Mutta ei, ei! Ja kuitenkin, miksi oli hän ollut niin rauhaton, miksi
soperrellut! Kenties hetkellinen hairahdus, hurmahenki, joka oli hänet
häikäissyt —
Ehlertin mieleen tunkeutui paha ajatus toisensa jälkeen, ja kaikki
olivat omiaan vahvistamaan epäluuloa Schornia kohtaan. Mutta ennenkuin
Ehlert maineeltaan moitteetonta miestä syytti halvasta teosta, tahtoi
hän päästä varmuuteen. Siihen oli hän velvollinen Schornin kunniaa ja
omaansakin kohtaan.
Hänen vielä koettaessaan kaikessa tyyneydessä harkita asiaa, astui
nuori mestari sisään, takki vedettynä ylleen esiliinan päälle, saha
kainalossa, muut työkalut kädessään. Hän oli lopettanut työnsä ja oli
menossa kotiinsa.
Ehlert oli kuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.
"Onko työnne jo valmis, herra Schorn?" kysyi hän viattomasti.
Nuori mestari vastasi myöntäen. Samassa hän näki avatun pulpetin
ja kauppiaan rauhallisen ilmeen ja ajatteli itsekseen: Kaikki on
oikein, hän on kadottanut avaimen eikä soisi kernaasti, että hänen
laiminlyöntiinsä palataan.
Ja heti muuttui Schornin kasvojen ilme.
Innoissaan sanoakseen jotakin alkoi hän puhua korjaustyöstä ja kertoi
siitä seikkaperäisesti.
Ehlert tuskin kuunteli. Jollei Schorn olisi ollut niin yksinkertaisen
luottava, olisi hänen täytynyt huomata siitä tavasta, jolla kauppias
heitti tuontuostakin väliin "jaa, jaa" — "hyvä, hyvä", — kuinka
kiusallinen tämä selitys tänään oli miehelle, joka istui hänen edessään.
Schorn lähti. Kadulla vihelteli hän hiljaa yksikseen, tietämättä mitä.
Hän oli nähnyt kaiken olevan kunnossa, Ehlertin kuullut puhuvan vanhaan
liikemiehen tapaansa — hän saattoi siis olla taasen vanha tyytyväinen,
onnellinen Schorn.
Mutta Ehlert tiesi mestarin poistuttua vähemmän kuin ennen.
Niin rauhallisesti kuin Schorn juuri oli hänelle puhunut, ei voinut
esiintyä kukaan ihminen, joka puoli tuntia sitte oli samassa huoneessa
tehnyt varkauden ja mahdollisesti kantoi vielä varastettua tavaraa
taskussaan.
Ja juuri Schorn, joka ei koskaan voinut teeskennellä, vaan aina puhui
kuten ajatteli ja tunsi!
Mutta selitys täytyi hänen saada sentään. Hänen velvollisuutensa oli
ilmottaa heti poliisille.
Ehlert sulki heti liikehuoneustonsa ja läksi taipaleelle.
Poliisihuoneuston lähellä kohtasi hän Schornin kunnianarvoisan
kilpailijan, joka samoin teki työtä Ehlertille.
Tällä kelpo miehellä oli heti valmiina sangen merkillinen uutinen.
Se tosin ei häneen kuulunut, mutta mielelläänhän siitä puhui.
"Äskettäin oli Schorn luonani ja tahtoi lainata minulta kuusisataa
taalaria. Sellaista ei ole vielä tapahtunut. Asia näytti olevan
hänelle kiireinen. Valitettavasti en voinut niitä hänelle antaa. Hän
meni silloin X:n luo, alhaalla Pitkäkadulla, mutta tällä oli joutavaa
ainoastaan viisisataa taalaria, vaikkakin Schorn sanoi tarvitsevansa
tärkeään asiaan juuri kuusisataa. Tiedättekö jo siitä, herra Ehlert?
Ei kuulu tosin minulle, mutta omituinen asia on. Kaupungilla puhutaan
niin paljo. — Hänen liiketoverinsa, tuo Rassmann, josta ei tule hullua
viisaammaksi, lienee tehnyt vekselivelkoja, ja niihin sanotaan Schornin
tarvinneen rahaa. Yleensä yhteiselämä nyt tässä perheessä — ja vaimo —
kevytmielinen talous —"
Rehellinen poroporvari oli juuri päässyt puheen vauhtiin, ja kun oli
niin hyvä kävellä ja puhua Ehlertin rinnalla, ei hän pannut vakan alle
sitä kynttilää, jolla viime aikoina oli totuttu Schornin avioparin ja
"toverin" elämää valaisemaan.
"Kuten sanottu, oikea sosialidemokraattinen talous, kommunistinen
valtio pienoismuodossa, herra Ehlert." Täten päätti rakastettava
pikkuporvari, jättäen huonekalukauppiaan asiaksi muodostaa
haahmotelluista ulkopiirteistä täydellinen, valmis kuva.
Ehlert, joka oli sivistynyt mies ja liikkunut paljo suuremmissa
kaupungeissa paremmissa seurapiireissä, tunsi kyllä ne huhut, jotka
Schornin perheestä kiertelivät; mutta hän arvosteli niitä toisin kuin
tämä ammattipuhuja. Hän ei kuulunut niihin miehiin, jotka huolehtivat
enemmän muiden asioista kuin omistaan. Siitä syystä oli Schorn hänestä
yhä sama ahkera, rehellinen työmies, jolle ammattinsa oli kaikkea muuta
korkeammalla.
Mutta se, mitä hän juuri oli kuullut, pani hänet ajattelemaan.
Schornilla oli vekseli maksettavana. Hän tahtoi saada kuusisataa,
mutta sai ainoastaan viisi? Jos häneltä puuttui juuri sata taalaria
velkamiehensä tyydyttämiseksi, jos hän ei niitä mistään voinut saada ja
epätoivon ajamana —?
Ehlert ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. "Ei, ei, — silloin
olisi hän tullut minun luokseni ja sanonut vapaasti ja suoraan: herra
Ehlert, tarvitsen sata taalaria — ja minä olisin antanut ne heti
hänelle. Schornin täytyi se tietää", tuumi hän yksikseen.
Hän ei voinut selittää, miksi vanha epäluulo palasi yhä uudestaan.
Poliisikonttorissa ilmotti hän varkauden.
Muuan virkamies seurasi häntä heti paikalle. Tutkittiin, kerrottiin,
kuulusteltiin muilta talon asukkailta, olivatko he nähneet ketään,
johon epäluulot saattoivat kohdistua, ja yhä palattiin Schorniin.
Poliisivirkamies oli tämän syyttömyydestä yhtä vakuutettu kuin Ehlert,
mutta laki vaati. Täytyi kuulustella, toimeenpanna tarpeellisia
tutkimuksia, mahdollisesti pitää kotitarkastus nuoren mestarin luona.
Herra Ehlertistä, joka monet vuodet oli Schornin kanssa ollut
liikesuhteissa, oli se pöyristävää, sillä hän asettui tämän asemaan,
mutta kuitenkin, kuitenkin —!
Ikuinen epäluottamus! Eikö Schorn ollut ihminen kuten kaikki muutkin?
Eikö hän voinut rikkoa kuten hänen rakkaat lähimmäisensäkin?
Ehlert sopi virkamiehen kanssa, että Schornia kohdeltaisiin
ystävällisesti. Mutta heidän kulkiessaan katua Schornin taloa kohden,
tuntui heistä molemmista kuin eivät olisi koskaan tehneet vaikeampaa
vierailua.