Sadetta seuraa päiväpaiste, se on tunnettu; mutta kansa sanoo vielä,
että jokaisen onnellisen hetken elämässä kostavat katkerasti seuraavat.
Rassmann eli joka tapauksessa mielestään onnellisen hetken, kun hän
muutamia minuutteja myöhemmin meni vielä kerran kapakkaan torin
varrella, ottaakseen iltanaukun.
Hänen ajatuksensa olivat vielä Rosan luona, tämän kavalan käärmeen.
Mutta kun hän oli tyhjentänyt toisen lasin ja tilannut kolmannen,
oli hän jo unhottanut kapakkalaulajattaren ivalliset jäähyväiset ja
mitättömän puijauksen. Agitaattori voi paremmin kuin konsanaan.
Nyt oli ainaiseksi poissa naikkonen, jonka juorukieltä hän pelkäsi —
se oli toki jotakin! Hän oli toivonsa mukaan voittanut kaupassa sata
taalaria. Kaikki meni hänen tahtonsa mukaan.
Nyt oli saatava Samuel Hirschin kanssa jokin sovinto aikaan, silloin
olivat vanhat jälet jälleen tasotetut. Hän saattoi omistaa itsensä
kokonaan toverinsa rouvalle.
Mutta keksitty juttu valtiopäiväehdokkuudesta Dingskirchissä? No —
tottapahan löytyisi keino. Voisihan hätätilassa mainita jonkun etevän
puolueenjäsenen, jonka vaali oli sillä hetkellä huomattu suotavammaksi.
Ensin täytyi odottaa vaalikomitean enempiä toimenpiteitä, ennenkuin
itse ryhtyi toimintaan. Siten kului pari sen päivää, ja mitä kaikkea
niiden kuluessa ehtiikään miettiä!
Rassmann, kuten muutkin hyvänpäivän ihmiset, ei ajatellut seuraavaa
päivää. Ja miksi olisikaan? Schornin kallionluja luottamus ja hänen
herkkäuskoisuutensa tuuditti hänet yhä suurempaan varmuuteen. Nuori
mestari ei seuraavana päivänä katsonut lainkaan maksavan vaivaa kysyä,
oliko hänen ystävänsä jo rahat lähettänyt.
Sehän oli niin varmaa kuin kaksi kertaa kaksi oli neljä. Olihan hän
kuullut, kun Rassmann edellisenä iltana sanoi: "Menen postiin, Vilhelm,
rahoja lähettämään."
"Hyvä, hyvä, Gustav", oli toveri vastannut. "Tee se". Silloin oli
agitaattori lisännyt, että hän kai viipyisi myöhempään, sillä hän
aikoi taas kerran käydä "klubin" jäseniä tervehtimässä, ilmottaakseen
heillekin iloisen uutisen.
Seuraavina päivinä näytti suuri toveri siltä kuin hänen päänsä olisi
täynnä yksistään vaalijuttuja. Schorn näki häntä vähän ja luuli hänen
istuvan huoneessaan kirjotellen ja tutkien puoluesuhteita.
Mutta Rassmannilla oli syynsä pysytteleidä ylhäällä. Rouva Schorn istui
etuhuoneessa käsitöineen. Rassmann oli siellä hänen läheisyydessään ja
saattoi ilmestyä, milloin hän vain äännähti.
Ja silloin kuului aina: "Gustav" — "Hanna" — "rakas ystävä" — "rakas
ystävätär". — Puristettiin toistensa käsiä, naurettiin, laskettiin
leikkiä kuten aina, ja Rassmann koetti lähentelemisessään mennä niin
pitkälle kuin mahdollista.
Kun rouva Schorn yritti närkästyä, silloin tulivat esiin painavat
sanat vapaasta rakkaudesta ja innokkaana sosialistina kumartui Hanna
kommunismin lakien edessä ja ajatteli yksikseen: "Oh, sehän on vain
pelkkää ystävän leikkiä".
Ja hän sieti agitaattorin lähentelyä, kuunteli sävyisästi tämän
kaksimielisiä viekotteluja, ja mieletön huumaus, joka häntä piti
lumoissaan, hämmensi hänen mieltään yhä enemmän.
Kun he kuulivat Schornin raskaat askeleet portaissa, silloin kummasteli
nuori vaimo, että Rassmann lakkasi tunkeilevaisuudestaan. Hänestä olisi
ollut luonnollista, jos kotiystävä olisi jatkanut samoin hänen miehensä
läsnäollessakin.
Niin pitkälle oli jo jouduttu!
Mutta Rassmann ajatteli Schornin sanoja: "Asia näyttää läheltä
katsottuna toiselta kuin jos sitä kantaa vain ajatuksissaan." — —
Kun agitaattori sitte näki ystävänsä kulmikkaan muodon pistävän esiin
häiriten heidän rauhaansa, ikuinen hyväntahtoinen hymy huulillaan,
silloin heräsivät yhtäkkiä vanhat mustat ajatukset. Hän toivoi edessään
olevan miehen olevan siellä, jossa hän olisi ainaiseksi erotettu tästä
talosta, jotta _hän_, Rassmann, yksin voisi iloita sen omistamisesta.
"Omaisuus on varkautta." Tämä kommunistinen lause hänen mielestään
oikeutti hänet siten ajattelemaan.