Kotiin saavuttuaan, oli siellä hänelle toinen kirje Rosalta.
Rassmann luuli rivien välissä huomaavansa eräänlaista ivaa, kun hän
luki: Voisi olla mahdollista, ettei hän olisi ensi kirjettä oikein
käsittänyt tai unhottaisi pian sen sisällön, ja siksi piti kirjottaja
tarpeellisena ilahduttaa häntä vielä toisella. Sitä paitsi tahtoi
laulajatar samalla ilmottaa, että hän eilisestä lähtien tiesi myös
"jutun Samuel Hirschille tunnustetuista vekseleistä". Hänelle,
Rassmannille, ei kai olisi mieleen, jos "eräät" ihmiset saisivat
niistä tietää j.n.e. Lopuksi lisäsi Rosa vielä kerran, että jollei
hän neljännen päivän aamuun mennessä saanut viittä sataa taalaria,
kävisi hän "vanhasta ystävyydestä" Rassmannin luona. Hän toivoi samalla
saavansa oppia tuntemaan "kauniin rouvan", jutellakseen hetkisen hänen
kanssansa.
Rassmann tiesi liiankin hyvin, mitä Rosa tällä "juttelemisella"
tarkotti.
Varmaan oli Pätzoldt, mokomakin hulttio, tuolle siistille tytölle
selittänyt hiuskarvalleen kuinka hän, Rassmann, koetti pettää Schornia.
Eikä hän voinut tallata noita molempia vampyyreja jalkojensa alle.
Agitaattori oli sellaisessa mielentilassa, jolloin ajatus ajaa toista,
etsien jotakin keinoa sietämättömästä tilasta päästäkseen. "Rahaa,
rahaa!" kajahti tuhansin kerroin uudestaan hänen korvissaan.
Jottei mitään jättäisi koettamatta, tahtoi hän vielä kerran puhua
persoonallisesti Rosan kera. Hän toivoi, että hänen läheisyytensä
herättäisi tytössä vanhoja parempia tunteita. Mutta hän pettyi.
Laulajatar oli mahtanut huomata hänen tulonsa, sillä miten kovasti hän
koputtikin, ei ovi auvennut. Lopulta pelkäsi hän herättävänsä naapurien
huomiota ja poistui.
Uusin juoni täytyi tosiaankin panna käytäntöön, täytyi uudelleen käydä
Schornin rahakassan kimppuun saadakseen varoja suuren, ylevän aatteen
kustannuksiin, joihin Schorn oli valmis kaikkensa uhraamaan.
Rassmann mietti puolen tuntia, silloin oli hän pirunjuonistaan punonut
suunnitelman, joka voitti koko hänen entisen "nerokkaisuutensa".
Hän otti aukileikatun, vielä puhtaalta näyttävän kuoren kirjeestä,
jonka hän muutamia päiviä sitte oli saanut eräästä pikkukaupungista
samanmieliseltä toveriltaan, laittoi väärän kirjeen, jonka käsialan hän
ymmärsi muovata samannäköiseksi kuin osote kuoressa, ja "uusi kepponen"
oli valmis toteutettavaksi.
Schorn oli aamupäivällä aivan yksin työpajassaan, kun suuri toveri
äkkiä iloisesti liikutettuna, kirje kädessään, astui hänen luoksensa ja
sanoi:
"Vilhelm, Vilhelm, millainen onni minua on potkaissut! Minut valitaan
valtiopäiville!"
Schorn katsoi suurin silmin, sitte kysyi hän ilosta miltei
tukehtumaisillaan:
"Onko se todellakin totta, Gustav? Ei, sinä lasket leikkiä."
"Kyllä, totta se on. Minäkin luulin ensin uneksivani, mutta täällä
on kirjotettu mustaa Valkoselle. Dingskirchissä tapahtuu täytevaali.
Vaalikomitea on minut yksimielisesti valinnut ehdokkaaksi ja kysyy nyt
— luonnollisesti vain muodon vuoksi — suostunko minä. Tietysti en tuumi
hetkistäkään. Toiveet ovat nyt sosialistilla paremmat kuin milloinkaan.
Ei ole kysymystäkään, etten pääsisi lävitse. Dingskirchissä ovat
etupäässä vanhoilliset ja sosialistit vastatusten. Edellisessä vaalissa
voittivat edelliset ainoastaan 200 äänen enemmistöllä. Nykyisen
mielialan vallitessa menettävät he vähintään puolet äänistään, jotka
tulevat minun hyväkseni. Mutta nyt täytyisi ahkerasti agiteerata ja
siihen tarvitaan rahaa. Siitä kirjottaa komiteakin. Tarvittaisiin
vielä vähintään viisisataa taalaria, jotta asian saisi hyvään käyntiin
ja minun valintani varmaksi. He kysyvät, eikö minulla kenties olisi
apulähteitä tiedossani. Mutta lue toki itse. Oi, tämä on kaunein päivä
elämässäni. Jos tosiaankin läpäisisin vaalissa, olisi se ihanaa.
Silloin olisin vasta oikealla paikallani ja voisin edustaa oikeutta
maailman edessä. Oi kuinka silloin vaikuttaisinkaan puolueemme hyväksi!"
Hän näytti aivan pursuvan onnesta ja autuudesta, kun hän ojensi
Schornille kirjeen, mutta piti kuoren tarkotuksella kädessään.
Sitte harppaili hän pitkin askelin huoneessa edestakaisin ikäänkuin ei
voisi vieläkään käsittää tätä äkillistä yllätystä ja täytyisi antaa
kiihtymyksensä kuohua loppuun.
Schorn silmäili nopeasti kirjeen lävitse, ja samalla saattoi huomata,
kuinka rivi riviltä hänen kasvonsa kirkastuivat ja ilmaisivat iloisinta
osanottoa. Samalla nyökäytti hän tuontuostakin päätänsä, ikäänkuin
tahtoisi jokaisen sanan vahvistaa.
"Helkkarissa", sanoi hän sitte äkkiä ojentaen Rassmannille kätensä.
"Onnittelen sydämeni pohjasta, Gustav. Valtiopäivämiehen valtuudet, ne
ovat sinulta vielä puuttuneet. Sinä olet mies aivan sitä varten. Sinun
täytyy heti kirjottaa, että otat ehdokkuuden vastaan. Heti paikalla!"
"Tänään on minulla juhlapäivä kuten sinullakin, en liikautakaan enää
höylää. Tietääkö Hanna siitä mitään?" lisäsi hän kysyen.
Rassmann kielsi ja sanoi:
"On parempi, ettemme sano hänelle siitä vielä mitään, hän vainuaa
kaikkialta vaaraa meille."
"Olet oikeassa", myönsi Schorn. "Hän saa sen kyllä tietää aikanaan. —
Mutta sinähän näytät yhtäkkiä aivan murheelliselta —"
Rassmann näytti tosiaankin murheelliselta, aivan kuin näyttelijä, joka
voi minuutissa muuttaa kasvojensa ilmeet, samalla kuitenkaan mitään
tuntematta.
"Mutta olen jälleen jättänyt kaiken toivon", sanoi hän huolissaan.
"Ei, ei — siitä ei tule mitään. Tiedän mitä salainen agitatsioni
nykyään maksaa. Olethan itse lukenut: vähintään viisisataa taalaria
ovat välttämättömät lentolehtisiin ja muihin asioihin. Tiedän myös,
että kassat ovat nykyään jokseenkin tyhjät, etteikä komitealla ole
varoja. Kerääminenkin on nykyään pulmallinen asia. Jokainen pelkää
ulosottolain ankaruutta. Minun täytyisi itse lähteä Dingskirchiin
tarpeellisilla varoilla varustettuna, tai ainakin lähettää summa
komitealle. Mutta mistäpä otti rahat? — Ei, ei — en sitä ajattelekaan,
vaikkapa tahtoisinkin antaa kymmenen vuotta elämästäni mieluummin kuin
päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden pyhään taisteluun. Ei, ei,
Vilhelm, älkäämme puhuko enempää tästä hurskaasta toiveesta."
Ja suuri toveri jatkoi kävelyään vielä pitemmin askelin: hänen
kasvoillaan oli ilme kuin kalvaisi häntä tosiaankin raskain suru, niin
että Schorn tuli syvästi liikutetuksi.
Nuori mestari silmäili kotvan aikaa mietteissään eteensä; sitte sanoi
hän:
"Niin, niin, viisisataa taalaria ei ole mikään pieni summa; jos minulla
olisi käsissäni niin paljo liikaa, silloin — mutta vararahastoni on
jokseenkin tyhjä. Minulla on tosin joukko saamisia, mutta en ahdista
mielelläni ihmisiä. Se tekee aina pahan vaikutuksen."
Kotvan aikaa jälleen mietittyään kohotti hän aika pontevasti päänsä
pystyyn ja sanoi, ikäänkuin harhakuvista todellisuuteen palaten:
"Mutta kuinka voimmekaan olla niin päättämättömiä! Sinun on otettava
ehdokkuus vastaan maksoi mitä maksoi. Tähän olemme velvolliset emme
ainoastaan itseämme, vaan myös puoluetta kohtaan. Olisipa sekin
kaunista, että viidensadan taalarin tähden menettäisimme sijan
valtiopäivillä, jotta vastustajamme saisivat riemuita! Ei, silloin
täytyy uhrata viimeisimpänsäkin, pyhimpänsäkin. Mutta niin huonosti
eivät toki vielä ole asiamme — Gustav, sinun täytyy saada rahat. Onhan
minulla luottoa kaupungissa! Otan rahat vekselillä. Huomisaamuna saat
ne, kenties! jo tänään. Minulla on alhaalla Pitkänkadun varrella eräs
vanha liikeystävä, tai huonekalukauppias Ehlert, hän antaa minulle
myös. Niin, niin — sinä saat ne. Lähetä ne heti vaalikomitealle tai
matkusta mieluummin itse sinne. Se kai on parasta. Annan lisäksi
sinulle matkarahat."
Ja samalla päästi nuori mestari pois esiliinansa, mikä tapahtui
ainoastaan silloin, kun hänellä oli erittäin tärkeitä käyntejä
tehtävänä ja tarvitsi siihen pyhäpukunsa.
Sisimmässään Rassmann riemuitsi, mutta sanoi levollisesti:
"Ei Vilhelm, sitä en voi ottaa vastaan, sinä olet jo liian paljo
uhrannut —"
Schorn keskeytti hänet heti:
"Tee minulle mieliksi äläkä puhu uhrauksista. Onko mikään uhri
kylliksi suuri, kun on toistettava aatteemme puolesta? Jos saan
sinulta vielä yhtä pyytää, niin se on: Gustav, jos sinut tosiaankin
valitaan valtiopäiville, pysy asiallemme uskollisena, taistele
ihmisyyden puolesta kaunopuheisuutesi kaikilla keinoilla. Olet niin
paljon viisaampi kuin minä ja minä niin paljo tuhmempi kuin sinä
(Rassmann teki hyvänsävyisen torjuvan kädenliikkeen), etten minä voi
sinulle sanoa mitä sinun on ensiksi tehtävä puoluettamme edustaessasi,
mutta sinä näet kirkkain katsein tulevaisuuteen, sinä tiedät, _mitä_
tahdomme. Sentähden älä puhu uhrista, vaikken voikaan sitä panna
sinulle pahaksi: tiedänhän, kuinka _rehellisesti_ sinä kaikessa
tarkotat. Lyökäämme kättä, me teemme molemmat velvollisuutemme."
Schorn oli puhunut hartaalla tunteella. Kun hän puhui näin innoissaan
ihmisoikeudesta, silloin näyttivät hänen silmänsä ikäänkuin pienenevän,
koska kyyneleet varkain kostuttivat hänen silmäripsiänsä.
Oi, kyllä, Rassmann tarkoitti aina "rehellisesti". Jolleivät hänen
kasvojensa piirteet olisi koskaan haihduttaneet tätä harhakuvaa eikä
hänen äänestään olisi koskaan kuvastanut petollisuus, olisi häntä
voinut pitää toverinsa kuvana.
Mutta kun hän nyt painoi kätensä Schornin käteen, täytyi hänen
vaivuttaa katseensa maahan. Schorn ei sitä kuitenkaan huomannut.
Hän lähti kaupungille, rahaa hankkimaan.
Taipaleella hän mietti. Toistaiseksi hän ei tahtonut kääntyä
liikeystävänsä puoleen. Sentähden kääntyi hän ensiksi etäisemmän
ystävänsä puoleen, jonka hän tiesi rehelliseksi mieheksi. Tällä
miehellä oli vain se vika, että hän oli myös puuseppä ja siis Schornin
kilpailija. Mutta kilpailijoilla kaikista hyvistä ominaisuuksistaan
huolimatta on useimmissa tapauksissa se paha heikkous, että he ovat
kateellisia toisilleen ja iloitsevat, jos toinen joutuu hieman
pinteihin.
Schorn tahtoi saada kuusisataa taalaria ainoastaan neljäksi viikoksi
vekselillä, joka ei saanut joutua kenen tahansa käsiin. Hän tahtoi
ottaa sata taalaria enemmän kuin oikeastaan oli tarpeellista siksi,
että arveli Rassmannin vaalin voivan tulla vielä epävarmemmaksi, ja
silloin oli parempi, jos hän varusti vararahastonkin toveriaan varten.
Kunnon kilpailija, joka tiesi aivan varmasti, että Schorn toimittaisi
rahat takaisin tunnilleen ja minuutilleen etteikä siinä ollut mitään
vaaraa tarjolla, sillä nuorella mestarilla oli velaton talo, tämä
rakastettava ja rehellinen kunnon kilpailija valitti syvästi, ettei
hänellä itselläänkään ollut tällä hetkellä ylitse "penniäkään".
"Muuten hyvin mielelläni, hyvin mielelläni muuten, rakas ammattitoveri.
Oi, tiedänhän, miten varmassa tallessa rahani olisivat teillä. Ja
voitteko sitte vielä luulla, että tarvittaisiin vekseliäkään? Olisipa
sekin kaunista! Ei, ilman paperilappuakaan olisin sen antanut, ilman
mitään olisin sen antanut teille, mutta tällä hetkellä en tosiaankaan
voi. Tekee kipeää sydämelleni, rakas ammattitoveri, etten juuri teitä
voi auttaa."
Schorn sai jatkaa matkaansa niine hyvineen.
"Hänellä ei tosiaankaan ole, muuten olisi hän minua auttanut", sanoi
hän ulkona puoliääneen itsekseen. Mutta mainiolla kilpailijalla ei
ollut mitään kiireellisempää tehtävää kuin etsiä rouvansa käsiinsä ja
sanoa käsiään hykerrellen: "Kuules vain, äiti, Schorn oli juuri täällä
ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä
ennen tapahtunut. Siinä täytyy piillä jotakin. Hänellä täytyy olla
velkoja. Nähtävästi rouvansa tähden. Hän tekee niin usein retkiä maalle
ja kulkee huveissa päivästä päivään — joka tapauksessa olen iloinen,
etten pannut kirkkaita taalarejani niin menemään. Eihän voi tietää,
mitä vielä tulee." Sitte otti tämä kunnon mies lakkinsa, lähteäkseen
tästä "merkillisestä" jutusta juttelemaan hieman naapureillekin.
Mutta Schorn näki nyt välttämättömäksi mennä edellä mainitun
liikeystävänsä luo, jolla ei ollut mitään syytä jättää nuoren mestarin
toivetta täyttämättä. Mutta hän saattoi pyydetyn summan sijaan antaa
ainoastaan viisisataa taalaria.
Siitä huolimatta lähti Schorn tyytyväisenä talosta. Eihän hän tahtonut
enempää edeltäpäin nostaakaan.
Onnellisempaa ihmistä ei voinut ajatella olevan maailmassa kuin Schorn
oli astellessaan rahasäkki kädessään katua myöten kotiinsa.
Rassmann olisi voinut riemusta huudahtaa, kun hänen toverinsa tuli ja
heidän kahden kesken jäätyään laski kilisevän rahasäkin pöydälle ja
sanoi:
"Tässä, Gustav — näillä ostat istuimen valtiopäivillä. Isännöi niillä,
kuten tahdot, kunhan vain lyöt vihollisesi pakosalle."
Hän nauroi kaikuvasti leveällä tavallaan, ikäänkuin ei olisi kuunaan
leikannut parempaa vitsiä.
Rassmannin käsi vapisi, mutta se oli kuitenkin kylliksi vahva
tarttuakseen säkkiin, ikäänkuin siitä riippuisi hänen elämänsä.
"Lähetän rahat vielä tänään ja kirjotan, että tulen itsekin ensi viikon
alussa Dingskirchiin näyttäytyäkseni valitsijoilleni ja hoitaakseni
persoonallisesti agitatsioonia", sopersi hän autuaana, tuntien
täytyvänsä jotakin sanoa.
"Oikein, Gustav, tee niin", sanoi Schorn lyhyesti; sitte puhuivat he
vielä pitkältä ja leveältä Rassmannin tulevaisuudesta ja hänen yhdellä
iskulla muuttuneesta toiminnastaan puolueen hyväksi.
Oi, kuinka suuri toveri jälleen elpyi ja mielikuvituksissaan edistyi.
Hän unhotti hetkiseksi itse Hannankin, vapaan rakkautensa kohteen,
tietäessään voivansa tukkia erään huonosti kasvatetun tytön suun.
Kotvan kuluttua vetääntyi Rassmann takaisin huoneeseensa.
Schornista oli se selvää itsestään. Olihan suurella toverilla vielä
niin paljo kirjotettavaa ja ilmotettavaa vaalikomitealle!
Hämärähetkenä meni Rassmann, rahat siististi käärittyinä, "postiin",
kuten hän Schornille sanoi. Hän viipyi kotvan eräässä kapakassa torin
varrella, kunnes tuli jokseenkin pimeä, sitte meni hän Rosan asunnolle.
Kapakassa oli hän käyttänyt hyödyllisesti aikansa, hän oli laskenut.
"Tyttö tyytyy kyllä neljäänkin sataan", laski hän. "Kun hän näkee
käteistä rahaa, käy hän käsiksi, vaikkapa olisi sata taalaria
vähemmänkin. Näillä voitetuilla, ansaituilla sadalla taalarilla", laski
hän, "tyydytän toistaiseksi tuon kiskurin, Hirschin, jotta hän taipuu
korkeampaa korkoa ja hyvää sanaa vastaan odottamaan vielä muutamia
viikkoja, ja — aika tuo neuvon. Niin saan edelleen olla kunnioitettu
Rassmann, kunnon Schornin ja hänen pikku vaimonsa rakas kotiystävä, ja
tämä vaimo juoksee pauloihini niin varmasti kuin hän uneksii vapaasta
rakkaudesta."
Hän naurahti yksikseen ja oli jälleen vanha onnellinen Rassmann, joka
eleli seitsemännessä taivaassa.
Rosaneiti oli kahtena viime päivänä tuskin poistunut huoneestaan ja
yhtä vähän ikkunan äärestä, josta hän edelleen tähysteli kadulle,
odotellen viestiä Rassmannilta. Hän oli nähnyt Rassmannin tulevan
edellisenä päivänä, mutta ei avannut, koska hän pelkäsi. Nyt näki hän
hänen jälleen tulevan kadun ylitse. Hän kulki niin voitonvarmana,
hänellä oli varmaan rahaa. Mutta laskeako sisään? Ei.
Rosa kuuli hiljaisen koputuksen.
Ovea avaamatta kysyi hän hiljaa:
"Ovatko teillä —?"
"Kyllä", vastasi agitaattori. "Mutta avatkaa toki."
"En", kuului vastaus. "Onko teillä niin paljo kuin tahdoin?"
"Voin antaa ainoastaan neljäsataa. Jos olette siihen tyytyväinen, niin
hyvä. Jollette, en voi auttaa. Tehkää sitte, mitä tahdotte."
Laulajatar olisi Rassmannin karkeasta äänestä huolimatta tahtonut
iloissaan laulaa jonkun mielikuplettinsa. Kiristys oli siis auttanut.
Sitä oli hän tuskin odottanut. Eihän hän tiennyt millaiset raudat
Rassmannilla oli tulessa. Mutta avata hän ei tahtonut. Kuka tiesi —
puijatun miehen raivoa tuskin voi kesyttää.
Puolen minuutin ajan oli hän aivan vaiti, sitte sanoi Rassmann jälleen:
"Mutta avatkaa toki. Suostutteko?"
Rosa olisi tyytynyt puoleenkin ainoastaan rahaa nähdäkseen.
Olisipa Rassmann sen tiennyt!
"Kyllä, minä suostun."
"Ja lähdette heti kaupungista?"
"Kyllä
"No, avatkaa sitte ja ottakaa rahat — joku voisi tulla. Saatte ne heti."
"Ei, minä en avaa", vastasi Rosa. "Mutta olkaa puolen tunnin jälkeen
asemalla, matkustan vielä tänään Berliiniin. Silloin näette itse
lähtöni. Enempää ette voi vaatia."
Olisipa Rassmann taasenkin tiennyt, että hänen entisen rakastettunsa
ylipäätään _täytyi_ poistua kaupungista 24 tunnin kuluessa. Hänellä oli
poliisin kehotus taskussaan.
Rassmann mietti jälleen hetkisen, sitte sanoi hän:
"Hyvä — puolen tunnin jälkeen siis —"
Se oli Rosan mielestä oikein. Silloin Rassmann sai ainakin olla häntä
saattamassa.
"Mutta älkää koettakokaan minua puijata. Koko kaupunki saa muuten
kuulla", sanoi tyttö vielä, antaen äänelleen oikein uhkaavan sävyn.
Puolta tuntia myöhemmin istuivat Rassmann ja Rosa himmeästi valaistun
odotushuoneen pimeimmässä nurkassa ja selvittelivät asioitaan. Kukaan
ei heihin kiinnittänyt huomiota.
"Niin, arvon herra — se on oikein", sanoi kapakkalaulajatar
pilkallisesti ja piilotti rahat matkareppuunsa.
Ulkoa kuului vihellys, juna kiidätti asemalle.
"Berliiniin!" kuului huuto ovelta.
Rosaneiti nousi matkustavan taiteilijan koko soreudella.
Hän läppäsi Rassmannia keveästi viuhkallaan ja sanoi:
"No, voi hyvin, pienoiseni. Jos sinulle joskus käy huonosti, niin tule
Rosan luo. — Tiedättehän toki: mies sellainen kuin te, herra markiisi!
Mutta antaa noin vetää itseään nenästä, hahaha, ei —"
Ja hän nauroi toistamiseen ja kiiti pois.
Tämä oli hänen viimeinen riemuvoittonsa.
Agitaattori seisoi kotvan aikaa aivan ällistyneenä paikoillaan. Hän
ei tiennyt, mitä hän tahtoi, mutta hän puristi raivoissaan kätensä
nyrkkiin.
Vaununovi sulettiin juuri. Rassmann näki kasvojen herttaisesti
hymyillen vielä kerran vilahtavan ikkunasta, sitte kuului soitto,
vihellys — ja jyristen vieri juna pois.
Rassmann kulki jälleen katua, jonka varrella Rosa oli asunut. Jonkun
matkan päässä hänen edellään hoippuroi pieni juopunut mies, joka yhtä
mittaa käsillään hujaroiden päivitteli:
"Hän on tiessään, mokomakin kiittämätön — hyi, niitä naisia. Hän lupasi
tulla minun lemmitykseni ja on minut pettänyt. Sanon, että täytyy tehdä
_tabula rasa_. Kaikki giljotiinille, naiset myös, he eivät kelpaa
mihinkään, — ja minä olen uskonut hänelle kaiken. Kansalainen Rassmann
minut varmaankin kuristaisi, jos —"
Tämä herra oli Marat toinen, joka turhaan koetti päästä audienssille.
Rassmann tunsi suurta halua tarttua pienen kähertäjän kaulukseen ja
antaa hänelle unhottumattoman opetuksen; mutta herra Antonius Pätzoldt
katosi erään oven taakse, jonka yllä oleva kilpi kutsui väkinesteiden
nautintoon.