Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909
Niin kauvan kuin vielä on kaksi
ihmistä, joiden ulkonainen asema on
erilainen, niin kauvan tulevat myös
Kain ja Abel olemaan.
I
"Gustav, sinä jäät —"
"Ja minä sanon sinulle, Wilhelm, en ikipäivinä! Sinä olet päässyt
hyvinvointiin, olet rakentanut oman pesäsi, mutta minä olen iäti jäänyt
retkaleeksi. Silloin on parempi, että vetäydyn tieheni, ennenkuin
minulle käy ero vaikeammaksi kuin tänään."
"Ja mihin tahdot mennä, mikä on päämääräsi?"
Puhuteltu vaikeni tuokion, vaivuttaen katseensa lattiaan. Hänen
rinnastaan pääsi huokaus, sitte vastasi hän hiljaa:
"Jumala sen tiennee, en minä. Kenties sinne missä minunlaiseni ovat:
halveksitut ja kurjat, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia, ei isää eikä
äitiä, ei sisaria eikä veljiä, joilla ei ole kotia, ei isänmaata
eivätkä saa mistään tointa. Ja kaikki vain siksi, että heillä on
sydäntä rinnassaan köyhyyden kärsimyksiä kohtaan ja he tahtovat
nälkäisille hankkia riittävän leivän. Sentähden, jää hyvästi — en saa
häiritä elämäsi rauhaa."
Puhuja koetti irrottaa kätensä toisen kädestä, mutta tämä ei sitä
hellittänyt, vaan sanoi uudelleen:
"Ei, Gustav, sanon vielä kerran, sinä jäät. Uskotko tosiaankin minusta
sellaista, että päästäisin sinut, parhaan entisen koulutoverini,
muitta mutkitta menemään, nyt, kun vuosien jälkeen onnellinen sattuma
on vienyt meidät yhteen — juuri nyt, kun _minulla_ jotakin on eikä
sinulla mitään? Oletko sitte unhottanut, että me ajamme samaa
aatetta, pyrimme samaan päämäärään, ihmisten yleisen veljestymisen
suureen päämäärään? Oletko unhottanut, että me jo koulussa jaoimme
sämpylät keskenämme? — Ei, siitä ei tule mitään, sanon vielä kolmannen
kerran: sinä jäät. Kun kerran puolueemme on kirjottanut lippuunsa,
ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin
joltakin toiselta puuttuu välttämättöminkin, niin jokainen tämän lipun
tunnustaja on velvollinen sen mukaan toimimaan. Alottakaamme siis me.
Kun vaimoni keittää kahdelle, niin keittää hän kai kolmannellekin.
Kun meillä on makuupaikka kahdelle, löytyy kai tilaa sinullekin. Kun
meillä on riittänyt pitää aina hyvä juhlapuku tarpeen varalta, niin
tuottaa liike kyllä vielä siksi, että voidaan pitää huolta myös vanhan,
jälleen löydetyn ystäväni ulkoasusta. Seis siis — kättä päälle vaan,
ja menkäämme takaisin taloon: loppu selviää kyllä siellä sisällä.
Luulen, että vaimoseni on lopettanut työnsä puutarhassa — oi, häntä
en ole vielä lainkaan ajatellut, ja sinä tahtoisit mennä pois häntä
näkemättä, oppimatta häntä tuntemaan! — Sitä en ikinä antaisi sinulle
anteeksi. Niin, ystävä, minulla on oikea mallivaimo, enkä voi sinulle
sanoa, kuinka onnellinen olen ja kuinka tyytyväisinä toisiimme elämme.
Tule siis vastustelematta, pienessä lehtimajassa on niin mukava jutella
pienen välipalan ja kylmän ryypyn ääressä."
Kaksi miestä, jotka näin keskustelivat, seisoivat kiviportailla
yksikerroksisen, siistiltä näyttävän pikkukaupungin talon oven
edessä. Kuuman kesäkuun iltapäivän kirkas päiväpaiste lepäsi kadulla,
jolla tuskin näkyi yhtään ihmistä. Jokainen arasteli kuumuutta, ja
jollei hänen välttämättä täytynyt mennä ulos, tunsi hän itsensä
onnelliseksi viileässä asunnossaan. Mihin silmäsikään vastapäätä
sijaitsevaan taloriviin, joka lepäsi täydessä auringonvalossa,
olivat ikkunaverhot ja käärekaihtimet alaslasketut, ja harvojen
kauppapuotien akkunatelttaimet kaartuivat alas niin kauvas seinästä
kuin mahdollista. Sieltä näkyi sekatavarakaupan ja maustekauppiaan
kilpi; niiden rinnalla sikari- ja tupakkakauppiaan: loitompaa häämötti
kangaskaupan näytetilkku, ja seuraavan poikkikadun kulmassa komeili
loitolle loistavana, keskelle katukäytävää ulottuvalla, huimaavasti
koukertelevalla rautakannattimella jättiläissuuruinen, kullattu
leijona, jonka mukaan sen takana sijaitseva majatalo ja ravintola oli
saanut nimensä.
Jos taloja tarkasteli lähemmin, täytyi niiden harmooniseen kauneuteen
ja suurkaupunkien ylellisen elämän mukavuuksiin tottuneeseen
tuntua poroporvarillisen yksinkertaisilta ja kaikkea edistyneempää
rakennustaitoa vailla olevilta. Kaikki näytti kuivakiskoiselta,
säännöttömältä, vinolta ja kulmikkaalta. Sitä enemmän täytyi pistää
silmään rakennuksen, joka, melkein keskellä kaupunkia sijaiten, kolmine
uusimpaan tyyliin rakennettuine kerroksineen, pani kuin mikäkin
jättiläinen toiset näyttämään kääpiöiltä. Tämän rakennuksen melkein
koko pohjakerroksen ikkunat olivat suurista peililasiruuduista, joiden
takaa näkyi kaikenlaisia huonekaluja. Kaikilla akkunatelttaimilla ja
sisäänkäytävän puoleisella seinällä oli luettavana sama kirjotus:
"Franz Ehlertin huonekalukauppa".
Suoraan tämän talon vastapäätä sijaitsi ensiksi mainittu pieni talo.
Tämänkin valkeaksi kalkitulle seinälle oli oven yläpuolelle pienin
mustin kirjaimin maalattu kirjotus: "_Wilhelm Schorn, sorvari ja
puuseppä_", saattoi lukea siitä jokainen ohikulkija.
Tämä talo oli kaikessa tapauksessa muhkein vertaisistaan. Jollei se
ollutkaan suurempi kuin useimmat muut, vaikkei se näistä lainkaan
eronnut rakennustavan ajanmukaisuuteen nähden, niin täytyi kuitenkin
kävelijän katseen ennen kaikkia muita viivähtää siinä mielihyvällä.
Ensimäisen kerroksen neljästä ikkunasta loistivat puhtaaksi pestyjen
peilikirkkaiden ikkunain lävitse kauneimmat kukat, joiden näkeminen
sai jokaisen rauhallisesti sykkivän sydämen ihastuksesta värähtämään.
Ja ikkunain puitteet välkkyivät äskettäin siveltyinä tummanvihreällä,
aivan kuin niiden pitäisi muodostaa kukille sopusuhtainen kehys.
Ulko-ovi oli maalattu samalla värillä; paksu messinkinen kääkkä pisti
välkkyvänä esiin tummasta pohjasta. Sen oikealla puolella oli pieni
puoti, jonka näyteikkunasta ja kohtuullisen korkeasta lasiovesta
saattoi nähdä, että vasta nyttemmin oli muuan seinä murrettu, jotta
myymälä suurenisi.
Lasioveen oli sisäpuolelle kiinnitetty mitä erilaisimpia kävelykeppejä.
Pienessä näyteikkunassa oli sopusuhtaisesti järjestettynä kaikellaisia
myytäviä esineitä, jollaisia sorvariliikkeessä tavallisesti on
myytävänä: pitkiä ja lyhyitä piippuja kirjavine nauhoineen ja
tupsuineen, samaten valkosia ja ruskeita savipiippuja. Niiden
vieressä oli merenvaha-imukkeita, yksinkertaisesti ja taitehikkaasti
vuoltuja. Ja ikkunan editse juoksevassa nuorassa riippui porsliinisia
piipunpesiä, joihin oli maalattu kauniita nais-, metsästys- ja muita
kuvia. Kaikenlaisia koruesineitä oli riveissä ja ruoduissa maassa.
Ei tomuhiukkastakaan ollut esineillä havaittavissa, kaikesta tunsi
järjestystä rakastavan ihmisen käden. Katu oli pikemmin kaupungin
laidalla, mutta varsinaisen liikekaupungin asukkaat torin varrella,
kaupunginosassa, jossa suuret, loistavat myymäläholvit sijaitsivat
ja missä varakkaimmilla ja ylhäisimmillä oli tapana tehdä ostoksensa
— eivät edes hekään voineet mennä sorvaripuodin ohitse heittämättä
tarkastavaa, mieltynyttä katsetta näyteikkunaan. Ja milloin ne
tarvitsivat joitakin Wilhelm Shcornin tavaroita, silloin saattoi lyödä
vetoa sadasta yhtä vastaan, etteivät he kammoksuneet kulkea pitempää
taivalta, sillä he tiesivät ostettujen esineiden mukana tuovansa kotiin
tietoisuuden siitä, että olivat kohtuullisella hinnalla vaihtaneet
lujia tavaroita.
Yksi niistä miehistä, joiden keskustelua kuuntelimme, oli Wilhelm
Schorn, mainitun pikkutalon omistaja; toisen nimi oli Gustav Rassmann.
Schorn oli kolmikymmeninen mies. Soikeahkoilla, hieman kalpeahkoilla
kasvoilla oli säännölliset piirteet; lyhyeksi leikattu tummanvaalea
täysiparta antoi kasvoille todellisen miehekkään leiman. Vahva,
kiharainen tukka peitti pään ja osan korkeata otsaa. Hänen vartalonsa
oli tuskin keskikokoista pitempi, hoikka, vaikkakin lujarakenteinen;
sentähden näytti hän suuremmalta kuin oikeastaan oli. Hartiat olivat
tavallista enemmän koholla, kaula näytti sentähden sisäänpainuneelta,
selkä hieman kumaralta. Eri ammattien tehtäväin tuntijat, jotka
voivat työmiehen ulkonäöstä kohta päättää, mitä hän tekee, tietävät,
että korkeat hartiat johtuvat alituisesta työskentelystä höylä- ja
sahauspenkin ääressä — enimmäkseen höylän heilutuksesta. Wilhelm
Schorn oli paitsi sorvaamista oppinut muunkin puusepän ammatin ja
pikkukaupungissa löytänyt siinä määrin tilaisuutta sen harjottamiseen,
että hänellä oli vakituista työtä kahdelle kisällille.
Niinpä oli hänellä naapurilleenkin, huonekalukauppias Franz Ehlertille
milloin sitä milloin tätä tehtävää ja oli sentähden tämän kera
säännöllisissä liikesuhteissa.
Esiintymisessään oli hän hieman avuton, kuten tavallisesti henkilöt,
jotka aina ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja sentähden tuntuvat
vähän tyhmiltä.
Vaikka Schorn olisi pukeutunut soreimpaankin muotipukuun, ei hän olisi
voinut konsanaan kieltää ammattiaan.
Sininen esiliina riippui sittenkin hänen edessään, hengessä näyttäytyi
se jokaisen silmiin. Se ei jäänyt pois, vierailipa hän naapuristossa,
seisoi puotitiskinsä ääressä tai kenties iltapäivisin pistäytyi
hetkiseksi "Kultaiseen leijonaan" lukemaan tuoreimpia pääkaupungin
sanomalehtiä.
Aivan toisellainen oli Rassmann ulkonäöltään.
Hän oli itse sanonut ainaiseksi jääneensä retkaleeksi. Ja ottaen
huomioonsa hänen ulkoasunsa tällä kertaa täytyi tunnustaa hänen olevan
oikeassa.
Hän näytti rappeutuneelta ja repaleiselta — täydelleen tuuliajolle
joutuneelta, kuten henkilö, joka on tottunut paremmissa olosuhteissa
elämään ja koettaa vielä kurjuuttansakin pukea eräänlaiseen loistoon.
Mutta vaikka muodinmukainen pystykauluksensa olisi näyttänyt vieläkin
likaisemmalta, vaikka hänen sinisilkkisessä kravatissaan olisi ollut
tahroja vieläkin enemmän, vaikka hänen kesätakkinsa olisi näyttänyt
vieläkin haalistuneemmalta ja enemmän nukkavierulta, hänen housunsa
ja hänen saappaansa vieläkin kuluneemmilta ja vahamaisemmilta — olisi
häntä nähdessään sentään jokaisen täytynyt olla sitä mieltä, että
hän oli mies, jolla oli sivistystä ja älyä ja joka tunsi seuraelämän
muodot. Erittäinkin miellytti ja kiinnitti hänen kasvojensa henkevä
leima. Kasvoja koristi hyväkasvuinen täysiparta, piirteet olivat
hienot, mutta niitä uursivat hurjan intohimon jäljet; lisäksi tulivat
vaihtelevat kasvojen ilmeet, jotka antoivat hänen eleilleen jotakin
epävakaista.
Jos Rassmannin kasvojen alituisista liikkeistä olisi saanut päättää
jotakin hänen sisäisiin tuntoihinsa nähden, niin olisi tullut siihen
päätökseen, että hänen rinnassaan täytyi käydä erilaisten tunteiden
lakkaamaton vaihtelu, tunteiden, joita hän koetti ulkomaailmalta
salata, mutta joka kuvastui hänen kasvoistaan ja silmistään. Rypyt
hänen kas voissaan, se seikka, että hänen yhä vielä aukoton tukkansa
alkoi harmaantua, tekivät hänet vanhemmaksi kuin hän oli, sillä hän oli
vain kaksi vuotta vanhempi kuin Wilhelm Schorn.
Tehtyään viimeisen vaatimuksensa jälleenlöydetylle ystävälleen, tarttui
Schorn tämän käsivarteen ja koetti vetää häntä puoleksi hellävaroen,
puoleksi väkivetoon mukanaan.
Mutta Rassmann ponnisteli uudelleen vastaan ja silmäili pukuaan. Sitte
sanoi hän:
"Mutta en tiedä, rakas ystävä — sinä saat hävetä minun tähteni; ja mitä
ajatteleekaan rouvasi, kun näkee minut tässä asussa, minut, jota hän ei
lainkaan tunne!"
Wilhelm Schorn nauroi tällöin.
"Eikö tunne sinua? Jos se on ainoa huolesi, niin silloin ovat
kärsimyksesi lopussa. Vaimoni tietää vallan hyvin, kuka Gustav Rassmann
on, hän vain ei tähän päivään asti ole miestä nähnyt, vaikka usein
on ilmottanut sitä haluavansa. Luuletko sitte, ettemme lue täällä
sanomalehtiä emmekä tiedä, mitä tapahtuu ulkona suurissa kaupungeissa,
varsinkin pääkaupungissa, jossa kaikki suuret asiat tapahtuvat?
Kuinka usein olen kertonutkaan hänelle sinusta, kun sattumalta luimme
nimesi jonkin suuren kokouksen kertomuksesta. Sinustahan on tullut
koko oppinut, kuten sanotaan, silloin voit kyllä käsittää, kuinka
henkeään pidättäen vaimoni kuunteli, kun kerroin että olet ollut
kanssani samassa koulussa, joka minun valitettavasti täytyi jättää
niin aikaisin; ja että me pääkaupungissa kymmenen vuotta sitte olimme
jo parhaat ystävät. Ylipäänsä ajattelee hän samoin kuin mekin, siis —
mutta tuolla hän jo on, nyt ei auta mikään rimpuileminen."
He olivat jo puutarhan ovella, kun Schorn huusi äänekkäästi:
"Hannaseni, Hannaseni — missä olet?"
Peremmältä puutarhasta tuli oven eteen näkyviin vaalea puku ja heleä
ääni vastasi:
"Täällä, Wilhelm! Tulen jo."
Rouva Schorn aikoi juuri astua ulos ovesta, kun hän paitsi miestään
huomasi vielä vieraankin olevan tulossa luokseen. Se pidätti hänet,
mutta pani hänet uteliaasti silmäilemään valosta puolipimeään esimajaan.
Ja hänen miehensä huusi edelleen iloisen vallattomasti, vetäen
Rassmanin mukanaan:
"Hannaseni, Hannaseni, auta minua, muuten muuttaa hän vielä mielensä ja
kääntyy ympäri. Arvaas vain, kenen tuon, minkä rakkaan muuttolinnun,
jota toivottavasti emme toistaiseksi päästä pesästämme."
Rouva Schorn ei voinut selittää miehensä huimapäisyyttä; hän vastasi:
"Mutta Wilhelm, kuinka sen voisin tietää."
Nyt tuli näkyviin pari lapsenkasvoja, joista toiset kuuluivat
hoipertelevalle kiharapäiselle kolmivuotiaalle pojalle ja toiset
viisivuotiaalle, mitä suloisimmalle, valkokiharaiselle tytölle. Poika
oli kaikesta päättäen juuri ponnistellut vetääkseen perässään raskaasti
kuormitettuja pieniä santarattaita, mutta oli siinä onnistunut niin,
että nyt makasi maassa pitkin pituuttaan ja osa rattaiden sisällöstä
puolialastomilla säärillään. Hän alkoi surkeasti huutaa, pikku siskon
auttaessa häntä jälleen nousemaan, muttakun hän älysi pitkäpartaisen
vieraan miehen, lakkasi hän heti itkemästä ja hiipi äitinsä taakse,
pitäen pelokkaasti kiinni tämän hameesta; tyttönen sillävälin katsoi
suurin silmin vieraaseen.
Molemmat miehet olivat astuneet puutarhaan.
Pieni mäyräkoira, lasten uskollinen leikkitoveri, joka tähän asti
oli rauhallisesti maannut päiväpaisteessa, hypähti jalkeille kovasti
haukkuen ja yritti hyökätä Rassmannin kimppuun.
"Hiljaa, Ami, tiedä huutia!" sanoi rouva Schorn, mutta elukka, joka
muuten totteli jokaista käskyä ja pian tuli tutuksi, ei tänään
hyökkäysinnoissaan ottanut talttuakseen. Raivossaan lainkaan
asettumatta koetti se tarrata Rassmannin sääreen, ja vasta kun Schorn
pontevasti ärähti: "Koetapas — mars matkaasi!" ja huiskasi uhkaavasti
kädellään, vetäytyi koira syrjään; mutta murina, jolla se väistymistään
säesti, ilmaisi selvään, että se odotti ainoastaan ensi tilaisuutta
hyökkäyksensä uudistaakseen.
Schorn, josta elukan vihaisuus oli hullunkurinen, todennäköisesti
siksi, että hän harvoin näki Amia tällä tuulella, sanoi nauraen
Rassmannille:
"Katsos vain rakkia! Se käyttäytyy aivan kun sinä olisit pahin
vihollisemme etkä kotimme tervetullein vieras."
Sitten kääntyi Schorn vaimoonsa, joka, odottamattomasta käynnistä yhä
hämillään, seisoi syrjässä vierasta katsellen.
"Hannaseni, tässä hän on — kukas muu kuin Gustav Rassmann, rakas,
hyvä Gustavini, hyvän asiamme esitaistelija, jonka ovat Berlinistä
karkoittaneet; tuskin oli tie hänet tuonut kaupunkiimme, kun hän tahtoi
taas lähteä, sellainen veitikka", — hän, nauroi uudelleen — "aivan kuin
sinua ja minua ei täällä olisikaan. Ja tiedätkös, miksei hän tahtonut
viivähtää talossamme? Siksi, että hän luulee, ettet sinä tunne häntä —
sinäkö et häntä tuntisi sanomalehdistä ja minun kertomuksistani, hahaha
— moista puhetta!"
Schorn näytti aivan hullaantuneelta uudistuneesta ilosta ja hyvästä
tuulesta. Sitte sanoi hän jälleen:
"Niin — ja tässä, Gustav, on rouvaseni, vaimokultaseni, onneni,
kaikkeni. Ja lyökää nyt kättä, tervehtikää toisianne ja tulkaa hyviksi
ystäviksi."
Samaan hengenvetoon lisäsi hän:
"Mutta olinhan melkein unhoittaa — nämä pienokaiset tässä. Willy,
Lise, tulkaas tänne ja antakaa setä Rassmannille kättä — Willy, miten
muljotatkaan noin, setä Rassmann ei ole mikään musta mies."
Pieni kiharapää, joka yhä vielä piteli kiinni äitinsä hameesta, ei
juuri näyttänyt olevan isänsä kera samaa mieltä, sillä hän alkoi
jälleen itkeä ja tähysteli ympärinsä etsien mäyräkoiraa, ikäänkuin tämä
vastarinnassaan olisi hänen parhain ystävänsä.
Ja ikäänkuin Ami olisi hänet ymmärtänyt, alkoi se uudelleen haukkua ja
tuli parilla hyppäyksellä Rassmannin luo.
Mutta Schorn lopetti poikaansa nähden jutun lyhyeen. Hän otti tämän
syliinsä ja painoi pitkän suutelon pyöreäposkisen pojan suulle. Se
näytti palauttavan Willyn suunnilleen, sillä hän rauhottui ja silmäili
pelottomasti pitkäpartaista miestä sinisillä silmillään. Mutta kun
tämäkin tahtoi antaa hänelle suutelon, ryöstäytyi hän irti ja peitti
kasvonsa isänsä olkapäähän.
Ja Schorn sanoi jälleen nauraen:
"Se pitää sinua myös vihollisena ja pahana vieraana."
Rouva Schornin kasvoilla huomasi ilmeistä iloa Rassmannin nimeä
mainittaessa.
Uteliaisuus hälveni pian sydämellisiin tulotervehdyksiin.
"Mikä yllätys", sanoi hän, laskien kätensä Rassmannin käteen. "Oi,
mieheni on minulle kertonut niin paljo teistä, ettette ole minulle niin
vieras kuin kenties luulette. Olkaa sydämellisesti tervetullut."
"Siinä nyt näet, mitä jo sanoin", puuttui Schorn samassa puheeseen.
Sitte pyörähti hän ympärinsä kolmivuotias poikansa käsivarrellaan,
kuten mies, joka on erittäin hilpeällä tuulella.
Gustav Rassmann oli kumartanut ystävänsä rouvalle: samassa muisti hän
taasen rappeutuneen ulkoasunsa. Hänet valtasi äkillinen häpeän ja
epämiellyttävyyden tunne.
Kuinka saattoikaan hän tietää, että hänen aatetoverinsa rouva näytti
tuollaiselta!
Rouva Johanna Schorn oli viehättävä rouva. Ainoa vilkaisu riitti
huomatakseen Rassmannista, että hänellä uhraavan toimintansa ohella
ihmisoikeuden puolustamiseksi riitti aina aikaa myöskin naiskauneuden
ihailuun. Ja Berliinissä, hienostuneiden nautintojen ja hillittömän
elämän Babelissa, oli hän tottunut antamaan intohimoilleen ja
itsekkäisyydelleen täyden vapauden — hän, joka tuomitsi ihmissydämen
itsekkäisyyttä.
Kuinka oli Schorn, ulkonäöltään niin yksinkertaisen poroporvarillinen
pikkukaupunkilaisen perikuva, saanut tällaisen rouvan?
Kun Rassmann sai ensi vaikutuksensa tästä sirosta ja kuitenkin
kukoistavasta valkoverisestä naisesta ja sitten heitti katseen
kulmikkaan ja kömpelön ystävänsä kyyristyneeseen selkään, ei hänen
mieleensä voinut olla heräämättä tämä kysymys.
Ja kuinka sievästi hän oli puettu! Heleä kesäpuku sopi hänelle
moitteettomasti, vyötärö oli solakka ja rinta kuin taltalla veistetty.
Lumivalkea kaulus puki kaunista kaulaa oivallisesti ja väljistä
hihoista helottivat käsivarret kuin rusottavat alabasterit. Kasvot
sitten, hieman aistillinen suu, säännöllisesti muodostunut nenännykerö
ja suuret ruskeat silmät! Tämän odottamattoman näyn edessä joutui
Rassmann äkkiä hämmennyksiin. Hän näki miehen onnen, kuuli lasten
sydämellisen naurun, näki puutarhan kukkasloiston ympärillään ja
hänestä tuntui tosiaan kuin hän olisi pienessä paratiisissa. Ja hän
kuitenkin oli vain halveksittu olento.
Ja jälleen tunsi hän hunningolle joutuneen ulkoasunsa — selvemmin kuin
koskaan tämän naisen vastassa, joka seisoi kuin tuores ruusu hänen
edessään!
Hän sammalsi muutamia sanoja pyytäen anteeksi — ettei hän "juuri
näyttänyt parhaimmalta", ja niin edelleen; Schorn keskeytti hänet kohta:
"Lörpötystä — kylliksi siitä jo, Gustav! Ikäänkuin vaimoni ei
ajattelisi samoin kuin sinä ja minä. Sinä olet hyvän asiamme marttyyri,
ja kuka sinut on tehnyt siksi? Ei kukaan muu kuin vastustajamme. Mutta
meidän keskuudessamme olkoon tunnussanana: 'Yksi kaikkien, kaikki yhden
puolesta. Mikä minun on, on myös sinun.’ Ja silleen jääköön. Etkö
sinäkin ole sitä mieltä Hannaseni?"
"Kyllä, Wilhelm."
Vaimo nyökäytti päätänsä, mutta tuli sangen vakavaksi.
Schorn jatkoi;
"Sentähden, Gustav, lyö kättä kanssani ja vielä kerran vaimonikin
kanssa. Ja kuten nyt teemme sinulle pyhän lupauksen, että pidämme
sinua parhaana ystävänämme luonamme parempiin päiviin saakka, niin tee
myös meille mieliksi ja jätä kaikki toimeentulon huolet toistaiseksi
mielestäsi. Aika tuo neuvoja — ja sanon sinulle, että se päivä on
koittava, jolloin meidän aatteemme toteutuvat ja rehellinen työ pääsee
oikeuteensa. Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni
kaikki ihmiset onnelliseksi, ja minä puolestani toivon itselleni vain
sen verran, että voin vaimoni ja lasteni kera elää tyytyväisenä; mitäs
siitä vaikkapa minun täytyisi tehdä työtä enemmänkin kuin nykyisin
teen; juuri työstä, näetkö, saan siunauksen maailmassa. — Kättä siis,
eikä sanaakaan enempää."
Schorn oli puhunut jommoisellakin innostuksella; huomasi jokaisesta
sanasta, että niillä tarkoitettiin totta.
Rassmann ojensi hänelle vain äänetönnä kätensä; rouvalle samoin.
Silloin tuli Schorn jälleen entiselle hauskalle tuulelleen. Hän sanoi:
"Mutta nyt joutuin, Hannaseni, anna tytön huolehtia kahvista, meidän
kai on paras jäädä lehtimajaan. Käske noutaa myös leivoksia äläkä
unhota kisällejä. Tänään on juhlapäivä, sentähden en enää liikautakaan
kättäni. Meillä on yllinkyllin puhuttavaa."
Ja rouva Schorn riensi taloon taluttaen Liisaa kädestä, jollaikaa nuori
mestari, poika yhä käsivarrellaan, istuutui ystävänsä kera varjoisaan
lehtimajaan.
Vielä illan tullen istuivat he siellä ja keskustelivat kaikenlaisista
asioista ja tuumista. Rouva Schorn kuunteli äänetönnä miesten
keskustelua, heittäen vain silloin tällöin sanan väliin. Mutta kun hän
kohotti katseensa, lepäsivät Rassmannin silmät yhä hänen kasvoillaan.
Myöhään viedessään ystäväänsä makuulle ei Schorn voinut olla
kysäsemättä:
"No kuinka miellyttää sinua vaimoni, enkö ole hyvin valinnut?"
Ja kun Rassmann nyökkäsi, lisäsi toinen:
"Niin, jokainen sanoo samaa. Ei, sinun on vain päästävä tietämään
kuinka viisas hän on. Hän oli mestarivainajani ainoa tytär ja tämä talo
hänen isänsä tämän eläessä. Olen tosiaan onnellinen ja tyytyväinen —
nuku makeasti, hyvää yötä. Jumala varjelkoon sinua kattoni alla."