Olipa se kaunis klubi, josta Rassmann oli puhunut. Tunnemme jo seuran,
jossa Rassmann teki propagandaa — omien intohimojensa hyväksi.
Nyt vasta alkoi hurja elämä, mikäli tässä pikkukaupungissa oli siihen
tilaisuutta tarjolla. Nyt hän itse järjestelmällisesti harjotti
"ylemmän kymmenen tuhannen mässäämistä", johon viittaamalla hän niin
usein oli päästänyt työväen joukkojen mielenmyrskyn valloilleen ja
kylvännyt vihaa ja tyytymättömyyttä niin monen rauhaa rakastavan
raatajan sydämeen.
Rassmann oli pian uudessa huvittelupaikassaan yhtä tunnettu kuin
"kultaisessa leijonassakin". Herra Antonius Pätzoldt oli myös mukana.
Parisen päivää juoksenteli pieni kähertäjä kääre päänsä ympärillä.
Hirmuinen mies vannoi lujasti ja pyhästi, että hän pimeässä oli
juossut kaapin nurkkaan. Asiantuntijat kuitenkin olivat tietävinään,
että suuret kuhmut olivat kolhineet "kuningasmieliset", joita ei enää
miellyttänyt se, että pöytien ja tuolien kumous tuli yhä pahemmaksi.
Rassman ei voinut ilman parturiherraa enää tulla toimeen. Oli melkein
kuin hänellä täytyisi olla aina luonaan joku, joka myöntäisi hänen
kaikessa olevan oikeassa ja jakaisi hänen kanssansa vihankaunansa.
Ja siihen oli ylen kiihtynyt kähertäjä aivan omiaan.
Herra Antonius Pätzoldt ei voinut, kuten ainakin ihminen, jota kalvaa
salainen katkeruus ja joka tuntee voimattomuutensa, vieläkään unhottaa,
että Schorn oli käyttänyt hänestä sanaa "huono seura". Sentähden käytti
hän jokaista tilaisuutta puhuakseen "porvareista", joilla on talot ja
tavarat, jotka elävät kuten paratiisissa, samalla kuin "suuret henget",
"ylevän ihmisyysaatteen uhrit" jäivät ainaiseksi köyhälistöön.
Rassmann kulautti sellaisia puheenparsia kuullessaan sisäänsä
kokonaisia olutlaseja kerrallaan, ikäänkuin tahtoisi valella sammuksiin
sen helvetin, joka alkoi kiehua hänen sisällään. Mutta todellisuudessa
nousi veri yhä enemmän hänen päähänsä ja pani hänet puolipäihdyksissään
käyttämään Schornia vastaan sanoja, jotka Pätzoldtista aina näyttivät
kehotuksilta lisäämään kaksinkerroin syytöksiään.
Agitaattori pääsi siten viimeisistäkin häpeän ja omantunnon nuhteiden
jätteistä ja mässäsi vierailla rahoilla sellaisella kevytmielisyydellä
kuin olisivat ne siihen määrätytkin.
Konserttikapakassa oli isännän liitu vähitellen alkanut merkitä hänen
velkojaan samoin kuin "kultaisessa leijonassakin ".
Rassmann muisti oikeaan aikaan toverinsa uhrautuvaisuuden.
"Salainen klubi" tarvitsi eräänä päivänä tosiaankin rahaa.
"Tiedätkös", sanoi Rassmann, "vanha juttu... ihmiset tuntevat tuskin
aatteemme aakkosiakaan. Olisi hyvä, jos meillä olisi muuan sata pieniä
agitatsionikirjasiamme, esimerkiksi Lassallen 'Työväen lukukirja', tai
hänen Ronsdorfilainen puheensa —"
"Niinkö —? Klubinne ja salainen agitatsioninne menee siis hyvin?
Sinussahan onkin esimies, joka ymmärtää asiansa."
Ja Rassmann, haihduttaakseen jo edeltäpäin mahdolliset epäluulot, jotka
Schornin mielessä voisivat herätä niin paljojen agitatsionikirjojen
tarpeeseen nähden, jatkoi heti: "Klubissamme on parisen henkeä, jotka
matkustavat kautta maan. Heille aion antaa muutamia kymmeniä kappaleita
lentokirjoja mukaan."
"Hyvä, hyvä", vahvisti Schorn. "Niin on tehtävä.. Laske heti mitä
kirjat tulevat maksamaan. Sitte saat rahat. Lähetä sitte maksu heti ja
pyydä kirjat minun osotteellani —"
Sitä ei Rassmann tahtonut; se voisi olla vaarallista, arveli hän.
"Minulla on jo toinen osotteen omistaja, eräs virkamies, joka on
tunnettu sangen lojaaliseksi."
"Sen parempi."
Schornin päähän ei koskaan pälkähtänyt epäillä Rassmannin sanoja.
"Mutta missä viipyvätkään kirjat, joita sinun piti tilata Sveitsistä?"
ei hän voinut olla kysäsemättä. "Oletko lähettänyt rahat oikealla
osotteella ja onko mies luotettava?"
"Ei se niin pian käy", vastasi Rassmann. Sitte naurahti hän. "Ja onkoko
mies varma? Mutta onhan kirjakauppias puoluetoverimme, ja hän on
varovainen."
"Schorn pyyhkäsi hajamielisesti kasvojaan kädellään."
"Mitä puhunkaan! Sinulla on oikein. Ne tulevat kyllä, elkäämme siitä
enää puhuko."
Siten oli keskustelu taasen lopussa, ja puolen tunnin perästä sai
agitaattori rahat lentokirjoja varten, käyttääksensä ne oman rakkaan
minänsä hyväksi.
Niin, hän tarvitsi nyt rahaa kosolta, sitte kun Rosa, hurja
pääkaupunkilainen kapakkalaulajatar, merkillisen sattuman kautta oli
jälleen juossut hänen syliinsä.
Tämä kiemaileva käärme tunsi miehensä ja osasi sen ottaa kiinni.
Vanhat muistot kevytmielisistä hetkistä Berliinissä sukelsivat samaan
aikaan molempain muistoon ja herättivät kaipauksen päästä kahdenkesken.
Neiti Rosa ei ollut suotta käynyt koulua erään ammattiparittajan
luona, joka oli eräänä päivänä huomannut tällä nelitoistavuotiaalla
palvelustytöllä olevan hieman ääntä ja osasi taivuttaa viattoman,
kauniin olennon käymään koulua "sivistyäkseen".
Mitä kaikkea olikaan hän oppinut! Joka tapauksessa kylliksi
tietääkseen, kuinka oli meneteltävä nautinnon haluisen miehen kanssa,
jolla kuten Rassmannilla näytti olevan kirotun paljon rahaa, ja jota
helposti saattoi vetää nenästä.
Olihan hänelle pieni rakastunut parturi, ainoastaan saadakseen armon
häntä kerran likistää, vakuuttanut lujalla valalla, että herra Rassmann
nyt oli varakas osakas suurenpuoleisessa liikkeessä eikä sen lisäksi
ollut vielä naimisissa.
Siinähän olivat hyvät kaupat tarjona! Laulaminen näiden poroporvarien
hyvinkasvatetuille pojille ei tuottanut paljoa, sillä he pyöräyttivät
jokaista groschenia kolme kertaa ympäri, ennenkuin heittivät sen
lautaselle.
"Kuules, pienoiseni", sanoi hän eräänä iltana vanhalla
tuttavallisuudellaan, "etkö tiedä minulle sopivaa asuntoa, mutta aivan
häiritsemätöntä? En voi asua enää toisten kera majatalossa."
Samalla katsoi hän Rassmanniin oikealla kiemailijankatseella, joka
elämänhaluiselle agitaattorille lupasi suloisia hetkiä.
Tämä oli Rassmannilta enää puuttunut, häneltä, jolla päivästä päivään
oli edessään ystävänsä vaimo, jonka hän kuuli kujertavan miehelleen
kuten turturikyyhkysen, ja hänen täytyi tyytyä pelkkään näkemiseen ja
salaisiin toiveihin!
Hänellä täytyi olla edes jonkinlainen korvaus!
Herra Antonius Pätzoldtilta pyydettiin neuvoa.
Vaikkakin kaupungin asukasluku oli lähellä kymmentä tuhatta, tunsi
pieni kähertäjä henkilöt jokseenkin tarkoin, josta hän enimmäkseen sai
kiittää ammattiaan.
Marat toinen, joka jouduttuaan kuningasmielisten kanssa ikuiseen
kahakkaan, unelmoi vapaasta rakkaudesta ja salaisuudessa ajatteli jo
niitä audiensseja, joita Rosaneiti hänelle soisi, nauraa kyhersi heti
Rassmannille, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Sinä vanha veitikka, kyllä
tiedän, mihin pyrit". Sitte vikisi hän, että hän siellä ja siellä,
toisessa päässä kaupunkia, tunsi vanhan yksinäisen rouvan, jonka luona
sellainen naimaton tyttö saattoi elää kuten paratiisissa.
"Kansalainen Rassmann", kuiskutti hän agitaattorille, "meidän on
saatava tyttö aivan omille hoteillemme."
Agitaattori heitti lemmenjanoiseen parturiin halveksivan syrjäkatseen
ja kirjotti osotteen muistiin.
Siten oli otettu varteen laulajattaren hiljainen viittaus
kaikinpuolisiin lähempiin suhteihin nähden.
Rosaneiti jätti majatalon ja majottui herra Antonius Pätzoldtin
suosittaman vaimon luo.
Neljä böömiläistä harpunsoittajatarta panivat viisaat päänsä yhteen ja
tiesivät kylliksi.
Mieluummin olisivat he jättäneet laulajattaren kokonaan pois
seurastaan, mutta he olivat huomanneet liiankin hyvin, mikä vetovoima
tytöllä oli vieraihin.
Niin tuli Rosaneiti Rassmannin tunnustetuksi rakastajattareksi.
Laulaminen ei häntä miellyttänyt, mutta Rassmannilla olivat omat
tuumansa. Tytön pitäminen kokonaan omina hyvinään olisi maksanut
ylen paljon rahaa. Ja hän oli päinvastoin laskenut hyötyvänsä Rosan
ansioista.
Hän oli yhä enemmän taipuvainen katselemaan kommunismia luonnostaan
lankeavaksi.
Kunpa vain ei hänen lemmittynsä olisi käynyt niin liian hyvää koulua!
Laulunlirittäjä tuli jo kohta kolmantena päivänä nurisevaksi.
"Tiedätkös, huomisesta lähtien en minä esiinny", sanoi hän, näyttäen
tyytymättömältä Rassmannin syleillessä. "Elämä täällä ei enää vetele.
Menen Berliiniin takaisin, herra Verner (niin nimitettiin muuatta
matkustajista, joita ilmestyi uusia joka päivä), joka matkustaa täältä
suoraan sinne, on luvannut ottaa minut mukaan ja hankkia minulle paikan
eräässä esikaupungin teatterissa. Jos lähden mukaan, lahjottaa hän
minulle hohtokivisormuksen", liitti hän vielä ärsyttävän kehuskelevaan
tapaan.
Rassmann tiesi kohta, mitä Rosa tarkotti tällaisilla puheillaan.
Sovinto tuli pian.
Rosa osasi niin hyvin näytellä nyreyttä ja kylmyyttä, hän osasi
välinpitämättömyydellään niin mainiosti herättää Rassmannissa
yksinomistamisen kunnianhimoa, ettei tämä sokeassa aistillisuudessaan
nähnyt ansaa, joka hänelle viritettiin. (Jutussa vapaasta matkasta
Berliiniin, ja hohtokivisormuksesta ei ollut totta sanaakaan.)
Neljäntenä päivänä jäi Rosan paikka musiikkilavalla tyhjäksi.
Hänen tarkotuksensa oli saavutettu: hän antoi Rassmannin ylläpitää
itsensä kokonaan.
Tässä ylläpidossa oli Rassmannilla joka päivä uudistuva päänvaiva,
miten hankkia uusia rahavaroja.
Ensimäinen huono teko on kuin vierivä kivi, joka pysähtymättä vierii
valoisalta kukkulalta synkkään laaksoon ja tempaa toisen ja kolmannen
mukaansa liikkeeseen.
Agitaattorin oli tähän asti ollut huolehdittava vain omasta
persoonastaan, omasta elostelemisestaan, mutta nyt muuttui asia: Rosa,
tämä kevytmielinen tyttö, tahtoi myös elää, ja kapakkalaulajattarilla
on oma käsityksensä elämästä, kun he ovat siinä harhaluulossa,
että heidän rakastajansa on varakas mies, jolle pienten toiveiden
tyydyttäminen ei tuota mitään vaikeuksia.
Rassmannin täytyi siis aina uudelleen miettiä keinoja saadakseen rahaa.
Mutta kuinka, mistä?
Schorn täytyi toistaiseksi jättää syrjään, sillä kirjat Sveitsistä
eivät olleet vieläkään saapuneet ja sitte — nyt ei ollut kysymystäkään
parista taalerista!
... "Katsos vain huonoa pukuvarastoani, annathan sinä minulle siksi,
että saan uuden puvun?" sanoi Rosa viidentenä päivänä mielistellen ja
katsoen hellästi Rassmanniin. Sitte lisäsi hän kohta, että hänellä yhä
vielä oli "vanha" hattunsa ja että hänen täytyi hävetä näyttäytyessään
kadulla "moisessa asussa".
Kun hän tällaisten toiveiden ohella painoi Rassmannia kaikella
kolmannen luokan kiemailulla ja hienostuneella viekkaudella vasten
rintojaan ja samalla "kaikkien mielitietyn" laskevaisuudella milloin
mitäkin uhkauksia ja syöttejä — silloin oli kunniahimoinen agitaattori
liiankin mielellään valmis kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin.
Tosiaan, kunnollinen pukuvarasto täytyi olla sellaisen miehen kuin
Rassmannin rakastajattarella!
Sata taalaria täytyi hänen toistaiseksi jostakin saada, jo peittääkseen
välttämättömät menot "yksinäiselle" rouvallekin.
Herra Antonius Pätzoldt pääsi jälleen osalliseksi salaisuuteen. Samalla
ei Rassmann unhottanut muistuttaa Schornin sanoja huonosta seurasta.
Viisas toveri tiesi, että pikku mies siten joka kerta joutui tuulelle,
jolloin hän oli Rassmannia kohtaan palvelevaisempi kuin koskaan ja
olisi tehnyt kaiken mahdollisen tämän mieliksi, kun oli kysymys
kepposesta sinistä esiliinaa kantavaa naapuria vastaan.
Marat toinen lasketteli ensin kotvan aikaa tunnettuja haukkumisiaan
porvareista, joilla on talot ja tavarat, sitte esitti hän ylevät
mielipiteensä kiusallisesta ristiriidasta uusien rahavarojen tai vapaan
rakkauden jättämisen välillä, samalla viitaten "audiensseihin", joita
Rosaneiti, "_meidän_ rakastajattaremme", oli hänelle luvannut, ja
tehden agitaattorille hieman kitkerän kysymyksen, tahtoiko "hän" tehdä
ensimäisen audienssinsa aamu- vai iltapäivällä.
Rassmann heitti hassuun kääpiöön taasen salamannopean syrjäkatseen,
ikäänkuin tahtoisi sen naurettavuuden, joka ilmeni Pätzoldtin
toivomuksessa, pukea sanoihin: "Luulotteleva narri, mitä
ajattelettekaan!"
Mutta rauhottaakseen hiustenleikkaajan liikanaista kiihkeyttä, sanoi
hän vain: "Tottapahan sovitaan, kunhan nyt ensin pääsemme tästä
asiasta".
Ja Marat toinen teki ehdotuksensa.
"Mitä varten, kansalainen, olet sitten ihmisten silmissä tämän porvarin
liiketoveri, jollei sinuun luoteta yhtä paljo kuin häneenkin? He,
enkö ole oikeassa? — Mitä varten kansalainen Rassmann, kysyn minä, on
sinulla sitte Schornilta taskussasi täysi valtakirja, jonka mukaan sinä
olet valtuutettu päättämään liikeasioista samoin kuin hänkin, jollet
sinä liikkeen nimessä voi kirjoittaa pientä akseptia — —"
Pieni kähertäjä keskeytti ja otti aika siemauksen lasistaan. Sitte
lopetti hän:
"Mutta minä en tahdo sanoa mitään, kansalainen — itsepähän parhaiten
tiedät, mitä tämä Schorn oikeastaan on tehnyt sinulle niin suurta, että
sinun tarvitsee osottaa hienotunteisuutta häntä kohtaan. Voin sentään
sanoa, että jos hän tahtoo olla vilpitön sinua kohtaan, täytyy hänen
jakaa kaikki tasan sinun kanssasi. Mikä minun on, se on sinun — silleen
sen täytyy jäädä. _Dixi_."
Vaikkakin äkäisen parturin viime sanat olivat Rassmannin omalletunnolle
todellinen virkistys, niin näytti hänelle edellisten tarkotus hieman
himmeältä. Mutta valtakirja, valtakirja — sitä ei hän ollut vielä
lainkaan ajatellut.
Hän särpäsi yhdellä siemauksella oluensa loppupuoliskon; hänen
kasvonsa olivat kuumentuneet, puoleksi viljanmehun ylenmääräisestä
nauttimisesta, puoleksi kiihtymyksestä.
Sitte puuskahti hän sellaisen miehen äänellä, jolle on osotettu tie
ahdingostaan, mutta hän ei vielä oikein luota sen turvallisuuteen:
"Liikkeen nimessä aksepti — — kuinka tarkotatte, herra tohtori?"
Marat toinen, josta tämä agitaattorin hidas käsitys näytti
koomilliselta, naureskeli ensin parisen sekunttia, sitte lörpötti hän:
"Vekseliasiaa, kansalainen, en mitään muuta kuin yksinkertaista
vekseliasiaa, siinä koko juttu. Aksepteeraatte Schornin nimessä, siihen
on teillä oikeus, ja tunnin kuluessa ovat sata taalaria edessänne."
"Mutta sitä ei maksa ottaa omalletunnolleen. Kuinka mahdollistakaan
tähän porvariin nähden? He, sepä vielä puuttuisi! On kostettava, sillä
hyvä. Ken ei uhraa hyvällä, siltä on otettava. On tehtävä _tabula
rasa_ kaikesta, sitä olen aina sanonut. Maljasi, kansalainen, eläköön
Rosaneiti, lemmittymme!"
Rassmann ei kuullut mitään. Hänen kaikki tunteensa ja ajatuksensa
kiertelivät tällä hetkellä Antonius Pätzoldtin esittämän tuuman
ympärillä.
Pienellä kähertäjällä oli kaikkeen tyydyttävä vastaus.
Hän alkoi jo viedä Rassmannin seitsemänteen taivaaseen, sanoen: "Samuel
Hirsch asuu torin varrella. Porvari hän on hänkin, elättää itseään
toisten hiellä. Oikeastaan hänellä on kenkäkauppa, mutta enimmäkseen
käy hän kauppoja vekseleillä maalaisten upseerien ja tilanomistajain
kanssa. On minultakin kerran ottanut viisikymmentä, mokomakin nylkyri —
mutta sanon sinulle, kansalainen, giljotiini kyllä vaatii uhrinsa. Tili
tulee olemaan hirmuinen tällaisille roistoille! Rautaisissa sandaleissa
ja hurjasti liehuvin tukin heidät viedään telotuslavalle. Kuuletteko,
millaiseksi olen ajatellut ensimäisen tervehdykseni kansojen vapauden
auringolle —"
Marat toinen oli hengessä olevinaan konventin tribuunilla ja kopasi
lupaavasti rintataskuaan, mutta Rassmann keskeytti hänet ynseästi ja
palasi muutamin sanoin takaisin Samuel Hirschiin.
"Tiedänhän, rakas tohtori, että se on suuremmoinen, mutta Rosaneiti,
_meidän_ lemmittymme, odottaa rahaa."
Sanan "meidän" korosti hän terävällä, vahingoniloisella pilkalla, mutta
se jäi herra Antonius Pätzoldtilta huomaamatta innoissaan.
Marat toinen ajatteli heti uudelleen ensimäistä audienssia ja puuttui
arkiasioihin.
Ja hän esitti mielipiteensä lähemmin.
Samuel Hirsch oli ainoa, joka saattoi auttaa. Hän ei tosin lainaa
kauvemmaksi kuin neljäksi viikoksi ja hänelle täytyy 100 taalarin
sijaan kirjoittaa 110, mutta sitenhän ei joudu mitään vaaraan, sillä
olihan Schorn itse sanonut Hirschille, että hän on tehnyt Rassmannin
liiketoverikseen ja vastaisi kaikesta. Ja juoruamisesta ei ole pelkoa,
sillä missä jotakin voi ansaita, siellä Hirschin mielestä kyllä katoaa
kaikki hyväntahtoisuus Schornia kohtaan.
Näin lärpätti herra Antonius Pätzoldt yhteen mittaan ja lisäsi vielä,
että mahdollisesti vekselin lankeamisaikaa saisi lykätyksi.
Täten oli Rassmannille avautunut kuja tulevaisuuteen, ja tässä
kujassa oli kyllin tilaa kasata kivi kiven päälle hänen ystävänsä
kukistamiseksi.
Mutta mitä hän välitti tulevaisuudesta? Nyt oli ennen kaikkea pidettävä
huoli hänen "suhteensa" säilymisestä. Ja jos hän ystäväänsä, ei vaan
toveriaan, järjestelmällisesti petti, niin eikö hän menetellyt niiden
periaatteiden mukaan, joita Schorn itse oli hänelle suositellut?
Oliko tällä porvarilla oikeus ylellisyyteen, kun häneltä, Rassmannilta,
puuttui tarpeellisinkin ilotytön ylläpitoon?
Ja samoin oli Schorn sanonut: "mikä on minun, se on sinun". Tällä
evankeliumin lauseella luuli Rassmann voivansa puolustaa jokaista
menettelyään omantuntonsa edessä.
Suuri yhdenvertaisuuden apostoli ja ihmisystävä unhotti vain yhden:
että hän oli hyvällä tiellä muuttaa kommunismin tunnuslauseen:
"omaisuus on varkautta", vastakohdakseen: "varkaus on omaisuutta", ja
että hän siten vaipui rikollisuuteen.
Seuraavana päivänä oli kauppa Samuel Hirschin kanssa päätetty, kun
tämä ensin oli tarkoin tarkastanut valtakirjan, ja tämä mies, joka
ei Rassmannille ollut luvannut lainata markkaakaan, saattoi nyt
kohteliaasti uuden liiketuttavansa aina ovelle saakka: sillä "kauppa on
kauppa", ja hän eli tehnyt hyvän kaupan.
Mutta herra Antonius Pätzoldt kyhersi tämän ensimäisen onnistuneen
kepposen jälkeen tyytyväisenä käsiään, sillä se koski Schornia, miestä,
joka oli puhunut "huonosta seurasta".