saman luonnollisen vaiston pakoituksesta, joka ajaa linnun pesälleen
ja lapsen isänkotiin, tullut tänne. Jos hän ei enää ole täällä, on
hän ainakin jättänyt jälkeensä joitakin merkkejä, jotka johtavat
minut hänen nykyiseen olinpaikkaansa. Jos taas en löydä häntä, enkä
jälkeäkään hänestä, on kaikki hukassa; silloin ovat jonkun elävän
hautausmaan portit ijäksi sulkeneet sisäänsä hänen nuoruutensa.
Olin noussut viimeiset portaat tämän kauhean epäluulon vallassa.
Tiesin, mihinkä kallionrakoon vanha äiti lähtiessämme oli kätkenyt
avaimen. Työnsin syrjään muratin ja pistin käteni sinne. Sormeni
hapuilivat pelokkaasti avainta, jonka kylmän raudan kosketus olisi
ollut toivojeni hukka.
Avain ei ollut siellä! Minulta pääsi tukahutettu ilohuuto; lähdin
hiljaa pihamaalle. Ovet ja akkunaluukut olivat suljetut, mutta
luukkujen raoista kajastava, viikunapuun lehdillä värjyvä heikko
valonhohde ilmaisi minulle, että asunnossa paloi lamppu. Kuka toinen
olisi voinut löytää avaimen, avata oven ja sytyttää lampun kuin joku
oman talon väestä? Olin nyt aivan varma siitä, että Graziella oli vain
parin askeleen päässä minusta ja minä vaivuin polvilleni portaitten
viimeiselle astimelle kiittääkseni hyvää enkeliä, joka oli johtanut
minut hänen luokseen.
17.
Talosta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laskin korvani kynnykselle ja
olin nyt kuulevinani sisältä, toisesta huoneesta hengitystä ja
huokauksia. Ravistin hiljaa ovea niinkuin tuuli olisi sitä liikutellut
saranoillaan, herättääkseni näin vähitellen Graziellan huomion, ettei
äkillinen ihmisäänen kuuleminen olisi häntä säikäyttänyt kuoliaaksi.
Hengitys pysähtyi. Lausuin nyt, levollisimmalla ja lempeimmällä
äänelläni hänen nimensä. Talon sisästä kuului vastaukseksi heikko
huudahdus.
Lausuin uudelleen hänen nimensä ja rukoilin häntä avaamaan oven
ystävälleen, veljelleen, joka yön ja myrskyn läpi, hyvän enkelinsä
johtamana oli tullut häntä etsimään, pelastamaan hänet epätoivosta,
tuomaan hänelle perheen anteeksiannon ja noutamaan hänet takaisin
velvollisuuksiinsa ja onneen, iso-äitiparkansa ja rakkaitten
pienokaisten luo.
"Jumalani, hän se on! hän huutaa nimeäni, se on hänen äänensä!"
huudahti hän raskaasti.
Nyt huusin hänelle vielä lempeämmin: "Graziellina!" tämä oli muuan
hyväilynimiä, jonka olin antanut hänelle laskiessamme leikkiä
keskenämme.
"Oi, hän se todellakin on", huusi hän. "Minä en erehdy! Jumalani! Hän!"
Kuulin hänen nousevan kuivilta lehdiltä, jotka kahisivat hänen
liikkuessaan, kuulin hänen astuvan askeleen ovelle päin avatakseen
minulle, mutta sitten heikkoudesta tai mielenliikutuksesta vaipuvan
takaisin pääsemättä enää eteenpäin.
18.
Nyt en epäröinyt kauvempaa: kärsimättömyyteni ja levottomuuteni koko
voimalla annoin vankalle ovelle vahvan sysäyksen olkapäälläni, lukko
murtui ja minä syöksyin sisään.
Pieni lamppu, jonka Graziella oli sytyttänyt madonnan kuvan eteen,
valaisi heikosti asuntoa. Minä juoksin toiseen huoneeseen, josta
olin kuullut hänen äänensä ja kaatumisensa ja jossa arvelin hänen
tajuttomana makaavan. Mutta hän ei ollut tajuton. Voimat olivat
vain pettäneet; hän oli vaipunut takaisin vuoteena käyttämälleen
kanervakasalle; nähdessään minut pani hän kätensä ristiin. Hänen
kuumehohteiset, hämmästyksestä suuret ja rakkauden kirkastamat silmänsä
sädehtivät kuin taivaalla välkkyvät tähdet.
Hän yritti kohottaa päätään, mutta se putosi hervottomana takaisin
kanerville. Hän oli kuolonkalpea, vain poskilla paloi kaksi punaista
pilkkua. Hänen ihana hipiänsä oli kyynelten ja kyyneliin tarttuneen
tomun peitossa. Hänen musta pukunsa sulautui yhteen tummanruskean
kanervavuoteen kanssa. Vuode oli liian lyhyt ja hänen paljaat,
marmorivalkeat jalkansa lepäsivät kylmällä kivipermannolla. Kaikki
hänen jäsenensä värisivät vilusta ja hänen hampaansa kalisivat kuin
kastanjetit lapsen kädessä. Punainen liina, jonka hän ennen oli
kietonut ihanien mustien palmikkojensa ympäri, oli nyt irrallaan ja
riippui hunnun tapaisesti otsalta silmille. Näki, että hän siihen kuin
kääriliinaan oli kätkenyt kyyneleiset kasvonsa, ja nostanut ne vasta
kuullessaan minun ääneni ja yrittäessään käydä avaamaan minulle ovea.
19.
Heittäydyin hänen vuoteensa viereen, otin hänen jääkylmät
kätensä omiini ja vein ne huulilleni lämmittääkseni niitä
hengitykselläni; silmistäni putosi niille kyyneleitä. Hänen sormiensa
suonenvedontapaisesta puristuksesta ymmärsin, että hän oli tuntenut
tämän sydämen tervehdyksen ja kiitti minua siitä. Minä riisuin
viittani, heitin sen hänen paljaille jaloilleen ja kiedoin ne siihen.
Hän antoi minun toimia seuraten minua vain silmillään, joissa paloi
onnellinen haltioituminen, muuten ei hän voinut liikahtaakaan ja
makasi kuin lapsi, joka antaa kääriä ja hoitaa itseään. Sitten kävin
pistämässä vähän kanervia toisen huoneen pesään sytyttäen ne lampun
liekistä, että ilma olisi lämminnyt, ja palasin jälleen hänen vuoteensa
ääreen.
"Oi, kuinka minun nyt on hyvä", alkoi hän hiljaisella, vienolla,
yksitoikkoisella äänellä niinkuin olisivat hänen keuhkonsa menettäneet
kaiken voiman ja saaneet aikaan vain yhden ainoan äänen: "Turhaan
tahdoin sen peittää itseltäni, turhaan tahdoin sen sinultakin ikuisesti
peittää! Minä voin kuolla, mutta en rakastaa ketään muuta kuin sinua.
He ovat tahtoneet antaa minulle sulhasen, mutta sinä olet sieluni
rakastettu! En tahdo tässä maailmassa kuulua kenellekään toiselle,
sillä olen salaisesti antanut itseni sinulle! Sinun maan päällä tai
Jumalan taivaassa! Tein tämän lupauksen sinä päivänä, jolloin ymmärsin,
että sydämeni oli sairas sinun tähtesi. Tiedän kyllä olevani vain
köyhä tyttö, jonka ajatukset eivät saa edes jalkojasi hiipaista.
Sentähden en olekaan koskaan vaatinut, että sinä minua rakastaisit.
En koskaan kysykään, rakastatko sinä minua. Mutta minä, minä rakastan
sinua, rakastan sinua, rakastan sinua!" -- Ja koko hänen sielunsa
näytti keskittyneen näihin sanoihin. "Ja nyt halveksi minua, pilkkaa
minua ja polje minua jaloillasi. Tee minusta pilaa, jos tahdot, kuin
mielipuolesta, joka rääsyissään kuvittelee olevansa kuningatar. Tee
minut vaikka koko maailman naurun alaiseksi! Sanoisin sittenkin: Niin,
niin, minä rakastin häntä, niinkuin tekin olisitte minun sijassani
tehneet, olisitte kuolleet tai rakastaneet häntä!"
20.
Olin painanut silmäni maahan uskaltamatta niitä kohottaa peljäten, että
katseeni näin suureen antaumukseen vastaisi joko liian paljon tai liian
vähän. Mutta hänen sanoessaan nämä viimeiset sanat nostin pääni, jota
olin painanut hänen käsiään vasten ja sopersin muutamia sanoja.
Hän painoi sormensa huulilleni. "Anna minun sanoa kaikki", pyysi hän,
"olen nyt niin onnellinen, enkä enää epäröi. Jumala itse on antanut
minulle selvän merkin. Kuule:
"Kun eilen koko yön taistelin itseni kanssa ja itkin ovellasi, kun
sitten pakenin kotoa ja myrskyssä saavuin tänne, en luullut enää
koskaan näkeväni sinua, ja pidin itseäni kuolleena, joka menee omaa
hautaansa kohti. Huomenna, päivänkoitteessa piti minusta tulla
nunna. Kun eilen illalla saavuin saarelle ja kolkutin luostarin
ovelle, oli liian myöhäistä, se oli jo suljettu. Sitä ei enää avattu
minulle. Tulin sitten tänne viettääkseni vielä yhden yön isäni
kodissa ja suudellakseni sen seiniä, ennenkuin astuisin Jumalan
huoneeseen ja hautaisin sydämeni. Lähetin erään lapsen mukana kirjeen
ystävättärelleni, että hän tulisi huomenna noutamaan minua täältä.
Sitten etsin avaimen, sytytin lampun madonnan eteen ja tein lupauksen,
viimeisen lupauksen, lupauksen, jossa vielä kyti toivoa epätoivostani
huolimatta. Jos sinä joskus rakastat, saat kokea, että sielun pohjalle
aina jää heikko kipinä tulta, vaikka luuleekin jo kaiken sammuneeksi.
-- Oi pyhä suojelus-äiti", sanoin hänelle, "lähetä minulle merkki
oikeasta kutsumuksestani, ettei rakkaus minua erehdytä ja että minä
todella annan Jumalalle hänelle yksinään kuuluvan elämän.
"Tämä on viimeinen yöni elävitten mailla. Ei kukaan tiedä, missä
sen vietän. Aamulla, kun en enää ole täällä, tullaan minua kenties
täältä hakemaan. Jos ystävättäreni, jolle olen lähettänyt sanan,
ehtii ensimmäiseksi, on se merkki siitä, että minun on toteutettava
aikomukseni ja seurattava häntä ijäksi luostariin.
"Mutta jos _hän_ saapuu ennen kuin ystävättäreni! -- jos
suojelusenkelini lähettää hänet luokseni palauttaakseen minut tuon
toisen elämän partaalta -- oi, silloin on se merkki siitä, ettet sinä,
pyhä suojelus-äiti, minua tahdo, vaan että saan palata kotiin hänen
kanssaan ja rakastaa häntä elämänikäni!
"Oi, anna hänen saapua ensimmäiseksi", jatkoin minä. "Tee tämä ihme, jos
se on sinun ja Jumalan tahto! Saadakseni tämän suosion annan sinulle
lahjan, ainoan, jonka köyhyydessäni voin sinulle antaa. Tässä ovat
hiukseni, pitkät hiusparkani, joita hän niin suuresti rakastaa ja
jotka hän niin usein on nauraen hajoittanut nähdäkseen tuulen niitä
liehuttelevan hartioillani. Ota ne, minä annan ne sinulle, tahdon ne
itse katkaista osoittaakseni, etten pidätä mitään itselleni, että
pääni jo ennakolta alistuu tuohon toimitukseen, jolla minut huomenna
eroitetaan maailmasta."
Sanoessaan tämän, veti hän vasemmalla kädellään silkkisen liinan
päästään, tarttui oikealla pitkiin, katkaistuihin palmikkoihinsa,
jotka makasivat lehtikasalla hänen vieressään, ja ojensi ne minulle.
-- "Madonna on tehnyt ihmeen", jatkoi hän kuuluvammalla, suurta onnea
kuvastavalla äänellä. "Hän on lähettänyt sinut tänne! Nyt menen, minne
sinä tahdot. Hiukseni kuuluvat hänelle, mutta elämäni sinulle."
Minä heittäydyin maahan hänen ihanille mustille palmikoilleen, jotka
olivat jääneet käteeni kuin puusta taitettu, kuiva oksa. Minä peitin ne
sanattomana suuteloillani, painoin niitä sydäntäni vasten ja kastelin
niitä kyynelilläni kuin olisivat ne olleet hautaan laskettava osa
hänestä itsestään. Nostaessani sitten katseeni häneen, näin hänen
kohottavan viehättävää päätään, joka näytti omituisen tyhjältä, mutta
oli kuin kaunistunut ja kirkastunut uhristaan. Mustien, epätasaisten
hiustukkojen alla, jotka olivat pikemmin repimisen kuin leikkaamisen
jälkeä, säteilivät hänen kasvonsa iloa ja rakkautta. Hän oli minusta
kuin särkynyt, nuoruutta kuvaava patsas, jonka sulouden ja kauneuden
ajan tuottamat tuhot vain yhä selvemmin toivat esiin, liittäen
ihailuun liikutuksen tunnetta. Tämä uhri, tämä rakkaudesta minuun
tehty kauneuden itsemurha koski sydämeeni ja koko olemukseeni niin
valtavasti, että heittäydyin hänen jalkoihinsa painaen otsani maahan.
21.
Oi, tunteeni ei kuitenkaan ollut oikeata, täydellistä rakkautta,
se oli vain rakkauden varjoa. Mutta olin vielä liian paljon poika,
liian lapsellinen päästäkseni tästä selville. Luulin todellakin,
että ihailuni oli niin paljon viattomuuden, kauneuden ja rakkauden
arvoista. Sanoin sen hänelle sisäisen liikutukseni synnyttämällä
avomielisyydellä, yksinäisyyden, yön, epätoivon ja kyynelten
kiihdyttämin tuntein. Hän uskoi sen, koska hänen täytyi se uskoa
voidakseen elää ja koska hänellä itsellään oli sydämessään kyllin
paljon intohimoa peittääkseen sen puutteen tuhansissa muissa sydämissä.
Koko yö kului näin avonaisessa, mutta lapsellisessa ja puhtaassa
keskustelussa kahden olennon välillä, jotka viattomasti paljastavat
kiintymyksensä ja jotka mielellään olisivat nähneet tämän yön ja tämän
hiljaisuuden kestävän ikuisuuden, ettei mitään vierasta olisi päässyt
heidän sydämiensä ja tunnustustensa väliin. Hänen hurskautensa, minun
ujo arkatuntoisuuteni ja liikutus, jonka tunsimme sieluissamme, piti
kaukana kaiken vaaran. Tällaisen luottamuksen väärinkäytös olisi ollut
kahden sielun surma.
Pidin hänen käsiään omissani. Tunsin, kuinka elämä vähitellen palasi.
Toin hänelle raitista vettä, jota hän joi kämmenestäni ja jolla hän
pesi otsansa ja poskensa. Heitin tuleen uusia oksia ja pidin sitä
vireillä; sitten istuuduin kivilattialle myrttikimpun viereen, jolla
hänen päänsä lepäsi, yhä uudelleen kuullakseni hänen rakkautensa
suloisen tunnustuksen, kuullakseni, kuinka tämä rakkaus oli syntynyt
hänen tietämättään puhtaana sisaren rakkautena, kuinka hän ensin
oli sitä peljästynyt, mutta sitten jälleen rauhoittunut, kuinka hän
vihdoin oli käsittänyt todella minua rakastavansa, kuinka monia
salaisia todisteita hän oli minulle antanut rakkaudestaan minun
niitä ymmärtämättä, kuinka hän aina joskus oli luullut ilmaisseensa
itsensä, joskus taas ollut huomaavinaan, että minäkin häntä rakastin.
Hänen muistissaan oli säilynyt kaikki -- hetket, liikkeet, hymyilyt,
häneltä vahingossa pujahtaneet, heti kuitenkin peruutetut sanat,
kasvonilmeittemme tiedottomat tunnustukset ja vivahtelut näinä kuutena
kuukautena, kaikki toi se nyt esiin kuten ruoho etelän vuorilla, joilla
tuuli on kuljettanut kulovalkeaa, säilyttää palon jälkiä kaikissa
niissä kohdissa, joita liekit ovat koskettaneet.
22.
Sitten paljasti hän minulle salaiset haaveilunsa, joissa
vähäpätöisimmillekin seikoille annetaan taikauskoinen merkitys ja arvo.
Hän niin sanoakseni poisti verhon toisensa jälkeen sielunsa edestä.
Hän näyttäytyi minulle sellaisena kuin hän näyttäytyi Jumalalle,
luottavaisuutensa, lapsellisuutensa, antaumuksensa koko alastomuudessa.
Vain kerran elämässä on sielulla hetkiä, jolloin se täydellisesti
valautuu toiseen sieluun, jolloin huulet eivät voi tauota kuiskaamasta,
jolloin rakkauden tulkitseminen vihdoin käy niille ylivoimaiseksi ja
loppuu epäselvään, hämmentyneeseen soperrukseen kuin nukahtamaisillaan
olevan lapsen suudelmat. Minä puolestani en väsynyt kuuntelemasta
milloin huoaten, milloin väristen. Joskaan liian hetkellinen ja liian
nuori sydämeni ei vielä ollut kyllin kypsä ja rikas itse omatakseen
niin hehkuvia, niin jumalaisia tunteita, herättivät nämä tunnustukset
siellä niin uuden ja ihanan tunteen, että luulin ne käsittäväni. Oi,
mikä hulluus! Minä olin jäätä, hän tulta. Kuvastaessani tätä luulin
itse palavani. Mutta yhdentekevää! tuo toisesta toiseen heijastunut
säteily näytti lähtevän meistä molemmista ja kietovan meidät saman
tunteen ilmakehään.
23.
Näin kului pitkä talvi-yö. Tämä yö oli meidän mielestämme lyhyt kuin
ensimmäinen huokaus, josta aavistamme rakkauden olemassa-olon. Päivän
koitto oli kuin keskeytys. Aurinko oli jo korkealla taivaan laella
ennenkuin sen säteet tunkeutuivat akkunaluukkujemme raoista kalventaen
lampun valon. Avatessani oven näin kalastajan koko perheen juosten
rientävän portaita ylös.
Nuori procidalainen nunna, Graziellan ystävätär, jolle hän edellisenä
päivänä oli lähettänyt sanan ja uskonut aikomuksensa, oli aavistanut
epätoivoista sydänsurua ja senvuoksi yöllä lähettänyt erään veljistään
Napoliin ilmoittamaan Graziellan sukulaisille hänen päätöksestään.
Saatuaan näin tiedon, mistä löytäisivät lapsensa, riensivät he iloiten
ja katuen estämään Graziellaa epätoivoisesta teostaan ja noutamaan
hänet kotiin vapaana ja heidän anteeksiantonsa saaneena.
Iso-äiti heittäytyi polvilleen vuoteen viereen työntäen edellään
molempia pienokaisia, jotka hän oli tuonut mukanaan hellyttääkseen
Graziellaa ja pitäen heitä kuin kilpenä edessään pojantyttärensä
soimauksia vastaan. Lapset heittäytyivät huutaen ja itkien sisarensa
syliin. Kun tämä nousi hyväilläkseen heitä ja syleilläkseen isoäitiä,
putosi liina hänen otsaltaan ja paljasti hänen päänsä, josta hiukset
olivat riistetyt pois. Nähdessään tämän kauneuden hävityksen, jonka
merkityksen he vain liiankin hyvin käsittivät, säikähtivät he, ja talo
kaikui uudelleen nyyhkytyksistä. Nunna, joka myöskin oli tullut sinne,
koetti rauhoittaa ja lohduttaa kaikkia; hän otti Graziellan katkaistut
palmikot, kosketti niillä madonnan kuvaa, kietoi niitten ympäri valkean
silkkiliinan ja laski ne iso-äidin esiliinaan. "Säilyttäkää ne", puhui
hän, "näyttääksenne niitä hänelle aina joskus, onnen tai surun hetkinä
ja muistuttaaksenne hänelle, jos hänelle suodaan se, jota hän rakastaa,
että hänen sydämensä esikoiset aina kuuluvat Jumalalle niinkuin hän
näitten hiuksien kautta uhrasi hänelle ensimmäisen kauneutensakin."
24.
Illalla palasimme kaikki yhdessä Napoliin. Se into, jota olin
osoittanut löytääkseni ja pelastaakseni Graziellan, oli tehnyt vanhan
kalastajan ja hänen vaimonsa kiintymyksen minuun kaksinkertaiseksi.
Mutta kumpaisellakaan heistä ei ollut aavistustakaan, mitä laatua
oli mielenkiintoni häneen ja yhtä aavistamaton oli heille hänen
tunteensa minuun. Koko hänen vastahakoisuutensa luettiin Ceccon
viallisuuden syyksi. Toivottiin, että aika ja järki voittaisivat
tämän vastenmielisyyden. Graziellalle luvattiin, ettei häntä enää
pahoitettaisi naimisiin. Cecco itse oli kieltänyt isäänsä enää
puhumasta tästä; koko olennollaan, liikkeillään ja katseillaan pyysi
hän serkultaan anteeksi hänelle aiheuttamaansa tuskaa. Rauha palasi
vähitellen taloon.
25.
Ei mikään heittänyt enää varjoa Graziellan kasvoille tai minun
onnelleni kuin ajatus siitä, että kotiinpaluuni sen varhemmin
tai myöhemmin keskeyttäisi. Vain Ranskanmaan pelkkä nimikin sai
tyttö-raukan kalpenemaan kuin olisi hän nähnyt kuoleman varjon. Kun
eräänä päivänä astuin huoneeseeni, oli kaupunkilais-vaatteeni revitty
siekaleiksi ja viskelty lattialle. "Anna minulle anteeksi", rukoili
Graziella heittäytyen jalkoihini epätoivoisin katsein, "minä se tein
tuon tuhotyön. Oi, älä toru minua, mutta kaikki, mikä muistuttaa minua
siitä, että sinun jonakin päivänä täytyy riisua yltäsi kalastajapukusi,
tekee minut liian onnettomaksi! Minusta tuntuu, että muuttaessasi
yllesi entisen pukusi sydämesikin muuttuu."
Tällaisia pikku myrskyjä lukuunottamatta, jotka johtuivat vain hänen
tulisesta rakkaudestaan ja jotka pari yhdessä vuodatettua kyyneltä
suloisesti tyynnytti, kului näin kolme kuukautta kuvitellussa onnessa,
jonka pieninkin annos todellisuutta heti olisi särkenyt. Paratiisimme
oli vain haihtuva pilvi.
Ja näin opin tuntemaan rakkauden: sen opetti minulle kyynel lapsen
silmässä.
26.
Kuinka onnelliset olimmekaan unhoittaessamme, että ulkopuolellamme oli
olemassa toinenkin maailma kuin pieni talo Pausilippo-vuoren rinteillä,
aurinkoinen kattoterrassi, huone, jossa teimme työtä puolen päivää ja
leikimme toisen puolen, vene, joka lepäsi rannalla hiekkavuoteessaan
ja ihana meri, josta kostea tuuli toi mukanaan raikkautta ja aaltojen
säveliä.
Mutta voi, oli myöskin hetkiä, jolloin vaivuimme ajattelemaan, ettei
maailma loppunutkaan siihen ja että kerran koittaisi päivä, joka ei
enää tapaisikaan meitä saman auringon- tai kuunsäteen alla. Olen
väärässä syyttäessäni sydäntäni penseydestä, jos ajattelen, mitä se
jäljestäpäin on tuntenut. Itse asiassa aloin rakastaa Graziellaa tuhat
vertaa enemmän kuin itsellenikään tunnustin. Jollen olisi häntä niin
suuresti rakastanut, ei se jälki, jonka hän ikuisesti sieluuni jätti,
olisi ollut niin syvä ja niin tuskallinen, hänen muistonsa ei olisi
niin vienona ja surumielisenä sulautunut koko olentooni, eikä hänen
kuvansa väikkyisi niin läheisenä ja säteilevänä muistissani. Vaikka
sydämeni niihin aikoihin olikin kuin kuivaa hiekkaa, juurtui tämä
merikukkanen sinne kauvemmaksi kuin yhdeksi kesäksi kuten juurtuvat
ihmeelliset liljat Ischian hiekkarannoille.
27.
Ja kuinka olisi sokeinkaan silmä, sammuneinkaan sydän voinut olla
häntä rakastamatta! Hänen kauneutensa näytti kehittyvän päivä päivältä
hänen rakkautensa kanssa. Hän ei enää kasvanut, mutta kaikki hänen
sulonsa kehittyivät täyteen kukkaansa saattaen eilen vielä olla lapsen,
tänään jo täysin puhjenneen nuoren tytön. Hänen hentojen muotojensa
ääriviivat muuttuivat silmissä yhä pyöreämmiksi ja suloisemmiksi. Hänen
vartalonsa tuli kiinteämmäksi kadottamatta silti joustavuuttaan. Hänen
kauniit jalkansa eivät enää yhtä keveästi ja huolettomasti kuin ennen
koskettaneet maanpintaa. Hän liikutteli niitä hitaasti ja raukeasti
tuon painostuksen vallassa, jonka ensimmäiset rakkauden ajatukset
näyttävät tuovan tytön koko olemukseen.
Hänen hiuksensa kasvoivat taas voimakkaasti kuin tuuheat merikasvit,
joita kevään lauhkeat aallot hyväilevät. Usein kiersin leikkien
hänen suortuviaan sormieni ympäri ja niittasin niitä hänen liivinsä
vihreätä miehustaa vasten. Hänen ihonsa muuttui valkeammaksi, ja
posket punersivat kuin hänen sormenpäitään värjäävä vaaleanpunainen
korallitomu. Hänen silmänsä tulivat suuremmiksi ja ikäänkuin päivä
päivältä avautuivat tajuamaan uusia, äkkiarvaamatta ilmaantuneita
näkö-aloja. Se oli tuota elämän ihmetystä, joka valtasi Galatean
hänen tuntiessaan ensimmäiset vavahdukset marmoriruumiissaan. Hänen
asentonsa, liikkeensä ja katseensa tulivat minun läheisyydessäni
vaistomaisesti aremmiksi ja kainommiksi. Huomasin sen hyvin ja olin
usein itsekin hänen läheisyydessään sanaton ja värisin kautta koko
ruumiini. Meitä olisi saattanut pitää kahtena syyllisenä, emmekä
kuitenkaan olleet kuin kaksi liian onnellista lasta.
Ja kuitenkin kätkeytyi tähän onneen jonkun ajan kuluttua salainen
alakuloisuus, joka silloin tällöin tuli näkyviinkin. Emme oikein
tietäneet, mitä se oli. Mutta kohtalo tiesi sen. Se oli aavistus siitä,
että saimme olla enää vain vähän aikaa yhdessä.
28.
Usein Graziella, sen sijaan että puettuaan ja kammattuaan pikku
veljensä iloisena olisi ryhtynyt työhön, jäi istumaan terrassin
suojusmuurin juurelle suuren viikunapuun varjoon, joka kohosi muurin
yläreunaan saakka. Hän voi istua siinä liikahtamatta kokonaisen
aamupäivän, katse harhaillen etäisyydessä. Kun iso-äiti kysyi, oliko
hän sairas, vastasi hän, ettei häntä mikään vaivannut, vaan että hän
oli väsynyt jo ennen työn alkamistakaan. Hän ei silloin mielellään
vastannut kysymyksiin. Hän käänsi kasvonsa koko maailmalta paitsi
minulta. Minua hän katseli kauvan sanaakaan sanomatta. Välistä
liikkuivat hänen huulensa niinkuin hän olisi puhunut, mutta hänen
sopertelevia sanojaan ei kukaan kuullut. Hänen milloin kalpeat, milloin
punastuvat kasvonsa värähtelivät vienosti kuin uinuva vedenpinta,
jota aamutuulen ensimmäiset vireet koskettavat. Mutta kun istuuduin
hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä, kun höyhenkynälläni tai
rosmariini-oksalla keveästi kosketin hänen suljettujen silmiensä
pitkiä ripsiä, unohti hän kaiken ja alkoi nauraa ja puhella niinkuin
ennenkin. Mutta naurettuaan ja laskettuaan leikkiä kanssani tuli hän
alakuloiseksi.
Sanoin hänelle välistä: "Graziella, mitä sinä tuntikausia katselet
tuolla meren takana? Näetkö jotakin, jota me muut emme näe?" "Näen
Ranskanmaan jäävuorten takana", vastasi hän. "Ja mitä kaunista näet
Ranskassa?" kysyin edelleen. "Näen erään, joka on sinun näköisesi",
vastasi hän, "erään, joka kulkee, kulkee, kulkee pitkin loputonta,
valkeata tietä. Hän kulkee taakseen katsomatta yhä edelleen, ja minä
odotan tuntikausia, toivoen aina, että hän kääntyisi takaisin. Mutta
hän ei palaa." Ja sitten hän kätki kasvonsa esiliinaansa eikä enää
nostanut kaunista otsaansa, vaikka olisin mitä hellimmillä nimillä
häntä puhutellut. Menin silloin hyvin surullisena huoneeseeni. Koetin
lukemalla kääntää ajatukseni toisaalle, mutta hänen kuvansa väikkyi
aina silmieni ja kirjan lehden välissä. Kirjan sanat saivat mielestäni
äänen ja huokailivat niinkuin hän. Usein lopulta itkin itsekseni,
mutta surumielisyyteni hävetti minua, niin etten koskaan kertonut
Graziellalle itkeneeni. Tein siinä sangen väärin, yksi ainoakin
kyyneleeni olisi tehnyt hänelle niin hyvää!
29.
Muistan erään tapauksen, joka kovasti koski häneen ja josta hän ei
koskaan täydelleen toipunut.