapauttavaa esiintyi hänen hyväkseen.
Kaikki puhui häntä vastaan: hänen olonsa yksin huoneustossa, hänen
paikantuntemuksensa, se tosiasia, että tarvitsi rahaa ja ennen kaikkea
se seikka, että rahat oli löydetty häneltä. Piirioikeuden yleinen
syyttäjä antoi julkisen kehotuksen henkilöille, jotka tiesivät jotakin
asiaan, ja muutamia kaupungin asukkaita ilmottautuikin. Ilmottautui
Schornin kelpo kilpailija, jolta tämä oli pyytänyt kuuttasataa
taalaria. Hän kertoi siitä tuiki tarkkaan, ja arveli (haluten näytellä
jutussa pääosaa), että Schorn oli ollut hirveän kiihottunut, ja oli
tehnyt häneen sen vaikutuksen kuin täytyisi hänen joutua epätoivoon,
jollei saisi rahoja.
Sitte tuli Schornin liikeystävä Pitkäkadulta, hän, jolta Schorn oli
saanut rahat vekseliä vastaan. Mutta ainoastaan viisisataa taalaria.
Hän tarvitsi siis vielä varmaan sata taalaria.
Schorn kielsi kaiken.
"Olen viaton, niin totta kuin Jumala sen tietää", sanoi hän yhä ja
niin pyhällä vakavuudella, että jokainen, joka nämä sanat kuuli, läksi
sieltä järkytettynä ja uskoi häneen.
Häneltä kysyttiin, mitä hän sitten oli tehnyt saamillaan rahoilla,
hänen oli näytettävä, kenelle hänellä oli vekselivelka maksettavana.
Schorn vaikeni, hänen _täytyi_ vaieta. Pettäisikö hän oman puolueensa?
Paljastaisiko hän Rassmannin sosiaalidemokraattiseksi agitaattoriksi?
Oliko hänen sanottava, että viisisataa taalaria tarvittiin
agitatsioonitarkotuksiin Rassmannin valtiopäivämiesvaalin hyväksi?
Oliko hänen ja Rassmannin siten antauduttava alttiiksi poikkeuslaille
ja kärsittävä sen määräämä rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Ei, ei,
se ei käynyt. Itse olisi kyllä voinut rangaistuksen kärsiä, häntä ei
olisi puolue kaivannut, mutta Rassmann, Rassmann olisi ollut puolueelta
mennyt mies; aivan katsomatta siihen, että koko puolueen järjestö olisi
mahdollisesti saanut tuntuvan iskun. Ei, vielä kerran ei, mieluummin
oli pysyttävä vaiti tai jätettävä oikeus siihen uskoon, että hänellä
oli tosiaankin ollut vekselisitoumuksia.
"Niin", sanoi hän sitte tutkintatuomarille, "se on totta, minulla on
ollut ahdistavia vekselisitoumuksia, mutta minä en sano kenelle, ja
vaikka kiduttaisitte minua, herra tuomari, en sano sittekään. Mutta
minä vannon Jumalan vanhurskauden nimessä — en ole varas."
Tuomari pudisti päätänsä. Hänen kävi sääliksi, mutta hän ei päässyt
tästä miehestä selville. Sitte kysyi hän Schornilta kadonnutta avainta,
sama vastaus kuin ennenkin!
Sitte ilmottautui eräänä päivänä muuan peltomies, tuoden mukanaan jo
puoleksi ruostuneen avaimen, se tunnettiin Ehlertin omaisuudeksi. Mies
oli sen löytänyt pellolta Schornin puutarhan takaa.
Mestari oli sen siis heittänyt sinne — kentiesi puutarhansa aidan
ylitse? Tämä oli viimeinen todistus, joka sulki ketjun Schornin
ympärille. Nyt ei käynyt enää kieltäminen. "Niin paatunut ihminen",
sanoivat rakkaat lähimmäiset. "Kuka olisi sitä uskonut, mutta tyynessä
vedessä kalat kutevat."
Itse oikeus ja poliisi alkoivat nyt horjua mielipiteessään Schornin
hyväksi, ja virkamiehet katsoivat häneen toisilla silmin kuin tähän
asti. Jos hän olisi heti kaiken tunnustanut, olisivat tuominneet
lempeämmin, mutta vetää heitä siten nenästä! Tämä ärsytti heitä.
Ja kuitenkin tunnettiin kaupungissa osanottoa Schornin kohtaloon ja
uskottiin hänen viattomuuteensa. Eihän voitu vieläkään käsittää!
Nähtiin yhä silmien edessä tämä aina ystävällinen, hyväntahtoinen mies
sinisine esiliinoineen, joka ei voinut kärpäsellekään tehdä pahaa ja
kymmenen kertaa mieluummin kärsi itse vahinkoa kuin teki kenellekään
väärin, tai ketään vahingoitti.
"Oikeus kyllä huomaa hänen viattomuutensa, siitähän se lopulta
riippuu", sanoivat uskovaiset ja rauhottuivat siihen.
Rassmannin oli muutamia kertoja sallittu puhutella Schornia vankilassa
virkamiehen läsnäollessa. Luonnollisesti ei Rassmann sitä tehnyt
mielellään, mutta hänen täytyi se tehdä, vanki oli häntä halunnut
tavata. Hanna tahtoi myös nähdä miestään, mutta Rassmann osasi sen
estää, sanoen: "Vilhelm käski sanoa nimenomaan, ettette tulisi —
hänenhän täytyy kuitenkin muutamain päiväin kuluttua päästä vapaaksi".
Oi, hän oli lujasti vakuutettu, että toveri kyllä tuomittaisiin.
Muutaman kerran heidän keskustellessaan sai Schorn myös tilaisuuden
kysyä hiljaa: "Kuinka on vaalisi laita?" — "Hyvin, hyvin,
oivallisesti", vastasi Rassmann, "niin pian kuin olet vapaa, lähden
matkalle. Kymmenen päivän kuluttua on ratkaisu. Minut on yksimielisesti
asetettu ehdokkaaksi ja pääsen lävitse. Siinä ei ole epäilemistäkään."
Se oli lohdutus Schornille yksinäisyydessään.
"Pidä kaikki kunnossa ja sano Hannalle, että sinä saat kaikkia asioita
hallita ja vallita kuten tahdot. Kun ei minua ole siellä, olet sinä
herra talossa. Onhan sinulla valtakirjani, ja mikä minun on, se on
sinun, sen tiedät jo aikoja sitte. Mutta odotas", lisäsi hän nopeasti,
"kirjotan sen mieluummin itse Hannalle, tiedäthän, millaisia naiset
ovat —"
Ei ollut vaikea saada paperia ja kirjottaa se heti. Ja kun avoimessa
kirjeessä ei ollut mitään epäiltävää, saattoi Rassmann ottaa sen
mukaansa.
Nyt oli hänellä mustaa Valkosella — hän oli herra.
Oi, kuinka hän osasikaan kotona näytellä murheellista ja sanoi Hannalle
kymmenen kertaa tunnissa, ettei hän voinut olla onnellinen liikettä
johtaessaan. Oi, kuinka hän yhtenä minuuttina surkutteli ystävätään, ja
toisena valoi pisaroittain myrkkyä nuoren vaimon mieleen, että tämän
täytyi uskoa miehensä syyllisyyteen.
Kun Hanna sitte sanoi: "Mutta, Gustav, minä en voi sitä uskoa, se.
olisi ikuinen häpeä nimellemme", — niin oli Rassmannilla vanha
reseptinsä, joka kuului aina samoin: "Mutta me olemme kaikki ihmisiä,
Hanna, ja voimme tehdä syntiä. Vilhelmillä on salaisuudessa täytynyt
olla paljo velkoja, mihin hän muuten olisi tarvinnut viisisataa
taalaria? Kenties ei liike ole viime aikoina käynyt niin hyvin — hänen
on täytynyt tehdä se epätoivossaan —"
Tämän sanoi hän niin usein ja sellaisella valittavalla äänellä, että
usko miehensä syyllisyyteen täytyi piintyä rouva Schornin mieleen.
Samalla ei Rassmann koskaan unhottanut, että hänellä kotiystävänä ja
sosialistina oli aina vanha oikeutensa sosialistirouvaa kohtaan. Hän
kietoi käsivartensa rouva Schornin vyötärölle, aivan kuin tämä olisi
_hänen_ vaimonsa, jota hän lohdutteli, eikä erään toisen.
Mutta hänellähän oli oikeus siihen, sillä: "Toverin vaimo oli myös
hänen vaimonsa".
Oikeuden istuntopäivä tuli. Kaupungissa sellaisessa kuin X oli tämä
tapaus, joka piti mieliä kiihkossa.
Oikeussaliin eivät mahtuneet kaikki uteliaat, jotka virtailivat
saapuville katsoakseen Schornia kasvoista kasvoihin.
Syytöskirja luettiin, todistajat, jotka kaikki puhuivat Schornia
vastaan, tekivät valansa, ja hän — kielsi kaiken. Se oli vanha juttu.
Hänen äänensä kuului rauhalliselta, vaatimattomalta ja kohteliaalta
kuten aina.
Hän ei tiennyt, miten rahat olivat tulleet hänen taskuunsa. Kaikki
olivat liittoutuneet häntä vastaan, mutta hän oli viaton, sen tiesi
parhaiten hänen omatuntonsa. Jumala tuomitsisi kyllä kerran ne, jotka
hänet tuomitsevat tänään.
Kun hän oli tämän sanonut lujalla äänellä, värisi jokainen, ikäänkuin
olisi sen totuudesta vakuutettu; mutta kuka voi syytettyä auttaa?
Ei kukaan. _Yksi_ sentään. Takana istui nurkkaan kyyristyneenä,
tuskin näkyvissä pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja Pätzoldt
yhteenpuristetuin huulin. Hän olisi voinut astua esiin ja kertoa kuinka
oli nähnyt Rassmannin hyppäävän ulos ikkunasta, ja koko asiankäsittely
olisi silloin saanut toisen käänteen. Mutta Marat toisen viha
porvaristoa kohtaan ja erittäin tätä miestä, joka oli hänestä käyttänyt
sanoja "huono seura", oli suurempi kuin hänen oikeudenrakkautensa.
Todellinen syyllinen sai pikemmin olla vapaalla jalalla kuin tämä
Schorn. Rassmann kyllä saisi katua tekoaan! Siihen oli Pätzoldtilla
suunnitelmansa valmiina. Mutta ensin täytyi Schornin kaatua.
Ja kenpä tiesi pitäisikö Schorn siitä, jos Rassmann tehtäisiin
epäluulon alaiseksi? Siitä saattoi pieni kähertäjä pian saada
todistuksen.
Oikeus tahtoi juuri vetäytyä neuvotteluun, kun tuomarit vielä
kerran panivat viisaat päänsä yhteen. Syntyi yleinen liike. Viime
hengenvedossa oli vielä ilmottautunut uusi todistaja. Muuan Ehlertin
naapuri luuli nähneensä varkauden aikana "herra Rassmannin, Schornin
liiketoverin", kuinka tämä poistui Ehlertin talosta ja meni yli kadun.
Hän luuli voivansa tuntea aivan varmasti mainitun herran, ja tahtoi
mennä siitä valalle.
Katsojain puolelta kuului äänekästä hälinää. Ilmoittautui vielä eräs
rouva, joka samoin luuli nähneensä "herra liiketoverin" samaan aikaan.
Rassmann, joka istui rouva Schornin rinnalla todistajain penkillä, tuli
kalmankalpeaksi. Äkkiä kuuli hän, kuinka hänen naapurinsa kuiskutti:
"Mutta ettehän te ollut poissa kotoa koko siihen aikaan."
Nämä sanat riittivät antamaan Rassmannille vanhan varmuutensa. Hän
tiesi, että kaikki riippui hänen rauhallisuudestaan.
Agitaattoria kuulusteltiin heti.
Kovalla äänellä, puoleksi hymyillen, sanoi hän:
"Hyvät herrat, tunnen omantuntoni liian puhtaaksi, ryhtyäkseni
vastaamaan juuri herätettyyn epäluuloon. Molempien todistajain
lausunnot voivat perustua ainoastaan näköhäiriöön. Tässä kaupungissa
on useampia ihmisiä, joiden ulkonäkö muistuttaa minua. Sitä paitsi voi
rouva Schorn ja hänen palvelustyttönsä todistaa, että kymmenen aikaan
palattuani eräiltä liikeasioilta en enää poistunut huoneestani koko
aamupäivän kuluessa. Mutta varkauden on täytynyt tapahtua kymmenen
tienoilla."
Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja vakuuttavasti kuin olisi hänestä
naurettavaa, jos joku vielä epäilisi hänen sanojaan.
Rouva Schorn todisti ne. Oikeus päätti kutsua myös palvelustytön,
kuusitoistavuotiaan orvon, heti kuulusteltavaksi.
Tyttö oli epävarma. Hän ei voinut tarkoin sanoa, oliko Rassmann
tosiaankin ollut koko ajan kotona. Tämä lisäsi uutta jännitystä. Mutta
ei ollut lainkaan ajateltavissa, että Rassmann olisi tehnyt teon. Mitä
syytä olisi ollut sivistyneellä miehellä leimata ystävänsä varkaaksi?
Puheenjohtaja itse painosti tätä ja kehotti molempia todistajia
harkitsemaan, eivätkö he olleet erehtyneet, kun luulivat nähneensä
Rassmannin. Nämä pysyivät lausunnossaan. Rassmann vapisi koko
ruumiiltaan.
Puheenjohtaja selitti siinä tapauksessa täytyvänsä määrätä uuden
tutkimuksen ja lykätä käsittelyn toistaiseksi. Rassmann silmäili kuin
apua rukoillen Schorniin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Schorn
ymmärsi tämän katseen.
Jos Rassmann nyt joutuisi tutkittavaksi tällaisessa jutussa, silloin
olisivat ainaiseksi lopussa hänen toiveensa päästä valtiopäiville. Ja
hänet toki täytyi säilyttää puolueelle! Kuinka uskalletuinkaan hänen
paras ystävänsä asettaa epäiltäväksi moisesta teosta?
Rehellisen Schornin sydän kuohui.
Eikö edes voitu uskoa hänen vaimonsa sanoihin? Ja hän oli ne sentään
vahvistanut valallaan. Ei, mieluummin antoi hän itsensä tuomita
syyllisenä kuin saattaa onnettomuutta rakkaimmilleen.
Schorn taisteli muutamassa minuutissa itsekseen hirvittävän taistelun.
Huomattiin, että syytetty tahtoi vielä kerran puhua. Hänelle
myönnettiin sananvuoro. Tuli haudanhiljaisuus.
Ja Schorn sanoi puolimurtuneella äänellä, mutta selvästi:
"Nyt, kun näen että syyttömiä koetetaan tehdä epäiltäviksi, en tahdo
enää kieltää. Tunnustan tehneeni varkauden — — tarvitsin rahaa
maksaakseni vekselin ja jouduin kiusaukseen — antakoon Jumala minulle
anteeksi — hän tietää —"
Hän ei päässyt pitemmälle, vaan kaatui maahan. Todistajain penkiltä
kuului vihlaiseva naisen huuto — Schornin vaimon. Seurasi hälinä ja
käsittämätön mielten hämminki. Noudettiin vettä ja vietiin Schornin
vaimo ulos.
Tuomarit vetääntyivät pois. Puolen tunnin kuluttua langettivat he
tuomion. Schorn tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen.
Uteliaat virtailivat ulos, kiintyneinä äänekkääseen mielipiteiden
vaihtoon. "Sääli häntä", sanoi muuan. "Niin paatunut!" sanoi toinen.
Rassmannia onniteltiin, ja niitä kahta todistajaa, jotka esiintyivät
häntä vastaan, nimitettiin "kurjiksi panettelijoiksi".
Mutta Marat toinen silmäili ivallisesti agitaattoriin ja kuiskasi
hänelle kiviportaissa:
"Kansalainen Rassmann — olette tällä kertaa päässyt kolhulla, mutta
katsokaa eteenne, ettette ensi kerralla juostessanne kompastu". Ja
samalla hän nauroi vanhan kiirityksensä.
Agitaattori kuuli tuskin sitä, mutta pieni kähertäjä hieroi käsiään.
Hänellä olivat, kuten sanottu, omat suunnitelmansa.