Kolmas päivä Rosan lähdön jälkeen oli tärkeä päivä, sillä silloin
lankesi Samuel Hirschille tunnustettu vekseli.
Aamulla ennen yhdeksää oli Rassmann jo kauppiaan puodissa, toivoen sata
taalaria maksettuaan saavansa antaa uuden vekselin velan jäännöstä
vastaan. Tällä kertaa naurahti herra Hirsch niin äkkiä ja ääneen, että
agitaattori hetkiseksi vaaleni.
Sitte työnsi rehellinen rahamies rahat hänelle takaisin ja sanoi:
"Älkää vaivautuko suotta. Koska olette minulle tuttu, annan teille
aikaa kello kahteen iltapäivällä. Jollette silloin ole vekseliä
lunastanut, täytyy minun, käydä herra Schornin luona. Tarvitsen rahaa
enkä tiedä kuinka liiketoverinne laita on. Hänhän tahtoi äskettäin
eräältä kilpailijaltaan lainata kuusisataa taalaria, se panee
ajattelemaan —"
Rassmann pyysi, rukoili kuten viime kerrallakin, mutta turhaan — Samuel
Hirsch pysyi kivikovana.
Niin kuumeisen kiihottunut ei agitaattori ollut vielä kuunaan ollut
kuin rientäessään katuja pitkin. Hän vapisi jo ajatellessaankin
paljastusta Schornin edessä. Kun tämä mies vain sai tietää, että häntä
petettiin, silloin oli ystävyys ainaiseksi lopussa.
Mitä tehdä? Rahaa oli nuorella mestarilla aina kassassaan, joskaan
ei paljoa. Kenties se riitti. Oliko hänelle uudelleen valehdeltava,
sanottava, että oli juuri saapunut sähkösanoma, että hänen oli
lähdettävä jo kahden junalla Dingskirchiin vaaliagitatsioonia
järjestämään ja että hän vielä tarvitsi suuremman summan?
Varmaan, se oli ainoa keino!
Rassmann ei ajatellut, että hän siten joutui pulmasta toiseen. Hirschin
tyydyttäminen, se yksin oli kannustin, joka häntä pakotti nopeaan
toimintaan.
Hän näytti perin hämmentyneeltä kotiin saapuessaan. Schorn ei ollut
työpajassaan. Hänen ammattinsa oli hänet vaatinut toiselle puolelle
katua pääkundinsa, huonekalukauppias Ehlertin luo tekemään muutamia
korjauksia varastohuoneessa. Rassmann ei vitkastellut hetkeäkään, eihän
hänellä ollutkaan aikaa hukata. Hänen täytyi puhutella toveria heti
paikalla. Hän meni sinne.
Ehlert ei ollut nainut ja hoiti liikettään yksin. Rassmann asioi usein
hänen luonaan ja tunsi tarkoin talon.
Agitaattori astui eteisestä konttooriin. Ketään ei ollut saapuvilla.
Tämän huoneen vieressä oli varastohuone. Lasiovi, joka sinne vei, oli
raollaan. Sen takana täytyi Schornin olla työssä. Rassmann vilkasi
ruudun lävitse; hän ei nähnyt niin ristisielua. Kun hän umpimähkään
tuli vilkaisseeksi sivuun päin, sattui hän näkemään, että avain oli
pulpetin laatikon suulla.
Hän tiesi, että Ehlertillä oli tavallisesti siellä sisällä
joltisestikin rahaa. Hänen läsnäollessaan oli kauppias sieltä kerran
ottanut setelit, joilla maksoi Schornin laskun.
Rassmannin päähän pälkähti pirullinen ajatus.
Mitähän, jos hän tosiaankin löytäisi rahaa pulpetin laatikosta? Silloin
ei hän tarvinnut uudelleen kietoutua vaaralliseen valheverkkoon, jossa
mahdollisesti taittaisi niskansa.
Huimaavalla nopeudella pälkähti tämä hänen päähänsä.
Hän silmäsi ympärilleen — hän oli ypöyksin.
Ikäänkuin paholainen seisoisi hänen takanaan, ajaen häntä eteenpäin —
niin riensi hän ikkunan luo. Silmäys pihalle riitti, että hän tiesi sen
olevan typötyhjän.
Äly oli Rassmannin jättänyt. Seuraavassa hengenvedossa oli hän
vääntänyt avainta ja avannut pulpetin. Kuin kuumeessa leimahtivat hänen
silmänsä, sillä hänen edessään oli kassalaatikko, jossa oli nippu
seteleitä ja muutamia metallirahoja. Kiihtymyksestä vavisten tarttui
hänen kätensä seteleihin.
Miltei mielettömällä kiireellä kääräsi hän setelit sanomalehden
kappaleeseen ja puristi kätensä yhteen, ikäänkuin saalis olisi
toistaiseksi niiden välissä varmimmassa tallessa. Hän laski pulpetin
kannen alas, väänsi avainta ja vetäsi sen pois.
Samassa kuuli hän ulkoa avoimesta ikkunasta Ehlertin äänen tervehtivän
jotakin. Rassmannin valtasi hirveä pelko. Yhtä pian kuin hänen päähänsä
oli pälkähtänyt varkauden ajatus, yhtä pian selvisi hänelle sen
rikollisuus ja hän pelkäsi paljastusta.
"Pois, pois!" huusi ääni hänen sisimmässään.
Hän avasi lasioven, astui varastohuoneeseen eikä nähnyt Schornia
vieläkään. Kuitenkaan ei tämän työ vielä voinut olla lopussa, sillä
hänen takkinsa, tuttu työtakkinsa riippui tuolin selustalla.
Rassmann kuuli nyt, kuinka eteisestä konttoriin vievä ovi avattiin.
Ehlert tietenkin astui sisään. Ja yhä hirveämmäksi tuli hänen pelkonsa.
Hiki helmeili jo hänen otsallaan. Oikealla oli muuan ikkuna auki, se
antoi pihalle; sinne täytyi hänen mennä.
Varastettu omaisuus poltti kuin tuli hänen kättänsä. Hän tahtoi heittää
nipun pois, sinne, missä seisoi, erään kaapin taa piiloutuneena, aivan
edessään tuoli, jonka selustalla Schornin takki riippui.
Hänet valtasi silloin toinen helvetillinen ajatus, pirullisin, mikä
konsanaan on ihmisen päähän pälkähtänyt.
Jos Schornia pidettäisiin varkaana, jos vaimo ja talo jäisivät ilman
vartijaa? Jos hän —
Rassmannin käsi seteleineen ojentui vielä kerran ja kaivautui Schornin
rintataskuun.
Sitte kumartui hän ikkunankarmin ylitse ja heilahdutti itsensä ulos.
Kukaan ei häntä nähnyt. Hän uskoi ainakin niin. Ja kuitenkin oli
viereisestä pihasta hänet nähnyt joku, joka ei sillä hetkellä voinut
agitaattorin kummallista käyttäymistä ymmärtää. Tämä oli herra Antonius
Pätzoldt. —
Rassmann oli jälleen kadulla. Ensin tuntui hänestä kuin hänen täytyisi
juosta paikalta kuten tavallisen varkaan, jolla ovat takaa-ajajat
kintereillä; mutta sitten rauhottui hän jälleen.
Oliko hän sitte yleensä mikään varas? Oliko hänellä mitään varastettua
tavaraa? Ei — niiden täytyy löytyä Schornilta. Mutta omatunto,
omatunto! — "Viisi siitä!" tuumi hän sisimmässään. "Se on tapahtunut
eikä sitä voi muuttaa. On oltava levollinen, se on pääasia. Miksi
täytyikään hänellä, Schornilla, olla enempi kuin minulla? Miksi täytyi
hänen itsensä kiinnittää huomiotani siihen, ettei kellään ihmisellä ole
oikeutta ylellisyyteen, kun toiselta puuttui välttämättöminkin? Miksi
täytyi juuri _hänellä_ olla vaimo, joka sopii minulle paremmin kuin
hänelle? Nyt on oltava levollinen — välinpitämätön, jottei kenessäkään
herää epäluuloja, ennakoita, ja lopulta on sinun, mikä oli hänen!"
Mutta mihin oli hänen nyt mentävä? Jäisikö hän pariksi tunniksi
kokonaan pois talosta, antaakseen lähimpäin tapausten tapahtua selkänsä
takana? Ei, se ei ollut viisasta. Hänen piti mennä kotiin niin
huomaamatta kuin mahdollista ja olla olevinaan mitään aavistamatta.
Ja kuitenkin vapisi agitaattori ajatellessaan _yhtä_ hetkeä, jona
Schornia täydyttiin epäillä varkaudesta. Kunpa se hetki olisi ollut
ohitse — olisi hän antanut kymmenen vuotta elämästään.
Ajatellessaan käveli hän verkalleen katua vasemmalle, Se päättyi parin
talon takana Schornin talosta. Siellä alkoi eräänlainen puutarhamaa.
Schornin puutarha ulottui erääseen peltoon kiinni. Viimeksi mainitusta
saattoi helposti päästä puutarhaan nousemalla matalan aidan ylitse.
Rassmann astuskeli ympärilleen katselematta ajotien ylitse — kädet
seläntakana, aivan kuin ihminen, jolla ei ole mitään kiirettä. Mutta
hänen levollisuutensa oli hirvittävä.
Hän kulki talojen ympäri, kulki maa-alueen ylitse ja heitti siellä
avaimen pois. Sitte kulki hän pitkin lauta-aidan vartta ja oli Schornin
puutarhan vieressä. Ainoalla ponnahduksella oli hän aidan ylitse —
hän ei nähnyt ketään, ei rouva Schorniakaan, joka kai oli puodissa.
Hän kuuli kisällien viheltelyn, laulun ja työtouhun, mutta kukaan ei
pannut häntä merkille. Hän oli eteisessä. Hän kulki hiljaa portaita
ylös ja oli taas huoneessaan. Hän riisui takkinsa, saappaansa, pani
tohvelit jalkaansa, pisti piippuun ja istuutui työpöytänsä ääreen, jota
peittivät kaikenlaiset paperit, Hän alkoi selailla ja kirjottaa ja oli
joka hetki valmis näyttämään siltä kuin ei olisi tunnin aikaan ollut
poissa tältä paikalta.
Parin minuutin kuluttua astui nuori mestarinrouva koputtamatta sisään.
Hän pelästyi.
"Luulin, ettette olisi lainkaan täällä, Gustav" — sanoi hän. "Aioin
juuri siistiä huoneessa."
Rassmann oli olevinaan mitä levollisin.
"Missäs sitte — en ole vielä ollut poissa lainkaan, Hanna", vastasi
hän; mutta hän ei hypähtänyt pystyyn, kuten ennen, osottaakseen
rouvalle rakastavaisuuttaan.
Hanna pani sen kyllä merkille, hän tahtoi tehdä jonkun huomautuksen,
mutta samalla aukeni alhaalla puodin ovi.
"Tuo ikuinen soiminen", sanoi hän miltei ynseästi. Samalla katosi hän.