"Maiset onnenlahjat ovat yleensä sangen epätasaisesti jaetut. Ne,
joissa olisi miestä nostamaan maailman pois saranoiltaan, eivät
tiedä mihinkä päänsä kallistaa, ja ontot päät lepäävät pehmeillä
tyynyillä. Toiset naulitaan ristiin ja näkevät paratiisin vain etäältä
häämöttävän, ja toiset kävelevät ja siellä poimivat kultaisia hedelmiä.
Toiset kylvävät aina, eivätkä koskaan niitä, toisilla on aina sato
kypsänä heidän koskaan kylvämättä."
Tällainen oli Rassmannin elämänkatsomus. Hänessä olivat syynsä,
jotka veivät hänen olemassaolonsa ristiriitoihin ja tekivät hänen
periaatteelliseksi pessimistiksi.
Mutta tämä oli vaarallisin kaikista elämänkatsomuksista, sillä siihen
sisältyi kommunismin evankeliumi, jonka kannattaja ja puoltaja Rassmann
oli — vielä vaarallisempi ja harkitun julma sentähden, että se pani
yhdenvertaisuusapostolin tekemään pelottavan vertailun: hänen oman
hurjan elämän-asemansa ja Schornin, hänen herkkäuskoisen toverinsa
onnen välillä.
Tämä oli leikkaus lihaan, joka näytti ammottavalta. Haavoja ei vielä
polttanut, mutta eräänä päivänä alkoivat ne vuotaa verta.
"Sinä olet päässyt hyvinvointiin, olet rakentanut pesäsi, ja minä olen
iäksi jäänyt retkaleeksi", — ja se että Rassmann tunsi tämän totuuden,
se teki sen kaksinkerroin alastomaksi ja rumaksi.
"Kellään ei ole oikeutta ylellisyyteen, kun lähimäiseltä puuttuu
tarpeellisinkin." Miksi täytyi Schornin, työteliään, yksinkertaisen
Schornin, jo heti ensi päivänä muistaa tämä pelottava lause? — Hänen,
joka sentään joka sunnuntai pani kukon pataan ja jolla oli talo ja
tavaraa!
Rassmann oli köyhimys sanan varsinaisessa merkityksessä: hän joutui
taakaksi, ystävänsä taakaksi — mutta hän ei hävennyt, sillä "mikä on
minun, se on sinun!"
Täytyihän hänet säilyttää puolueelle!
Kävi niin, kuten Schorn oli tahtonut. Rassmann söi hänen kanssaan
samassa pöydässä, makasi hänen kanssaan saman katon alla, ystävänsä
vaatetti hänet: Schorn oli tehnyt hänet ryysyläisestä siistiksi
mieheksi. Schorn teki hänelle vielä enemmänkin: antoi hänelle
päivittäiset taskurahat.
Suuri toveri meni säännöllisesti aamupäivisin mestarin kera
aamunaukulle "Kultaiseen leijonaan"; kun viimeksi mainittu puolen
tunnin kuluttua palasi sieltä jokapäiväiseen työhönsä, silloin jäi
toinen vielä istumaan ja tilasi uuden lasin, sillä hänen piti lukea
tarkoin lehdet, olla aina "_au fait_" politiikasta ja sosiaalisista
kysymyksistä, kuten hänellä oli tapana sanoa ja kuten Schorn sen
kertasi päivästä päivään rouvalleen. Tämä "_au fait_" miellytti nuorta
mestaria aivan erityisesti. Se kuului niin ylhäiseltä ja tehosi häneen
kuten kaikki mikä tuli tämän "etevän hengen" suusta. Illan tullen sitte
alkoivat Schornille kosteikot hänen päivittäisen, rasittavan työnsä
erämaassa. Sorvauspenkin surinassa höylän suhahtelussa ajatteli hän
näitä virkistyksen hetkiä ja seurasi työhuoneen seinäkellon viisareita.
Suuri oli hänen nautintonsa, kun hän kuuli sitte Rassmannin puhuvan
"suuresta päämäärästä!" Tämä ymmärsi kaiken purkaa sujuvaan
sanatulvaan, selittää asian muutamilla sanoilla, jottei Schorn, usein
pala suussaan, voinut olla sanomatta:
"Ollapa parisen sataa sinunlaisiasi ja sitte puhevapaus maassa —
luulen, että silloin olisi toisin asiamme laita."
Samalla hän taputti vierastaan olalle, joten hän aina vahvisti sanansa
ja joka jo oli tullut tavaksi.
Rassmann torjui ylistyksen sorealla kädenliikkeellä, vuoli tulitikusta
itselleen hammastikun ja alkoi puhua puolueen johdosta.
Hän puhui vakuuttavalla äänellä ja kertoi, mitä painavia sanoja hänellä
oli puoluejohdossa sanottavana — hänellä, joka kuitenkin sisimmässään
toivoi koko sosiaalidemokraattisen puolueen johtosakin alimpaan
helvettiin, koska tämä eräänä päivänä unhotti, miltä täytyi tuntua
palkatusta agitaattorista, joka tähän asti oli saanut kuusikymmentä
taaleria kuukausittain ja kolme taaleria päivittäin matkarahoiksi,
ja jolta eräänä päivänä oli koko ihanuus mennyttä, koska julkisten
kokousten kieltämisen jälkeen oli puoluerahastossa tapahtunut kirottu
vähentyminen.
Tosiaan, päämajan herrat tiesivät, missä olivat ja surivat ensin omasta
parhaastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä, hän sai mennä! Ja niin kävi
sadoille muillekin. Mutta hän oli kerran lukeva lakia — hän tahtoi
näiltä naamioiduilta porvareilta reväistä heidän naamionsa köyhien ja
kurjien, nälkäisten ja puutteellisten nimessä!
Berliinissä oli hän kerran sanonut: "Tulee aika, jolloin
ryysyköyhälistö elää ja tekee tilin sivistyneen luokan kera."
_Tämä_ oli hänen salainen tunnussanansa. Hän uneksi salaisesta
julistuksesta työläisille, aikoen yhdellä iskulla tuhota nykyisen
johdon auktoriteetin. —
Hänen ihanteensa oli vallankumous, julkinen, verinen vallankumous, joka
yksin saattoi viedä kommunistiseen ihannetilaan. Mullistus oli suorin
tie siihen, kaikki muu oli hänen mielestään pahasta. Jos jo omaisuus
oli varkautta, kun kerran puolue oli sen julkisesti kirjottanut
lippuunsa, silloin suoraa tietä päämäärään, sillä suorin tie on paras!
Ja kaikkiin näihin tuumiin yhtyi Schorn itsetiedottomasti. Rassmann
oli hänestä mies, joka kykeni kommunismin muuttamaan teoriasta
todellisuudeksi.
Niin puhui Rassmann sitten aina ystäviensä, suurten miesten nimessä.
"Tarkotamme oikeastaan tätä"... "Aiomme tehdä tätä ja tätä"... "Aiomme
jonkun aikaa olla vaiti, ettei meistä mitään kuulla, ja sitte tehdä sen
ja sen tepposen" j.n.e.
Tämän "me" kuuli Schorn mielellään ystävänsä huulilta, sillä siitä
puhui puolueen suurten henkien kaikkea käsittävä tahto, suurten
henkien, joita kohtaan hän tunsi sanomatonta kunnioitusta.
Hän tuli silloin joka kerta niin hyvälle tuulelle, että hän ensi
tilaisuudessa vei Rassmannin syrjään ja kysyi: "Tarvitsetko rahaa?"
Kun toveri teki silloin eleen, joka ei näyttänyt kieltävältä eikä
myöntävältä, silloin tiesi Schorn kylliksi. Hän oli pistänyt
kätensä taskuunsa ja huomannut, että hänellä sattui olemaan vain
pientä rahaa. "Odotas hetkinen", sanoi hän ja meni kiireimmittäin
kassalleen palatakseen takaisin suurempien rahojen kera. Eihän hän
toki voinut martyyrille tarjota paria groschenia! Samalla katsoi
hän ympärilleen, huomasiko hänen vaimonsa mitään. Olihan hän herra
talossa, saattoi tehdä mitä tahtoi, mutta olisihan sentään Rassmannista
ollut epämiellyttävää, jos kolmas henkilö olisi tiennyt hänen
riippuvaisuudestaan.
Kerran kysyi Schorn vaimoltaan: "No, Hannaseni, miten ystävämme sinua
miellyttää?"
Rouva Schorn vastasi viattomasti:
"Hän on kelpo mies, niin huomaavainen ja aulis. Ja hänellä kai on
hyvä sydän, koska hän puoltaa köyhien oikeutta ja kärsii kaiken
mielipiteidensä tähden. Luulen, että sinulla on tosiaan hänessä ystävä."
Schornista oli yhä miellyttävämpää, kun hänen vaimonsa arvostelu
Rassmannista kävi hänen omansa kanssa yhteen.
Hannalla oli tosiaan syynsä puhua kiittävästi heidän kotiystävästään.
Naiset arvostelevat usein miehiä sen huomaavaisuuden mukaan, jonka
heiltä saavat osakseen. Olihan nuori mestarin rouva sanonut itsekin,
että Rassmann oli huomaavainen ja aulis.
Hän olikin siihen mestari. Aamuisin auttoi hän rouva Schornia vetämään
ylös puodin raskaita ikkunanverhoja. (Sitä Hannan mies ei ollut
koskaan ajatellut, kun hän oli ollut jo tunnin työssään työhuoneessa).
Sitte oli hän kovasti puuhissaan vierassalissa kukkien kera, joita
hän ei koskaan unhottanut kastella. Pöydässä, jossa kaikki kävi niin
yksinkertaisesti, että jokainen seremonia olisi näyttänyt miltei
loukkaukselta, ei hän koskaan unhottanut milloin sitä milloin tätä
pikkupalvelusta. Hän teki sen luonnostaan lankeavalla auliudella, joka
nuorelle rouvalle oli aivan uutta. Miehensä puolelta ei hän ollut
sellaiseen tottunut, eikä kelpo rouva ollut sellaista odottanutkaan.
Nyt tarjottiin sellaista hänelle yhtäkkiä ja se miellytti, häntä, se
teki Rassmannin hänen silmissään miellyttäväksi mieheksi, ilman että
hän sillä tahtoi vähimmässäkään määrin surettaa miestään. —
Ensi aikoina meni Rassmann ainoastaan aamupäivisin "Kultaiseen
leijonaan", sitte käytti hän siihen hetkisen päivällisen jälkeenkin ja
vihdoin sai hän tavakseen mennä sinne illoinkin.
Ravintolan renki, joka aina ventturoi portin tienoilla, ainoa viinuri,
joka päivät päästään istui nurkassa pyyhinliinansa käsivarrellaan ja
nukkui, palvelustytöt kyökissä, isäntä ja hänen vaimonsa — he tunsivat
muhkeapartaisen herran heidän parhaaksi kantavieraakseen ja tervehtivät
häntä suurimmalla kunnioituksella: he kaikki tiesivät, että tämä muhkea
mies heleässä kesäpuvussa, "Wilhelm Schornin hiljainen liiketoveri",
oli tullut Berliinistä suurin aikein laajentaa liikettä yhdessä nuoren
sorvarimestarin kera ja harjottaa sitä oikein liikemiehen tapaan.
Aatetoverit olivat tosiaankin tehneet sen sopimuksen, jonka Schorn oli
esittänyt pelätyn agitaattorin hyväksi.
Pienessä, hiljaisessa kaupungissa, jossa ei ollut tehtaita eikä
teollisuuslaitoksia, oli sosiaalisen liikkeen vastakaiku tullut varsin
heikosti kuuluviin. Sosiaalidemokraattinen agitatsioni oli kuohunut
ohitse jälkeä jättämättä, — se ei voinut löytää täällä riittävää
sytykeainetta.
Tosin kaupungin muurien sisällä eli Schorn, veljeyden puolueen sitkeä
kannattaja, joka ei koskaan puhunut sanaakaan mielipiteistään ja
kuitenkin olisi antanut henkensä valtiollisen uskontunnustuksensa
puolesta — mutta hän loi yleensä vaaraton mies, joka ei olisi tehnyt
pahaa kärpäsellekään: rautainen luonne, jolla oli lapsen tunteet.
"Hän on uneksija" — silleen jäi aina, kun tästä sosialidemokraatista
puhuttiin.
Sentähden ei olisi ollut lainkaan aihetta panna suurta painoa
Rassmannin kuuluisuuteen työväen apostolina, kirjottaa hänen nimeään
muistoon porvarillisen järjestyksen vihamiehenä. Jo titteli "kauppias",
jonka hän liitti nimeensä, antoi hänelle viattoman vivahduksen,
ja hänen elinhaluinen esiintymisensä ei jättänyt lainkaan tilaa
oletukselle, että oltiin valtiollisesti vaarallisen miehen kanssa
tekemisissä.
Kuinka olisivatkaan hyvät poroporvarit voineet kommunistista
kansanyllyttäjää kuvitella muuten kuin hurjana metsäläisenä, hirvittävä
seiväs kädessä ja sormissa tuumanpituiset tikarinmuotoiset kynnet.
Sellaisena oli oikean sosialistisen puoluejohtajan muotokuva nähty
pilalehdissä ja samalla ajateltu punaista kukkoa katolla.
Jos he olisivat useammin nähneet Rassmannin hyenankatseen, eivät he
kentiesi olisi niin paljoa hänen ulkomuodostaan antaneet; mutta tämä
katse näyttäytyi vain silloin, kun Schornin toveri oli yksin ja hautoi
omia mietteitään. Omituinen katse: väijyvä ja villi, äkkiä epävakaisen
harhaileva, jos agitaattoria odottamatta häirittiin ajatusjuoksussaan.
Ja Rassmannilla oli usein omituisia ajatuksia — mustia, pahoja
ajatuksia, jotka loihtivat hänen silmiensä eteen irvikuvan, yhdistetyn
onnesta ja kurjuudesta.
Kun kunnon Schorn oli ystävälleen maalannut niin kauniilla värillä,
miten tämä heidän hiljaisessa toverielämässään saattoi liiketuttavain
kanssa seurustellessaan yhdistää hyödyllisen huvittavaan, ei hän
suinkaan ollut ajatellut, kuinka vähän taipumusta Rassmannilla oli
näitä nuoren mestarin hyvää tarkettavia tuumia vakavasti täyttämään.
Ensi viikkoina näytti tosin "hiljainen liiketoveri" suurella
harrastuksella ryhtyvän toverinsa hommiin. Hän kävi milloin tämän,
milloin tuon liiketuttavan luona; mutta yleensä tämän harrastuksen
herätti vain halu päästä vapaasti seurustelemaan kapakkain
tarjoilijatarten kera, jollaisia kaupungissa oli myös muutamia.
Niin tapahtui esim., että hän tarvitsi jonkun asiakäynnin tekemiseen
koko aamupäivän.
Schornin ei pistänyt päähäänkään ruveta tämän johdosta otsaansa
rypistelemään. Hän pysyi samana hyväntahtoisena ihmisenä, joka iloitsi
sydämestään siitä, että hänen ystävänsä näytti pikkukaupungissa
voittavan yhä suurempaa mieltymystä.
Kaikkein enimmän Rassmannia veti "Kultaiseen leijonaan" se seura, jota
hän siellä tapasi.
Siellä oli ennen kaikkea parturi tai "kähertäjä ja hiusten leikkaaja",
kuten hänen liikekilvessään sanottiin, nimeltään Pätzoldt. Herra
Antonius Pätzoldt oli pieni hullunkurinen olento, jota nähdessään joka
kerran tunsi halua pistää hänet taskuunsa ja kotona näytellä tanssivana
nukkena jossakin kamiinin tai kirjoituspöydän reunalla joutohetkien
virkistykseksi.
Hän oli viiden kasvattamattoman nulikan isä, kaikki ijältään alle
kymmenen, ja saattoi hän sanoa vaimoaan Xantippan kaukaiseksi
sukulaiseksi. Hänen liikkeensä kävi hyvin, hänellä oli paljo
liiketuttavia kaupungissa, niin että hän saattoi pitää kaksi juoksevaa
apulaista ja yhden "salongissaan", mutta herra Pätzoldtilla oli se
olosuhteihin katsoen ikävä ominaisuus, että hän kaasi usein ja paljo
viljanmehua kurkkuunsa. Tämä paha intohimo oli vienyt kähertäjän
ja hiustenleikkaajan siihen, että hän jätti liikkeensä tykkänään
apulaisten varaan, ja käytti hyväkseen jokaisen mahdollisen hetken,
mennäkseen "Kultaiseen leijonaan" tyhjentämään ravintolaisännän
olutvarastoa niin pian kuin mahdollista. Pahat kielet tosin väittivät,
että rouva Pätzoldtin syy oli pääasiallisesti, kun parturi niin usein
meni jättiläisjanoaan sammuttamaan, mutta sitä ei voi mennä varmasti
takaamaan: ainoastaan se oli yleensä tunnettua, että pikku kähertäjä
tunsi kauheaa pelkoa lastensa äidin edessä.
Kuten parturien jalon ammattikunnan monenkin jäsenen laita on, niin
oli myöskin herra Antonius Pätzoldt paljo lukenut mies, jonka pää oli
ahdettu täyteen kaikenlaista puolitietoa, jotka hän oli hankkinut
siihen aikaan kun hän oli vielä paikassa ja odotti kundeja. Etupäässä
oli hän kiintynyt historian "verisiin käänteihin", ja näistä varsinkin
vallankumoukselliset tapahtumat häntä miellyttivät. Niin oli muunmuassa
Ranskan vallankumous ja sen aikainen hirmuhallitus tehnyt häneen syvän
vaikutuksen ja antanut hänelle paljo ajateltavaa yksinäisinä hetkinä,
jolloin hän saattoi antautua filosofisiin mietelmiin.
Vallankumouksen ajan monista verenjanoisista miehistä kiinnitti
erittäinkin Marat hänen mieltään ja herätti hänen ihailuaan.
Se näyttää tuskin uskottavalta, mutta se on todella niin: tavallisessa
elämässä niin viaton herra Antonius Pätzoldt, joka niin hirveästi
pelkäsi aviopuolisonsa epähelliä kosketuksia, unelmoi Maratista ja
tämän teoista, miehen, jonka kanssa hänellä oli yhtäläistä ainoastaan
kuivettunut olentonsa.
Jo aikoja sitte oli tämä pieni verenhimoinen ja olutjanoinen mies, joka
eräinä hetkinä kärsi juoppohulluudesta, tullut siihen mielipiteeseen,
ettei nykyinen valtiojärjestelmä enää kauvemmin kelvannut. Jos hänestä
olisi riippunut, niin olisi hän mieluimmin antanut määräyksen à la
Marat, jotta neljänkolmatta tunnin kuluessa maailman ruhtinaat ynnä
korkea aateli ovat armotta telotettavat. Hän ei vain tiennyt, kuinka
hän pääsisi tähän täysivaltaisuuteen. Oi, herra Antonius Pätzoldt,
_alias_ Marat toinen, olisi ollut hirmuinen, jos vain olisi saanut
kansantribruunin valtikan käsiinsä. Silloin olisi hän näyttänyt
vaimolleenkin tämän oikean paikan kotona! Vaimolleen! Herra Antonius
Pätzoldtin täytyi joka kerta vavahtaa kauhusta, kun hän tällaisia
kuvitellessaan tuli ajatelleeksi vaimoaan. Tämä oli niin kuninkaallinen
mieleltään ja uneksi prinsessoista ja heidän myötäjäisistään, ja hän
— — Sellaisina hetkinä sukelsi Charlotte Cordayn varjo tikareineen
verenjanoisen kähertäjän silmien eteen: nyt näytti pikkuherrasta, kuin
kasvoilla olisivat hänen rouvansa piirteet.
Herra Antonius Pätzoldt oli asunut kaupungissa vasta kolme vuotta;
ennen oli hän pitemmät ajat viettänyt suuremmissa kaupungeissa,
niinpä parisen vuotta Berliinissäkin. Vaikkakin pikku parturi piti
itseään lujana tasavaltalaisena, niin olivat toki sosiaalidemokratian
kommunistiset aatteet saaneet vastakaikua hänen mielessään,
hänestä vain, kuten tiedämme, kulki "koko historia" liian
vitkaan ja rauhallisesti. Ilman giljotiinia ei herra Pätzoldt
voinut voimassaolevan yhteiskuntamuodon kukistusta ajatellakaan;
salaisuudessa oli hän jo paljon vaivannut päätään, koettaen keksiä niin
jättiläissuuruista murha-asetta, että sillä yhdessä sekunnissa saattoi
sähkövirran avulla katkaista tuhansia päitä. Painamalla nappia, joka
soitti Marseljeesia.
Vaikkakin tämä hirmuinen mies murhaavine ajatuksineen oli jäänyt
pääkaupungissa jokseenkin yksin tai parhaimmassa tapauksessa, kun häntä
oli katseltu päästä jalkoihin niittänyt kaikuvia naurunpurskahduksia,
oli hän kuitenkin osottanut vilkasta halua liittyä säännöllisiin
työväenyhdistyksiin ja erityisellä mieltymyksellä niihin, joissa
puhujat räikeimmin värein toivat nykyisen yhteiskunnan kieroudet
ilmoille. Vaikkakin herra Antonius Pätzoldtin mielestä näistä puheista
liian usein puuttui sana "veri" ja viittaus giljotiiniin ja bastiljin
myrskyihin — niin oli hänelle jo sekin erityinen tyydytys, että
hengessään sai kuulla köyhälistön "jylhäkaikuisen marssin".
Näissä yhdistyksissä oli hän kuullut Rassmanninkin puhuvan; juuri
tämä kommunismin kannattaja _comme il faut_ miellytti häntä parhaiten
tulevaisuudenvaltion agitaattoreista. Pienen kähertäjän mielestä
oli tämän sosiaalidemokraattisen johtajan puhetavassa järjestelmää,
ja herra Pätzoldtista tuntui usein, ikäänkuin sanojen takana, joita
agitaattori säkenöiväin kipinäin tavoin singotteli puhujalavalta,
piilisi kamala tuli ja kuluttava hehku, jonka täytyi vain varoa
voimassaolevia lakeja, jottei päässyt hillitönnä purkaantumaan esiin ja
panemaan kaikkea voimassaolevaa tuhoavaan paloon.
Tämä oli hänen mielensä. "Jos se voisi mitä tahtoisi", sanoi herra
Pätzoldt usein hiljaisuudessa itsekseen, "niin hallitsisi hän verellä,
ja sekös vasta oli kissanpolskaa!" Marat toisen täytyi silloin
ehdottomasti pudistella itseään ja ajatella sitä sielunheimolaisuutta,
joka hänet yhdisti yhdenvertaisuuden apostoliin.
Usein oli tämä koomillinen herra koettanut lähennellä suurta miestä,
jonka kaunopuheisuutta hän vertasi pelottavaan Dantoniin, mutta aina,
vaikkapa siihen olisi näyttänyt tarjoutuvan paraskin tilaisuus, oli
jotakin tullut väliin.
Ja nyt oli kohtalo leikillisyydessään tahtonut, että hän näki jälleen
Rassmannin, niin usein ihailemansa agitaattori Gustav Rassmannin
vuosien jälkeen täällä poroporvarillisen pölyisessä kaupungissa, joka
välitti viisi ihmiskunnan onnesta, tapasi hänet erään kauppiaan ja
Schornin liiketoverin naamion alla ja saattoi tulla hänen ystäväkseen.
Sinä päivänä, jona tämä tapahtui, meni herra Antonius Pätzoldt
juhlatuulessaan niin pitkälle, jotta aikoi vaimolleen näytellä
todellista Maratia, mikäli pelkästä diktatuurista oli kysymys, mutta
siitä seurasi vain, etteivät naapurit parhaalla tahdollaankaan
voineet olla kuulematta, kuin rouva Pätzoldtin ääni pauhasi ennen
kuulumattomalla voimalla ja painolla, laususkellen mitä pahimpia
laatusanoja.
Tästä taasen seurasi, että loukattu aviomies kourasi liikekassaansa
vielä syvemmälle kuin muulloin ja astui vaimonsa eteen kauheasti
uhaten, että hän tästä lähin menisi jo aamusta pitäen "Kultaiseen
leijonaan" ja iltaisin joka kerta tekisi hirveän tilin, josta ei
kuitenkaan käynyt aivan selville, tarkottiko hän viime sanoilla veristä
kostoa, vaiko vain juomalaskuaan ravintolassa; kaiketikin jälkimäistä,
sillä kuten kaikkina muinakin iltoina, hiipi hän myös tänä iltana
varpaisillaan vuoteeseen, jotteivät "kuningasmieliset" ennenaikaisesta
vallankumouksesta, nimittäin tuolien, pöytien ja kehtojen kumoamisesta,
saisi aiheita käsittää "hirveää tiliä" väärin ja kääntää sen kärkeä
päinvastaiseen suuntaan.
Oi, herra Marat toinen oli urhoollinen mies, joka jo usein elämässään
oli asettanut veitsen monen jättiläisen kurkulle, kun hänen täytyi ajaa
heidän partaansa.
Rassmannista ei ollut lainkaan mieluista, että juuri tämä mies, jota
"Kultaisen leijonan" kantavieraat pitivät narrinaan ja huvittelivat
hänen kustannuksellaan, että juuri tämä mies tunsi hänen oikean
elämänasemansa; mutta hänen nykyisessä asemassaan täytyi hänen
näyttää hyvää naamaa huonossa pelissä. Lopulta löysi hän herra
Antonius Pätzoldtista ihmisen, joka hullunkurisuudellaan auttoi
häntä kuluttamaan aikaa ja piti huolta siitä, ettei hän tullut
mielipiteilleen uskottomaksi, vaan piti kommunismin suuret päämäärät
aina pienoismuodossa silmäinsä edessä.