IV

Niin, herra Antonius Pältzoldt piti huolen siitä, että Rassmann piti

silmäinsä edessä maailman kurjuuden, erittäinkin omansa.

"Kultaisen leijonan" vierashuoneihin kuului pieni huone, joka oli

muista erillään ja johon kulettiin pienen kasvitarhan kautta. Täällä

oli kommunistin ja tasavaltalaisen vakituinen kohtauspaikka.

Täällä pelattiin ja maisteltiin, ja täällä esitti Marat toinen maailmaa

järkyttävät suunnitelmansa, jotka panisivat Europan valtaistuimet

vapisemaan. Täällä antoi pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja

hengessä määräyksensä, joiden rinnalla Parisin vallankumouksellisen

tuomioistuimen määräykset yhdeksännen termidorin edellä näyttivät

pelkältä lastenleikiltä.

Milloin Schorn oli saapuvilla aamuryypyllään, puhuttiin myöskin

uusimmista valtiollisista tapahtumista, sitte löi pieni herra Antonius

Pätzoldt vielä pienemmän nyrkkinsä raivoissaan pöytään ja huusi

vihanvimmoissaan, joskin hillityllä äänellä:

"Kansalaiset, asiain täytyy muuttua, meidän täytyy tehdä _tabula rasa_.

Minä ehdotan tietä giljotiinille, ilma on liian kuiva."

Kohta tämän jälkeen vingahti hän piipittävällä äänellään kahden muun

huoneen lävitse tarjoiluhuoneeseen ja tilasi uuden lasin olutta.

Tästä verenjanoisesta miehestä oli ilma aina liian kuiva.

Ja yhä uudelleen löi hän nyrkkinsä pöytään, jotta lasit hyppivät, puhui

pelottavia sanoja: "Minä olen valmis katusulkuihin, meidän täytyy tehdä

_tabula rasa_".

Rassmannia, joka pohjaltaan kuului kuokkavierasluonteihin, jotka

kaikesta ajattelevat kyynillisellä välinpitämättömyydellä, kunhan

heille itselleen vain käy hyvin, huvitti sydämestään tämä "hullu

kääpiö", mutta hänellä olivat aina valmiina nämä paljon merkitsevät

sanat:

"Odota, rakas tohtori, aika tuo neuvon. Muuten on meidän tunnussanamme:

kaikki lainsäädännön tietä, väkivalta viimeksi."

Karkotettu agitaattori ei unhottanut koskaan, että hän täten oikeastaan

lausui Schornin mielipiteen ja että nuori mestari oli saapuvilla

kuulemassa. Mutta hänen sydämensä synkissä sopukoissa, siellä mistä

ihminen yksikseen lukee pienen sanan "lurjus", uinaili tunne, joka

salaisuudessa imi itseensä pienen suurisuun ajatukset ja olisi ilolla

tervehtinyt "_tabula rasa'_a".

Schorniin tekivät "hullun kääpiön" elkeet vastenmielisen vaikutuksen.

Tämä personoitu ilvenäytelmä, täynnään juomahimoa, laiskuutta ja

suurisuisuutta, joka ajatteli vapautta karhunnahkoihin kääriytyneenä,

ei voinut kovan työn mieheltä voittaa ainoatakaan hyväksymisen hymyä.

Hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka sellainen mies kuin Rassmann

saattoi olla mieltynyt niin mitättömään seuraan.

Ensi kerran uskalsi hän kiinnittää ystävänsä huomiota muutamaan

kohtaan tämän elintavoista; mutta hän teki sen epävarmalla, puoleksi

pelokkaalla anojan äänellä, joka yhä luulee seuraavaa sanaa sanoessaan

menevänsä liian pitkälle.

Rassman, joka ei koskaan pudonnut satulasta ja jolla oli valmiina

sata vastaväitettä jokaisen mahdollisuuden varalta, naurahti aivan

yksinkertaisesti ja vastasi:

"Mutta tämä ilvehtijä — älähän mitään, hän huvittaa minua." Sitte

lisäsi hän vakavasti:

"Muuten en voi häntä suututtaa, se voisi olla minulle vaarallista. Hän

saattaisi lörpötellä. —"

Se selvitti Schornille asian. Kuinka hän saattoikaan otaksua, ettei

Rassmann olisi tiennyt, miten oli oikeinta menetellä!

"Sinähän olet ajatellut kaiken, Gustav — oikea diplomaatti."

Siten oli jälleen päästy yksimielisyyteen, ja osottaakseen, kuinka

paha hänen mielensä oli sen johdosta, että oli tälle suurelle miehelle

tehnyt ystävällisen huomautuksensa, jäi Schorn tänään tavallista

pitempään aamunaukulleen, ja kuunteli herra Antonius Pätzoldtin

pelottavia lausuntoja karitsanlempeällä tyyneydellä, ikäänkuin olisi

ollut niiden totuudesta vakuutettu.

Mutta eräänä oluen hurmaamana hetkenä, kun nuori mestari oli jo mennyt

työhönsä, ei Rassmann voinut olla "tohtorille" ilmaisematta jotakin

"huonosta seurasta", jolla tittelillä Schorn oli merkinnyt pienen

kähertäjän.

Agitaattoria olivat Schornin pienet nuhteet kovasti sapettaneet.

Kaikki, mikä vain saattoi muistuttaa häntä riippuvaisuudesta, oli

siemenjyvänen siihen eripuraisuuden puuhun, joka hylätyn ja halveksitun

agitaattorin rinnassa verkkaan, mutta varmasti kantoi hedelmäänsä.

Hän tunsi pakottavaa tarvetta esittää raivoisalle

vallankumoukselliselle nämä sanat "huonosta seurasta" kaikella sillä

ärsyttävällä pilkalla ja peitetyllä loukkaushalulla, joka ulkonaisesti

näyttää aina osaaottavalta, mutta sisimmässään kuohuu ilkeästä riemusta.

Vasta saadun loukkauksen kantaa helpommin, jos sen kaksin kerroin antaa

toiselle takaisin. Marat toinen alkoi heti kiroilla. Oh, hän ei ollut

koskaan voinut häntä oikein kärsiä, tätä naapuri puuseppää ja sorvaria,

joka aina kantoi sinistä esiliinaansa niin vaateliaasti nähtävänä,

ikäänkuin tahtoisi viitata taivaan väriin, jonka hän on tuonut maan

päälle.

"Tämä porvari, hän vasta on oikea laatuaan! Sanon teille, herra

tohtori, (herra Antonius Pätzoldt ei tahtonut kohteliaisuutta pitää

ilmaiseksi hyvänään, ja antoi 'tohtorin' joka tilaisuudessa takaisin)

— sanon teille, meidän kesken sanoen, nykyään täytyy olla varovainen.

Luuletteko tosiaankin, että hän tosiaankin vilpittömästi tarkottaa

asiamme parasta? Hänellä on velaton talo, ajan oloon hän syö itselleen

soman vatsan ja samalla puhuu yhdenvertaisuudesta kaikille. Haha, tämä

porvari, tämä porvari!... Hän pöyhistyy päivä päivältä, ja jos hän

antaa parisen kolikkoa puolueelleen, niin silloinkos hän on tehnyt

aivan ihmeitä köyhien ja kurjien hyväksi. Samallainen rahapohatta

porvari kuin kaikki muutkin."

Velaton talo, porvari — se riitti, jotta Rassmann kuunteli levollisesti

kaikkia epäluuloja Schornia kohtaan.

Marat toinen raivostui yhä enemmän, mitä kauvemmin hän näki Rassmannin

vaikenevan.

"... Mitä olisi hänen tehtävä, jos hän tosiaankin rehellisesti

kannattaisi asiaamme. Ei enempää saisi hänellä olla kuin mitä

välttämättöminä min tarvitsee. Kaikki muu olisi hänen käytettävä

puolueen ja suurten taistelijain ja marttyyrien hyväksi. Oi,

sanon teille, kunnioitettava herra tohtori, jokainen aate on vain

petollisuuden naamio, jollei sitä pyritä teossa toteuttamaan. Ja

juuri sellaiset ihmiset kuin tämä Schorn ovat puolueemme suurten ja

korkeain tarkotusten vaarallisimmat viholliset. Teoriassa näyttelevät

he ihmisystävää ja _in praxi_ ovat he suurimpia egoisteja ja salaisia

mässääjiä."

Ja niin jatkui kotvan aikaa, keskeytyen ainoastaan tilauksiin, jotka

hän teki tarjoilijalle, kunnes hirmuinen mies jälleen tuli vanhoille

soutuvesilleen.

"Sentähden sanon minä, kaikesta on tehtävä _tabula rasa!_ Ken haluaa

joutua vallankumouksellisen tuomioistuimen eteen, aivan _brevi manit!_

Se on aikamme vauhtipyörä, joka tekee lopun porvarillisten koko

sakista... Kaikki on julistettava kansallisomaisuudeksi... Julman

ankarat lait lakkautettavat... Jumala viralta pois, kuten aikoinaan

Ranskassa, silloin se vetelee, _Dixi_."

Marat toinen lörpötteli yhä edelleen ja veti taskustaan suuren

paperinipun, josta hän valmistautui lukemaan joukon määräyksiä.

Rassmann istui kuin kokoonkyyristyneenä ja hautoi omia mietteitään.

"Kansalainen Rassmann, mitä luulette, eikö silloin vetele? Aivan

Maratin tyyliin, se vasta oli mies, lempo soikoon, ihanteeni —"

Ja herra Antonius Pätzoldt vikisi edelleen, yhä siinä luulossa, että

yhdenvertaisuuden apostoli kuunteli häntä tarkkaavaisesti.

Mutta Rassmann, jolle olut oli ajanut punan poskille, hautoi yhä omia

tuumiaan — hymy huulillaan. Niin, hän hymyili tyytyväisenä, helpommin

hengittäen, ikäänkuin olisi juuri keventänyt omaltatunnoltaan tuhannen

sentneriä konnankoukkuja.

Hän tunsi äkkiä halua ilmaista herra Antonius Pätzoldtille erityisen

kiitollisuutensa siitä, että tämä oli lausunut julki sen, mitä hän

Rassmann, oli uskaltanut hautoa vain omassa päässään: mutta hän pääsi

vain niin pitkälle, että kilisti parturiherran kera vapauden maljan.

Lasit kilahtelivat ja Marat toinen huusi huiluäänellään:

"Kansalainen Rassman, alas kaikki porvarit, eläköön kommunismi,

katusulkuja rakentamaan, silloin se vetelee!"

Schorn oli julistettu porvariksi — tuomio oli langennut; kahdella

äänellä, siis yksimielisesti oli se julistettu.

Hänet, joka puhtaasta puolueharrastuksesta uhrasi satoja vuosittain

toverikunnan kassaan, saamatta siitä mitään muuta kuin tavallisen

kuitin kiitokseksi; hänet jonka mielipiteiden vilpittömyys meni niin

pitkälle, että hän ilmaiseksi ja jälleen ilmaiseksi, ainoastaan

oppiakseen tuntemaan toverinsa samanlaista elämänkäsitystä ja

säilyttääkseen hänet puolueelle, hänet julisti tämä samainen ystävä

ja kestivieras sosialidemokraattien enimmän vihaamaan porvarisakkiin

kuuluvaksi, sillä — hänellä oli velaton talo, omaisuus, jollaiset

enimmäkseen olivat kovan työn hikihelmillä kostutetut.

Ja eihän kellään ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin toiselta

puuttuu tarpeellisinkin.

Puuttuiko Rassmannilta tarpeellisin! Ei, mutta hänen ystävällään oli

enemmän kuin hänellä.

Kuinka oli mahdollista, että Schorn, tavallinen, keskinkertainen

ihminen, kuuluva niihin miljooniin nolliin, jotka katoavat maanpäältä

yhtä äänettömästi kuin ovat tulleetkin, ilman että maailman tasapaino

siitä kärsii, kuinka oli mahdollista, että tämä yksinkertainen

käsityöläinen omisti enemmän kuin hän, Rassman, joka henkisine

ominaisuuksineen oli itse osa niistä "suurista aatteista", joiden

puolesta hän taisteli, joiden tähden kärsi, joiden tähden oli lähtenyt

maanpakoon, ja nyt henkisenä voimana oli riippuvainen puhtaasti

aineellisesta, uuden paratiisin julistajana sai sen nähdä vain kaukaa,

kun hänen samanmielinen toverinsa oli jo siellä sisällä?

Ennen olivat tuhatlukuiset joukot häntä elättäneet, nyt eli hän

yhden ainoan jalomielisyydestä, — yhden ainoan, jolla oli maaperä ja

pohja jalkojensa alla ja kuitenkin oli vain ihminen kuten hänkin,

syntynyt alastonna ilman oikeutta tämän maailman nautinnoihin. Tätä

yhdenvertaisuutta nähdessään olisi hän voinut ääneen nauraa.

Mutta niin se on: yhdet kylvävät aina eivätkä koskaan niitä, ja

toisilla on sato aina kypsänä heidän koskaan kylvämättään.

Voi, jospa kerran koittaisi aika, jolloin jokainen voisi kaksin-,

kolminkertaisesti kostaa kärsimistään kurjuuden ajoista!

Hän oli hänet syöttänyt, juottanut, vaatettanut, teki sen joka päivä.

Hän kohteli häntä paremmin kuin hän milloinkaan oli saattanut keltään

toiselta odottaa; hän ei tahtonut häntä työskentelemään, antoi vain

hänelle rahaa, kun hän sitä tarvitsi.

Schorn ei näyttänyt tosiaankaan sanoja: "mikä on minun, se on

sinun", pitävän vain pelkkänä korulauseena, mutta Rassmann näki vain

pikkusormen, joka hänelle täten oli ojennettu. Hän tahtoi toisen,

kolmannen — hän tavotteli koko kättä.

"Mihin hän tarvitsee rahaa, miksi hän olisi jättänyt ne käytettäväksi,

jollei hän käyttäisi niitä hyväkseen?"

Samana minuuttina, jona tämä ajatus pälkähti Rassmannin päähän, tuli se

määrääväksi hänen seuraavalle elämälleen.

Päivälliset taskurahat eivät enää riittäneet. "Kultaisessa leijonassa"

oli isännän liitutaululla, jossa monet muutkin nimet jo olivat

merkityt, piirrellyt Rassmannin nimen yhteyteen joukon numeroita ja

viiruja, joista ainoastaan hän ja hänen velallisensa saattoi saada

selvän.

Tosin oli paksu ravintolan isäntä tehnyt sen sellaisen miehen naamalla,

joka tietää, kenen kera on tekemisissä, mutta kiusallisia sellaiset

velat olivat sentään.

Rassmannin täytyi se suorittaa. Eräänä aamuna katsoi hän ajan sopivaksi

pyytää Schornilta "hieman suuremman" summan. Hän tahtoi tilata

suuremman lähetyksen kirjoja, ja rahat olivat heti lähetettävät.

"... Mutta älä pane sitä pahaksesi. Ne ovat tärkeimpiä kirjoja, mitä

voi saada käsiinsä, asioita, joista toverimme ovat kirjoittaneet,

kirjoja, jotka ovat juuri ilmestyneet."

Rassmann ei ollut erehtynyt: Schorn oli kohta tulta ja liekkiä.

"Uusia kirjoja? Aatteidemme puolesta! Oikein, rakas Gustav, ne täytyy

sinun saada. Sinun täytyy aina olla '_au fait_', eikös se niin ollut?"

Schorn nauroi, ja kun Rassmann nyökkäsi myöntävästi, tunsi hän

sisimmässään ylpeyttä, että hänkin oli osannut sanoa "_au fait_". Sitte

vasta vilkasi hän ympärilleen, oliko hänen vaimonsa saapuvilla ja avasi

kaapin päästäkseen taalereita helistelemään.

"Hänen ei tarvitse siitä tietää, vaimoni näet — tiedäthän millaisia

naiset ovat. Annan sinulle samalla kertaa kaksikymmentä taalaria,

kentiesi johtuu vielä jotakin mieleesi — riittääkö se?"

Rassmann myönsi, ja kun hän tiesi, ettei hänen ystävänsä mielellään

ottanut kiitoksia vastaan, tunsi hän ainakin tarvetta sanoa jotakin,

joka hälventäisi sitä kiusallista tunnetta, jota täytyi tuntea sen, ken

aina toiselta pyytää rahaa.

Hän alkoi puhua eräästä tuumasta, johon hän ryhtyisi, kirjallisesta

toiminnasta, johon hän aikoi antautua.

"... Aion kirjottaa kirjan, joka esittää suuren päämäärämme aivan

uudessa, selvemmässä muodossa; tai oikeammin: _me molemmat_ tulemme sen

kirjottamaan."

Schorn keskeytti hänet ääneensä nauraen.

"Mutta rakas ystävä, moinen aate! Sinä tahdot minua pitää narrinasi!

Minä ja kynä! Ne ovat kaksi eri asiaa. Niin, vaimonikin on sentään

vähin jälillä kirjottamisessa, mutta minä, näine känsäisine käsieni ja

järkiparkoineni — ah, mene tiehesi!"

Schornista oli toverin aate tosiaankin koomillinen; mutta Rassmann,

joka edistyneemmässä ihmistuntemuksessaan heti huomasi, että Schornin

imartelusta saattoi olla jotakin hyötyä, osasi käyttää ystävänsä hyvää

tuulta edukseen.

"Niin en juuri tarkoittanutkaan. Mutta sinä voit olla minun

pääapulaisenani. Sinulla on niin terävä katse ja voisit monessa kohden

antaa minulle hyviä viittauksia. Minä luotan siihen lujasti. Painatamme

sitte kirjan Sveitsissä."

Tämä tuntui Schornista toiselta. Kuten kaikki rehelliset luonteet,

jotka eivät tunne mitään vilppiä, tunsi hän itsensä tosiaankin

imarrelluksi siitä, että niin etevä henki kuin Rassmann piti häntä

kykenevänä kerran auttamaan työtä "suuren päämäärän" hyväksi muuten

kuin rahalla.

"Hm, hm — jos niin tarkotat — sinä viisuniekka — voisit minut

tosiaankin tehdä itserakkaaksi. Mutta sen sanon sinulle, että jollei

kirja mihinkään kelpaa, on se minun syyni."

Ja hän nauroi kuin hupsu mielissään.

Nyt saattoi hänet kiertää sormensa ympärille. Sitä ei tiennyt kukaan

paremmin kuin Rassmann.

Schorn piti yhä vielä rahoja käsissään. Kun hän alkoi lukea seteleitä

ja kovia taalareita Rassmannille, oli tällä vielä jotakin _in petto_.

"Tiedätkös — johtuu mieleeni, että minulla on vielä Berliinissä noin

viiden taalarin velka, jos sinä —"

Schorn tiesi jo kylliksi. Vielä kokonaan kirjallisen avustajan aatteen

valtaamana, sanoi hän:

— Tietysti, tietysti — ei kysymistäkään, rakas poikaseni.

— Tiedätkös, tuon kirjallisen aatteen toteuttamisessa opin minä vasta

sinun mielipiteesi oikein tuntemaan. Siitä tulee hauskaa.

Ja viheltäen veti hän vielä kerran avaimen esille ja suurensi summaa

viidellä taalarilla.

Rassmannilla oli nyt rahaa taskut täynnä. Velka "Kultaiseen leijonaan"

tuli maksetuksi viidellä taalarilla, ja niin jäi hänelle vielä

kaksikymmentä.

Olisipa sekin ollut kaunista, panna nämä kirkkaat rahat kirjoihin!

Pääkaupungissa oli hän viettänyt niin monta hurjaa yötä, miksei samoin

täällä, rehellisen ja uhrautuvaisen väen kotimaassa?

Kaupungin alareunalle, torin varrelle, jossa kapakat naispalvelijoineen

vetivät runsaasti vieraita puoleensa, olivat erääseen huoneustoon,

jossa erittäinkin nuoret miehet tavallisesti seurustelivat, böömiläiset

harpunsoittajattaret asettuneet antamaan konserttejaan.

Se oli vaihtelua elämään ja muistutti jossakin määrin Berlinin

tingeltangelia.

Rassmann muutti tästälähtien vakituisen käymäpaikkansa "Kultaisesta

leijonasta" konserttihuoneustoon.

V

Olipa se hurja ilta, samoin kuin edellinenkin!

Täytyi koettaa näissä maalaisissa herättää kunnioitusta pääkaupungin

tapoja kohtaan. Olut ei siihen enää riittänyt, täytyi juoda viiniä.

Herra Antonius Pätzoldt oli tietysti mukana. Rassmann tahtoi huvitella

oikein perinpohjin, ja mitä enemmän hullutuksia hän kuuli, sitä enemmän

sai hän nauraa.

Talon isännän silmät saivat suuriksi, kun tarjoilijatar, jota Rassmann

jo oli muutamalla lasilla elähdyttänyt, huusi ääneensä tarjoilupöydän

ylitse: "Pullo sampanjaa ja kolme lasia!" Tällaista tapahtui harvoin ja

se sai hänet pulaan.

Mutta kun hän kuuli, kuinka Rassmann neuvoi tyttöä panemaan vielä

"parisen pulloa jäähtymään", tiesi hän neuvon. Näyttäen mieheltä, joka

tiesi minne hänen oli mentävä, otti hän kellarin avaimen koukustaan

ja meni suoraa päätä — viereiseen viinikauppaan ostamaan sampanjaa.

Palattuaan ripusti hän suuren avaimen koukkuunsa sellaisella kolinalla

kuin tahtoisi viitata siihen mielihyvään, jota kieltämättä täytyy

tuntea miehen, joka on tilaisuudessa vakuuttaa pari tusinaa vieraita

viinikellarinsa oivallisuudesta.

Marat toinen ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen maistanut sampanjaa

tilkkaakaan. Kun hän piti lasia kädessään helmeilevine nesteineen,

unhotti hän pariksi minuutiksi giljotiinin ja katusulkujen rakennuksen.

Oikeastaan tuntui hänestä kuin hän olisi oikea porvari, joka mässää

sampanjaa ja ostereita; mutta hän varoi kyllä mainitsemasta siitä

mitään. Vain kerran, kun hän, nähtävästi siinä uskossa, että imi

jonkun mahtavuudestaan kukistetun ruhtinaan verta, oli toisen lasin

kulauttanut alas, erehtyi hän asemaansa nähden eikä puhutellut

vastassaan istujaa "kansalaiseksi", vaan "porvari Rassmanniksi", mutta

sitä koetti hän heti korjata lörpötellen Rassmannille böömitärten

laulun säestykseksi:

"Olisipa ihminen ollut kommuniaikana Parisissa, kun suuret vapauden

sankarit hallitsivat sampanjalla! Lempo soikoon, niin —= silloin

elettiin hienosti! Mutta kun nyt ajattelee, että rahapomot mielensä

mukaan voivat juoda parhaita viinejä ja meikäläinen vain vettä päivästä

päivään, korkeintaan saa joskus siemaista tilkan olutta, silloin tekisi

mieleni ehdottamaan, että —"

Hirmuinen kähertäjä aikoi jälleen ruveta antamaan vallankumouksellisia

julistuksiaan, mutta huomasi samassa, että Rassmann oli uudelleen

täyttänyt hänen lasinsa ja ojensi omansa kilistettäväksi. Se sai hänet

lempeämmälle tuulelle.

Piirissä heidän ympärillään istuivat muut vieraat. Pikku mies hykersi

käsiään riemusta, kun sai vielä kerran jokaiselle näyttää, että he

joivat sampanjaa. Kun Rassmann sitte alkoi kapakkaneidin kera tulla

tuttavallisemmaksi, oli Pätzoldt puolestaan toisten vieraiden luona ja

kuiskutti yhtä mittaa: "... Hän on Schornin uusi liiketoveri... rahaa

kuin roskaa... suuria tuumia mielessä... aikoo perustaa tehtaan tänne

kaupunkiin. Ja elämänintoa hänessä on, kuten hehkua sampanjassa, jota

juomme."

Pikku herra sai oikein ylevälle tuulelle puhuessaan Rassmannin

rikkauksista, joita hän tiesi olevan ainoastaan kuussa. Mutta hän

huomasi sentään, kuinka ihmiset terottivat korviaan ja viiruilivat

Rassmanniin ja sampanjalaseihin.

Eräässä huoneen nurkassa istui iäkkäämpi mies, ilmeisesti juutalaista

tyyppiä, pudistellen yhä päätänsä, kun hän tuontuostakin heitti katseen

viininjuojiin.

Samuel Hirsch omisti torin varrella kenkäkaupan, josta Schorn oli

ystävälleen tunnettuna pukemispäivänä ostanut kenkäparin. Hän oli

Rassmannin nähnyt samana aamupäivänä perin repaleisessa puvussaan ja

tiesi parhaiten miten kähertäjän tiedonannot olivat käsitettävät. Kun

Pätzoldt istuutui hänenkin pöytäänsä ja salaperäisenä aikoi alottaa

lörpöttelynsä, teki Samuel Hirsch kohta vastenmielisyyttä osottavan

kädenliikkeen ja sanoi väärentämättömällä juutalaisella murteellaan:

"Jättäkää se, ei lörpöttä. Mikä herr! Ei ein mark olisi minä häntä

uskonu, jos herr ehrenwerte Schorn ei olema minulle vertrauen sanonu,

hän takaa for sainen Fraind, kun hän tehny häntä hänen toveri. Ei

tekemä techtelmechtel minun kanssa, herr Pätzoldt."

Tämä julkeus oli Marat toisen vähällä jähmetyttää. Sisimmässään oli

hänellä valmiina uusi määräys, joka koski erityisesti erästä tunnettua

herra Samuel Hirschiä, ja hänet oli sentähden, että oli rohjennut

ajatella yleistä mielipidettä vastaan, kahdenkymmenenneljän tunnin

kuluessa haastettava tuomioistuimen eteen.

Mutta juutalainen kauppias maksoi laskunsa ja poistui konserttisalista.

Huoneessa, jossa vallitsi suuri kuumuus, kohosi tunnelma yhä

korkeammalle.

Laulajatarten esiintymislavan eteen oli ryhmittynyt joukko

kauppamatkustajia, jotka olivat kaupungissa liikuskelleet

liiketuttaviensa luona ja heikäläisten tapaan lopuksi ottaneet vapauden

näytellä "suuria herroja".

Enimmät heistä tulivat suuremmista tehdasseuduista tai suoraan

Berliinistä, ja olivat siis tottuneet reiluun elämään ja eräänlaiseen

kunnioitusta herättävään esiintymiseen. Rassmannin suurellinen

ryypyttely sai pian heidän keskuudestaan jäljittelijöitä, ja neiti sai

tarjoilla punaviiniä pullon toisensa jälkeen.

Mieliala kohosi yhä hilpeämmäksi. Sinkoilivat kaikenlaiset sukkeluudet

ja kokkapuheet, ja mieltymystä osotettiin kajahtelevalla naurulla,

sellaisten ihmisten tapaan, joista jokapäiväisimmätkään sukkeluudet

eivät ole niin joutavia, ettei niille saattaisi nauraa täyttä kurkkua.

Sitte, kun harpunsoittajatarten laulut jälleen helähtelivät, laulettiin

mukana ääneen, jotta ulvonta kaikui avoimista ikkunoista kadulle,

muodostaen ihanassa kesäyössä yhden ainoan epäsoinnun.

Paikkakuntalaisista vieraista olivat useimmat jo poistuneet, niin

että seuran muodostivat pääasiallisesti matkustajat. Ei kestänyt

kauvan, ennenkuin Rassmann oli muutamain nuorten miesten kera tehnyt

tuttavuutta, ja kun saatiin tietää, että hän oli kauvan elänyt

Berliinissä, oli ystävyys valmis. Tämä hilpeä seura miellytti häntä

tavattomasti: tuskin oli hänet ja pieni kähertäjä kutsuttu istumaan

suureen pöytään, kun hän jo tilasi kaksi uutta pulloa sampanjaa ja

puoleksi sopertaen lisäsi suurkaupunkilaisella äänellä: "Hedwig —

laseja koko seuralle".

Marat toinen, joka juomainnoissaan näytti kasvoiltaan punaiselta kuin

punajuurikas ja huitoi nyrkillään eräälle vieraista, ikäänkuin seisoisi

hän konventin tribuunilla ja puhuisi jakobiineille, unhotti yhä enemmän

aseman ja vinkui piipittävällä äänellään laulun, tupakansavun ja

yleisen melun lävitse tytön jälkeen:

"Kansatar Hedwig, _kahdeksan_ lasia tarvitaan, kansalainen isäntä,

_kahdeksan_ lasia!"

Pikku herran omituisille sanoille naurettiin makeasti, tuntematta hänen

vakinaisia puheenparsiaan.

Harpunsoittajattarista tuli tuon tuostakin joku rahoja kokoomaan.

Nyt oli vuoro suurella, vaalealla tytöllä, joka kieltämättä oli

heistä kaikista kaunein. Hänen vartalonsa oli hoikka, mutta kuitenkin

täyteläs. Vaikkakin hän näytti hieman elähtäneeltä, oli hänen

kasvoillaan omituinen sulonsa. Suun ympärillä oli vain puoleksi

piilottanut irstauden ilme, kuten konsanaan suurten kaupunkien hienojen

tingeltangelien ilolaulajattarilla, jotka ovat tavallisten ilotyttöjen

kanssa samalla asteella. Tämän tytön liikkeet olivat vapaammat ja

varmemmat kuin muiden; laulut, jotta hän lauloi, olivat renkutuksia

rivointa lajia, omiaan kiihdyttämään aistillisuutta ja herättämään

kyynillisyyttä. Puoleksi paljaat käsivarret, syvältä avoimeksi

leikattu rinta ja koko hänen pukunsa osoitti, että häntä esti vain

toveriensa yksinkertaisuus, muuten olisi hän mieluummin esiintynyt

miltei alastonna ja niin vapaasti kuin mahdollista. Sen saattoi nähdä

jo hänen katseestaankin, joka taisteluun vaativana kääntyi vieraasta

toiseen, ja hänen hymyilystään, joka hänellä oli jokaiselle valmiina.

Tarkkaavaisen katsojan olisi täytynyt tulla siihen johtopäätökseen,

ettei tämä tyttö oikein sopinut toisten, hieman jäykkien ja

kulmikkaiden neitosten seuraan, että hän vain sattumalta oli joutunut

heidän joukkoonsa. Se kävi esiin myös siitä, että muut kolme nuorempaa,

joista kaksi soittivat viulua, ja vanhempi, joka näytti rouvalta

ja kolmannen kera näppäili harppua, keskustelivat vain vähän hänen

kanssaan, vaan väliaikoina enimmäkseen juttelivat keskenään. Samoin

olisi tarkastaja huomannut, kuinka tyttö katseli Rassmanniin, ikäänkuin

olisi hänet tuntenut. Soittokunnan johtajatar oli kieltänyt kiemailun

vieraiden kera, ja niin ei tyttö voinut hänen näkyvissään tyydyttää

uteliaisuuttaan. Rassmannin silmät kyllä tuontuostakin vilkasivat

tyttöön, näkemättä hänessä kuitenkaan mitään muuta kuin vieraan.

Nyt seisoi tyttö Rassmannin edessä ja ojensi hänellä molemmat

päällekkäin asetetut lautaset; hän ei huomannut tyttöä heti.

Mutta herra Antonius Pätzoldt, joka kaivoi taskujaan kuin tahtoisi

yht'äkkiä tehdä tytön ikirikkaaksi, mutta todellisuudessa tavoitteli

vain kiinni ainoaa vastahakoista groscheniaan, nykäsi agitaattoria ja

piipitti viinin autuuttamana:

"Porvari Rassmann, nostakaa silmänne ja antakaa kuninkaallisille heidän

palkkansa."

Rassmann tuskin kuuli enää ylen kiihtyneen kähertäjän hullunkurista

lörpöttelyä, mutta nyt katsoi hän tyttöä kasvoihin. Kun tämä nauroi

hänelle ja heti kohta laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen, oli

kuin jotakin johtuisi hänen mieleensä.

Ensin sai hän kummissaan tuskin soperretuksi:

"Rosa —" (kaikilla tällaisilla laulajattarilla on nimenä Rosa, Vanda

tai Antoinette.)

Sitte tuli yhtäperään kokonainen sanatulva hänen huuliltaan, puolen

tusinaa kysymyksiä, jotka esiin syöksähtäessään tekivät hänen äänensä

vielä painavammaksi ja saivat hänen kummastuksensa tämän mieleisen

yhteensattuman johdosta näyttämään vielä suuremmalta. Samalla tuli

näkyviin koko tuttavallisuus, joka edellytti aikaisempaa läheistä

seurustelua.

"... Tyttö, kuinka tulet tänne, tähän moraaliseen poroporvarien

pesään?... Kuinka kannatkaan nyt tukkaasi? Sinuahan tuskin enää

tunteekaan noine mustalaiskiharoinesi ja tässä porvaritytön puvussa

ilman leikkauksia... No, se on hyvä... Ajatelkaas vain, hyvät herrat —

Moorin kahvilassa, Berliinin suurimmassa tingeltangelissa, olen nähnyt

tämän tytön sinisissä atlaslaahuksissa. Ja nyt tämä jälleennäkeminen —

mutta kerrohan toki tyttö, tule tänne —"

Ja Berliinin elämän muistojen kokonaan hurmaamana laski hän

käsivartensa Rosan vyötärölle ja veti tämän syliinsä.

Böömiläiset taitelijattaret lavalla heittelivät heihin merkitseviä

katseita.

Rosa näytti vanhan tuttavan syleilyssä kokonaan sulaneen.

Samoin kuin Rassmann alkoi päästää valloilleen vanhan nautinnonhaluisen

luonteensa, jota tämän uhkuvan ruumiin kosketus kiihotti kaksin

kerroin, samoin alkoi Rosakin, kuullessaan tuttavallisen "sinuttelun"

tuntea olevansa vanhassa osassaan.

Hänestä tuntui äkkiä niin hyvältä tämän Rassmannin edessä, joka tunsi

sen "hyvän" tavan, jolla pääkaupungissa sellaisia tyttöjä tavallisesti

kohdellaan. Hänestä oli kuin esiintyisi hän jälleen paljain rinnoin ja

kyynärän pituisissa laahuksissa, seisoisi Moorin kahvilan näyttämöllä

ja laulaisi, säestäen lauluaan hekumallisin jalkain liikkein,

laulaisi jotakin mielikuplettiaan, joka aina oli saanut kaikuvat

suosionosotukset herkullisuuteen tottuneelta kuulijakunnalta.

"Antakaas minunkin kerran maistaa", sanoi hän, tarttui hyväksymistä

odottamatta lasiin, jonka Rassmann juuri oli täyttänyt ja syöksi

sisällön yhdellä siemauksella alas.

Ja Schornin liiketoveri huusi uudelleen:

"Hedwig, vielä uusi pullo soittokunnan naisille —"

Sampanjaa ei ollut enää saatavilla. Isäntä tuli sitä ilmoittamaan,

kyherrellen alttiisti käsiään ja huulillaan suloinen hymy, kuten

ainakin kapakoitsijalla, jolla on oivallinen vieras edessään.

"Punaviiniä siis —"

Böömiläiset laulajattaret katsoivat äkkiä olevansa velvolliset vähemmän

koukuttelemaan. Kun he veivät punottavan nesteen huulilleen, olivat he

taipuvaiset katselemaan toverinsa eleitä aivan toisin silmin.

Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen, kuiskatakseen Rassmannille puoleksi

narisevalla, puoleksi palavalta helähtävällä äänellä:

"... Sinä, kuules vain — minä olen tehnyt laulumatkan. Berliinissä

ei enää paljo kostunut... joku asiamies toimitti minut tähän

soittokuntaan, mutta mieluimmin tahtoisin jälleen tieheni... on niin

ikävää, kun ei saa elää, kuten tahtoisi. Nuo tuolla pitävät tietysti

aina siveydestään kiinni kynsin hampain."

Sitte teki hän yhteen hengenvetoon erilaisia kysymyksiä:

"Sanos, pienoiseni, kuinka sinä olet tänne tullut?... Mitä sinä

puuhailet?... Muistatko vielä viimeisen iltapäivän — —?" Ja niin

jatkui, kunnes hän äkkiä siirtyen toiseen aineesen sanoi: "Tiedätkös,

minun on nälkä."

Samalla likistäytyi hän vielä lähemmäksi Rassmannia, joka tämän

hyväilyn tuntiessaan ei voinut muuta kuin viitata tarjoilijattarelle ja

Rosalle tilauttaa illallista, jota kuitenkaan ei tilaaja itse maksanut.

Sitte kysäsi hän "vierailevan" laulajattaren asuntoa ja tiesi

toistaiseksi mitä tahtoikin.

Rosa kuului nyt kokonaan seuraan. Pöytään tuotiin uusi pullo punaviiniä

ja tyttö otti urhoollisesti viinistä rohkaisua.

Oli jo myöhä. Isäntä sulki ikkunaluukut ja neljä böömiläistä naista

läksivät asuntoonsa, läheiseen majataloon.

Rosa jäi. Seura suuren pyöreän pöydän ympärillä oli nyt aivan yksikseen.

Nyt vasta annettiin "mennä". Törkeitä sukkeluuksia sinkoili naurun

räjähdysten sekaan. Kapakkalaulajatar, joka jo oli puolijuopunut,

painautui yhä lujemmin Rassmanniin, jotta herra Antonius Pätzoldt tätä

katsellessaan tunsi eräänlaista mustasukkaisuutta. Hän meni siinä niin

pitkälle, että siirrähti hieman lähemmäksi, ja eräänä hetkenä laski

salavihkaa hänkin käsivartensa tytön vyötärölle.

"Vapaa rakkaus täytyy olla, kansalainen Rassmann. Täytyy julistaa vapaa

rakkaus", lallatti hän agitaattorille. Samalla tarttui hän Rosan käteen

ja painoi tulisen suudelman valkoiseen ihoon, jotta toiset puhkesivat

äänekkääseen nauruun, laulajatar läppäsi häntä keveästi ja sanoi

sormellaan uhaten:

"Te, pikku mies, kyllä minä teille —! Mutta tulkaas tänne, saatte

toisenkin käden", lisäsi hän viihdyttävästi.

Pikku kähertäjä unhotti tervetulijaiset, jotka häntä odottivat

kotona, unhotti asemansa isänä ja puristi känsäisellä kädellään tytön

täyteläistä käsivartta, ikäänkuin täytyisi hänen tänä yhtenä ainoana

minuuttina saada hyvitys Xantippansa monivuotisista hyväilyistä.

Rassmann sai äkkiä aatteen. Rosan oli laulettava kupletti.

"Tiedätkös, tuo tuttu laulu: Mies sellainen kuin markiisi ‒"

Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen. Ainoastaan Marat toinen, joka

yhä enemmän lähestyi juoppohulluuttaan, sai päihdyksissään esiin

parisen sanaa, joista hänen mielipiteitään yleensä tunteva saattoi

töintuskin käsittää, että hän tahtoi laulettavaksi "Marseljeesin".

Rosa seisoi jo lavalla, ja asettuen eräänlaiseen asentoon, lauloi hän:

‒ ‒ ‒

Mies sellainen

kuin markiisi,

hän ymmärtää sen paremmin — —

Laulu miellytti ja oli oivallinen loppu hurjille juomingeille.

Loppunumeroon oltiin hyvin tyytyväiset ja taputettiin käsiä kuin olisi

kysymys ylevästäkin teoksesta.

Hämärsi jo aamu, kun erottiin.

Kun Rassmann oli maksanut laskunsa, olivat hänen rahansa melkein

lopussa.

Kunnon Schornin kauniit kirjarahat!

Mutta Rosa sai häntä lohduttaa seuraavina päivinä. Hän suunnitteli jo

sitä kulkiessaan kotiin ja herra Antonius Pätzoldtin jupistessa jotakin

käsittämätöntä. Vasta kun hän näki parturinkilven lähellä, mykistyi

pikku kähertäjä ikäänkuin olisi äkkiä noussut hänen eteensä uhkaava

kummitus, jossa hän tunsi lastensa äidin.