Schorn oli sosiaalidemokraatti ruumiineen ja sieluineen. Jokainen
kaupunkilainen tiesi sen. Toiset sanoivat häntä uneksijaksi, toiset
kohauttivat olkapäitään, jos heidän mieltään kysyttiin, ja vaikenivat
mieluummin, ennenkuin rupesivat arvostelemaan miestä, joka vuosien
kuluessa oli osannut saavuttaa heidän kunnioituksensa. Niin, Schornia
kunnioitti jokainen, joka hänet tunsi.
Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa kuin jokainen muukin tunnollinen
kansalainen: hän maksoi veronsa suurimmalla säntillisyydellä, hän
koetti voimiensa mukaan edistää kunnan yhteistä hyvää. Hän ei koskaan
jäänyt kenellekään velkaa, oli ahkera, kelpo työmies; hän rakasti
vaimoaan ja lapsiaan, hän huolehti heidän puolestaan aamusta iltaan ja
tuli siten perheenisän ihanteeksi; hän oli kohtelias jokaista kohtaan
eikä siinä suhteessa tehnyt eroa köyhän ja rikkaan välillä — yhä oli
hän sama vaatimaton ja aulis ihminen. Hän eli hiljaa kotioloissaan ja
taitti siten jokaiselta juorulta kärjen jo edeltäpäin. Jos hänellä
oli kadehtijoita, niin olivat he sellaisia hyvässä mielessä, eivät
kadehtineet häntä hänen huolettoman elämänsä, vaan hänen vaatimattoman
vaimonsa, hänen onnensa tähden. Hänen teoksiaan kysyttiin, hänen
vakavia hintojaan pidettiin arvossa, verkkaan, mutta varmaan versoi
hänen hyvinvointinsa.
Ja sentään oli hän sosiaalidemokraatti!
Lauvantai oli ainoa päivä viikossa, jona Schorn iltaisin palkat
maksettuaan näyttäytyi "Kultaisen leijonan" tarjoiluhuoneessa. Hän teki
sen vain mieliksi kisälleilleen, jotka ajattelivat samoin kuin hänkin.
Työhuoneessa keskusteli hän heidän kanssaan sosialismin suurista
päämääristä, sikäli kuin hän miesten kanssa voi ymmärtäväisesti
keskustella. Mutta niin pian kuin hän läksi kotoaan ja oli porvarien
seurassa, oli Schorn mies, joka esiintyi täysin puolueettomana.
Politiikasta ei hän puhunut puolta sanaakaan, sosiaaliset kysymykset
näyttivät hänelle olevan sivuasioita. Mutta säännöllisesti sai
puoluerahasto häneltä kannatuksensa, ja myötätuntoisella ymmärryksellä
seurasi nuori mestari puolueensa salaista järjestymistä.
"Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni kaikki ihmiset
onnellisiksi", oli hän sanonut Rassmannille, ja näillä sanoilla hän oli
sanonut korkeimman mitä hänellä oli sanottavaa.
Kaikessa onnessaan ja tyytyväisyydessään puuttui häneltä ainoastaan
yhtä: ystävää, todellista ystävää. Vaikkakin hänen vaimonsa oli
hänen kanssaan yhtä sielultaan ja mieleltään, oli hän rajotetussa
vaikutuspiirissään usein kaivannut miestä, jonka henki olisi voinut
häntä elähyttää, joka olisi yleisinhimillisistä harrastuksista
ajatellut samoin kuin hänkin, joka siinä puolipimeässä, jossa hän
ajatuksineen haparoi, olisi ollut hänen uskollisena saattajanaan,
samaan päämäärään pyrkivänä johtajanaan.
Rassmannista luuli Schorn nyt tämän ystävän löytävänsä.
Tämän miehen, joka oli saanut nimen puoluejohtajana, joka vuosikaudet
oli seissyt keskellä taistelua maailman hyvyyksistä, jota kohden kerran
olivat innostuneina kohonneet tuhannet känsäiset työläisnyrkit — hänen
kanssaan saisi hän nyt asua saman katon alla, hänen kanssaan puhua,
vaihtaa ajatuksiaan, pitää hänet aivan yksinään.
Nämä näköalat säteilivät kultaisessa päiväpaisteessa Schornin silmiin;
tämä vain oli enää puuttunut hänen elämässään.
Oi, hän oli nyt tosiaan onnellinen, tämä uneksija sinisine
esiliinoineen! Hän voi tuskin odottaa seuraavaa päivää, joka uudestaan
vahvistaisi hänen tulevaisuuden toiveensa. Yöllä voi hän tuskin nukkua
— niin paljo oli hänellä ajattelemista toverinsa menestyksestä.
Gustaf Rassmannin täytyi ennen kaikkea saada uusi puku. Anivarhain
oli Wilhelm Schorn jo ystävänsä kamarissa. Hän oli ensin ajatellut
omaa parasta pukuaan, mutta Rassmann oli lihavahko ja Schorn solakka
rakenteeltaan. Ja sitte tehdä _hänelle_ sellainen tarjous? Ei — Schorn
oli vähällä itsekseen punehtua.
Käynti kaupungin kauppapuodeissa teki Rassmannista jälleen yhdellä
iskulla esiintymiskelpoisen miehen.
Kotitaipaleella sanoi nuori mestari iloissaan:
"Sinä olet sentään muhkea mies, Gustav; Hannaseni sinua tuskin enää
tunteekaan."
Hän nauroi ja vihelteli tyytyväisenä itsekseen.
Niin, Rassmann oli jälleen muhkea mies. Peili vaatekaupan
pukeutumishuoneessa oli sen sanonut hänelle kohta, kun hän oli
vaihtanut vanhan ihmisensä uuteen.
Kulettiin paitakaupan, hatuntekijän ja viimeksi jalkineliikkeen
ohitse. Joka kerta poikettiin sisälle. Wilhelm Schorn, jota kaikkialla
tervehdittiin ystävällisesti, tarttui taskuunsa ja pani kirkkaat
taalarit pöytään.
Kun he olivat ulkona jälleen, paketit kainaloissa, katsoi Gustav
Rassmann olevan syytä tarttua seuralaisensa käteen ja alkaa puheen
sanalla "kiitos". Schorn näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi
yksinkertaisesti:
"Tee minulle mieliksi, äläkä puhu siitä. Mikä on minun, se on sinun.
Silleen jääköön."
Rassman vaikeni ja näytti hieman tyytymättömältä. Povessaan tuntui
hänestä kuitenkin rajattoman hyvältä.
Heidän tullessa yhä lähemmäksi asuntoaan, seurasivat heitä ruutujen
takaa uteliaat katseet. Samoin kadulla kulkijatkin pysähtyivät
katselemaan heidän jälkeensä.
Schorn ajatteli kohta erästä vakavaa asiaa ja häntä alkoi ensi kertaa
arveluttaa.
Jokaisella pikku paikkakunnalla on sananlasku rakkaiden lähimmäisten
uteliaisuudesta järjestelmällisesti käytännössä.
Suurkaupungissa saattavat ihmiset vuodet pitkään kulkea saman eteisen
kautta asuntoihinsa ilman että molemminpuolinen mielenkiinto ulottuu
pitemmälle kuin nimeen, säätyyn ja pinnalliseen tuttavuuteen.
Tervehditään toisiaan, koskei tahdota rikkoa kohteliaisuuden vaatimusta
vastaan; siten ovat naapurivelvollisuudet täytetyt. Ei tiedetä, kuka
menee naapurin perheeseen tai sieltä tulee, eikä siitä välitetäkään.
Ensi kerroksen vuokraaja ei usein tiedä, kuka toisessa asuu, ja
ihmettelee vihdoin hyvät ajat kun naapurina on vanha tuttava. Ollaan
niin varovaisia kuin mahdollista, ei mennä ketään liian lähelle, mutta
sentähden vaaditaan samaa naapureiltakin oikealla ja vasemmalla.
Jokaisella on aikaa ajatella ainoastaan omia asioitaan.
Pienessä kaupungissa tapahtuu aivan päinvastoin.
Kaikki outo pistää silmään ja pysyy kauvan mielessä. Ei tyydytä
ottamaan asioita sellaisina kuin ne ovat; pidetään velvollisuutenaan
ottaa hartaimmasti osaa jokaiseen tavattomampaan tapaukseen, vaikkapa
se koskisi katkerinta vihamiestäkin, ja pistää jalosukuinen nenänsä
jokaiseen kattilaan rakkaiden lähimmäisten liedellä.
Jokaisessa vieraassa, joka kenen tahansa luo asettuu, pelkäävät he
porvarillisen rauhansa häiritsijää ainakin niin kauvan, kun he ovat
kaikkien kahvikekkerisääntöjen mukaan panneet hänen sukunsa pataluhaksi
aina seitsemänteentoista polveen.
Jo seuraavan päivän aamupuolella kerrottiin koko naapuristossa:
"Schornille on tullut vieraita Berliinistä."
Tyttö, joka palveli nuorella mestarilla, eräs kuusitoistavuotias
orpolapsi, oli uutisen ensiksi kertonut aamulla leipurissa.
Leipurimestarin rouva oli vienyt uutisen sekatavarakauppaan, ja mitä
rouva siellä tiesi, sen tiesi koko kaupunki.
Schorn ajatteli tätä naapurien uteliaisuutta ja asetti sen yhteyteen
ystävänsä tulevaisuuden kera. Rassmann oli nimeltä tunnettu innokkaana
agitaattorina, hän kuului pääkaupungista karkotettuihin; ja jollei
hieman huoleton poliisi olisikaan puuttunut hänen oleskeluunsa täällä
— kunnialliset poroporvarit seuraisivat häntä askel askeleelta,
nähdäkseen "vaarallisen ihmisen" kasvoista kasvoihin. Schornin puoti ei
tyhjentyisi pitkiin päiviin, tunkeilevat vieraat ostaisivat kentiesi
jotakin viidelläkolmatta pennillä, mutta samasta hinnasta olisi heille
vastattava sata kysymystä. Ei — niin ei saanut olla, Rassmannin täytyi
saada elää levossa ja rauhassa.
Hänen ystävänsä ja yhä uudestaan hänen ystävänsä! Oli jotakin
aivan liikuttavaa siinä tavassa, jolla nuori käsityöläinen osoitti
kunnioitustaan häntä etevämmälle hengelle: jokaisella eleellä, joka
sanalla, joka menettelytavalla.
"Kuules, rakas Gustav", sanoi hän äkkiä, ennenkuin he olivat vielä
saapuneet kotiin: "minun täytyy sinut ilmottaa poliisille. Eikö sinulla
ole veli, joka on kauppias ja nimeltään Anton?"
Rassmann myönsi sen ja katsoi kysyvästi saattajaansa.
"Sepä oivallista", jatkoi Schorn, "silloin saat käydä hänestä. On
parempi niin. Silloin olet vapaa ikävyyksistä. Poliisi tuntee minut
— he uskovat minun sanaani. Sanomme yksinkertaisesti, että vierailet
täällä toistaiseksi katsellen tilaisuutta jäädäksesi tänne kokonaan."
Rassmann naurahti, kysyen sitte hieman pilkallisesti:
"Pelkäätkö huonossa huudossa olevaa agitaattoria majottaa kattosi alle?
Silloinhan on vielä aika toteuttaa eilinen aikeeni."
Hän heitti pikaisen syrjäsilmäyksen Schorniin: tämä puuttui, peläten
että ystävänsä ymmärtäisi häntä väärin, jälleen puheeseen:
"Mutta Gustav, mitä ajattelet minusta! Tämä käsi, joka sinut on
toivottanut tervetulleeksi, kuivuu ennen kuin sallii taivuttaa
hiuskarvaasikaan kattoni alla. Tarkotan sinun hyvääsi. Tahdon
pitää sinut oikein kauvan. Mutta sinä et tunne uteliaisuutta
pikkukaupungissa. Emmekö saavutakin enemmän, jos näytämme viattomilta?
Sinun pitämiseen luonani olen velvollinen puolueen tähden. Ja sitä
oikeutta en tahdo menettää", lisäsi hän hymyillen.
Rassmann käsitti, että Schorn tosiaankin tarkotti hänen hyväänsä.
Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Olet ymmärtäväisempi kun minä. On tuleva aika, jolloin voin sinulle
palkita sen mitä nyt minulle teet."
Nuori mestari näytti jälleen tyytyväiseltä.
Äkkiä oli hän saanut uuden aatteen.
"Tiedätkös", sanoi hän, "kuinkahan olisi, jos antaisimme sinun ihmisten
silmissä käydä liiketoveristani? Voisit silloin monta kertaa huolehtia
minun puolestani ja saisit samalla tilaisuuden oppia tuntemaan ihmisiä
lähemmin. Huonekalukauppias Ehlert vastapäätä on luvannut minulle
työtä enemmän kuin ennen; aion ottaa vielä pari kisälliä. Voisit ottaa
puusepäntyön johtaaksesi — sellaiseen oppii pian. Sinä olet oivallinen
näöltäsi ja ymmärrät puhua. Siten saat samalla lujan pohjan jalkojesi
alla ja sinusta tulee riippumaton mies."
Hän oli sanonut tämän puoleksi leikillä, ei kai itsekään ajatellut
sitä tosissaan; sitten naurahti hän vanhaan sydämelliseen tapaansa
tälle "hullulle tuumalle, jolla saattoi sivellä hunajaa ihmisten suun
ympärille."
Schornilla oli valmiina tuhansia tuumia, kuinka hän tekisi ystävänsä
elämän miellyttäväksi. Lopulta ei hän tiennyt itsekään mikä olisi
parasta.
Mutta Rassmannia näytti tämä tuuma miellyttävän. Täytyihän hänen toki
tehdä jotakin ystäväänsä auttaakseen; juuri tämän rouvan tähden tunsi
hän itsensä velvoitetuksi — hänen, jonka hän olisi tahtonut säästää
näkemästä rappeutunutta ulkoasuaan, vaikka hänen olisi täytynyt antaa
kymmenen vuotta elämästään!
Hän sanoi vakavuudella, joka ei näyttänyt teeskennyltä:
"Olen jo ajatellut, kuinka voisin olla sinulle hyödyksi, ja suoraan
sanoen miellyttää aatteesi minua suuresti. Lopultakin opettelen minä
vielä puusepän ammatin", päätti hän itse-ivalla.
Ja Schorn, joka tuumansa oli vain sentähden esittänyt leikillään, ettei
hän uskaltanut ajatellakaan hemmotellulle ja sivistyneelle ystävälleen
jotakin tehtävää omassa liikkeessään, tervehti ilolla Rassmannin
suostumusta. Hän sanoi vilpittömästi:
"Kas niin, niinhän on kaikki selvillä. Olemmepa siten ansainneet hyvän
aamiaisen. Hannaseni odottaa kai meitä. Tosiaan, tuolla hän jo seisoo
puodin ovella ja viittoo meitä kohden."
Rouva Schorn näytti tänään vielä viehättävämmältä kuin edellisenä
päivänä. Rassmannin ainakin täytyi niin tuumia itsekseen. Mitä useammin
hän nuorta rouvaa katseli, sitä paremmin tämä häntä miellytti — kuten
ihmeen ihana kuvapatsas, jossa joka kerta katsellessaan huomaa uutta
suloa.
Nuorella mestarinrouvalla oli kylliksi hienotunteisuutta ollakseen
huomaamatta muutosta uuden kotiystävänsä ulkoasussa. Hän ei ollut tätä
aamulla vielä nähnyt, hänen tervehdyksensä oli sentähden erittäin
sydämellinen. Rassmann kuvitteli aivan, että rouva oli ilmeisesti
ilostunut hänet nähdessään.
Hän nousi ylös huoneeseensa ja pukeutui. Kaikki sopi oivallisesti.
Kun hän sitten neljännestunnin jälkeen astui aivan ujoilematta
vierassaliin, heittäen katseen suureen peiliin kaapin päällä, myhäili
hän omalle kuvalleen ja kumarsi sille. Siten oli hän saanut takaisin
hyvän humorinsa, vanhan humorinsa niiltä päiviltä, jolloin oli
palkattuna agitaattorina. Viime aikoina olikin tämä humori hukkunut
kaikenlaisiin puutteihin, tyytymättömyyteen itseään kohtaan ja
salaiseen raivoon tovereita vastaan, jotka olivat hänet hylänneet ja
kehottaneet "itse auttamaan itseään".
Tosiaan, ken hänet eilen oli nähnyt kyyristyneenä neljännen luokan
rautatievaunun nurkkaan äännetönnä hautomassa omia tuumiaan,
epävakainen katse täynnä vihaa ja halveksumista kaikkea kohtaan
ympärillään, ja nyt olisi nähnyt hänet jälleen edessään moitteettomassa
puvussa, peilikirkkaista saappaista muodinmukaisimpaan kravattiin ja
siististi kammattuun tukkaan saakka — hänellä olisi ollut silmiensä
edessä elävä kuva aiheesta: "Kadotettu ja pelastettu sielu". Malli oli
kyllä jäänyt samaksi, ainoastaan toisella tuulella ja toisessa puvussa.
Mitä kaikkia voikaan neljässäkolmatta tunnissa muuttua ihmisen
elämässä! Suuri tahto, jota kohtaloksi kutsutaan, on pyörähtänyt kerran
ympärinsä, ja ken seisoi ylhäällä, makaa alhaalla käsiään väännellen,
ja ken makasi alhaalla puoleksi muserrettuna, hänet temmataan jälleen
ylös ja toitottaa hän täysin keuhkoin torveen.
Tätä kohtalon käännettä ajatteli Rassmann filosofisella
välinpitämättömyydellä palatessaan vielä kerran huoneeseensa.
Lattialta sattuivat hänen silmiinsä vanhat vaatteensa: kuluneet housut
ja ompeleistaan ratkennut takki. Niin musta kuin kangas oli, niin
mustana irvisteli hänelle kurjuus näistä vanhan Gustav Rassmannin
jätteistä. Hänestä oli kuin näkisi omien kasvojensa pilkistävän esiin
tästä tummasta kasasta — menneiden päivien kasvot, epätoivon ja
turvattomuuden ilmeineen.
Kovalla potkauksella singotti hän nämä kurjuutensa todistajat kauvas
luotaan, aina huoneen pimeimpään nurkkaan, ikäänkuin siten osottaakseen
inhoaan, jota niiden näkeminen hänessä herätti.
"Äh, mitäs siitä! Uusi elämä kukoistaa raunioista!"
Lausuen ääneen nämä lohdutussanat meni Rassmann aamiaiselle puutarhaan.
Jaa, hän oli saanut takaisin vanhan humorinsa.
Schorn ei ollut pitkiin aikoihin nauranut niin paljon kuin tänään.
Monet kerrat taputteli hän Rassmannia olalle ja sanoi:
"Kas niin, sellaisena miellytät minua, tämä on sinulta enää puuttunut,
jotta pakolaisuutesi kävisi sinulle keveäksi. Muun teemme kyllä _me_,
eikö totta, Hannaseni?"
"Oi kyllä, minä ainakin koetan tehdä parhaani, jottei herra Rassmann
pienessä pesässämme tulisi alakuloiseksi eikä saisi koti-ikävää
pääkaupunkiin."
Rouva puhui niin soinnukkaasti ja sanansa valiten, että Rassmannin
täytyi jälleen vertailla aviopuolisoita toisiinsa.
Kun puodin ovikello soi ja nuori rouva meni sinne, sanoi Schorn
ystävälleen:
"Eikö totta, sinä ihmettelet, kuinka hienosti hän puhuu ja ymmärtää
kaiken mitä sanot. — Niin, niin, hän ei ole tuhma. Hän on käynyt hyvän
koulun, siitä ovat hänen vanhempansa pitäneet huolen."
Jäätyään aamiaisen jälkeen Rassmannin kera kahdenkesken, tarttui hän
taskuunsa, otti sieltä parisen taaleria ja sanoi:
"Tässä, Gustav, ota tämä toistaiseksi pieniä menoja varten. Minä
tiedän, että olet tottunut toiseen elämään kuin me puolipöperöt
pikkuporvarit. Katsele kaupunkia ja mene pariksi tunniksi 'Kultaiseen
leijonaan'; siellä löydät tuoreimmat lehdet. Lue ne tarkoin ja kerro
sitte minulle mitä puolueestamme kirjotetaan. Minä olen nyt jo saanut
aamunaukkuni, minun täytyy mennä työhön."
Ja painaessaan rahat toverinsa käteen lisäsi hän vielä hyväntahtoisesti
kehottaen:
"Älä vain myöhästy päivälliseltä! Syömme kahdentoista aikaan; Hanna
voisi panna pahakseen, jos myöhästyisit."
Hän uhkasi hymyillen sormellaan. Rassmann antoi taalarien kadota
taskuunsa.
Hän kiitti tosin, mutta se kuului siltä kuin olisi Schorn siihen
puoleksi velvollinen.