IX

Jokaisella opilla ovat johtopäätteensä, jokaisella teolla seurauksensa.

Ihminen, joka Rassmannin tavoin koetti jokaista kehnoa ja halpaa

tekoa, jokaista petosta ystäväänsä kohtaan puolustaa oikeaoppisilla

periaatteilla, joutui väkisinkin lopulta turmiollisen logiikkaansa

järkähtämättömyydellä ajelluksi yhdestä johtopäätöksestä toiseen.

Schornin hyvästä, vilpittömästä käytöksestä toveriaan kohtaan oli tähän

asti ollut seurauksena ainoastaan, että tämä siitä päätti itsellään

olevan saman oikeuden, samat vaatimukset nuoren mestarin aineelliseen

omaisuuteen kuin tällä itsellään.

Schorn itse oli niin tahtonut. Uneksija menetteli kommunistisen

evankeliumin ensimäisen käskyn mukaan.

Mutta Rassmann meni vielä pitemmälle.

Ei siinä kyllin, että hän tunnetun lauseen sovitti ystävänsä

hengettömään omaisuuteen ja koetti sillä, kuten tiedämme, vaientaa

omaatuntoaan — hän veti siitä viimeisimmätkin johtopäätökset, jotka

vain olivat ajateltavissa ja joiden kuitenkin välttämättä täytyi

tapahtua: Rassmann himosi Schornin vaimoa.

Niin pelottavalta kuin tämä johtopäätös ensi silmäyksellä mahtaa

näyttääkin, niin suuri ja tuomittava kuin olikin se petos, jonka

agitaattori tätä pelkästään ajatellessaankin teki ystäväänsä kohtaan,

joka menetteli häntä kohtaan kuten todellinen veli — molempia lieventää

se oppi, jonka periaatteiden mukaan Rassmann oli rikoksen kohottanut

laiksi ja joka nämä johtopäätökset teki aivan luonnollisiksi.

Sosiaalidemokraattinen aate tunnustaa aivan avoimesti, että ensimäinen

ehto päämäärien saavuttamiseen on naisen täydellinen vapautus; se näkee

nykyaikaisessa avioliitossa yleensä vain elatuslaitoksen, jossa nainen

on miehensä palvelijatar, jonka ruokaa ja vaatteita vastaan täytyy olla

hänelle alamainen, ilman oikeuttaan; se asettaa nykyaikaisen avioliiton

prostitutionin tasalle. Tämän sijaan asettaa se _vapaan_ lemmenvalinnan

päämääräksi: sukupuolinen yhteys on jätettävä riippuvaksi vain himosta,

lyhempi- tai pitempiaikaisesta.

Rassmann himoitsi nyt ystävänsä vaimoa.

Vaikka hän oli jo siitä päivästä, jona hän astui nuoren mestarin

taloon, hautonut nuoreen rouvaan nähden kaikenlaisia mietteitä, jotka

silloin tällöin sattumatta vilahtavan salaman tavoin herättivät

kiellettyjä haluja, niin pukeutuivat nämä kauvan salaisuudessa eläneet

halut, jotka tähän asti olivat näyttäytyneet vain hiutuvissa katseissa

ja kiihtyneissä kasvojen ilmeissä, selvään muotoon: Rassmann tavotteli

_avoimesti_ rouva Schornin suosiota.

Hän ei tuntenut hetkistäkään katumusta, että hän siten vei petoksen

ystäväänsä kohtaan huippuunsa — hän koetti etsiä oikeutta siihen vapaan

lemmenvalinnan opeista. Hän ei ajatellut tuokiotakaan, että Schorn

tahtoisi toisin, sillä: "Mikä on minun, se on sinun".

Oliko muuten tämä kaunis, kukoistava rouva Schorn naisenruumiineen

ja lapsenkasvoineen ja sivistykseltään miestänsä paljo korkeammalla

seisovana, oliko tämä rouva luotu koko elämänsä viettämään miehensä

rinnalla — tämän avuttoman, ijäti kömpelöltä näyttävän käsityöläisen,

joka työssä vain löysi suurimman huvinsa eikä tuntenut mitään

muita nautintoja itselleen ja vaimolleen? Oliko tämä oikeastaan,

ihanteelliselta näkökannalta katsottuna, onnellinen avioliitto, sopiko

näiden kahden ihmisen elämänkäsitys yhteen?

Agitaattori teki nämä kysymykset ja vastasi niihin kieltävästi. Ja

siitä katsoi hän itselleen johtuvan oikeuden himoita Schornin vaimoa.

Jollei Hanna rakkaudessaan miestään kohtaan ollutkaan ajatellut

välimatkaa itsensä ja hänen välillään, niin saattoi hänelle siitä

kuitenkin huomauttaa.

Herätetäänhän halu kiellettyihin hedelmiin siten, että sanotaan niiden

olevan kiellettyjä.

He elivät todellakin tyytyväisinä, nämä kaksi nuorta ihmistä. Heidän

mielipiteensä sopivat yhteen. He eivät tosin olleet ruumiillisesti

eivätkä henkisesti "luodut toisilleen", mutta tottumuksen voima,

kunnioitus toisiaan kohtaan oli tehnyt heidän avioliittonsa

todelliseksi pyhätöksi.

Rassmann, joka oli valmis kaikkiin muutoksiin tarkoistaan

saavuttaakseen, näytti äkkiä annettuaan Rosalle menopassin ja alettuaan

ajatuksineen yöt päivät askarrella vain toverinsa rouvan kanssa, saanut

merkillisen muuttuneet tavat ja mieltymykset.

Hän ei jäänyt iltaisin niin pitkään oivalliseen "klubiinsa", jossa

Schorn hänen luuli olevan, hänellä ei ollut enää niin suurta ikävää

viettämään iltojaan "Kultaisessa leijonassa", vaan tuli yleensä kotiin

aikaisemmin kuin oli odotettu.

Nuorelta mestarilta ja hänen vaimoltaan ei luonnollisesti tämä muutos

jäänyt huomaamatta.

Ja merkillistä, ensimäinen, mitä Schorn ajatteli, oli jälleen, että

hän tai hänen vaimonsa olisivat kotiystävää loukanneet jollakin

ajattelemattomalla, vaikkeikaan pahaa tarkoittavalla lausunnolla, jotta

hän sentähden tuli vanhoille tottumuksilleen uskottomaksi.

Schornin täytyi eräänä päivänä kysyä:

"Vaivaako sinua jokin, rakas ystävä, olemmeko sinua jotenkin

loukanneet? Olet niin merkillisen huonolla tuulella etkä näytä

yhtä elämänhaluiselta kuin ennen. Minusta olisi ikävää, jos _me_

tahtomattamme olisimme siihen syypäät. Tälläinen nimittäin ei ole

lainkaan vaimoni makuun. Voit häneltä siten viedä aivan kokonaan hänen

hyvän tuulensa."

Schorn hymyili viime sanat sanoessaan, mutta Rassmann näki jälleen

uuden näköalan edessään. _Hän_ menettäisi hyvän tuulensa, jos hän,

Rassmann, yhä olisi niin huonolla tuulella. Ai, ai — kuinka se kuului

rehellisen Schornin suusta aivan siltä kuin hän pitäisi luonnostaan

lankeevana, että ystävä puuttuisi Hannan kera kuinka hulluihin

juttuihin tahansa — pitääkseen tätä hyvällä tuulella!

Schornin tarvitsi vain puhua vaimostaan tehdäkseen Rassmannin

puheliaaksi.

Kotiystävä oli olevinaan aivan kummissaan siitä, että hänessä muka

oli huomattu jokin muutos, ja hänen sanoistaan kuului hiljaista

suuttumusta, kun häntä voitiin luulla sellaiseksi jöröjukaksi, että

näyttelisi loukkautuneelta pienimmänkin aiheen siihen saatuaan.

"Kaipaan nyt enemmän kodikkuutta, teitä molempia. Te olette kaksi

hyvää ihmistä. Olit silloin oikeassa, kun puhuit Pätzoldtin huonosta

seurasta. Se mies ei kelpaa paljoon. Ylipäätään tulen sille asteelle,

jolloin seurustellaan niin vähän ihmisten kanssa kuin mahdollista.

Käyttäkäämme nyt vielä muutamat jälellä olevat elokuun illat istuen

puutarhassa ja yhtä ja toista jutellen."

Schorn iloitsi sydämestään tämän ystävänsä järkevän ehdotuksen johdosta

ja suostui mielellään.

Tosin ei nuori mestari voinut aina olla mukana lehtomajassa, mutta

kun hänen vaimonsa äänekäs nauru kajahteli hänen korviinsa työpajan

avoimesta ikkunasta, niin sanoi hän itsekseen: "He ovat hyvällä

tuulella, Hannakin yhtä iloinen kuin ennenkin. He keskustelivat

keskenään mainiosti, paremmin kuin minun, vanhan ukon kanssa".

Hän oli tyytyväisempi kuin kuunaan ja vihelteli lautaa mittaillessaan

muuatta lystikästä kulkurilaulua.

Lapset olivat tavallisesti jo vuoteessaan. Lehtimajan pöydän alta

kuului silloin tällöin epäilyttävä murahdus, kunnes vihdoin kuului

kimakka kiljahdus, osottaen että Rassmann oli pimeässä astunut

mäyräkoiraa varpaalle ja oli olevinaan kuin ei olisi koiraa nähnyt ja

kuin tämä oli juossut hänen jalkojensa alle.

"Pane kengät jalkaasi", sanoi rouva Schorn silloin. Ami liikkasi

työpajaan, jossa kuuli herransa viheltävän ja raapi vinkuen ovea,

ikäänkuin hänen täytyisi uudestaan saamasta potkusta kertoa sille,

joka oli yksin velvollinen häntä ymmärtämään, vaikkei tosin konsanaan

ymmärtänyt.

Schorn avasi oven ja tervehti koiraa naurusuin: "Sanoiko emäntäsi,

että sinun pitäisi panna kengät jalkaasi? Täytyykö sinun sitte aina

hiiviskellä herra Rassmannin jaloissa? Tunnetko tämän —?"

Samassa otti hän tutun patukan seinältä, mutta hän ei lyönyt.

Hän otti koiran, joka kyyristihe ja äänetönnä katsoi rukoilevasti

häneen, syliinsä ja silitti sen turkkia. Ja Ami nuoli kiitokseksi hänen

kättänsä.

Kun Schornia ja koiraa katseli sitte suuressa huoneessa himmeän

kattolampun valossa, näytti kuin nämä kaksi olisivat yksinään

maailmassa ja kantaisivat suurta surua.

Ja kuitenkin kajahteli ulkoa iloinen nauru ja äänekäs puhelu, joka

todisti elämää ja riemumieltä.

Kun Schornilla sitte oli aikaa ja tilaisuutta näytellä kolmatta

lehtimajassa, silloin keskustelu tavallisesti kääntyi toiseen suuntaan.

Ja innostuneesta mestarista olikin tämä helposti selitettävää —

pääaiheena olivat "suuret päämäärät".

Schornilla oli Rassmannille niin paljo kysymyksiä, että tämä tuskin

saattoi niihin vastata. Sisimmässään agitaattori kirosi toverinsa

opinjanoa, joka kyseli sellaisia asioita, että ne saattoivat hänet

pulaan, sillä hän ei ollut niistä itsekään selvillä; mutta yksi keino

oli aina jälellä.

Hän puhui silloin nopeudella ja sujuvaisuudella, käytti joukon

oppineita sanoja, jottei Schorn voinut lainkaan seurata esitystä,

vaan kuunteli häntä äännetönnä ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin hän

käsittäisi kaiken. Samalla hän yhä koetti sulattaa ensimäistä lausetta,

toisen jo sanoessa kolmatta Ja neljättä.

Nuori mestari oli jo usein ajatellut sitä tulevaisuuden ohjelmaa, jota

kutsutaan vapaaksi rakkaudeksi, voimatta siitä muodostaa selvää kuvaa.

Rassmannin, suuren Rassmannin, joka oli niin paljo oppinut ja

varmaankin agitatsionimatkoillaan tuhannet kerrat tätä uutta

evankeliumia saarnannut, täytyi parhaiten voida se selittää.

Eräänä iltana, kun liiketoveri taasen merkillistä kyllä ei näyttänyt

halukkaalta menemään tunnettuun "klubiinsa", joka tosin oli olemassa

ainoastaan Schornin mielikuvituksessa, ja kun Schorn teki seuraa heille

molemmille, pyysi hän toveriltaan lähempää valoa "Juttuun vapaasta

lemmen vaalista".

"Minulle ei asia ole vielä aivan selvä, rakas Gustav, olen siitä paljo

kuullut, mutta vähän lukenut", sanoi nuori mestari... "Voihan Hannakin

siitä hieman kuulla?" kysyi hän miltei epäröiden.

Rouva Schorn oli jo noussut ja silmäili maahan puoleksi hämillään.

Rassmann, joka oli ollut voivinaan hieman pahoin, tuli yhtäkkiä

terveeksi ja oli iloinen kuin kala vedessä.

Hän nauroi aivan kuin tahtoisi pitää Schornin yksinkertaisuutta

piloinaan, niin että mestari tuli aivan hämilleen.

"Mutta miksei rouvasi voisi sitte siitä kuulla? Juuri naisia koskee

asia lähimmin. Juuri heille on se hyvä työ ja heitä on tutustutettava

siihen joka tilaisuudessa, jotta olisimme heidän avustaan varmemmat ja

saisimme heidät mukaan liikkeeseen. Sillä kuten tiedät on aatteidemme

toteuttaminen mahdoton ilman naisten apua."

Schorn kuunteli jännitettynä, ja Hanna, joka jälleen oli istuutunut,

näytti äkkiä erikoisen kiintyneeltä tähän pitkälle menevään

kysymykseen; hän kysyi vilkkaasti, vaikkakin viattomasti:

"_Meidän_ täytyy astua mukaan liikkeeseen ja meitä koskee asia enimmän?

Kuinka niin — en ymmärrä, herra Rassmann.

"No, katsos vain sitä uteliaisuutta", sanoi Schorn, laskien kätensä

vaimonsa kaulalle. "Nyt saat pian oppilaan, joka ei lähde niskoiltasi."

Jollei lehtimajassa olisi ollut niin pimeä, niin olisi Rassmannin

katseesta, jolla hän tähysteli rouva Schornia, voinut lukea jotakin,

kenties senkin, että hän ymmärsi tämän "niskoilta lähtemisen" omalla

tavallaan.

Nyt oli kaikella innostuksella suureen asiaan, tämän kulmikkaan,

kyyristyneen aviopuolison ja tämän kukoistavan nuorekkaan naisen

edessä, joka näytti olevan kuin luotu päästämään orastamaan sen

elämänhalun idun, jonka hän ei aavistanut uinailevan povessaan, nyt

oli noiden molempain kasvojen edessä annettava tuhon isku nykyaikaisen

avioliiton kahleille.

Ja agitaattori alkoi, pannen liikkeelle kaiken oppineisuutensa ja

taidokkaat puhekäänteensä, selittää lähemmin "juttua" vapaasta

lemmenvaalista ja puolustaa sen viemistä lävitse.

"... Nainen on tähän päivään asti ollut miehensä palkollinen, hänen

orjansa... Sen täytyy lakata. Mies nojaa aina väitteeseen, että hän

tahtoo olla oma herransa ja luulee siitä saavansa oikeuden hallita

vaimoaan kuten palvelustyttöä... Mutta se ei ole mitään muuta kuin

halpamaisinta itsekkäisyyttä. Se täytyy hävittää juuriaan myöten,

muuten emme konsaan pääse päämäärään. Vaimolla tulee olla sama oikeus

kuin miehelläkin. Se on ennen kaikkea välttämätöntä."

Schorn uskalsi tehdä hiljaisen vastaväitteen:

"Mutta jos minä huolehdin vilpittömästi vaimoni parasta, jos tarjoan

kaiken hänelle, jos hän tuntee itsensä onnelliseksi lasteni äitinä,

niin —"

Hän sai tämän esiin avuttomasti, puoleksi sopertaen ja vilkui Hannaan,

ikäänkuin täytyisi hänen lukea tämän silmistä, oliko hän oikeassa.

Mutta rouva Schorn katsoi hiljaisena eteensä, huomaamatta miehensä

katsetta.

Rassmann keskeytti toverinsa nopeasti, puoleksi ivallisesti ja näköjään

ylimielisesti:

"Näetkös, nyt olet tällä hetkellä itsekin kaunein egoisti. Vastoin

tahtoasi olet vielä yhä liberalismin kahleissa. Mutta tulevaisuuden

valtiossa ei vaimo _saa_ kuten meidän päivinämme olla ainoastaan

miehensä rakastajatar, joka luulee sentähden, että mies antaa hänelle

leivän, täytyvänsä olla tälle alamainen elämänsä loppuun ja tähän

ainaiseksi kytketty tavan vaatimusten mukaan. Ja tämä kaikki sulasta

kiitollisuudesta... Jos mies voi tehdä kaikkea rankaisematta, täytyy

sitä voida vaimonkin, nauttiihan hän ihmisenä oikeutta, joka on

samanlainen kaikille. Sentähden käsitämme vapaan lemmenvaalin niin —"

Ja agitaattori selitti vapaan rakkauden oppeja tunnettuun tapaan.

"... Kukaan ei saa panna pahaksi vaimolleen, vaikkei hän jonakin

päivänä enää pitäisi yhteiselämää mahdollisena tai jostakin syystä

tahtoisi eroa. Ja jos hän tapaisi hänet uskottomuudesta, niin ei

hänellä ole oikeutta hänelle suuttua, vaan se on pidettävä parhaana

todistuksena siitä, etteivät he sovi toisilleen."

Schorn, yksinkertainen Schorn rohkeni tehdä vielä toisen huomautuksen:

"Mutta silloinhan on avioliitto menettänyt merkityksensä, jos sen

voi aivan ilman vaivaa purkaa, silloin on mennyttä se pyhyys, jossa

oikeastaan piilee kaikki runollisuus, silloinhan tarvitaan enää vain

rakastaj..."

Kunnon Schorn keskeytti äkkiä ja vilkasi taasen vaimoonsa, joka sillä

välin oli sytyttänyt lampun ja istui käsityönsä ääressä, ikäänkuin ei

kuulisikaan miesten keskustelua.

Nuori mestari jatkoi keskusteluun kokonaan syventyneenä:

"Silloinhan voi jonakin päivänä tulla paras ystävä naapurinsa luo ja

sanoa: 'Kuules sinä — vaimosi miellyttää minua enemmän kuin omani,

olemme jo siitä puhuneet. Ette sovikaan toisillenne, ja kun sinun

vaimosi ja minä pidämme toisistamme, on selvää, etten voi enää rakastaa

vaimoani, eikä sinun vaimosi sinua, siis täytyy meidän molempain purkaa

avioliittomme. Kentiesi voimme vaihtaa'."

"Se voisi monelle olla jo tänään hyvin mieluista", huomautti Rassmann

ivallisesti, jotta rouva Schorn ei voinut olla nauramatta.

Mutta nuori käsityöläinen pysyi vakavana ja jatkoi:

"Kuitenkin sillä erotuksella, ettei se tänään käy niin muitta mutkitta,

ja siinä juuri onkin 'mutta'. Tai otaksutaan, että tämä naapuri, josta

äsken puhuin ja joka himoitsee toisen vaimoa, ei ole nainut, silloin

täytyisi vaimon oikeuden mukaan joutua hänelle, ja sillä miehellä,

joka vaimon puolesta kentiesi on uhrannut kaikkensa, ei ole mitään

väittämistä vastaan. Tarkotatko niin? — — Ei, ei Gustav, jos asia on

_niin_, luulen sen käytännössä menevän myttyyn. Asia näyttää läheltä

katsoen toiselta kuin jos sitä vain hautoo ajatuksissaan. Sen tiedän

ammatistani parhaiten."

Rassmann tunsi kyllä sisimmässään Schornin vastaväitteiden totuuden,

mutta jos hän olisi sen myöntänyt, mihin olisivat silloin jääneet

suurten nerojen opit, joihin hän nojasi ja joiden hänelle piti

luovuttaa Schornin vaimo!

Hän puhui jälleen ylimielisellä äänellä:

"Kaikki ylevä ja suuri on ensin näyttänyt mahdottomalta saavuttaa.

Siihen täytyy ensin tottua."

"Niin, niin, siihen täytyy tottua", alkoi Schorn äänettömyyden jälkeen.

"Voinhan pettyä, niin, kai petynkin."

"Jos olet sitä mieltä, että se erottamattomasti kuuluu ohjelmaamme,

silloin kai olenkin väärässä. Hm, hm, — olet luullakseni oikeassa,

kommunismiin kuuluu tämäkin, yhdellä ei saa olla mitään enemmän kuin

toisella."

Mutta vaiteliaaksi jäi nuori mestari loppu illaksi.

X

"Yhdellä ei saa olla mitä ei ole toisella."

Schorn ei voinut mitenkään muuten tehdä ystävälleen enemmän mieliksi

kuin yhä ja yhä uudestaan tällaisilla tietämättömän vaarallisilla

mietelmillä vahvistaa häntä toiminnassaan ja keventää hänen

omaatuntoaan.

Rassmann alkoi vähitellen herättää ystävänsä rouvassa turmiollista

epäilystä hänen omaan onneensa.

Hanna Schorn ei tosin tiennyt itse, mistä se tuli, että hän nyt

tuontuostakin tuli oikulliselle tuulelle, jota hänen miehensä ei ollut

ennen huomannut hänestä koskaan; että hän useammin oli taipuvainen

sureksivaan mietiskelyyn, ja että hänet lopulta valtasi eräänlainen

tyytymättömyys, eräänlainen alakuloisuus, jota hän ei parhaalla

tahdollaankaan voinut selittää.

Rassmannin sanat naisen asemasta ja vapaasta lemmenvaalista eivät enää

poistuneet hänen mielestään.

Ensi kertaa avioliittonsa aikana alkoi hän miettiä, mitä nautintoja ja

huveja hän oikeastaan oli saanut miehensä rinnalla osakseen, ja hänen

täytyi vastata: harvoja, tuskin mitään, aina oli hän vain näytellyt

äidin ja vaimon osaa.

Ja samalla ajatteli hän "palvelustyttöä" ja "orjatarta", joihin

agitaattori oli nykyaikaisia vaimoja verrannut.

Yhtä pian kuin tämä ensimäinen epäilys omaan onneensa heräsi hänen

mielessään, yhtä pian tuli tajunta näiden ajatusten rikollisuudesta,

ja se pysähdytti hänen sydämensä sykinnästään ja ajoi häpeän

hehkun poskille, mutta ajatus oli nyt kerran syntynyt ja syrjäytti

demoonisella voimalla muut mietteet.

Ja Rassmann lietsoi salavihkaan edelleen.

Tämä piti yhä kiinni uusista tavoistaan ja jäi yhä edelleen iltaisin

kotiin, niin usein kuin sen vain hänelle sallivat hänen valheverkkonsa,

jotka hän yhä asetti "klubin" yhteyteen.

Ja milloin hän oli toverinsa vaimon kanssa kahden kesken, silloin

sirotteli hän yhä onnettomuuden siemeniä jo puoleksi hämmentyneen

Hannan mieleen.

Schorn ei uskonut toveristaan mitään pahaa, ei hetkeäkään luullut hän,

että tämä voisi pelata hänen kanssaan petollista peliä. Ja kuitenkaan

ei hänen silmiään olisi mikään voinut avata paremmin kuin "juttu

vapaasta rakkaudesta".

Mutta käytäntö, kuka olisikaan nyt vielä ajatellut käytäntöä!

Nuori mestari näki kuinka Rassmann laski leikkiä hänen rouvansa kanssa,

kuinka hän puhui tälle tuttavallisimpaan tapaan maailmassa, lopuksi

puhutellen tätä vain Hannaksi kuten miehensäkin; hän näki myös silloin

tällöin, kun hän äkkiä astui työpajastaan asuinhuoneihin, kuinka hänen

vaimonsa ja Rassmann istuivat niin lähetysten, ettei se olisi voinut

olla pelkkää ystävyyttä vähemmän huolettomasta kuin Schornista; ja

samalla huomasi hän sitte myös, kuinka agitaattori teki äkkiä liikkeen,

aivan kuin vetäisisi kätensä nuoren rouvan kädestä — mutta Schorn ei

huomannut siinä mitään muuta kuin harrasta ystävyyttä.

Kun hän yllätti heidät molemmat niin nauravina ja leikkisinä, nauroi

hän tavallisesti mukana, oikeastaan tietämättä miksi, ja sanoi:

"Olettehan aivan kuin kaksi lasta yhdessä ollessanne. _Teillä_ on

hauskaa aina."

Sisimmässään iloitsi hän ettei hänen vaimonsa ollut menettänyt

hyvää tuultansa, kuten olisi voinut otaksua hänen ajoittaisesta

vaiteliaisuudestaan.

Mutta Hanna antautui yhä enemmin Rassmannin imartelujen valtaan.

Agitaattoritoverin täytyi vielä vetää peliin muuan tekijä, saadakseen

juovan Schornin ja hänen vaimonsa välillä yhä syvemmäksi; hänen täytyi

herättää nautinnonhalu hänessä täyteen voimaansa, rouva täytyi saada

erilaisten huvitusten makuun, huvitusten, joihin Schorn ei kuunaan

ollut taivutettavissa.

Tilaisuus siihen tarjoutui helposti.

Eräänä iltapäivänä ilmottivat muutaman näyttelijäseurueen listat, että

illalla esitetään metsästysseuran talossa muuan ranskalainen ilveily.

Tämä oli Rassmannin mieleen ja aivan omiaan asettamaan hänen ystävänsä

vaimon silmien eteen epäsuhtaisen avioliiton seuraukset.

"Tahtoisin mennä illalla metsästysseuran talolle, siellä annetaan

sangen kaunis kappale, jota Berliinissä on esitetty hyvin usein. Mutta

yksin en tahtoisi mennä — jos sinä tahtoisit tulla mukaan —"

Schorn iloitsi tästä päähänpistosta.

"Kas, se olisi sinun pitänyt tehdä jo aikoja sitte."

Sitte sanoi hän, ettei hänellä ollut aikaa; hänen täytyi vielä

välttämättä sorvata pari pulikkaa. Rassmann tiesi sen; hän edellytti

juuri sitä mitä nyt oli tuleva.

Schorn jatkoi nopeaan:

"Mutta ota toki Hanna mukaan, hän näkee yleensä niin harvoin sellaista.

Voittehan mennä niin usein kuin tahdotte. Ettemme ole sitä ennen

ajatelleet! Sitte annetaan seurahuoneella säännöllisesti konsertteja,

niissä voitte myös käydä. Puhun heti siitä Hannalle."

Iloissaan, kuten aina, kun voi suurelle toverilleen valmistaa iloa,

riensi hän pois ja asia oli pian selvä.

Huvitukset alkoivat.

Rouva Schorn, yksinkertainen rouva Schorn, joka ennen ei olisi voinut

ajatellakaan menevänsä huveihin, koska tiesi, ettei hänen miehensä

tulisi mukaan, sai tänään tuskin lainkaan pukuaan valmiiksi, niin paljo

oli hänellä valitsemista ja kokeilemista.

Rassmann oli päivän kuluessa kertonut hänelle jo niin paljo

näytelmästä, että hän innoissaan ensi kerran avioliittonsa aikana

aivan unhotti pitää huolta lapsistaan, niin että Villy ja Liisu

neljännestunnin ajan huusivat turhaan kahviaan.

Varmaankin oli teatterin saliin kokoontunut koko kaupungin hienosto;

täytyi siis laittautua. Millaiseen pukuun oli hänen pukeuduttava? Tästä

sai hän päänvaivaa. Hän kysyi mieheltään. Schorn nauroi.

"Oletkos hupsu Hannaseni, kun kysyt sellaisia _minulta!_ Kysy

Gustavilta, hän kyllä tietää mikä sellaisissa tilaisuuksissa on

muodissa."

Näin sanottuaan meni hän jälleen työhönsä.

Oikein; Rassmannin täytyi se tietää.

Oi, hän oli jo ajatellut Rassmannia, mutta olihan siihen vielä aikaa,

kun hän ensin oli kysynyt mieheltään.

Olihan nyt viimeksi mainittu antanut uuden todisteen siitä, missä

määrin hän oli luovuttanut ystävälleen oikeuden vallita hänen vaimoaan.

Oi, ei edes hänen puvustaankaan hän välittänyt, tämä yksinkertainen ja

kuitenkin niin kelpo Schorn. Mistä toiset miehet tavallisesti tunsivat

ylpeyttä: rouviensa maukkaasta esiintymisestä — sen hän sivuutti kuin

se olisi yhdentekevää! Tämä oli oikeastaan häpeällistä.

Hanna, joka seisoi peilinsä edessä, tiuskasi, enemmän teeskennellyllä

kuin todellisella suuttumuksella polkasten jalkansa lattiaan,

puoliääneen itsekseen:

"Ei, rakas herraseni Schorn, me emme sovi yhteen, tiedän sen nyt,

odottakaahan, kun ensin vapaa lemmenvaali on tullut voimaan, silloin —"

Se kuului enemmän koomilliselta kuin vakavalta.

Sitten huusi hän ääneen, katsomatta taakseen:

"Herra Rassmann, oletteko siellä?"

Kuultuaan jotakin kolinaa, kääntyi Hanna äkkiä ympäri.

Rassmann seisoi hänen takanaan ja oli kuullut hänen yksinpuhelunsa. Se

oli uskontunnustus, jota hän oli odottanut!

"Ah, kuinka säikytitte minua, mutta hyvä on, että olette täällä. Olen

vihoissani miehelleni. Hän ei ole enää kiintynyt edes pukuunikaan.

Mutta _te_ voitte minua neuvoa, kuinka minun on tänään pukeuduttava —"

"Onko hän riidellyt kanssanne, Hanna?"

Rassmann seisoi aivan Hannan luona ja tarttui tämän käteen.

"Oi, ei riidellyt — mutta päästäkää nyt käteni, neuvokaa, minkä puvun

otan."

"No, luulen, että uusi, harmaa pukunne pukee teitä hyvin —"

"Sen olette jo usein sanonut."

"Sitte sanon sen vielä kerran. Ei, Hanna, Vilhelm on hyvä mies — mutta

kun oikein katson teitä, ette te mielestäni sovi hänelle —"

"Mitä puhuttekaan siellä —"

"Vain sitä minkä itsekin juuri tunnustitte."

"Mutta se oli lapsellista minulta, älkää uskoko, että todellakin niin

ajattelen."

"Ei, se oli totta, Hanna —"

Hän kietoi kätensä Hannan vyötärölle ja koetti puristaa häntä rintaansa

vasten.

"Hanna, rouva Schorn —"

"Gustav — herra Rassmann, mitä teette —"

Hän koetti tempautua irti.

"Vain sitä mitä tekisin, jos vapaa lemmenvaali tulisi voimaan."

"Ja nyt tahdotte jo siihen valmistua?"

Hanna nauroi.

"Ah, älkää pilkatko, olettehan kuitenkin tekin sosialisti ja kannatatte

yhdenvertaisuutta. Antakaa minulle suudelma.

"Kuulkaa, alhaalla puodissa soi, päästäkää minut, joku tulee. Älkääkä

puhuko enää minulle niin."

Mutta hän ei sanonut sitä suuttuneena. Rassmann toivoi enemmän kuin

koskaan, että hän kyllä saavuttaa päämääränsä. — — —

Oltiin teatterissa.

Rouva Schorn oli arvannut oikein: arvoisan pikkukaupungin melkein

koko hienosto oli rouvineen ja tyttärineen levittäytynyt etumaisille

istuimille ja olivat jo neljännestunnin ajan odottaneet kappaleen

alkamista.

Ajottaiset teatterinäytännöt metsästysseuran talolla muodostivat

aina suuren tapahtuman, ja kaupungin molemmat pikkulehdet, joista

toinen nimitti itseään konservatiiviseksi, toinen liberaaliseksi,

kumpikaan tietämättä miksi, olivat jo edeltäpäin tehneet viittauksia

kappaleeseen, joka kuului kuuluisimpiin Ranskan joka päivä maailmalle

levittämistä komedioista; oliko siis ihme, jos kaupungin koko ylhäinen

maailma riensi viettämään mielestään nautintorikasta iltaa.

Kun Rassmann ja rouva Schorn kulkivat käytävää pitkin päästäkseen

istuimelleen, täytyi viimeksi mainitun joka hetki taivuttaa päänsä

ja ystävällisesti hymyillä, sillä nuori mestarin rouva oli sangen

tunnettu, vaikkakin tuttavuus oli enemmän liikeluonnetta. Sitä enemmän

täytyi liiketuttavia kohdella kunnioittavasti.

Sitte, kun tervehdyksiin oli vastattu, ei tietty mitään kiireellisempää

tehtävää kuin yhä katsellen ohikulkeviin pistää päänsä yhteen ja

kuiskutella toisilleen.

Se olikin ymmärrettävää.

Rouva Schorn, jonka kauneudesta puhui koko kaupunki eikä suinkaan

vähemmin hänen hyveistään ja rakkaudestaan mieheensä, rouva Schorn,

joka muuten tuskin koskaan esiintyi julkisissa huveissa, nähtiin tänään

teatterissa, lisäksi vielä ilman miestään, vaikkakin tosin toisen

muhkean herran seurassa, herran, jonka sanottiin olevan Schornin

liiketoveri.

Vaikkapa — ajattelemisen aihetta se antoi! Nämä arvoisat porvarit ja

heidän rouvansa muuten ajattelivat etupäässä vain silloin, kun oli

kysymys juoruamisesta ja kahvijutuista.

Oltiin valmiit heti pohtimaan laidasta laitaan nuoren rouvan

harvinainen teatterikäynti, jonka hän teki toisen miehen eikä oman

miehensä seurassa.

Kaikki pitivät sopimattomana, että nuori rouva näin esiintyi vieraan

miehen seurassa. Ja niin kävi kuiskutus suusta suuhun. Ja samalla

juoruttiin siitä, millainen elostelija ja yövaeltaja Rassmann oli

yleensä. Ja sittekin tämä rouva näyttäytyi julkisesti samaisen miehen

seurassa — siinä täytyi piillä jotakin, rouva ei ollut niin paljon

arvoinen kuin luultiin... tyynessä vedessä kalat kutevat...

Niin vierivät juorun aallot edelleen, kunnes äkkiä täytyi kiinnittää

toiseen ilmiöön niin suuri huomio kuin suinkin.

Muutamassa niistä vaatimattomista aitioista, joita oli kyhätty

näyttämön molemmille puolille ja joissa jo istui muutamia upseereja

parin muun herran rinnalla, näyttäytyi myös nainen soreassa

suvipuvussa, hiukset silmiinpistävästi käherrettyinä ja päässä

loistelias sulkahattu; tämän naisen kaikista eleistä, siitä tavasta,

jolla hän tarkasteli ympärilleen ja sitten asettui paikoilleen niin

meluisasti kuin suinkin, saattoi huomata tarkotuksen kääntää katseita

puoleensa.

Hän oli Rosaneiti.

Rassmann, joka sattumalta oli suunnannut katseensa aitioparvekkeelle,

huomasi ensin entisen rakastettunsa. Hänet valtasi äkkiä suuri sisäinen

levottomuus, kun hän huomasi, miten Rosakin, nojatessaan aition

rintavarustukseen, keksi hänet nyt, nyökkäsi hänelle hymyillen ja teki

tervehtivän liikkeen viuhkallaan.

Tämä silmiinpistävä tervehdys, jonka täytyi edellyttää läheistä

suhdetta näiden molempain kesken, ei voinut jäädä ympärillä istuvain

huomaamatta.

Tämä antoi huipun kaikille arveluille Rassmannin elämästä.

Oi, itse tämäkin naikkonen, josta koko kaupunki jo puhui, jonka

kiemailulta ei yksikään vanhempainsa hyvin kasvatettu poika ollut

turvassa, näytti olevan hänen likeinen tuttavansa.

Agitaattori huomasi kyllä omituiset katseet, jotka suuntautuivat

häneen. Hänen korviinsa kuului uudistunut kuiskutus ja supatus.

Tämä muistutus hänen vanhasta suhteestaan täytyi hänestä tuntua

kiusallisemmalta kuin kaikki muu — juuri nyt, kun hän oli parhaallaan

pääsemäisillään toisen naisen suosioon — naisen, jolla tähän asti oli

niin hyvä maine ja jolla kuitenkin olivat korkeat käsitykset hänen

hyvistä ominaisuuksistaan.

Rassmannin toinen tunne oli pelko — pelko, että hänen naisseuralaisensa

oli myös huomannut laulajattaren tervehdyksen; mutta muutamalla

syrjäkatseella saattoi päättää, ettei rouva Schorn ollut kohtausta

huomannut.

Rassmann hengitti keveämmin.

Kunhan vain tämä rouva ei huomannut, missä suhteessa hän oli ollut

tuohon ilotyttöön — tämä ainoa ajatus elähdytti häntä tällä hetkellä.

Hän kääntyi istumaan puoliksi syrjittään, jotta hän joutui selin

aitioon, missä Rosa istui; ja mieltään rauhottaakseen pakinoi hän sitä

enemmän Hannan kera.

Mutta Rosa ei jättänyt häntä minuutiksikaan silmistään. Ja jos Rassmann

olisi voinut silloin tällöin heittää katseen ylös, olisi hänen

silmiinsä täytynyt pistää, kuinka Rosa tähysteli oopperakiikarilla,

jonka kassasta oli lainannut, nuorta mestarin rouvaa, kun vain vähänkin

sai siihen tilaisuutta; kunnes vihdoin hänen huomaavaisuutensa kääntyi

erääseen nuoreen mieheen, joka oli astunut aitioon hänen jälkeensä ja

näytti olevan erittäin kiintynyt häneen.

Näytäntö alkoi ja teki yleisön välinpitämättömäksi näyttämön

ulkopuolella oleville asioille.

Toisen näytöksen jälkeen oli pitempi väliaika. Enimmät katsojista

poistuivat tukehduttavasta huoneesta ja menivät viereiseen puutarhaan.

Myöskin Rassmann ja rouva Schorn seurasivat heidän esimerkkiään.

Agitaattori olisi mieluimmin luopunut raittiin ilman viehätyksestä,

sillä hän otaksui kohtaavansa Rosan ja pelkäsi hänen tuttavallista

puhutteluaan naisseuralaisensa läsnäollessa, mutta tämä viimeksi

mainittu tunsi äkkiä päänsärkyä ja halusi ulkoilmaan.

Niin täytyi Rassmannin taipua välttämättömyyteen, mutta hän päätti

etsiä jonkun syrjäisen paikan, siten välttääkseen laulajattaren

kohtaamista.

Merkillistä — kuinka hän nyt tunsi pelkoa tämän huonomaineisen tytön

edessä, jolla oikeastaan oli syytä tuntea häntä kohtaan kiitollisuutta.

Häntä lohdutti jossain määrin se kun astuessaan juuri puutarhaan, nuori

rouva käsikoukussaan, tuli vastatusten herra Samuel Hirschin kera, joka

kohta kohotti hattuaan niin kunnioittavasti kuin hän olisi Rassmannin

velallinen eikä tämä hänen.

Tämä viekkaan kauppamiehen suuri kohteliaisuus sai Rassmannin

unhottamaan huolensa tulevaisuuteen nähden ja kohottamaan päänsä

pystyyn. Häntä kunnioitettiin kaikkialla tuottavan liikkeen varakkaana

osakkaana!

Rassmann ei aavistanut, että Samuel Hirschin oli silmiinpistävään

kohteliaisuuteensa pakottanut etupäässä rouva Schornin näkeminen.

Kauppamieheen teki erittäin vakaavan vaikutuksen se, kun näki

velallisensa niin läheisissä suhteissa arvoisan mestari Schornin vaimon

kanssa.

"Hän on varmempi kuin ystävänsä käteiset rahat. Schornin täytyy pitää

hänestä paljo, koska lähettää niin ilman muuta vaimonsa hänen kanssaan

teatteriin. Eikö näytäkin melkein kuin olisi _hän_ aviomies eikä

kunnian arvoisa Schorn", tuumi hän mennessään yksikseen.

Rassmann oli tosiaankin seuralaisineen löytänyt puoliksi piilottuneen

lehtimajan Rosaa kohtaamatta.

Mutta kun hän tunsi itsensä pakoitetuksi hankkimaan virvokkeita

toverinsa rouvalle, jonka päänsärky yhä lisääntyi, eikä mitään

palvelusväkeä näkynyt lähettyvillä, täytyi hänen itsensä lähteä

tarjoilupöydän luo, joka sijaitsi puutarhan toisessa päässä. Silloin

tuli laulajatar häntä vastaan, muutamain nuorten miesten seuraamana.

Rosalle näytti hänen entinen rakastajansa tulevan juuri oikeaan aikaan.

Hän puhutteli Rassmannia häikäilemättä ja jokseenkin äänekkäästi,

samassa koettaen ystävällisesti hymyillä ja koskettaen hänen

olkapäitään.

"No, pienoiseni, nyt kai mennään pian naimisiin, kun on minut niin

äkkiä sysätty syrjään?"

Hän nauroi, mutta tästä naurusta kuului jotakin harmin tapaista.

Rassmann tahtoi kulkea hänen ohitsensa, ikäänkuin ei häntä tuntisi tai

ei olisi häntä näkevinään.

Mutta Rosa pidätti hänet, jotta ohikulkijat kääntyivät katsomaan ja

nuoret miehet laskettelivat kaikenlaisia kokkapuheita.

Rassmannista näytti kuin tyttö tahtoisi uudistaa heidän vanhan

suhteensa, sillä tämä silmäili häneen ylen hellästi; hänen äänensä

kuului hyväilevältä, kun hän sanoi:

"Kuka nyt on niin jörö. Älä ole tuollainen! Tiedänhän, että minussa

on syytä, mutta sinunkin olisi pitänyt minusta pitää parempaa huolta.

Tiedätkös, tahtoisin päästä kokonaan Berliiniin. Täällä on hirveän

ikävää seuraa. Etkö voisi hankkia minulle matkarahat, rakas Gustavini?

Tule, tue minua —"