Kirjat eivät Sveitsistä tosiaankaan saapuneet. Kun Schorn aamuisin
kuuli kadulla vaunujen ratinan, riensi hän puotiin ja avasi oven,
luullen postivaunun pysähtyvän talon eteen.
Mutta joka kerta pettyi hän. Pakettia ei milloinkaan saapunut.
Ja kuitenkin oli hän jo unelmoinut kirjojen olevan käsissään.
Schorn kuului niihin ihmisiin, jotka pitävät kiinni rautaisella
lujuudella kerran saamastaan aatteesta, jota pitävät hyvänä ja
mahdollisena toteuttaa.
Siitä päivästä, jona Rassmann oli puhunut 'hänelle kirjasta, jonka
aikoi kirjoittaa, ja avustuksesta, jota hän nuorelta mestarilta toivoi,
ei ajatus enää kaikonut Schornin päästä.
Vaikkakin hän oli ensin Rassmannin tuumalle ääneensä naurahtanut, niin
tuli ajan oloon hänelle sisäiseksi varmuudeksi, että hän tosiaankin
kykenisi vaatimattomilla ajatuksillaan kirjaa edistämään, hyödyttämään
puoluetta.
Ja nuori mestari ajatteli toverinsa kirjottamatonta kirjaa kaikkialla
missä liikkui, sorvauspenkin surinassa ja höylän suhahtelussa.
Ennenkuin aputeokset saapuivat, ei aineen käsittelyyn voinut ryhtyä.
Mutta Schorn ymmärsi tätä odotusaikaa käyttää mainiosti hyväkseen.
Kerran oli hän kuullut Rassmannilta, että tällaisiin kirjallisiin
teoksiin täytyi valmistua, toisin sanoen tehdä excerptejä, joilla
kirjan arvoa kohotettiin.
Nuori mestari pyysi Rassmannia selittämään sanan "ekserptejä". Ja
kun hän sai kuulla, että niillä tarkotettiin eräänlaisia otteita ja
lainauksia kirjoista, eivät kunnon Schornilta enää poistuneet nämä
valmistukset mielestään.
Eräästä kaapista löysi hän muutamia Lassallen huokeahintaisia
agitatsionikirjasia, samoin muutamia toisilta puolueen johtajilta,
kaikki tomuun peittyneinä. Hän oli nämä lentolehdet, jotka muutamien
klassikkojen ohella muodostivat koko hänen kirjastonsa, jättänyt
melkein unhotuksiin, kun oli ensin niiden sisällön lukenut likipitäen
ulkoa.
Nyt kaivettiin ne jälleen esiin ja puhdistettiin huolellisesti
tomustaan.
Schorn osti kaunista konseptipaperia, ja tästä lähtien löysi hänet,
milloin vain hänen aikansa suinkin salli eikä Rassmann ollut kotona,
näiden kirjasten ääreen kumartuneena ja niiden sisältöön syventyneenä.
Ja jos sattumalta hänen vaimonsa kysäsi: "Vilhelm, mitä luet ja
kirjotat niin ahkeraan?" sai hän ylvään vastauksen: "Lapsi, sitä et
ymmärrä,-minä teen ekserptejä". Samalla veteli raskas käsi edelleen
kynää paperia myöten ja jätti jälkeensä avuttomia lapsenkäden piirtoja.
Mutta mitä auttoi tämä kaikki — lähdekirjat eivät saapuneet Sveitsistä.
Kului kaksi, kului kolme viikkoa, ne eivät tulleet.
Kun Schorn oli kyllin kauvan odottanut postivaunun pysähtymistä ovensa
eteen, rohkeni hän lausua Rassmannille kummastuksensa lähetyksen
viipymisestä.
Rassmann näytti siihen valmistuneen. Häntä ei tällä hetkellä näyttänyt
liikuttavan mikään syvemmin kuin tämä asia. Hän raapi korvansa taustaa,
puhui jotakin "käsittämättömästä asiasta", pani "hm, hm" ja veti sitte
taskustaan sanomalehden, jossa oli uutinen, että poliisi oli Berlinissä
ottanut takavarikkoon suuremman määrän sosialistista kirjallisuutta,
joka oli osotettu epäiltäville puoluehenkilöille.
"On otaksuttavaa, että meidän kirjoillemme on käynyt samoin. Sinä
olet tunnettu sosialidemokraattina, lähettäjä on myös politillisesti
huonossa huudossa, siten on koko asia selitettävissä."
Schorn riensi vahvistamaan:
"Siinä olet oikeassa, olet oikeassa, hm, hm, niin se on. Peijakas,
etten ole sitä ennen ajatellut! Luuletko tosiaan, että nyt on niin
kireät ajat?"
Ja kun Rassmann vastasi myöntävästi, heitti Schorn taakseen tunnetun
katseensa, joka ei mielellään nähnyt vaimon olevan tällaisten
keskustelujen aikana saapuvilla.
Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa — hänen ei tarvinnut tulla vielä
huolekkaammaksi kuin hän oli jo ennestään.
"Vahinko, vahinko, nyt ei kirjastamme tule mitään", alkoi Schorn
uudestaan. "Rahoista viisi, tulevathan ne sieltäkin kautta puolueen
hyväksi."
Sitte valtasi hänet jälleen pelko rouvaansa nähden.
Hän sanoi:
"Tee minulle mieliksi äläkä anna Hannan mitään huomata, tiedäthän —"
Niin, Rassmann tiesi että hän tästäkin hänelle kiusallisesta asiasta
kyllä selviäisi hienostuneen viekkautensa ja Schornin lapsellisen uskon
avulla.
Ja tarjotakseen nuorelle mestarille epämieluisan vertauskohdan, ilmotti
hän, että "klubin" agitatsioonikirjaset olivat saapuneet osotteelleen.
"Se johtuu vain osotteen omistajan lojaalisesta mielensuunnasta, siitä
riippuu paljo", arveli agitaattori.
Schornille valkeni nyt yhä selvemmäksi toverinsa otaksuminen kirjojen
viipymiseen nähden.
"Niin, niin, olet oikeassa. Nyt uskon todellakin, että asianlaita on
niin. On kai parasta, että vasta samanlaisessa tapauksessa otat asian
yksin käsiisi ja menettelet kuten kirjoja klubillekin tilatessasi.
Mutta ikävää on, ettemme nyt voi kirjaa kirjottaa, olin siitä jo niin
suuresti iloinnut."
Rassmann koetti häntä lohduttaa, mutta Schorn pudisti päätänsä ja meni
surullisen näköisenä työhönsä.
Kuten ainakin mies, joka ei tahtonut tehdä hyödytöntä työtä, lakkasi
hän äkkiä "ekserptejä kirjottamasta" ja kaunis konseptipaperi sai nyt
jakaa lentolehtisten vanhan kohtalon perhekaapissa.
Ja Rassmann eleli reilusti edelleen. Vekselin lankeamisaika saapui.
Hänellä ei luonnollisesti ollut rahaa sen lunastamiseen.
Lisäksi oli mietittävä Rosa-neidin, "meidän" lemmittymme tulevaisuutta.
Käteiset rahat olivat lopussa.
Mitä oli tehtävä?
Seuraavana aamuna — saattoi lyödä vetoa tuhannesta yhtä vastaan —
esittäisi Samuel Hirsch vekselin Schornille.
Nyt, kun ratkaisu oli niin lähellä, ahdisti Rassmannia pelko ja häpeä.
Kun tämä yksinkertainen, rehellinen, kaikissa asioissa niin
myöntyväinen Schorn saisi tämän tietoonsa? Eikö hän olisi hirmuinen?
Tällaiset luonteet purkautuvat kuin tulivuori pitkän hiljaisuuden
jälkeen.
Rassmann vapisi ratkaisun lähetessä.
Ja sitte rouva Schorn, kaunis rouva Schorn, joka piti hänestä niin
paljo ja joka Rosaneidistä huolimatta valmisti niin usein unettomia
öitä! Mitä hän saattoi tältä rouvalta toivoa, jos tämä saisi tietää
hänen kunniattoman menettelynsä?
Ei, se ei käynyt laatuun. Uhkaavaa paljastusta täytyi koettaa torjua.
Ja aika toi neuvon. Herra Antonius Pätzoldt esitti paperin uudistusta.
Se oli ainoa keino.
Marat toinen teki vielä toisenkin ehdotuksen.
"Kansalainen Rassmann", tuumi hän, "tarvitsettehan rahaa vieläkin.
Kirjoittakaa siis 250 taalarin vekseli ja ottakaa vielä 100 taalaria,
silloin on se veitikka tosin _praeter propter_ ansainnut viisikymmentä
taalaria kahdessa kuukaudessa aivan ilman edestä, mutta, kuten
sanotaan, hädässä syö piru kärpäsiäkin. Mutta luottakaa siihen, että se
mies vielä saa puukon kurkulleen."
Mutta Rassmann vapisi. "Jos juutalainen näyttelee kahta naamaa ja ensin
ilmaisee asian Schornille?" epäröi hän. Pieni kähertäjä pani kaikki
vakuuttelukykynsä liikkeelle.
"Tuhmuuksia, pelkkiä tuhmuuksia, kansalainen, silloin tunnette Samuel
Hirschin huonosti. Koronkiskurin lähimmäisenrakkaus ulottuu vain hänen
rahakukkaroonsa. Ja sitte, unhotatte valtakirjanne, joka on yhtä varma
kuin raamattu kirkon alttarilla. Täytyy olla rohkeutta, kansalainen
Rassmann, muuten eivät päät putoa."
Oi, herra Antonius Pätzoldt ymmärsi puhua sellaisista asioista, sillä
ne nuolet, joita hän ampui, sattuivat kyllä kerran sinistä esiliinaa
kantavaan mieheen.
Rassmann tarttui kiinni hänen enemmän vihaisen kuin todella ilkeän
juomatoverinsa sanoihin ja seurasi tämän neuvoa. Asia kävi paremmin
kuin hän ajattelikaan. "Arvoisa" herra Samuel Hirsch ei ollut
monisanainen mies. Mutta missä hän vaikeni, siinä mietti hän enemmän.
Kun Schorn kerran tänne kulkeutuneelle miehelle luovutti kirjallisesti
kaikki oikeutensa, niin täytyi hänellä olla siihen hyvät syynsä.
Pikkukaupunkilainen "kauluksenpunoja" tarkasti vielä kerran valtakirjan
ja kauppa oli tehty.
Rassmann oli enemmän poikaa puolestaan kuin koskaan ennen, kun hän
poistui juutalaisen luota. —
Mutta kun neljä viikkoa ovat lopussa? Pah —- kuka tahtoo nostaa
tulevaisuuden huntua, kun nykyisyyden peittää kultainen päiväpaiste.
Kivi, joka jyristen vieri korkeudesta, tempasi lakkaamatta
taipaleellaan toisia mukaansa. Mutta Rassmann ei kuullut jyrinää.
Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, vaati elämältä enemmän kuin hänen
rahastonhoitajansa oli edellyttänyt. Ensimäistä täyttynyttä toivetta
seurasi pian toisia vaativampia. Häntä ei enää miellyttänyt yksinäinen
elämänsä. Hän oli kyllästynyt lukemaan tunteja seinäkellosta, kunnes
Rassmann saapui. Hän halusi viihdytystä, jota hän luuli löytävänsä
huvituksista. Jokapäiväisiin kävelyihin, katselemaan miesväkeä,
pölyyttämään tomua laahuksillaan, levittelemään viuhkaansa,
kiemailemaan, itseään ihailuttamaan, heittelemään ja saamaan katseita
— siihen paloi hänen halunsa. Hän halusi levittää pääkaupunkilaisia
tapoja tai ainakin herättää niitä kohtaan kunnioitusta.
Porvarien poikien joukossa mahtoi myös löytyä viattomia hölmöjä, joille
saattoi osoittaa taipuvaisuuttaan, kun — Rassmann ei siitä tiennyt.
Ajan oloon saattoi hän muuten vähät kostua nykyisestä rakastajastaan,
se oli kiemailijalle kyllin selvillä. Hänellä oli ollut sellaisia
suhteita riittävästi, käsittääkseen kuinka pian miehet alkoivat kaivata
vaihtelua. Viisaus käski siis ajoissa katsomaan eteensä. Kun hän tuumi
tätä kaikkea, tuli pukukysymys uudestaan hänen mieleensä. Hänellä
täytyi olla sorea, uusimman muodin mukainen kävelypuku, mahdollisimman
loistava ja silmiinpistävä. Eräänä hetkenä ilahdutti hän Rassmannia
tällä toiveella. Tämä ei tahtonut tietää siitä mitään ja vastasi
kieltävästi. Samalla käyttäytyi hän niin välinpitämättömästi kuin ei
Rosasta paljoa välittäisi. Ei edes syötti vapaasta matkasta Berliiniin
ja hohtokivisormuksesta, joka tällä kertaa asetettiin erään toisen
matkustajan nimen yhteyteen, enää vedellyt.
Rassmannista oli suhteensa Rosan kanssa liian kallis. Hän oli viettänyt
tämän kanssa muutamia nautintorikkaita viikkoja, se oli kylliksi
tyydyttämään hänen kunnianhimoaan ja herättämään lopuksi inhotusta
tähän onttoon olentoon ilman tunnetta ja sielua. Kentiesi hän ei olisi
milloinkaan tuntenut näitä tunteita, jollei hänellä joka päivä olisi
ollut silmiensä edessä toisen naisen kuva.
Mutta juuri niin oli!
Kun Rosaneiti oli puhunut puoleen ja toiseen, saamatta rakastajansa
kovasydämisyyttä heltiämään, puristi hän selkänsä takana kätensä
nyrkkiin ja vannoi kestävänsä.
Oi, hän tahtoi saada uuden puvun. Hän ajatteli rakastunutta
herra Antonius Pätzoldtia. Marat toinen oli tähän asti turhaan
odottanut toivomaansa "audienssia". Niin usein kuin pikku herra
sunnuntai-asussaan koputtikin hänen ovelleen, milloin tiesi Rassmannin
olevan toisaalla, ei ovi ollut hänelle avautunut. Rassmannin kielto
piili tietenkin takana, tuumi pikkumies, vaikkakin huoneen vuokraajatar
joka kerta sanoi, että "neidillä" oli vieraita.
Mutta Rosa, joka oli kuullut herra Pätzoldtin äänen, oli naurusta
pakahtumaisillaan kertoessaan "hassun kääpiön" uudistetuista
käynneistä. Ensi aikoina oli tämän halveksimisen johdosta pienen
parturin vallannut eräänlainen alakuloisuus, mutta lopuksi muuttui se
eräänlaiseksi kaunaksi Rassmannia kohtaan. Ei puuttunut paljoa, jottei
hän heittänyt tällekin kaikessa vakavuudessa nimeä "porvari", joka
tahtoi kaiken pitää yksikseen. Kuinka iloisesti liikutettu olikaan
sentähden herra Antonius Pätzoldt, kun hänelle eräänä päivänä Rosaneiti
tosiaankin antoi salaisuudessa toiveita ensimäisestä "audienssista".
Hän halusi puhutella herra Pätzoldtia kahden kesken seuraavana päivänä
iltapuoleen.
"Kahden kesken!" Marat toinen joi kolme naukkua enemmän kuin muulloin,
ja jos Rassmann tällä kertaa olisi voinut tulla parturiherran katseesta
ja salaperäisestä hymystä hullua viisaammaksi, olisi hän epäilemättä
saanut lukea tämän suuntaista ajatusjuoksua: "Näetkös, suuri mies
kauniine partoinesi, kuinka minä olen sinut lyönyt laudalta? Huomenna
nousee minun aurinkoni ja sinun laskee."
Herra Antonius Pätzoldtille tuli ensin osaksi onni pitää Rosan pehmeää
kätöstä kädessään kokonaista viisi minuuttia, jollaikaa laulajatar
kertoi hänelle Rassmannin kiittämättömyydestä.
Ja sen teki hän sellaisella äänellä kuin tahtoisi näyttää, miten vähät
hän välittäisi Rassmannista, kun vain saisi uuden puvun.
Niin, puku, puku — Rosaneiti oli lähes itkemäisillään. Samalla nojasi
hän melkein pikku kähertäjää vasten, jotta tälle tuli varmemmaksi kuin
koskaan, miten vähä sellaista tunteenlämpöä oli "kuningasmielisiltä"
tullut hänen osakseen.
Herra Antonius Pätzoldt tahtoi näyttää olevansa kiitollinen. Vanhan
tapansa mukaan ja nyt ainiaaksi sulkeutuakseen "tyttörukan" sydämeen,
kaasi hän kohta vihansa maljan Rassmannin ylitse:
"Mitä, eikö hän tahtonut sitä tehdä? Kaunis, arvoisa neitiseni,
onko se tosiaankin mahdollista? (Suuri vallankumouksellinen saattoi
olosuhteiden mukaan esiintyä hienostikin.) Tämä patruuna, se on myös
niitä miehiä, jotka aina ajattelevat vain itseään! Mikä halpamaisuus!
Mutta älkää itkekö, kaunis neiti (hän laski käsivartensa tämän
vyötärölle), älkää itkekö. Te saatte kyllä tyydytyksen. Panen miehen
muistiin. Tuomioistuin ei tee eroa henkilöissä, kun on kysymyksessä
vapaiden kansalaisoikeuden puolustaminen. Rauhottukaa, kansatar. Te
saatte kyllä tyydytystä. Mahdollisesti kutsutaan konventti kokoon."
Marat toinen alkoi jälleen kohota parhaihin hetkiinsä.
Hän jatkoi:
"On annettava julistus, jonka mukaan tämän petollisen ihmisen koko
omaisuus otetaan takavarikkoon ja annetaan teille."
Herra Antonius Pätzoldt tahtoi antaa Rosalle suukkosen. Mutta kun
tämä äkkiä tempautui irti, palasi hän äkkiä Ranskan vallankumouksen
historiasta todellisuuteen.
"Niin pian ei se käy, pikku veitikka", sanoi laulajatar äkkiä, samalla
kuin hänen itkunsa muuttui nauruksi. "Kun minä saan puvun, silloin
saatte ensimäisen suukkosen ja —"
Herra Antonius Pätzoldt vannoi, että hän tulee saamaan kaiken mitä
hänen sydämensä halajaa.
"Hänet pakotetaan, kansatar, luottakaa siihen, hänet pakotetaan."
Pikku kähertäjä aikoi tosiaankin pakottaa Rassmannia täyttämään tytön
toiveen. Oi, hänen sydämensä hyppi hänen ajatellessaan ensi suukkosta
"ja —". Sitäpaitsi oli agitaattori hänen käsissään; sillä mitä joku,
paitsi Rassmannia itseään, saattoi tietää, sen tiesi hän, Antonius
Pätzoldt, kaupungin kähertäjä ja hiustenleikkaaja.
Rassmann naurahti ääneen, kun illalla kuuli "Kultaisessa leijonassa"
juomatoverinsa kehotuksen. Ylen pingotettuna oli hän aina pitänyt
pääparturia, mutta niin hassuna —
"Mitä ajattelette oikeastaan, tytön sonnustus maksaa vähintään
viisikolmatta taalaria. Kaikista rahoista on minulla jälellä ainoastaan
kuusikymmentä taalaria, kun olen maksanut Rosan vuokran ja täysihoidon.
Tahdon yleensä päästä tytöstä erilleni."
Mikään ei voinut olla herra Antonius Pätzoldtistä ilahduttavampaa
kuin nämä sanat. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan hassulta, sillä se
äänensävy, jota hän käytti Rassmannia kohtaan, oli tälle aivan uusi.
"Kansalainen Rassmann, meidän hyvä arvomme vaatii, että Rosaneiti,
meidän lemmittymme, saa toiveensa täytetyksi. Hänet täytyy pukea
siististi, onhan hän uhrannut taiteellisen uransa meidän hyväksemme.
Huomisiltaan mennessä, kansalainen, on teidän hänelle ostettava
pukunsa, muuten kyllä löydetään neuvoja ja keinoja, miten 'rakkaan
ystäväni' Schornin silmät avataan näkemään muutamia asioita. _Dixi_."
Samassa nousi herra Antonius Pätzoldt äkkiä ja poistui talosta.
Rassmann oli jähmettynyt ja näytti liidunvalkoiselta.
Tämä lurjus, roisto ja teeskentelijä puhui yhtäkkiä _rakkaasta
ystävästään_ Schornista?
Ensin tunsi hän tarvetta hypähtää pystyyn ja jäähdyttää raivonsa
poistuvaa kohtaan. Sitten piti hän kaikkea pilana. Mutta kun pikku
parturi ei koko seuraavana päivänä näyttäytynyt ravintolassa, vaan
Rassmann huomasi, kuinka hän kulki liikkeensä edessä sinne ja tänne ja
silmäili epäilyttävästi Schornin taloa kohden, ahdisti agitaattoria
jälleen kova pelko ystäväänsä nähden, ja jottei turmelisi välejään
Marat toisen kanssa, kävi hän itse illalla hänen luonaan ja ilmoitti,
että Rosalla jo olivat rahat käsissään kävelypukuaan varten.
Tämä oli ensimäinen riita näiden kahden välillä. He tapasivat toisensa
nyt alituisella epäluulolla, kuten kaksi koiraa, jotka muristen
nuuskivat toisinaan eivätkä kuitenkaan uskalla purra.
Kun herra Antonius Pätzoldt tahtoi seuraavana iltana ottaa vastaan
"ensimäisen suudelman", nauroi Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, hänelle
vasten kasvoja ja löi oven kiinni hänen nenänsä edessä.
Juuri alkaessaan kiroilla ja muistutella muutamia julistuksia ja
asetuksia, hän näki äkkiä ylhäällä portaissa häämöttävän pitkän laihan
olennon, kuten Charlotte Cordayn hengen, joka sitte vasta ilmaisi
kuuluvansa ihmissukuun kun hän alkoi virtanaan syytää vapisevalle
aviorikkojalle sangen helliä haukkumasanoja, joita ei ole missään
yleisessä sanakirjassa.
Se oli "kuningasmielinen", joka oli erään naisen käsialalla kirjotetun,
virheitä täynnään vilisevän kirjeen johdosta seurannut miestään.
Rosaneiti ei ollut keksinyt parempaa keinoa rangaistakseen rakastuneen
narrin tunkeilevaisuutta.
Kohtaus, joka sitten syntyi portaissa, veti kaikki naapurit saapuville,
ja vielä kolme päivää myöhemminkin puhuttiin herra Antonius Pätzoldtin
epäonnistuneesta "audienssista" erään "huonomaineisen" tytön luona.
Rosaneidin saattoi tästä lähtien huomata säännöllisesti soreassa
kävelypuvussa milloin kadulla, milloin huvipaikoissa, jossa hän
esiintyi valtoinaan ja joutui pian miesväen puheihin.