Kun Ehlert ja poliisi esittivät hänelle hellävaroen asian, ei hän
löytänyt järkevää sanaa: ainoastaan hirveä huuto, jonka Rassmann oli
kuullut, pääsi hänen rinnastaan. Sitte huusi hän äänekkäästi toveriaan
apuun, täytyi olla joku, joka suojeli häntä tässä musertavassa
tilaisuudessa, puhui hänen puolestaan, ja se saattoi olla vain ystävä,
sellainen hyvä, rakas ystävä ja puoluetoveri kuin Rassmann, jolla oli
samallainen käsitys elämästä kuin hänelläkin, joka ajatteli kuten hän,
tunsi kuten hän.
Schorn katsoi toveriinsa.
"Gustav, Gustav, suojele minua — kuules toki, minä olen muka varas —"
Rassmann ei puhunut sanaakaan. Hän katsoi ympärilleen ja silmäili
toisia, ikäänkuin hänen täytyisi ensin saada selitys.
Ja Ehlert, luullen, ettei Schornin liiketoveri tiennyt vielä
mitään, kertoi kaikessa lyhykäisyydessä tapahtuman liikkeessään.
Rassmann kuunteli sellaisella hämmästyksellä kuin ei voisi selvitä
kummastuksestaan.
Huonekalukauppias kääntyi sitte jälleen Schorniin, häntä
viihdyttääkseen, poliisi puhutteli häntä samoin ystävällisesti ja sanoi:
"Herra Schorn, mieleni on paha, mutta laki vaatii sen ja
velvollisuuteni samoin. Minun täytyy pitää teillä kotitarkastus ja
samoin tarkastaa vaatteenne. Uskon teidän olevan syytön, niin totta
kuin tunnen teidät rehelliseksi mieheksi, mutta minun _täytyy_. Älkää
vaikeuttako virkani tehtäviä, pyydän sitä."
Schorn puhtaine ominetuntoineen tunsi näiden hyvää tarkettavien sanojen
johdosta itsensä rohkeammaksi.
Hän nousi pystyyn ja sanoi nopeasti, iloisesti liikutettuna:
"Kyllä, kyllä — etsikää talon jokainen nurkka, mutta ensiksi pukuni.
Odottakaas, tuolla riippuu vielä työpajassani takkini, joka minulla oli
samoin mukanani siellä, käyn sen noutamassa."
Ja kiireisesti poistui hän huoneesta, kuin sähkön elvyttämättä.
Virkamies seurasi häntä. Sitte astuivat molemmat jälleen sisään, Schorn
takkinsa kädessään.
Rassmann tarttui muutamaan tuoliin, nojatakseen siihen. Hän oli luullut
että rahat olivat jo löydetyt, ja hirmuinen hetki oli vasta nyt tuleva
— tämä ajoi hien hänen otsalleen.
Jos Schorn olisi pitänyt nippua tavallisena paperituppuna ja viskannut
pois? Silloin olisi paholainen vasta oikein pitänyt hänen kanssansa
peliään ja hän, hienostunut ihmiskunnan onnellistuttaja, olisi joutunut
yksin narriksi pelissä.
Schorn penkoi läsnäolijain nähden vielä liikutuksesta vapisevin käsin
takkinsa ulkotaskut. Samalla sanoi hän:
"Tässä, tässä — nähkääs, katsokaa tarkoin, herra komisarius, ei mitään.
Ja katsokaas, rintataskussa samoin —"
Hän pysähtyi. Nurin käännetystä taskusta putosi kokoonpuristettu
paperitukku.
"Ainoastaan vanha, arvoton sanomalehden kappale", sanoi Schorn jälleen,
välittämättä paperista. Mutta virkamies kumartui, nosti tupun ylös,
levitti sen auki ja setelit tulivat näkyviin.
"Luulen sentään, etteivät nämä ole mitään arvottomia sanomalehden
kappaleita", sanoi hän, ja tällä kertaa ei hänen äänessään kuulunut
sääliä.
Samalla katsoi hän terävästi nuoreen mestariin, ikäänkuin tahtoisi
lukea hänen sielunsa syvyydet. Oliko Schorn tiennyt, että setelit
olivat siellä ja tarkotuksella antanut paperin pudota aivan arvotonna
lattialle? Virkamies, joka kiinnitti tarkkaavaisuutensa tähän
kysymykseen, tahtoi jotakin sanoa, mutta Schorn oli jo huomannut rahat.
"Olen syytön, niin totta kuin Jumala tietää kaiken", sai hän suustaan
korisevalla äänellä. Samalla horjui hän kuin juopunut. Kaikki hänen
ympärillään oli sumussa, hän näki vain setelit, joihin hänen silmänsä
jäykkinä tuijottivat.
Ja samassa päästi hänen vaimonsa huudon; hänkin oli nähnyt rahat.
Rassmann seisoi vielä liikahtamatta syrjässä. Mitä oli hänen sanottava?
Näytelläkseen oikeaa hämmästystä oli hänen oltava vaiti.
Ehlert katsoi milloin Schorniin, milloin virkamieheen, joka yhä pitäen
rahoja kädessään kääntyi nyt häneen:
"Niitä on täsmälleen kaksisataa viisikymmentä markkaa. Eri setelien
suuruus sopii myös yhteen, ja — odottakaas, tahdon verrata — noin
— nähkääs, setelien numerot samoin. Ei epäilemistäkään, varastetut
rahanne ovat löytyneet."
Ja Ehlertillä ei ollut siihen mitään vastattavaa, hän vain nyökäytti
päätään; mutta virkamies sanoi lyhyesti:
"Herra Schorn — pyydän teitä seuraamaan minua. Lain nimessä vangitsen
teidät todistettuna syylliseksi varkauteen."
"Hyvä, hyvä — seuraan teitä, herra komissarius — olen syytön, niin
totta kuin Jumala elää."
Schorn, kalmankalpea Schorn, tuli jälleen vanhaksi maltilliseksi
mieheksi, joka aina osasi taipua välttämättömyyteen. Mutta Hanna
huudahti vielä kerran, sitte lyhistyi hän kokoon ja kaatui Rassmannin
syliin. Lapset syöksyivät sisään ja alkoivat äänekkäästi itkeä, niin
että Schorn kumartui alas heidän puoleensa ja sanoi kumpaakin suudellen:
"Olkaa rauhalliset, olkaa rauhalliset. Isä palaa pian ja tuo lahjan
tullessaan."
Oi, hän uskoi niin vuorenlujasti pian palaavansa. Ja suureen toveriin
kääntyen lisäsi hän:
"Pidä kaikki kunnossa, Gustav — vanha Jumala elää vielä, rangaistakseen
sen lurjuksen, joka on tehnyt minulle _tämän_."
Ja vihdoin puhkesi hän kuumiin kyyneliin, joita oli niin kauvan
pidättänyt, heittäytyi Hannan syliin ja nyyhkytti:
"Oi, vaimoparkani — oi, te lapsiparkani, tulen niin kunniallisena ja
puhtaana takaisin kuin tekin olette." Ja he menivät.
Rassmann näki tämän, kuuli tämän, tunsi kaiken, mutta hän ei syössyt
esiin tunnustamaan syyllisyyttään.
Hän tunsi nuoren vaimon lämpimän ruumiin sylissään, hän näki hengessään
tämän pikku paratiisin ilman herraa ja vaikeni.
Hän oli lähellä päämääräänsä.
Kun Ami, koira, näki kuinka agitaattori piti hänen emäntäänsä
sylissään, syöksähti se jälleen ikenet irvillään pöydän alta
kotiystävän kimppuun. Vinkuen pakeni se takaisin.
Kun Schorn saattajineen kulki puodin lävitse kadulle, olivat naapurit
jo paikoillaan, tyydyttääkseen uteliaisuutensa kurkistelemalla ovien
raosta ja ikkunoista uutimien takaa.
Tämä oli tapaus, joka jo oli puhumisen arvoinen!
Marat toinen viiruili samoin parturituvastaan ja tirskui itsekseen:
"Oikein, oikein — nyt saat nähdä, mitä huono seura on — mutta minä en
sano mitään, en yleensä tiedä mitään. Jopahan, hihihi ‒"
Hän nauroi yksikseen ja tarttui pulloonsa.