"Ehlertiltä on varastettu", juteltiin naapuristossa muutamia minuutteja
virkamiehen saapumisen jälkeen. "Epäillään Schornia", lisättiin
puoliääneen ja epävarmasti.
"Schornia?" Se oli kuulumatonta.
"Kyllä", sanoi Ehlertin talon kolmannen kerroksen asukas kauppiaalla
kadun kulmassa. "Kyllä, olen nähnyt poliisin juuri kulkevan
isäntäni kera sinne — Schornia epäillään." — "Se on kuulemma suuri
summa", lisäsi toinen, ja "kuningasmielinen" Antonius Pätzoldtin
kuningashuoneesta, joka juuri saapui, väitti, että oli tehty oikein
murtovarkaus, hänen "rakas" miehensä oli sen sanonut, ja myöskin sen,
että Schorn oli tosiaankin varas.
Samalla loisti oikea vahingonilo pitkän, muumiomaisen olennon vetisistä
silmistä.
"Mutta minä en tahdo sanoa mitään", lisäsi hän kohta. "Oh, en minäkään
—" — "En minäkään —" kuului kuorossa, mutta se ei kuitenkaan estänyt
näitä herttaisia sieluja pistämästä päitään yhteen ja antamasta kotona
palaa päivälliskeiton pohjaan.
Mitä kaikkia juttuja taasen tuotiinkaan esiin!
Rouva Schorn, jos olisit kaiken kuullut, olisi vajonnut häpeästä maan
alle!
Schorn oli kotiin saavuttuaan mennyt suoraa päätä työpajaansa. Kello
oli tuskin kaksitoista, ja hänellä oli vielä niin paljo mitattavaa,
järjestettävää ja puuhattavaa, ettei hän voinut suoda itselleen
lyhyttäkään lepoa päivällisille asti. Hän riisui takkinsa kuten
tavallisesti ja pani sen tavalliseen paikkaansa ikkunan viereen.
Sitte meni hän hetkiseksi puotiin ja kertoi vaimolleen avaimesta, jonka
"luultiin" kadonneen, ja siitä peljästyksestä, joka hänet sen johdosta
oli vallannut.
"Ajatteles vain, Hannaseni! Pulpetissa oli rahaa ja minä olin koko ajan
yksin saapusalla. Kylmät väreet karmivat luitani ja ytimiäni. Sellainen
voi saada rehellisimmänkin epäluulon alaiseksi, mutta luojan kiitos —
kaikki on tullut jälleen kuntoon."
Ja kunnon Schorn pyyhki taskuliinallaan otsaansa, ikäänkuin sillä
olisivat vielä hikipisarat.
Sitte kysyi hän Rassmannia.
"Hän on istunut parisen tuntia ylhäällä kirjottamassa", vastasi Hanna
huolettomasti; ja nuori mestari sanoi jälleen:
"Ah — tiedän, tiedän — hänellä on tärkeää työtä. Silloin en tahdo häntä
häiritä."
Näin sanoen palasi hän työpajaansa.
Rassmann ei ollut poistunut huoneestaan sen jälkeen kuin oli sinne
hiipinyt. Mitä hän tällaikaa teki, ei hän tiennyt itsekään.
Jokainoa minuutti meni hän ikkunan luo ja silmäili työpajaan, voisiko
hän jo nähdä Schornia. Ja jokainen silmänräpäys oli hänelle pitkä kuin
iankaikkisuus.
Hän oli luullut helpommaksi näytellä tätä levollisuutta kuin se
todellisuudessa oli. Joka kerta, kun hän kuuli alhaalta liikettä tai
askeleita, vävähti hän ja värisi. Pelko, sietämätön pelko lamautti
hänen jäseniään. Jos hänet _kuitenkin_ oli nähty, jos oli huomattu
hänen hyppäävän ikkunasta, jos Schorn ei olisi ollutkaan poissa
huoneesta vaan jonkin huonekalun taakse piiloutuneena olisi katsellut
hänen kurjaa tekoaan, jos — Rassmann ei tiennyt, mitä kaikkea hän
ajatteli. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän roistomaisesti
aikoessaan päästä ympäristönsä omistajaksi oli kokonaan unhottanut
Samuel Hirschin uhkauksen.
Hän tulisi kahden aikaan esittämään vekselin Schornille, itselleen.
Tuhattulimainen! Se oli tuhoova pyyhkäys laskujen ylitse! Toveri
saattaisi olla ensimäinen epäilemään kotiystäväänsä! Jos hänet olisi
vielä nähty Ehlertin talossa, silloin kohtaisivat pahan ilman linnut
toisensa, ja hänen toiveensa vaimoon ja taloon nähden olisivat lopussa.
"Retkaleesta" olisi silloin tullut rikoksellinen.
Rassmannista oli kuin huoneen katto vierisi hänen päänsä ylitse hänet
musertaakseen; hänestä oli kuin ilma äkkiä kuumentuisi ja vaikeuttaisi
hänen hengityksensä, kuin täytyisi hänen huudahtaa raivosta, vihasta
ja pelosta. Hän toivoi olevansa sadan peninkulman päässä, yhden ainoan
minuutin vuoksi, joka toisi hänelle varmuuden.
Silloin kuuli hän Schornin tulevan. Hän sen täytyi olla, hänen
askeleensa ne olivat. Hän meni työpajaansa ja kuului sieltä kohta
palaavan puotiin.
Etuhuoneesta veivät portaat suoraan puodin viereiseen huoneeseen.
Rassmann meni sinne ja kuuli, kuinka Schorn kertoi vaimolleen jutun
kadonneesta avaimesta ja että "kaikki oli jälleen kunnossa".
Nämä sanat tuntuivat hänestä epäselviltä. Mutta hän tuumi itsekseen,
ettei varkautta oltu vielä keksitty, sillä Schorn ei tiennyt siitä
mitään, ainoastaan, että avaimen otaksuttiin kadonneen.
Sitte kuuli hän, kuinka toveri kysyi häntä ja puhui hänestä yhtä
viattomasti kuin ennenkin. Tämä oli nyt sentään jonkinlainen lohdutus
hänelle ja vahvisti ehdottomasti hänen rohkeuttaan. Mutta Ehlert ei
ollut voinut huomata varkautta, koska, kuten Schorn tuumi, kaikki oli
kunnossa. Mutta olkoonpa — hän saattoi malttaa mielensä ja — miettiä
edelleen.
Niin kului tunti, silloin kuuli agitaattori toistamiseen askeleita
eteisessä. Jälleen hiipi hän portaihin. Kauppias kysyi rouva Schornilta
hänen miestään. "Hän on työpajassaan, herra Ehlert", vastasi tämä;
sitte tervehti hän huolettomalla äänellä:
"Ah — hyvää päivää, herra komissarius, mikä suuri kunnia. Näkeekö
teidät kerran —"
Mutta Rassmann vapisi kuumeisesti; hän tiesi, että nyt tuli ratkaisu,
sillä Ehlert oli tullut poliisin kera.
"Pois!" Hän ei tahtonut kuulla enempää. Arasti hiipi hän takaisin
huoneeseensa. Hän sulki ikkunan, istuutui pöydän ääreen ja tukki
korviaan. Ei, ei, hän ei tahtonut kuulla mitään.
Oli kulunut parisen minuuttia, kun hän kuuli alhaalta vihlaisevan
huudon, jollaisen täytyy päästää sen, joka ei löydä sanoja häntä
kohdanneen iskun johdosta, mutta jonka täytyi kuitenkin ahdistetusta
rinnastaan päästää jokin ääni.
Silloin kaikui kuin puoleksi rukoileva avunhuuto hänelle:
"Gustav, Gustav, missä olet. Kuules toki! Minä muka olen varas. Gustav,
Gustav!"
Rassmann avasi jälleen ikkunan. Uteliaisuus kuulla omaa häpeäänsä
pakotti hänet ottamaan selvää tekonsa seurauksista.
Niin hänen nojatessaan ikkunasta ulos, valtasi hänen pirullinen
levollisuus. Schornin ensimäinen tuskanhuuto oli ohitse: sekuntti, jota
ajatellessaan hän oli vavissut. Ja talo ei ollut horjahtanut, se seisoi
vielä vanhalla paikallaan.
Toistamiseen kuuli Rassmann Schornin huutavan kuten mielipuolen:
"Gustav, Gustav, missä olet?! — Minä muka olen varas!"
Silloin temmattiin ovi auki hänen takanaan; Hanna syöksähti sisään
kalman kalpeana ja huusi:
"Gustav, Jumalan tähden, tule alas, Vilhelmiä epäillään, että hän olisi
Ehlertillä varastanut — tulkaa minua auttamaan. En tiedä, mitä minun
on tehtävä. Luulen, että hän tulee mielipuoleksi tai tapahtuu jokin
onnettomuus!"
Ei, hän ei ollut huono, tämä kaunis rouva Schorn. Hänen itkusta
punertuneet silmänsä, todellinen tuska, joka muutamissa minuuteissa oli
vääristänyt hänen piirteensä, hänen solakan vartalonsa vapiseminen,
itse kädetkin, jotka olivat ristiytyneet kuin rukoukseen — kaikki puhui
hänen puhtaudestaan.
Rassmannista oli hän niin hurmaavan kaunis. Ja Rassmann osasi mainiosti
teeskennellä.
"M—itä, mitä on tapahtunut?"
"Taivaan tähden, tulkaa!"
Hanna tarttui Rassmannin käsivarteen, ikäänkuin tahtoisi vetää
kotiystävän pois.
He menivät alas, suuri toveri tuntien, että nyt riippui koko hänen
elämän onnensa hänen levollisuudestaan.
Takahuoneessa nojasi Schorn kalpeana seinään, puoleksi murtuneena,
kuten ruoko, johon äkillinen myrskyn puuska on sattunut.
Schorn, kovan työn mies, joka oli aina ollut sama eikä koskaan
menettänyt levollisuuttaan, oli sinä hetkenä, jona hänen kunniaansa
rohettiin epäillä, tullut heikoksi kuin lapsi.