Rouva Schorn mieltyi todellakin huvituksiin.
Seuraavana sunnuntaina annettiin toinen kappale, joka sekin liikkui
pariisilaisissa seurapiireissä.
Nuori mestarin rouva osotti äkillistä halua, että ensimäisen
teatterikäynnin jälkeen tehtäisiin toinen.
Schorn iloitsi ja koetti laskea leikkiä vaimonsa innosta, sanoen:
"Hanna, Hanna, sinä tulet vielä viisaammaksi kuin jo olet, enkä minä
voi sinun kanssasi enää ensinkään puhua."
Sitte lisäsi hän:
"Niin, niin, se on totta. Kuinka voisinkaan puhua, kun en näe lainkaan
koko kappaleita. Ajatteles vain: minulla ei ole aikaa tänäänkään."
Kunnon Schornin päähän ei lainkaan pälkähtänyt, ettei hänen vaimonsa,
kuten ennen, lainkaan huudahtanut: "Silloin jään minäkin kotia, ilman
sinua en voi mennä." Hänellä oli niin mainio suojelija Rassmannissa —
kuinka voisikaan hän äkkiä kaivata hiljaisen, aina kömpelön miehensä
seuraa.
Hanna muisti, kuinka hän oli kerran miehensä kera ollut näytännössä
metsästysseuran talolla. Kuinka mykkänä Vilhelm oli istunut, aivan
suutaan avaamatta!
Kuinka kokonaan toisin Rassmann. Hänessä oli elämää. Hän ymmärsi
puhua, osasi keskustella väliaikoina — kaiken selittää selvästi ja
ymmärrettävästi. Hänen seurassaan oli näytännöissä käyminen todellista
nautintoa, mutta Vilhelmin...
Schornista oli itsestään selvää, että Rassmann tällä toisellakin
teatterikäynnillä tahtoi olla hänen vaimonsa saattajana.
"Sehän on aivan luonnollista, rakas ystävä", sanoi hän. "Teet minulle
siten, meidän kesken sanoen, suuren mielihyvän. Hanna näyttää vasta nyt
tietävän, mitä elämänhalu on. Olenhan teille sanonut! Voitte huvitella
niin usein kuin haluatte, eikä teidän tarvitse lainkaan kääntyä minun
puoleeni —- minä siitä vähät välitän."
Täten oli heille molemmille kerta kaikkiaan annettu lupa yhteiseen
huvitteluun. Rouva Schornia kuvaavaa oli, kun hän päivällisen jälkeen,
miehensä kuulematta äkkiä kysyi: "Käsitteleekö tämäkin kappale
aviorikosta?" Rassmann ei aluksi tiennyt tähän odottamattomaan
kysymykseen mitään vastausta, sitte sanoi hän: "En tiedä tarkoin,
sillä en tunne kappaletta, mutta todennäköisesti, sillä sehän on
ranskalainen. Miksi sitä kysytte, Hanna?"
"Koska tahdon avioliiton epäsuhtaisuutta oppia yhä paremmin tuntemaan."
Hän naurahti helakasti, ikäänkuin hänen sanoistaan täytyisi aina nähdä
vain viatonta pilaa. Mutta Rassmann näki tässä taasen tilaisuuden
puhua vapaasta rakkaudesta eikä rouva Schorn häntä keskeyttänyt. Hän
kuunteli mielellään Rassmannin mielipiteitä siitä. Tälle toiselle
teatterikäynnille ei luonnollisesti myöskään jätetty. Sitä seurasi
kolmas ja neljäs. Konserteissa käytiin, samoin seurahuoneella. Sanalla
sanoen: huviteltiin aivan oivallisesti. Lopuksi Hanna malttoi tuskin
odottaa aikaa, jona hän Rassmannin käsivarressa jätti talon. Jollei
menty näytännöihin metsästysseuran taloon tai konserttiin, ja jos
iltapäivä oli oikein kaunis, tehtiin retkiä ympäristöön. Tällaiset
jalkamatkat johonkin lähellä sijaitsevaan metsään, jolloin otettiin
eväitä mukaan tai kohta illallisen jälkeen mentiin johonkin viheriään
luonnon keskellä sijaitsevaan ravintolaan kahville, olivat Rassmannista
mitä viehättävimmät eivätkä vähemmän Hannastakaan. Kerran oli Schorn
ollut mukana tällaisella retkellä, sillä hän luuli siten tekevänsä
toverilleen mieliksi, mutta hän sai siitä kyllikseen.
"Se vie niin paljon aikaa — menkää vain yksin", sanoi hän seuraavalla
kerralla, tietämättä, mitä hänen ystävänsä helpotuksen huokaus merkitsi.
Ja yhä sama vanha luottamus: hän näki Rassmannissa vain kotiystävän,
jolle hän oli velvollinen kaikkeen huomaavaisuuteen, ja henkisesti
häntä paljo ylevämmän toverin, kommunistin _comme il faut_, jolla oli
osansa kaikkeen hyvään.
Mutta yksi kärsi omituisesta yhteiselämästä käsityöläismestarin
talossa, ja tämä oli Schornin maine, hänen vanha hyvä maineensa, joka
näytti koskemattomalta.
Rouva Schorn sai enää tuskin ainoatakaan vastausta tervehdyksiinsä
teatterissa. Konsertissa kävi samoin. Ensi aikoina hän vuoroon punastui
ja kalpeni tämän ilmeisen halveksumisen tähden, mutta Rassmann sanoi:
"Mitäs te näistä kamasaksa- ja povarisieluista. He ovat nykyisen
yhteiskunnan edustajia, joita täytyi halveksia. Tehkää kuten minäkin.
Nostakaa päänne pystyyn."
Ja Hanna teki niin. Se pani kielikellot yhä vilkkaampaan liikkeeseen.
Kuiskuttelusta ja supattelusta siirryttiin julkipanetteluun.
"Kuka olisi sitä ajatellut tästä rouvasta", sanottiin. "Hän ei näy
välittävän jälkipuheista mitään"... "On aivan kuin tahtoisi jokaiselle
näyttää julkisesti rakastajansa."
... "Mutta ei hänen miehensäkään näytä olevan paljon arvoinen, kun
tuollaista sallii."
Schorn ei kuullut kaikesta tästä mitään, ja kuitenkin olisi niin monen
seikan pitänyt pistää hänen silmäänsä, jollei hän olisi ollut sokea ja
kuuro. Jos hän pistäysi hetkiseksi "Kultaisen Leijonaan", kysyi häneltä
pian joku ivallisella äänellä:
"No — kuinka voi kaunis rouvanne, mitä tekee kunnon kotiystävänne?"
Ja joku toinen ja kolmas nauroi salavihkaa ja katsoi merkitsevästi
toiseen. Mutta Schorn iloitsi vilpittömästi tästä osanotosta ja vastasi
viattomasti:
"Kiitos, kiitos — he voivat molemmat hyvin ja ovat iloiset."
Huomattuaan sen levollisuuden, jolla hän tämän sanoi, katsoivat he
hämillään toisiinsa, ikäänkuin tahtoisivat keskenään huudahtaa:
"Aivan oikein — hän ei joudu ymmälle ja näyttää kuin hän pitäisi
suhteen itsestään selvänä."
Sitten kertoi jotakin sinnepäin, että kaupungissa oli joku uskoton
rouva, josta kaupungissa kuiskailtiin yhtä ja toista. Mutta Schorn
pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin.
Koko naapuristo katseli häntä kieroon, ja entinen, melkein sydämellinen
ystävällisyys väistyi syrjään kylmän ynseyden tieltä.
Kaikkialla mihin hän tuli, oltiin häntä kohtaan suljettuja ja
kylmäkiskoisia. Milloin hän meni ostamaan joitakin tarpeitaan
kauppiaalta kadunnurkassa, missä tavallisesti uutisten kulettajat
seisoivat yhdessä, vaikeni keskustelu hänen saapuessaan eikä häntä oltu
näkevinäänkään. Mutta kun hän oli ulkona, silloin sanoi kauppias aivan
ääneen hänen selkänsä takana:
"Kuten sanottu — on se oikea sosiaalidemokraattinen talous. Niin
kommunistit tahtovat järjestää asiat: yhden vaimo kuuluu toisellekin.
Sitä sanovat he vapaaksi rakkaudeksi. En olisi ikinä uskonut siitä
miehestä, että hän sallisi vaimonsa niin —"
Eikä Schorn voinut edes panettelijaa kovistella, sillä hän ei nähnyt
eikä kuullut mitään. Muuten olisi hän kyllä näyttänyt!
Pätzoldt, joka viime aikoina katsoi tarpeelliseksi paistattaa päivää
kaulaansa muutamia tunteja päivässä tuolilla ovensa edessä (hänen
apulaisensa olivat hänen "salongissaan" vallitsevan huonon komennon
tähden inhasti kääntäneet hänelle selkänsä); Marat toinen, jolle
vastapäätä sijaitseva talo viheriöine ikkunapuitteineen oli aina
oas silmään, hieroi tyytyväisenä käsiään ja tuumaili otettuaan
pullostaan kulauksen: "Niin se on käyvä, niin se tulee käymään, pönäkkä
porvari! Kansalainen Rassmann näyttää kyllä sinulle, mihin toveri on
toiselle velkapää. Hahaha — kesyttää hänet täytyy, jottei pöyhistele
rikkauksillaan. Häviön omaksi täytyy sinun joutua, taloinesi, muijinesi
ja kakaroinesi. Ja jos minä istuisin konventissa, pitäisin kyllä huolen
siitä että joutuisit —"
Sanaa "giljotini" ei herra Antonius Pätzoldt voinut enää saada
ymmärrettävänä suustaan, sillä hän oli puotinsa oviverhon suojassa
kulauttanut toistamiseen pullostaan kurkkuunsa! Antonius koetti,
siitä pitäen kuin hänen liikkeensä meni alaspäin ja hänen asiansa yhä
huononivat, etsiä viimeistä lohdutusta väkijuomista.
Niin jatkui kommunistinen yhteiselämä Schornin talossa, kaupunkilaisten
soimausten seuraamina; samoin jatkui agitaattorin ja nuoren mestarin
rouvan huvittelu.
Kuta enemmän Schorn suvaitsi ystävällistä suhdetta heidän välillään ja
oli valmis uhrauksiin etevän toverinsa hyväksi; kuta enemmän tämä tuli
velvolliseksi kiitollisuuteen häntä kohtaan — sitä tyytymättömämmäksi
tuli Rassmann itseään ja ympäristöään kohtaan ja alkoi Schornia vihata
sydämensä pohjasta.
Ja tämä viha, jota lisäsi raivoisa, salainen kateus toisten onnea,
lähimmäisten hymyilevää tyytyväisyyttä kohtaan, pääsi Rassmannissa
täyteen intohimoiseen voimaansa vasta sitte, kun Schorn heidät iltaisin
heidän kotiin palatessaan otti vastaan hymyilevin suin ja hänen sitte
täytyi erota Schornista ja hänen vaimostaan ja heittäytyä yksin levolle
huoneessaan.
Vielä kuuli hän alhaalta Schornin naurun, kun tämä kovaäänisesti
keskusteli vaimonsa kanssa, vielä kuuli viimeksi mainitun äänen yhtyvän
nauruun. Hän tiesi, että Schorn omisti tämän vaimon, tämän talon, tämän
pienen omatekoisen paratiisin. Ja _häntä_ kaikista viisaista opeista
huolimatta ainoastaan suvaittiin.
Silloin olisi hän voinut hypähtää pystyyn, yhdellä ainoalla iskulla
musertaa tämän kukostavan onnen, tukehduttaa naurun oraalleen, kuristaa
tuon, joka heittäytyi hänen tielleen.
"Miksei tämä kuulu _sinulle_?" kysyi hän itseltään. Ja tämä ajatus
takertui häneen aivankuin pirunkynsillä ja kihotti hien hänen
huokosistaan.
Jos hän jonakin aamuna heräisi eikä Schornia enää olisi olemassa? Jos
hän eräänä iltana tulisi kuten tavallisesti toverinsa vaimon kera
käsitysten huveista eikä enää näkisikään hymyilevänä vastassaan miestä,
jolle onnetar oli avannut runsaudensarvensa?
Tämä kirottu hymy, joka tuntui aina siltä, kuin voisi se jonakin
päivänä muuttua hirveäksi kostonhuudoksi! Rassmann koetti tätä
kirottua ajatusta sadat kerrat karkottaa, ja kuitenkin palasi se yön
hiljaisuudessa joka kerta takaisin ja aina täytyi hänen ajatella
titteliä "porvari", jonka Pätzoldt oli Schornille keksinyt.
Niin, hän kuului tosiaankin tähän luokkaan, sentähden oli Rassmannilla
häntä oikeus vihata!
Hän olisi voinut purskahtaa äänekkääseen nauruun, kun hän ajatteli,
että nuori mestari piti köyhälistön puolta.
Köyhimys, jolla oli talo, tavaraa täytenään!
"Hyvä, silloin on minulla sitä suurempi oikeus vaatia, että se, mikä on
hänen, on myös minun todella ja kokonaan."
Mutta kuinka hän hautoikaan pahoja ajatuksiaan, hänen hartain toiveensa
ei täyttynyt: Schorn nousi aamuisin yhtä terveenä ja työvoimaisena kuin
ennenkin ja vanhalla, onnellisella hymyllään otti hän toverinsa vastaan
iltaisin — mikään inhimillinen sattuma ei voinut häntä peittää tuonen
viitalla.
Ylipäätään näytti kuin olisi kaikki liittoutunut agitaattoria vastaan
asettuakseen hänen aikeittensa tielle, alentaakseen hänen arvonsa
Schornin edessä ja reväistäkseen naamion hänen kasvoiltaan.
Sana "rahaa" kaikui äänekkäämmin kuin koskaan hänen korvissaan. Rosa,
tämä kavala käärme, ei ollut viimeinen kutomaan verkkojaan häntä
vastaan ja nostattamaan hänen vihaansa kaikkia eläviä olentoja vastaan.
"Kaupat" kävivät huonosti, pikkukaupungin hyörinä ja pyörinä ei Rosaa
enää miellyttänyt, hän oli tottunut juomaan huvitusten maljan sakkojaan
myöten ja kaihosi sentähden takaisin Berlinin tanssipaikkoihin.
Sitäpaitsi oli hänelle annettu viittauksia sinnepäin, että poliisi
mahdollisesti tulisi hänet jonakin hyvänä päivänä karkottamaan
kaupungista, jollei hän lakkaisi silmiinpistävästä julkisesta
esiintymisestään, joka herätti pahennusta kunniallisten porvarien
rouvien keskuudessa.
Silloin joutui hän ajattelemaan entisen rakastajansa apua. Tällä täytyi
olla kirotun paljo liikaa rahaa. Rosa tahtoi uudistaa vanhan suhteensa
hänen kanssaan, mutta kuinka "tämä lurjus" olikaan hänet torjunut
luotaan! Nyt se miekkonen vasta saisi oppia hänet tuntemaan. Saisi
maksaa sopurahat — kuten ylhäiset pääkaupungin herrat jalkavaimoilleen,
kun heidän päähänsä pistää jonakin päivänä astua jonkin "mistään
aavistamattoman" siveellisen tytön kanssa pyhään aviosäätyyn. Nämä
raukat ottavat rahat, lupaavat olla avioliiton "pyhyyttä" häiritsemättä
ja — joutuvat päästään pyörälle. Oi, Rosaneiti oli, vaikkakin hän puhui
satumaisen huonoa saksaa, maailmaa kokenut tyttö, hän ei ollut suotta
sanonut Rassmannille taanoin metsästysseuran talolla, että tämän ylpeys
kyllä tulisi lannistumaan.
Hän alkoi salaisuudessa suunnitella. Rassmann kohtasi hänet vielä
useammin teatterissa, mutta välinpitämätönnä kulki tyttö hänen
ohitsensa. Ei ollut lainkaan tuntevinaankaan. Rassmann luuli sentähden
voivansa olla huoletta.
Mutta eräänä iltana (oli jokseenkin pimeä), kun hän kulki Rosan
asunnon ohitse, näki hän herra Antonius Pätzoldtin nousevan ylös
samoja jyrkkiä portaita, jossa pientä kähertäjää ja hiustenleikkaajaa
"kuningasmieliset" olivat kerran pidelleet niin pahoin koko naapuriston
nähden.
Rosaneidin täytyi ennen kaikkea tietää, kuka oli Rassmannin alituinen
naisseuralainen, jota tyttö piti hänen tulevana rouvanaan.
Kukaan ei voinut antaa hänelle tästä tietoja paremmin kuin kiihkoileva
parturiherra. Muutamat sanat riittivät herättämään herra Antonius
Pätzoldtin mielessä muistot tunnetusta "audienssista". Ja lämmin
kädenpuristus, jota seurasi sireenimäinen hymy, kohotti hänet
seitsemänteen taivaaseen ja avasi hänen puhevirtansa sulun. Marat
toinen haukkui Rassmannia, kuin olisi neljä viikkoa sitä harjotellut.
"Tämä lurjus! — Ettekö sitä tiedä? Siitähän puhuu jo koko kaupunki.
Tämä avionrikkoja — tämä luopio on pettänyt suuren aatteemme, joka
tarkottaa vain rauhaa, järjestystä ja siveyden ylläpitämistä. (Pieni
kähertäjä puhui todellakin siveydestä!)... Kaikki luulevat, että
kunniallinen, oivallinen herra Schorn sietää tätä omituista suhdetta,
mutta siinä he erehtyvät. Oi, arvoisa kaunis neitiseni, jospa he vain
tietäisivät tämän Rassmannin ajatukset, kuten minä tiedän, silloin —
hihihi —"
Ja pikku kääpiö nauraa kyhersi merkitsevästi, aivan kuin hän tietäisi
sangen salaperäisiä asioita.
Tämä otaksuttu morsian olikin siis hänen liiketoverinsa rouva, ja hän
koetti vetää nenästä omaa ystäväänsä. Tämähän sopi vielä paremmin Rosan
aikeihin. Oi, kuinka rakastettavaksi hän tuli yhtäkkiä tätä inhottavaa
pikkumiestä kohtaan! Siksi rakastettavaksi, että saisi tietää häneltä
kaiken, mitä tahtoi.
Kiitokseksi myönnetystä "audienssista" syyti Marat toinen kirouksen
toisensa jälkeen kalliin juomatoverinsa pään ylitse; hän ei voinut
salata edes sitä tosiasiaa, ettei kukaan tiennyt mikä vaarallinen
ihminen oikeastaan piili tämän viattoman "kauppias" Rassmannin naamion
takana.
Petturi oli siis karkotettu sosiaalidemokraatti? Sitä ei Rosa
vielä tiennyt. Kukapa tulisikaan pääkaupungissa ottaneeksi selkoa
väliaikaisen rakastajansa valtiollisista mielipiteistä.
Parempi, sitä parempi! Häntä saattoi siis silläkin "nipistää". Herra
Antonius Pätzoldt otettiin tällä kertaa armoihin, sillä hänen apunsa
olisi mahdollisesti vieläkin tarpeen.
Seuraavana päivänä sai Rassmann kirjeen. Tästä kulmikkaasta,
pitkäveteisestä käsialasta ei saattanut päättää mitään hyvää. Hän avasi
kirjeen ja kalpeni. Tämä vielä puuttui! Viisisataa taalaria vaati tämä
elukka vaikenemisestaan. Se tiesi kaiken ja osasi kostaa, jollei sen
toivomusta täytetty. Kolme päivää antoi se hänelle armon aikaa. Jollei
niiden kuluessa hyvityssumma ollut naikkosen käsissä, jotta tämä voisi
matkustaa Berliiniin, tiesi Schorn, hänen rouvansa ja koko kaupunki
kaiken, mitä tämä tiesi _hänestä_. Tämä tulisi nimittäin avoimella
kadulla hänen läsnäollessaan kertomaan hänen "liiketoverinsa" rouvalle
heidän entisestä suhteestaan. Tämä viimeinen oli päävaltti.
Tämä salakavaluus ja kiittämättömyys!
Viisisataa taalaria kolmen päivän kuluessa! Rassmann ei tuntenut
vähintäkään taipumusta hymyilemään kirjeen naurettavan väärän
oikeinkirjoituksen johdosta. Hän olisi sen kieltämättä tehnyt, jollei
rouva Schorn olisi ollut mukana pelissä ja jollei hän olisi tiennyt
liiankin hyvin, mitä Rosan uhkauksesta oli odotettavissa.
Hän rutisti juudaskirjeen suonenvedontapaisesti käteensä ja tunsi halua
tehdä samoin lähettäjällekin.
Varmasti oleskeli Pätzoldt tämän ilotytön kera saman katon alla.
Lopulta kertoisi tämä kääpiö vielä vekselilainasta, joka Schornin
liikkeen nimessä oli otettu Samuel Hirschiltä.
Ja tämä olisi uusi ase Rosan käsissä.
Viisisataa taalaria tai paljastus. Viimeksi mainittu merkitsi: Schornin
ja hänen vaimonsa kunnioituksen menetystä, mahdottomuutta viipyä enää
päivääkään kaupungissa, siveellistä ja aineellista perikatoa, kaikkien
toiveiden hylkäämistä —
Ei, kolme kertaa ei, niin ei saanut käydä! Tulla jälleen retkaleeksi,
kurjaksi retkaleeksi, repaleiseksi ja melkein menneeksi mieheksi,
ilman päämäärää ja ilman toiveita! Vielä kerran: ei, kolme kertaa ei!
Ennen tahtoi hän pistää tuleen kaiken ympärillään, jotta hänen mustan
sielunsa pirullinen ilkeys saisi vielä kerran riemuita tämän kotoisen
onnelan tuhkakasalla.
Mutta mistä otti hän rahat? Kolme päivää oli Rosa antanut armon aikaa.
Se oli toki jotakin. Rassmann ajatteli jälleen Samuel Hirschiä.
Juutalainen käyttäytyi aina häntä kohtaan niin kunnioittavasti ja
kohotti hattuaan niin syvään kumartaen — varmaan antaisi hän tälläkin
kertaa rahaa allekirjotusta vastaan. Mutta saita Samuel Hirsch
oli taipuvainen velkamiehensä uuden pyynnön kuullessaan pikemmin
purskahtamaan nauruun kuin täyttämään tätä uusinta toivomusta.
Se ei käynyt päinsä, se ei johtuisi unissaankaan hänen mieleensä. Hän
ei yleensä vielä tiennyt, oliko "sangen kunnianarvoisa herra Schorn"
hyväksynyt edellisetkään lainat. Schornin nimestä juteltiin nyt niin
monellaista, ettei siitä tullut hullua viisaammaksi. Ihmiset juttelivat
niin monellaisia asioita — mutta _hän_ ei tiennyt siitä kerrassaan
mitään! Oli syytä olla epäluuloinen, sillä eihän voinut nähdä yön
lävitse toiseen päivään. Hän toivoi aivan varmasti määrättynä hetkenä
saavansa rahat, muuten täytyi hänen mennä "sangen kunnianarvoisan herra
Schornin" luo.
Niin tuumi Samuel Hirsch, samalla tehden eleitään, jotka sanoivat
enemmän kuin sanat.
Viekas kauppamies ei kuitenkaan unhottanut suloisesti hymyillen
liittää sanatulvaansa sanoja "kunnioitettava herra Rassmann", joiden
tarkotuksena oli lieventää sitä vihamielisyyttä, jonka edelliset sanat
mahdollisesti herättivät.
Rassmann kiristeli hampaitaan. Tämä oli tullut odottamatta. Hänen
viimeiseksi turvaksensa jäi toverinsa uhraaminen suuren aatteen ja sen
päämäärän hyväksi.