"Wilhelm, mikähän Amilla mahtoi olla yöllä", sanoi rouva Schorn
seuraavana aamuna miehelleen. "Se haukkui miltei rajummin kuin jos
olisi varas talossa. Sitte ulvahti se surkeasti kuin olisi joku sitä
potkaissut tai lyönyt. Talossa on täytynyt olla jonkun vieraan. Minä
koetin sinua herättää, mutta sinä nukuit niin sikeästi. Sitte nousin
minä ja katsoin puutarhaan, mutta en voinut nähdä mitään, vaikkakin
päivä alkoi jo valeta."
Schorn vaikeni. Istuttiin kahvilla. Rassmann nukkui vielä. Schornin
ajatukset olivat hänen luonansa.
Rassmannin oli täytynyt olla ulkona yli puolen yön, sillä Schorn oli
seissyt sorvauspenkkinsä ääressä yhteen saakka valmistaen muuatta
kiireellistä työtä; ja Rassmann, joka oli "Kultaisesta Leijonasta"
tullessaan joka ilta poikennut hänen työhuoneeseensa, jos sieltä näkyi
tulta, ei ollut tällä kertaa tullut. Ei ollut tullut kello yhteen
mennessä.
Missähän mies oli mahtanut olla? Sitä Schorn ajatteli, aavistellen,
että rauhanhäiritsijä oli kai ollut Rassmann, ja pelkäsi, että hänen
vaimonsa olisi sittekin kuullut kotiystävän tulevan ja saattaisi antaa
hänelle, miehelleen, nuhteita siitä, että hän suosi jäämistä ulos
pitkään.
Mutta Schorn oli erehtynyt. Hänen vaimonsa ei aavistanutkaan, että
toveri tuli niin myöhään kotiin; ja vaikkapa niinkin, ei hän olisi
miestään nuhdellut. Tottuneena kaikissa asioissa alistumaan, piti
hän kaiken hyvänä, mitä mies piti tarpeellisena tehdä. Kenties olisi
ollut parempi, jos Schornin arvelut olisivat toteutuneet, kentiesi
olisi hänelle riittänyt vaimonsa hiljainen varotus huomauttamaan siitä
turmiosta, johon vei hänen tapansa suosia agitaattorin tyhjäntoimitusta
— mutta merkillistä — rouva Schornilla oli kaikesta tästä huolimatta
aina vain hyvää Rassmannista puhuttavaa; sillä rouvasta hän oli kuin
olikin miellyttävä ihminen.
Rassmann oli yhä edelleen jatkanut pikku kohteliaisuuksiaan ystävänsä
rouvaa kohtaan.
Jokaista naista ilahduttaa, kun häntä imarrellaan, ja vaikkakin hän
ulkonaisesti tämän imartelun torjuu, painaa hän sen tarkimmittain
sydämelleen. Ei ole ainoaakaan naista, jolla tarjoutuvassa
tilaisuudessa olisi niin paljo miellytyshalua, ettei asettaisi
viehätystään mahdollisimman parhaaseen valoon — vaikkei hänellä
useimmassa tapauksessa olekaan muuta vetovoimaa kuin turhamaisuus eikä
hän ajattele mitään pahaa.
Rouva Hanna Schorn oli kelpo rouva, josta tällaiset kehnot ajatukset
olivat loitolla, vaikkakin hän Rassmannin mielistelyt otti mielellään
vastaan ja sanoi avomielisesti miehelleen, että tämän ystävä oli
miellyttävä mies. Ja varmaankin se oli vain viatonta miellytyshalua,
turhamaisuuteen vivahtavaa, kun hän Rassmannin tulosta lähtien ajatteli
huolellisemmin sitä, miten saisi personansa esiintymään edullisimmassa
valossaan.
Jos Schornilla olisi ollut enemmän silmää vaimolleen kuin työlleen,
olisi hän huomannut, kuinka Hanna viime aikoina koetti pukeutua
huolellisuudella, jollaista ei ennen ollut ajatellutkaan. Ainakin
oli hän tosin ymmärtänyt pukeutua sievästi ja siististi, mutta
nyt hän sentään yhdessä ja toisessa suhteessa poikkesi vanhoista
tottumuksistaan. Jo aikaisin aamulla pukeutui hän ja laittoi tukkansa
päivää varten. Kun hän ennen kantoi koko viikon samaa pukua, vaihtoi
hän nyt värejä tiheämpään. Milloin koristi hän itseään erittäin
kauniilla nauharuusukkeella, milloin tukkaan kiinnitetyllä kirjavalla
nauhalla, joka sopi hänen pukuunsa.
Kerran iltapäivällä oli hänellä kahvipöydässä aivan uusi heleävärinen
puku, joka häntä puki erittäin hyvin ja kohotti hänen vartalonsa
kauneutta. Hän oli pukeutunut tähän pukuun mennäkseen vierailulle
sukulaisten luo.
Kun Rassmann kotiystävän oikeudella ilmaisi ihastuksensa puvun kuosiin
ja väreihin, kysäsi Hanna nopeasti, silmäillen avoimesti häneen:
"Niinkö — miellyttääkö se teitä?" Ja Rassmann vastasi heti: "Minusta
pukunne sopii teille erittäin hyvin".
Mutta Schorn, joka vielä nakersi voisämpylän puolikastaan, sanoi
sydämellisesti nauraen:
"Näetkös, Hannaseni, _siihen_ ei miehesi kelpaa, hän ei ymmärrä siitä
mitään, silloin saat kysyä Gustavilta, hän ymmärtää pukuasiat paremmin."
Samassa oli hän tehnyt sen havainnon, ettei Rassmannilla ollut enää
kupissaan; heti huomautti hän siitä vaimolleen. Sellaiset seikat eivät
hyvältä Schornilta jääneet huomaamatta milloinkaan, kun ne koskivat
hänen kuuluisan aatetoverinsa ruumiillista hyvää, mutta hänen vaimonsa
puku — hm —
Mutta Hanna oli huomannut, että puku "sopi erittäin hyvin".
Tästä hetkestä lähtien kantoi hän tätä niin usein kuin vain
taloustoimensa sen sallivat.
Nämä olivat pikkuseikkoja, jotka eivät Schornin silmään pistäneet,
mutta kyllä Rassmannin, ihmiselämän terävän tarkastajan ja naisellisen
turhamaisuuden tuntijan silmään. Eikä mikään ollut luonnollisempaa
kuin että hänessä täten yhä vahvistui luulo, että Hanna yllytti häntä
mielistelyssään, ja ajan oloon alkoi hän tulla niin tuttavalliseksi,
että se usein meni luvallisten rajojen ylitse. Mutta rouva Schorn ei
sellaisessa tuttavallisuudessa huomannut mitään sopimatonta; olihan
agitaattori hänen miehensä paras ystävä!
Olisipa hän tiennyt, kuinka ja missä Rassmann vietti tuntejaan päivisin
ja kuinka tämä tuhlasi hänen miehensä rahoja, olisipa hän nähnyt tämän
vain muutamia minuutteja eilisellä tuulellaan, juopuneiden toveriensa
keskellä; sylissään vanha "tuttava" berliiniläinen ilotyttö, joka
niitti suosiota rivoilla ja kaksimielisillä kupleteillaan — hänet olisi
varmaan vallannut inho miehensä ystävää kohtaan.
Mutta rouva Schorn ei tiennyt kaikesta tästä mitään.
Kun hän kysyi mieheltään: "Mitä hommailee sitte Rassmann kaiket
päivät?" sai hän aina saman vastauksen: "Kyllä hän hommaa, Hannaseni,
olen häneen aivan tyytyväinen, vaikka muuten en ole vaatinut häneltä
mitään. Hän on minulle todellinen tuki ja vapauttaa minut niin monesta
käynnistä. Hän on jo hankkinut parisen hyvää tilausta; hän ymmärtää
puhua."
Schorn petti itseään ja vaimoaan rakkaan, hyvän ystävän hyvinvoinnin
tähden; mutta talon rauha jäi siten ennalleen — vakuutukselleen
uskollisen käsityöläismestarin mielestä!
Hanna sai siten yhä paremman käsityksen Rassmannin hyvistä
ominaisuuksista, ja hänen miehensä iloitsi, hän aina tuollaisissa
tilaisuuksissa sanoi: "Hän näyttää tosiaankin olevan hyvä ihminen, joka
on vilpitön kaikissa asioissa."
Nuori mestari uskoi tämän lopulta itsekin ja antoi siinä harhaluulossa
asiain mennä menojaan.
Oi, olisipa rouva Schorn vain tiennyt, kuka hänen lemmikilleen oli
yöllä antanut potkun!
Vihollisuus Amin ja Rassmannin välillä oli jäänyt ennalleen. Varmaa on,
että eläimilläkin on sielunelämänsä, tunteensa, vihansa ja rakkautensa.
Oi, voisivatpa ne puhua, mitä kaikkea ne meille kertoisivatkaan. Kuinka
saisivatkaan mielemme heltymään monet hikeenajetut, lamaantuneet
vetojuhdat, jotka auttavat raakoja ajomiehiä leipään, saaden verisiä
ruoskaniskuja palkakseen!
Koira, joka on saanut ruoskaa ja kyyristyy herransa katseen edessä,
se ryömii kuitenkin liehitellen takaisin herransa luo ja nuolee hänen
kättään — se rakastaa herraansa ja tietää rangaistuksen ansainneensa.
Mutta älkää, rääkätkö sitä vain rääkätäksenne — elukka pysyy ijäti
mykkänä, ja siihen sijaan, että nuolisi kättänne ja rukoillen katsoisi
ylös teihin, ryömii hän vinkuen pimeään nurkkaan. Se _vihaa_ teitä.
Ja mitä kaikkea kuvastuukaan koiran katseesta, kun se pää painuksissa
hiipii verkkaan luo ja käpälänsä kohottaen katsoo teitä kohden! Mitä
kaikkea se sanoisikaan, jos voisi tunteensa pukea sanoihin!
Ja mitä olisikaan Amilla, jos oli voinut ymmärrettävästi haastaa, ollut
kerrottavaa kurituksen jälkeen, jonka se oli saanut Rassmannin tähden!
Niin, Rassmannin tähden kuritettiin pientä mäyräkoiraa joka päivä.
Oli merkillistä, ettei elukkaa millään saatu lakkaamaan hampaitaan
näyttelemästä. Itse kiharapää Willykin, joka ensin kovasti pelkäsi
vierasta ja tämän jokaisesta kosketuksesta puhkesi äänekkääseen
huutoon, hänkin vähitellen lakkasi pelkäämästä, salli huoletta
Rassmannin tarttua käteensä ja häntä suudella.
Mutta koira, koira — "Se käyttäytyy aivan kuin sinä olisit meidän pahin
vihamiehemme etkä kotimme tervetullein vieras", oli Schorn silloin
sanonut enempää ajattelematta.
Oli kuin Ami tahtoisi uudistuneilla hyökkäyksillään Rassmannin kimppuun
avata herransa näkemään vihollisen vaarallisuuden.
Milloin Rassmann tuli alas kahville, milloin istui aamiaisella tai
päivällisellä — joka kerta syöksähti Ami raivoisasti hänen kimppuunsa
ja koetti päästä kiinni johonkin paikkaan. Aamuisin ja iltasin, milloin
Rassmann vain näyttäytyi talossa — oli koira hänen kintereillään ja
tavoitteli purrakseen.
Kerran onnistui Ami aivan mainiosti hyökätessään kehystävän kimppuun.
Se repäsi Rassmannin housunlahkeen kahtia ja purasi syvälle lihaan,
jotta suuri agitaattori tunsi viikkokauden haavassa kipua.
Siitä sai se tuomionsa.
Schorn, hyvä Schorn, joka muuten ei voinut tehdä pahaa kärpäsellekään,
hankki suuren patukan vartavasten opettaakseen äreälle elukalle
kohtuutta.
Mutta mitä enemmän iskuja koira sai, mitä nöyrempänä nuoli se herransa
kättä, sitä raivoisammin kävi se Rassmannin kimppuun.
Se sulettiin koppiin ja kytkettiin kahleihin. Koiraparka ei koskenut
mitään ruokaa, ei pikku Willyn pyynnöstäkään, vaikka lapsi kopin ovella
kietoi pienen käsivartensa sen kaulaan ja puhutteli sitä lapselliseen
tapaansa.
"En tiedä mikä koiraa vaivaa", sanoi Schorn usein, tapansa mukaan sen
enempää ajattelematta.
Ja aivan salavihkaan teki hän samoin kuin lapsensakin ja mairitteli
koiraa, jotta se leikitellen kiemurtautui kokoon — hän, joka niin usein
heilutti ruoskaa koiran selässä ystäväänsä suojellakseen!
Vihdoin päästettiin koira jälleen vapaaksi. Se söi taas iloissaan,
telmi lasten kanssa sydämensä halusta, mutta puri ensi tilaisuudessa
Rassmannia toiseen sääreen. Ja jälleen pani Schorn verta vuotavin
sydämin patukkansa läiskymään. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.
"Meidän täytyy panna koira pois päiviltä", tuumittiin sitte.
Mutta pikku Liisu ja Willy alkoivat itkeä, elukan liittyessä heihin ja
alkaessa vikistä.
Tämä hellytti jälleen Schornin; vielä enemmän hänen vaimonsa.
Ja päätöksestä luovuttiin. Ami jäi kotiin ja Rassmann voi hyvin
tähdätyllä potkulla kostaa pikku pedon äreyden.
Tästä yöstä lähtien juoksenteli Ami kolmella jalalla. Kukaan ei
tiennyt, kuka sen oli tehnyt nyt liikkaavaksi. —
Päivä kallistui jo puoleen, kun Rassmann astui alas huoneestaan tuon
sekavan yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt konserttihuoneustossa,
maistaen hieman berliiniläistä elämää.
Hän tunsi jotakin häpeän tapaista astellessaan alas portaita. Kuten
tavallisesti ajatteli hän ensin ystävänsä vaimoa. Pääasia oli, ettei
turmellut suhdettaan häneen.
Schorn tuli juuri puodista. Kun hän ojensi Rassmannille kätensä
sanoen hyvänsuopeasti: "No, unikeko —", ja Hanna rouva ilman mitään
sivuajatuksia puuttui heti puheeseen: "Ajattelimme jo, että teille
olisi jotakin tapahtunut tai että olisitte livahtanut käsistämme —"
(rouva hymyili samalla niin veitikkamaisesti), niin oli siinä kylliksi;
agitaattori oli jälleen päässyt aseman herraksi.
"Ajatteles vain, Wilhelm", alotti hän, "istuin eilen torin reunalla
eräässä huoneustossa ja luin sanomalehtiä — tiedäthän, että minulla
oli sielläpäin asioita — jouduin sattumalta tuttavuuteen parin kelpo
miehen kera ja he osottautuvat olevansa salaisia tovereita. Ja nyt voit
kyllä arvata, etteivät he enää päästäneet. Minusta ei se ollut lainkaan
mieliin, ja sellainen alttius ja ihailu —"
Schorn ei antanut hänen puhua edes loppuun, vaan sekaantui kohta:
"Mutta, hyvä mies, sehän on selvää itsestään — tunnen sen."
Ja Rassmann, joka oli parhaalla puhetuulellaan, puhui pitkään ja
siinä valossa kuin hänen pitkästä viipymisestään olisi riippunut koko
puolueen menestys.
"... Olemme luvanneet kokoontua useammin puhumaan puolueen asioista...
Aiomme muodostaa klubin ja katsoa emmekö täällä voisi saada
minkäänlaista agitatsionia aikaan, tietysti kaikessa salaisuudessa.
Mutta ken ei mitään uskalla, hän ei mitään voita."
Rassmann tiesi liiankin hyvin miten hän sai Schornin mielen puolelleen.
Sen näki hän siitä harrastuksesta, jota nuori mestari osotti "uutta"
aatetta kohtaan.
Mutta rouva oli huolissaan. Merkillistä — hän ajatteli etupäässä
kotiystävän parasta.
"Älkää tehkö sitä, jättäkää mieluummin puuttumatta asiaan, se voisi
tulla teille vaaralliseksi. Ette tunne ihmisten mielialaa täällä."
Rouva näytti aivan kiihtyneeltä, niin että hän oli Rassmannista
kauniimpi kuin konsaan, kun tämä katseli häntä omituisella katseellaan.
Schorn nauroi ääneensä ja sanoi vaimolleen:
"Pidähän vain huolta itsestäsi. Etkö ole ylpeä tästä uudesta aatteesta?"
Hän puhui kuten aina avomielisesti ja vilpittömästi, ilman pientäkään
pahaa ajatusta. Mutta Schornin täytyi ehdottomasti laskea silmänsä alas
ja punastua. Rassmann huomasi sen ja kohottaakseen rouvan silmissä
ansioitaan sanoi hän:
"Rouvasi tietää, että hänen huolensa koskee enemmän sinua kuin minua.
Mutta kaikki pelko on tarpeeton. Sinulla ei tule olemaan asian kanssa
mitään tekemistä. Vieläpä pyydän sinua rouvasi läsnäollessa lupaamaan,
että pysyt koko jutusta erilläsi ja esiinnyt niin kuin asia ei koskisi
sinua lainkaan."
"Loruja — siitä ei tule mitään, rakas ystävä", sanoi Schorn huiskuttaen
kättään. "Olisi paljo kauniimpaa, jos saisin olla mukana työssä, mikäli
kykenen —"
Mutta Rassmann riensi selittämään syitään:
"... Liikkeesi... perheesi... sinun täytyy niiden tähden olla
varovainen", olivat hänen pääasialliset tekosanansa. Hän oli
saavuttanut tarkotuksensa, saanut nimittäin tilaisuuden viipyä ulkona
useampina iltoina viikossa niin kauvan kuin halutti, herättämättä
pahennusta myöhäisellä kotiintulollaan.
Schorn ei kuitenkaan tahtonut jättää tässä asiassa tekemättä mikä oli
mahdollista.
Kun he jäivät taas kahden kesken, alkoi hän: "On itsestään selvää, että
rahani ovat käytettävissänne mikäli riittävät. Tuleehan teillä olemaan
menoja yhteen ja toiseen — kentiesi tarvitset vielä kirjoihinkin,
muista silloin minua, mutta tee minulle mieliksi ja ole varovainen.
Minuun koskisi kovasti, jos joudut ikävyyksiin. Tiedäthän, että teen
puolueen hyväksi mitä voin. Kaikki aatteen puolesta!"
Rassmann oli taasen voittopuolella; hänen arvonsa ystävänsä silmissä
oli suurempi kuin koskaan.