Schorn oli viety Sonnenbergin kuritushuoneeseen. Ensin oli suostuttu
hänen viimeiseen pyyntöönsä, että hän saisi vielä kerran puhutella
liiketoveriaan Rassmannia. Hänelle sanottiin, että hänen vaimonsa
samoin tahtoi häntä vielä kerran puhutella, että hänen lapsensa
ikävöivät häntä. — Schorn pudisti päätänsä. Hän tahtoi puhutella vain
liiketoveriaan. Kun hän nyt puhui, ei hän enää kohottanut katsettaan,
ei katsonut ketään kasvoihin. Hän ei enää, hymyillyt kuten ennen,
hänellä ei ollut sama hyväntahtoinen ilme kasvoillaan — hänen kasvonsa
olivat jäykät, hänen liikkeensä olivat vielä kulmikkaammat kuin ennen,
hänen niskansa vielä kumarampi kuin konsanaan: hän näytti ukolta, jolle
kohtalo oli hänen elämänsä kukoistusaikaan antanut musertavan iskun.
Takanaan näki hän onnen sillan olevan poikki, edessään haudan portit
avoinna.
"Olen häväisty", sanoi hän Rassmannille. "Niin kauvan kun nimessäni on
vielä tahra, ei vaimoni eivätkä lapseni saa minuun koskettaa, en tahdo
heidän huuliaan saastuttaa. Ja kuitenkin olen minä niin puhdas, oi,
Gustav, Gustav —"
Hän heittäytyi toverinsa rintaa vasten, mutta ei voinut itkeä. Hänen
sydämensä oli luja, vaikka se olikin niin hellä. Mutta Rassmann pysyi
vaiti, vaikkakin hänellä oli sentnerin paino omallatunnollaan.
"Uskotko sinä, että olen viaton?" kysyi Schorn sitte.
"Kyllä", vastasi agitaattori lujasti ja varmasti eikä mikään oikeuden
enkeli tullut ja reväissyt tällä hetkellä naamiota hänen kasvoiltaan.
"Pidä kaikki kunnossa, Gustav", sanoi tuomittu jälleen, kuten ennen
niin usein. "Suutele vaimoani ja lapsiani minun nimessäni ja sano
heille, että ajatuksissani olen aina heidän luonansa. Olet nyt herra
talossa, isännöi hyvin, vuosi menee, ja minä luotan ikuiseen tuomariin.
Päivä tuo totuuden esille."
Hän halusi kuulla jotakin valtiopäivävaalin kulusta, mutta he eivät
olleet kahden kesken.
Hän sanoi vain, edellyttäen Rassmannin ymmärtävän.
"Ja asiasi käy hyvin?"
"Oivallisesti, huomenna tulee ratkaisu", kuului valheellinen vastaus.
"Tämän vien parhaana lohdutuksena mukaani", sanoi Schorn viimeiseksi
sanakseen. —
Rassmann oli tosiaankin herra talossa, hänellä oli valtikka kokonaan
käsissään. Hän ei ollut enää ainoastaan unelmissaan tämän pienen
paratiisin omistaja, hän oli sitä valveilla, täydellä tajullaan.
Jokainen askel, jokainen toimenpide, mihin hän ryhtyi, vahvisti häntä
siinä tietoisuudessa.
Mutta hänen isännöimisensä!
Rassmann ei ymmärtänyt mitään liikeasioista: se oli ensi kivi raunioon.
Liiketuttavat huomasivat sen parhaiten; seuraus siitä oli, että he
vähitellen rajottivat tilauksiaan, vaikkakaan eivät niitä kokonaan
lakkauttaneet myötätuntoisuudesta rouva Schornin onnettomuutta
kohtaan. Lisäksi tuli, ettei Rassmann voinut omin käsin ryhtyä työhön,
mutta esiintyi sitä mahtavampana kisällejä kohtaan. Ennen olivat he
työpajassaan harvoin suuttuneet, nyt ei kulunut ainoakaan viikkoa,
ettei joku työntekijöistä olisi mieluummin muuttanut kuin enää jäänyt
epävarmuuteen.
Seuraus siitä oli, että ne työt, jotka vielä saatiin, lyötiin laimin
eivätkä valmistuneet oikeaan aikaan.
Niin poistui tilaaja toisensa jälkeen; ja lopuksi oli puusepän työssä
ainoastaan yksi mies eikä hänelläkään työtä riittämään. Sorvaustyö
oli jo aikoja sitten lakannut, kun Schorn, tämän ammatin ainoa etevä
edustaja kaupungissa, oli poissa ammattitaitoineen.
Niin jäi pääasialliseksi tulolähteeksi puotiliike.
Mutta ikäänkuin olisi Schornin tuomion jälkeen kohdannut kirous koko
taloa, niin kohdistuivat koko talon ikävät ilmiöt myös valmiiden
tavarain kauppaan. Ostajat vähenivät vähenemistään, ja nekin, jotka
tulivat, tulivat enemmän uteliaisuuttaan tyydyttääkseen. Mihin Hanna
katsoikin, ei hän kohdannut avointa, vapaata katsetta, ei henkilöä,
jolle olisi voinut uskoa luottamuksensa. Lopulta jäi hänelle vain
Rassmann, joka osasi hänen surulliset kasvonsa kirkastaa.
"Kaikki tulee jälleen paremmaksi", sanoi tämä vain jotakin sanoakseen.
"Koskeeko syyllisyys sitte tosiaankin meitä molempia? Emmekö koeta
parastamme? Pää pystyyn, Hanna, olenhan minä luonanne."
Oi, niin, ystävä oli hänen luonaan. Sen huomasi hän uudistuneesta
hellyydestä, jolla tämä hänet hulvasi. Ja jokaisessa sellaisessa
tilaisuudessa halasi tämä ystävä hiljaa, mutta järjestelmällisesti
vanhaan puuhaansa: hän koetti vaimon rinnassa tukahduttaa jokaisen
ajatuksen miestään kohtaan.
"Hanna", sanoi hän sitte, "mitä siitä sitte tulee, kun Vilhelm palaa?
Vannon teille, että olen teidän totinen ystävänne, mutta juuri siksi
täytyy minun katsoa tulevaisuuteen teidän puolestanne. Miehenne on
ainaiseksi kunniaton mies, ja vaikkei tänään kukaan voi sälyttää hänen
rikostaan teidän eikä lastenne hartioille, niin tehdään se silloin, kun
hän on jälleen luonanne, Hanna, teidän täytyy —"
Nuori vaimo hypähti pystyyn ikäänkuin hänen eteensä olisi astunut
valoisa olento, joka varotti häntä tähän hurmahenkeen nähden; mutta
seuraavana hetkenä tunsi hän jälleen olevansa Rassmannin vallassa.
Hän sanoi tosin: "Mutta taivaan tähden, mitä teillä on oikein
mielessänne, Gustav!" — mutta heti osasi Rassmann viedä ajatukset
eteenpäin.
"Hanna", alotti hän uudelleen, "kommunismin lakien mukaan ei teidän
tarvitse enää elää miehenne kanssa yhdessä. Tahdotteko silloin iät
kaiket käydä kuritushuonevangin rouvasta? Vilhelm on itse sanonut
minulle, ettei hän enää vapaaksi päästyään tahdo koskaan käydä
miehestänne. Ette tee mitään rikosta, vaikkakin hänestä eroatte — nyt
vasta olette sopimattomat toisillenne. — Ettekö näe joka päivä, kuinka
luonnottomat ja sietämättömät nykyiset olosuhteet ovat? Oletteko _te_
tehnyt kenellekään mitään pahaa? Oletteko _te_ vastuunalainen miehenne
teoista? Ette. Ja kuitenkin karttavat teitä kaikki, vetääntyvät pois
luotanne. Jokainen on valmis teitä loukkaamaan, sälyttämään häpeän
niskoillenne, tärvelemään perintönne, saattamaan teidät häviöön."
Tämän käsitti rouva Schorn. Hänen povessaan aaltoili, ja hän sanoi
nyreissään:
"Niin, Gustav, olette oikeassa, en ole tehnyt kenellekään mitään, mutta
minua halveksitaan, ja kaikki on mieheni syy. Mutta minä teen samoin:
vastaan halveksimalla."
Tämä oli vain hetkellistä katkeruutta; mutta kuinka Rassmann ottikaan
heti tämän nuoren rouvan mielialan täydestä! Kuinka ymmärsi hän
suloisesti imarrella, näytellä uhrautuvaisuutta, vaimon mieltä yhä
hullaannuttaa!
Mutta milloin kaupungissa puhuttiin Schornin talosta, puhuttiin siitä
kuin pahennuksen pesästä. Äidit ja isät katsoivat samalla huolissaan
ympärilleen, olivatko heidän tyttärensä saapuvilla.
"Onko sitä enää pidettävä säällisenä rouvana", sanottiin sitte, "joka
ei häpeä asua vieraan miehen kanssa saman katon alla, vaikka kaikki
tietävät että hän on naimisissa ja hänen miehensä kuritushuoneessa?"...
"Voiko sellaista vaimoa enää pitää arvossa? Voiko sellaisen olennon
kanssa enää olla tekemisissä?"... Ja sitte seurasivat vanhat
puheenparret sosialistisesta yhteiskunnasta... Niinhän oli aina, villi
avioliitto oli aina ollut sosialistin toive; tässä se taas nähtiin
selvästi j.n.e.
Niin kuluivat kaksi ensimäistä kuukautta, Schornin ollessa poissa.
Juttelu rouva Schornista ja hänen rakastajastaan, kuten Rassmannia
yleensä nimitettiin, kulki entistä uraansa, yhteyttä heidän kanssaan
vältettiin samalla tarkkuudella kuin ennenkin. Liike meni yhä enemmän
alaspäin. Rassmann koetti saada ulkona olevat saatavat perityksi niin
pian kuin mahdollista, se oli hänen pääasiallinen työskentelynsä.
Talvi oli saapunut kaikessa ankaruudessaan, ja pureva pakkanen kutsui
houkuttelevammin kuin koskaan viivähtämään kapakassa. Rassmann tunsi
eräänä päivänä vanhan kaipauksensa sinne. Hänellä ei ollut mitään
tehtävää, päivät olivat niin lyhyet, että maksoi tuskin nousta
vuoteestaan — mikä oli silloin parempaa kuin viettää iltansa kapakassa
ja pitää suurta suuta.
Nyt vasta voi agitaattori oikein lyödä täyteen rahakukkaroonsa, nyt
vasta tahtoi hän kaikille näyttää, mitä hän oikeastaan oli, ja vaikkapa
kunnialliset ihmiset kääntyivätkin hänestä pois, kuten ihmisestä, joka
petti oman ystävänsä — niin oli sentään aina elukoita, jotka kumarsivat
rahan kilinälle kuten ennenkin ja kohottivat hattuaan. Ainakaan
ravintolan isännällä ei ollut mitään syytä kieltää kunnioitustaan
vanhalta vieraaltaan, jota hänen oli kiittäminen niin monesta
kirkkaasta taalarista.
Lopulta, kun Rassmannin oli uudelleen onnistunut koota joukko
syöpäläisiä ympärilleen, istui hän juopottelemassa aamusta iltaan kuten
ennenkin.
Hannalle osasi hän selittää sellaisen elämänsä sanomalla, että hänen
täytyi koettaa houkutella vanhat liiketuttavat takaisin.
Sellainen elämä luonnollisesti maksoi rahaa! Ja liikkeen tulot
vähenivät päivästä päivään. Mutta Rassmann ei koskaan huolehtinut
huomisesta; nyt vielä vähemmin kuin ennen; Kultaisessa leijonassa kuuli
hän eräänä iltana jutun, että herra Antonius Pätzoldtilla, joka nyt oli
kokonaan vajonnut viinapulloon, olisi seuraavana päivänä ryöstö, jonka
jälkeen hänen "salonkinsa" todennäköisesti sulettaisiin.
Tämä juttu olikin totta.
Marat toisen liike oli mennyt alaspäin vielä nopeammin kuin Schornin.
Kaksi hänen entistä apulaistaan olivat sijottuneet lähistöön ja
vakavuudellaan vieneet entisen esimiehensä vieraat aivan hänen nenänsä
edestä. Hän oli alituiseen juovuksissa ja alkoi kohta riidellä
jokaisen uuden apulaisensa kanssa, niin ettei kukaan enää tahtonut
tulla hänelle työhön. Häneltä itseltään eivät kansalaiset taasen
tahtoneet palvelusta, sillä silloin olivat he vaarassa joutua jonakin
onnetonna minuuttina pienen kähertäjän uhriksi sitä enemmän, kun
tämä hirmuinen mies silloin tällöin humalapäissään päästeli suustaan
epäiltäviä sanoja, jotka puhuivat joukkotelotuksista, giljotiinista ja
vallankumouksellisista tuomioistuimista.
Niin kävi että tilavassa salongissa pistäytyi ainoastaan sattumalta
joku vieras, joka ei kuitenkaan "kuningasmielisten" mielestä "kaalia
rasvottanut".
Niin tuli sitten ratkaisu. Vuokraansa ei aviopari ollut maksanut
jo neljännesvuoteen. Kaikkialle oli heillä velkoja, leipurille,
teurastajalle, kauppiaalle, yksinpä saippuankeittäjällekin; vaikkei
oikeastaan ollutkaan mitään saippuoitavaa.
Kaikki ahdistivat, kaikki olivat jo jättäneet saamisensa
oikeudellisesti haettavaksi. Oli odotettavissa, että jonakin päivänä
ulosottomies täyttäisi samalla kertaa velvollisuutensa kaikkia
valittajia kohtaan.
Ahdingossaan pieni kähertäjä mietti omia tuumiaan samalla heittäen
tuhoavia katseita kadun ylitse Schornin taloon.
Rassmann oli jo usein ihmetellyt, että hänen entinen kapakkatoverinsa
väistyi tykkänään hänen tieltään. Agitaattori oli usein salaa toivonut
päästä Pätzoldtin kera entisiin suhteihin, ollakseen varma hänen
ystävyydestään kaikkien tapausten varalta. Mutta juoppoa tuskin enää
sai nähdäkään.
Ja kuitenkin olivat Pätzoldtin ajatukset aina Rassmannin luona, ja
ne suunnitelmat, joita hän salassa takoi, olivat kerran saattavat
agitaattorin hänen käsiinsä.
Ja tuumiaan hauteessaan haki hän vanhaan tapaansa lohdutustaan pullosta.
Niinpä niin — hänellä olikin syytä huumata omaatuntoaan. Eikö hän ollut
nähnyt, kuinka Rassmann varkauspäivänä oli hypännyt ikkunasta?
"Jos tämä porvari sen tietäisi", olisi silloin kuullut pienen
kähertäjän usein puhuvan, "mitä hän tarjoisikaan jos minä pitäisin
suuni kiinni —"
Tämä oli se Marat toisen suunnitelma. Hän oli usein ajatellut tätä
kiristyskoetta, nähdessään kuinka puotikassa pysyi yhä tyhjänä ja velat
lisääntyivät, mutta ensin tahtoi hän nähdä saiko agitaattori tosiaankin
valtikan käsiinsä.
Ja nyt oli aika tullut, nyt oli hätä kynnyksellä, nyt oli joko
taivuttava tai taituttava. Nyt sai tämä porvari vetää kassansa
esiin, kuten hän kerran oli imenyt Schornia kaikella hienostuneella
viekkaudellaan.
"Kuritushuoneeseen tulee hän sentään kyllin aikaiseen", täten koetti
herra Pätzoldt puolustaa attentaattiaan, jonka hän oikeastaan teki
Schornin omaisuutta vastaan.
Kultaisen leijonan eräässä nurkassa nähtiin pitkistä ajoista jälleen
Rassmannin ja hänen entisen ystävänsä istuvan yhdessä.
Mitä herra Antonius Pätzoldt kertoi, siitä ei ollut kellään
aavistusta, ainoastaan sen olisi saattanut huomata, että agitaattori
näytti kalpealta kuin seinä ja joka kerta, kun pieni kähertäjä oli
ampumaisillaan yli maalin, kuiskutti hänelle: "Ei niin kovaan, ei niin
kovaan. Voivathan muut kuulla kaiken. Saatte kyllä, mitä tahdotte."
Sinä iltana ei Rassmann jäänyt kauvaksi ravintolaan. Hän hiipi ulos,
aivankuin kummituksia istuisi hänen niskallaan.
Sepäs vielä puuttui, että häneltä nyt riistettäisiin ihanat päivät!
Nyt kun hän puhetaiteellaan oli saanut asiat niin pitkälle, että hänen
lemmittynsä oli taipuvainen ennen pitkää myymään talon ja tavarat,
lähteäksensä hänen kanssansa Ameriikkaan. Ja tämän kurjan kääpiön
täytyi kaikkialle tulla hänen tielleen. Mutta hänen turpansa täytyi
tukkia, sitte sai toistaiseksi olla rauhassa.
Niiden parin päivän kuluessa, jotka Pätzoldt oli agitaattorille
myöntänyt rahan hankkimista vasten, esitti myöskin Schornin liikeystävä
kolmikuukautisen viidensadan taalarin vekselinsä.
Rassmannille ei tullut tämä vekseli odottamatta, mutta hän pyysi neljän
kolmatta tunnin lykkäystä. Ne hänelle myönnettiin.
Niin paljo rahaa? Mistä ne olivat otettavat?
"Meidän täytyy ottaa kiinnityslaina taloamme vastaan, Hanna", sanoi
hän, "ja sitte koetettava myydä talo niin hyvin kuin mahdollista —"
Rouva Schorn sanoi vaan pari sanaa, käskien hänen tehdä miten hyväksi
katsoo. Hän jätti jo kotiystävälle vapaat kädet.
Niin päätettiin ottaa kiinnityslaina. Seuraavana päivänä löytyi
kaupungista rahamies, joka suostui antamaan tuhat taalaria ensimäistä
kiinnitystä vastaan.
Suuri vekseli lunastettiin, Pätzoldtin lurjus tyydytettiin.
Nyt oli jälleen elämää Marat toisen kodissa. Kuningasmielinen tuli
jälleen miehelleen hyväksi, lapset saivat leivoksia syödäkseen ja
herra Antonius Pätzoldt otti päivän kunniaksi kaksinkertaisen annoksen
kuminaviinaa.
Oi, että hänelle onnistuisi tämä ensimäinen kepposensa, sitä ei hän
ollut uskonut itsekään. Eikö tässä ollut oivallinen lähde, jota saattoi
käyttää useamminkin hyväkseen.
Herra Antonius Pätzoldt tuli pian siihen. Partaveistään tarvitsi hän
yhä vähemmän. Hän eli humussa ja sumussa.
Marat toiselta ei rahapula enää koskaan loppunut, ja aina kävi hän
Rassmannin kimppuun. Milloin vaati hän pienempiä, milloin suurempia
summia. Ja vaikkakin Rassmann raivoissaan puri huultansa — Pätzoldtin
uhkaukset saivat hänet lannistumaan ja — maksamaan edelleen.
Rassmann tunsi yhä suurempaa halua talon myymiseen, mutta niin usein
kuin Hanna suostuikin, ei löytynyt sopivaa ostajaa. Onnettomuus
kasaantui onnettomuuden päälle. Pieni Villy tuli äkki sairaaksi ja
kuoli muutaman viikon jälkeen. Tämä oli hirvein suru rouva Schornille.
Ensi kertaa pitkistä ajoista tunsi hän pienokaisen kirstun ääressä,
kuinka häneltä puuttui mies, jonka lemmikki Villy oli. Rassmann
ei huolehtinut hautajaisista, hän istui mieluummin "Kultaisessa
leijonassa".
Jättiläissuuren, uhkaavan nyrkin tavoin nousi äkkiä nuoren vaimon
mieleen ajatus, mitä hänen miehensä sanoisikaan, kun palaisi
rangaistuslaitoksesta ja näkisi miten kaikki oli mennyt alaspäin. Ja
hän — eikö hän ollut hyvällä tiellä unhottaa miehensä?
Mutta hurmahenki Rassmann seisoi jälleen hänen takanaan ja kuiskutti:
"Kuka on kaikkeen syypää? Miehenne — hän on tullut rikokselliseksi, hän
ei ole enää teidän arvoisenne."
Ja sitte ahdisti häntä hurja pelko ajatellessaan hetkeä, jona hänen
miehensä palaisi — kulmikas, mutta rehellinen Schorn, jonka sydän oli
täynnä altista rakkautta ja lapsellista uhrautuvaisuutta.
Kun hän sellaisena seisoisi hänen edessään ja sanoisi: "Hannaseni,
oletko pysynyt minulle uskollisena?" — mitä olisikaan hänellä silloin
vastattavaa? Nuori vaimo vapisi. "Mieluummin paeta maailman ääreen",
tuumi hän sitte.
Rassmannia vastaan ei hänen oma mielipiteensä enää merkinnyt mitään —
hän oli myynyt tälle sielunsa kuin paholaiselle. Agitaattori hallitsi
kuin isäntä. Samalla jatkoi hän vanhoja tapojaan, istui aamusta iltaan
kapakassa. Ja yhä oli hänellä rinnallaan verenimijänsä, herra Antonius
Pätzoldt.
Saapui päivä, jolloin täytyi ottaa toinen kiinnitys, ainoastaan
saadakseen rahaa välttämättömiin menoihin ja Marat toisen
tyydyttämiseen. Lisäksi tuli, ettei puotiin tahdottu saada luotolla
valmiita tavaroita myytäväksi, vaan entisistäkin laskuista vaativat
saamamiehet suoritusta.
Kaikilta tahoilta ahdistivat velkojat, ja oli lähellä se mahdollisuus,
että talo myytäisiin julkisella pakkohuutokaupalla, jollei viime
hetkessä saataisi ostajaa omasta alotteesta.
Rassmann ponnisteli ponnistelemistaan, hän ilmotti sanomalehdissä kerta
toisensa jälkeen — ei ilmestynyt ketään, joka olisi maksanut vaaditun
summan. Aika kului, Schornin vapautuksen päivä oli tuleva — ja yhä
olivat olot ennallaan. Rassmann selvisi enää humalastaan yhtä vähän
kuin pieni parturikaan; hän joi vain itsensä huomatakseen.
Hänen täytyi miettiä rohkeimpia suunnitelmia saadakseen käteistä rahaa;
vähitellen oli hän myynyt rouva Schornin tietämättä enimmät työkalut.
Jos hän liikutteli kapakassa suuria rahoja, kävi herra Antonius
Pätzoldt kimppuun vaatien puolet.
"Mikä on minun, on sinun", tuli nyt näiden juopporenttujen kesken
täyteen voimaan.
He jakoivat rehellisesti; mutta kuten kaksi varasta, joista toinen ei
luota toiseen.