ikäistensä nuorten tyttöjen kanssa. Nämä tytöt asuivat eräässä
puutarhan pienistä taloista. He paikkasivat ja parsivat vaatteita
eräälle kasvatuslaitokselle, jossa kävi nuoria ranskalaistyttöjä. Murat
oli perustanut tämän laitoksen Napoliin ministeriensä ja kenraaliensa
tyttäriä varten. Nämä nuoret procidalais-tytöt keskustelivat usein
alhaalta työnsä äärestä Graziellan kanssa, joka katseli heitä kattonsa
suojusmuurin yli. He näyttelivät hänelle nuorilta neideiltä saamiaan
kauniita pitsejä, silkkipukuja, somia päähineitä, kenkiä, nauhoja ja
kaulahuiveja, jotka heidän korjattuina piti viedä heille takaisin.
Siinäkös ihmeteltiin ja ihailtiin, niin ettei huudahduksista tahtonut
tulla loppua. Usein noutivat pikku työntekijättäret Graziellan messua
tai iltasoittoa kuulemaan Pausilippon pieneen kappeliin. Menin heitä
vastaan päivän laskiessa, kun kellonsoitto ilmaisi papin lukevan
iltarukousta. Sitten palasimme leikkiä laskien kotiin hiekkaista rantaa
pitkin, juoksimme laskevan aallon perässä ja pakenimme sitä kun se
jälleen vaahtoon kuohahtaen vierähti jalkoihimme. Ah, kuinka suloinen
olikaan Graziella silloin, kun hän somien kullalla kirjailtujen
jalkineittensa kastumista peljäten ojennetuin käsivarsin pakeni
luokseni kuin olisi hän sydämelläni tahtonut etsiä suojaa yksinpä
kateelliselta aalloltakin, joka vähintäin tahtoi kastella hänen
jalkansa!
30.
Olin huomannut, että hän jo muutamia aikoja oli hautonut mielessään
ajatusta, jonka hän salasi minulta. Hänellä oli salaisia kokouksia
uusien ystävättäriensä kanssa. Heillä oli jonkinlainen pieni
salaliitto, johon minua ei otettu.
Eräänä iltana luin huoneessani pienen savilampun valossa. Terrassille
vievä oveni oli auki, että meri-ilma olisi päässyt sisään. Kuulin
liikettä, nuorten tyttöjen kuiskinaa, tukahutettua naurua, sitten
pienen valitushuudahduksen, suuttuneita sanoja, ja taaskin naurua, jota
seurasi pitkä hiljaisuus. Se tuli Graziellan ja lasten huoneesta. Sen
vuoksi en alussa kiinnittänyt asiaan suurta huomiota.
Heidän tukahutetut kuiskauksensa ja salavihkaisuutensa herättivät
vihdoin uteliaisuuteni. Laskin pois kirjani, otin lampun vasempaan
käteeni ja suojasin sitä oikealla tuulelta, ettei se olisi sammunut.
Sitten hiivin hiljaa katon yli ja painoin korvani Graziellan huoneen
ovelle. Siellä kuljettiin edestakaisin, kahisteltiin, laskostettiin
ja oiottiin kankaita, kilisteltiin sormustimia, neuloja ja saksia,
solmittiin nauhoja, soviteltiin koristeita; koko huone oli täynnä
raikkaitten äänien säestämää touhua. Olin kuullut usein tällaista
äitini kodissa, kun sisareni valmistautuivat tanssiaisiin.
Mutta huomenna ei Pausilippossa tietääkseni ollut juhlaa. Graziella ei
sitäpaitsi koskaan vaatetuksen avulla kohottanut kauneuttaan. Hänellä
ei huoneessaan ollut edes peiliä. Hän käytti vesiastiaa kuvastimenaan,
tai minun silmiäni.
En voinut enää vastustaa haluani päästä salaisuuden perille. Painoin
polvellani ovea, joka antoi myöten. Ilmestyin kynnykselle lamppu
kädessä.
Nuorilta ompelijattarilta pääsi huuto ja he pakenivat kuin lintuparvi
huoneen joka nurkkaan. Käsissään pitivät he vielä syyllisyytensä
todisteita: mikä neulaa ja lankaa, mikä saksia, mikä kukkasia, mikä
nauhoja. Mutta Graziella, joka istui keskellä huonetta pienellä
puutuolilla ja oli äkillisestä ilmestymisestäni aivan jähmettynyt,
ei voinut paeta. Hän oli punainen kuin granaatti. Hän painoi alas
silmäluomensa uskaltamatta, katsoa minuun; hän tuskin uskalsi
hengittää. Kaikki vaikenivat ja odottivat, mitä sanoisin. En sanonut
mitään. Olin itsekin liian hämmästynyt ja tuijotin äänettömänä edessäni
olevaa näkyä.
Graziella oli riisunut yltään raskaan, villaisen pukunsa, procidalaisen
liivinsä, joka on rinnan kohdalta avonainen, että nuori tyttö voisi
vapaasti hengittää ja lapsi päästä elämän lähteilleen, kullalla
kirjaillut, puukorkoiset jalkineensa, joihin hänen paljaat jalkansa
olivat pistetyt ja pitkät, kuparipäiset hiusneulansa, jotka kokosivat
hänen mustat hiuksensa hänen päälaelleen kuin raakapuu purjeen
ympärilleen. Hänen rannerenkaan kokoiset korvarenkaansa olivat
huolimattomasti viskatut vuoteelle aamupuvun viereen.
Tuon kauniin kreikkalaisen puvun asemasta, joka sopii niin hyvin
köyhälle kuin rikkaallekin ja joka lyhyine hameineen, uurrettuine
liiveineen ja avonaisine hihoineen antaa täyden vapauden ja
liikuntokyvyn naisruumiille, olivat Graziellan nuoret ystävättäret
hänen pyynnöstään pukeneet hänet erään luostarissa asuvan hänen
ikäisensä ja kokoisensa ranskalaisen neidin vaatteisiin ja koruihin.
Hänellä oli silkkipuku, punainen vyö, valkea röyhelö, tekokukilla
koristettu tukkalaite, siniset satiinikengät ja ohuet silkkisukat,
joitten läpi hohti hänen pyöreitten nilkkojensa luonnollinen väri.
Hän oli tuossa asussaan, jossa olin yllättänyt hänet, yhtä hämmentynyt
kuin jos hän alastomana olisi joutunut alttiiksi miehen katseille.
En voinut irroittaa katsettani hänestä, mutta ei ainoakaan liike,
huudahdus tai hymy antanut ilmi tunteitani tuon puvunvaihdoksen
johdosta. Kyynel nousi silmääni. Olin heti ja liian hyvin ymmärtänyt
lapsiraukan ajatuksen. Hän häpesi eroitusta omansa ja minun asemani
välillä ja oli tahtonut koettaa, voisiko minulle läheisempi vaatetus
lähentää kohtaloitamme silmissäni. Hän oli tehnyt tuon kokeen
tietämättäni, ystävättäriensä avulla, toivoen voivansa äkkiä ilmestyä
eteeni kauniimpana ja enemmän kaltaisenani kuin mitä hän saaren
yksinkertaisessa, säätynsä mukaisessa puvussa luuli olevansa. Hän
oli erehtynyt. Äänettömyyteni antoi hänelle siitä aavistuksen. Hänen
kasvoissaan ilmeni toivotonta kärsimättömyyttä, hän melkein itki, ja
tämä paljasti minulle hänen salaisen aikomuksensa ja pettymyksensä.
Hän oli hyvin kaunis nytkin, ja hänen tarkoituksensa olisi vielä monin
verroin pitänyt kaunistaa häntä silmissäni. Mutta hänen kauneutensa
oli kuin kidutuspenkillä. Hän muistutti Correggion neitseitä, jotka
marttyyrirovioonsa sidottuina koettavat verhoutua kahleisiinsa
päästäkseen pakoon julkeita, heidän puhtauttaan loukkaavia katseita.
Kuinka nämä hetaleet kiduttivatkaan Graziella-raukkaa! Mutta hän
ei ollut, kuten ensi näkemältä olisi voinut luulla, turhamaisuuden
marttyyri. Hän oli rakkautensa marttyyri.
Nuoren ranskalaisen luostarikoululaisen vaatteet, joihin hänet oli
puettu, ja jotka epäilemättä oli tehty kolmeneljätoista vuotiaan
koulutytön hintelää vartaloa ja kaitoja olkapäitä varten, olivat liian
ahtaat meren ja päivänpaisteen tyttären täyteläiselle vartalolle ja
pyöreille olkapäille. Puku ratkeili hartioitten, rinnan ja vyötäisten
kohdalta kuin sykomorin kuori, joka halkeilee kevään väkevien mehujen
pakoituksesta. Turhaan olivat nuoret ompelijattaret pistelleet
nuppineuloja sinne tänne pukuun ja röyhelöön, luonto oli tytön joka
liikkeellä revellyt kangasta. Paljas kaula ja käsivarret hohtivat
monin paikoin silkin repeämistä. Karkea paita pääsi esiin voittaen
silkin ja pitsien vastarinnan ja muodosti räikeän vastakohdan hienolle
silkille. Käsivarret, joita lyhyet ja ahtaat hihat vaivoin suojasivat,
tunkivat esiin kuin punertava perhonen halkeavasta kotelostaan. Jalat,
jotka olivat tottuneet olemaan paljaina tai väljissä kreikkalaisissa
jalkineissa, pingoittivat lujasti nyöritettyjä satiinikenkiä.
Pitsiverkko ja tekokukat, jotka vaivoin pitivät koossa hiuksia,
nostivat koko suuremmoisen tukkalaitteen vielä ylemmäksi, antaen
suloisille, tällä tavalla vääristetyille kasvoille omituisen julkean
sävyn, joka kainoudesta punastuvien poskien kanssa muodosti mitä
oudoimman ja viehättävimmän vastakohdan.
Hänen asentonsa oli yhtä hätääntynyt kuin hänen kasvonsa. Hän ei
uskaltanut liikahtaakaan, etteivät kukat olisi pudonneet päälaelta ja
koko asu joutunut epäkuntoon. Hän ei voinut kävellä, kun ahtaat kengät
puristivat hänen jalkojaan ja tekivät hänen askeleensa viehättävän
epävarmoiksi. Hän oli kuin aurinkoisen meren viaton Eeva, joutuneena
ensimmäisen keimailunsa satimeen.
31.
Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa hiljaisuus. Lopuksi astuin
askeleen häntä kohti, enemmän kiusaantuneena kuin huvitettuna tästä
luonnon halventamisesta. Huulillani väreili hieman ivallinen hymy
ja katseeni oli puoleksi moittiva, puoleksi leikillinen; olin vain
vaivoin tuntevinani hänet hänen uudessa asussaan. "Sinäkö se olet
Graziella?" sanoin. "Voi, kukapa voisi tuota pariisilaisnukkea uskoa
kauniiksi procidalaistytöksi! Etkö tosiaankaan häpeä", jatkoin hieman
kovakouraisesti, "tuolla tavoin tärvellä sitä Jumalan lahjaa, joka
on niin ihana luonnollisessa puvussaan? Turhaan sinä ponnistelet, et
koskaan tule olemaan muuta kuin meren tytär, jonka hiuksien ihanimpana
koristeena on kauniin aurinkosi säteet. Tällaiset häkkilinnun höyhenet
eivät koskaan sovellu meripääskylle."
Nämä sanat vihloivat hänen sydäntään. Hän ei käsittänyt kuinka
äärettömän paljon parempana pidin meren pääskystä ja kuinka häntä
jumaloin. Hän luuli, että minä en uskonut hänen koskaan voivan tulla
minun maani ja heimoni kaunotarten kaltaiseksi. Hän ajatteli, että
kaikki hänen ponnistuksensa tullakseen minun tähteni kauniimmaksi ja
estääkseen silmiäni näkemästä hänen alhaista säätyään, olivat turhat.
Hän puhkesi äkkiä kyyneliin, ja istuutuen vuoteensa laidalle, kasvot
kätkettyinä käsiinsä, pyysi vihaisella äänellä, että ystävät tulisivat
vapauttamaan hänet noista inhottavista hetaleista. "Tiesin kyllä",
nyyhkytti hän, "olevani vain köyhä procidalaistyttö. Mutta ajattelin,
että jos muuttaisin vaatteita, ei sinun tarvitsisi niin paljon hävetä
minua, jos joskus seuraisin sinua maahasi. Näen nyt, että minun on
jäätävä sinne, missä olen ja kuoltava siellä, missä olen syntynyt.
Mutta sinun ei olisi pitänyt moittia minua siitä."
Tämän sanottuaan repi hän halveksien kukat ja korut yltään, viskasi
ne vihaisena kauvas luotaan ja tallasi niitä jaloillaan syytäen
niille moitteita ja soimauksia, kuten hänen iso-äitinsä oli syyttänyt
laivan siruja haaksirikon jälkeen. Sitten hän riensi minun luokseni
ja sammutti lampun kädestäni, että en kauvempaa näkisi häntä tuossa
puvussa, joka ei minua miellyttänyt. Tunsin tehneeni väärin laskiessani
hänestä niin rohkeasti leikkiä. Pyysin häneltä anteeksi. Sanoin
toruneeni häntä ainoastaan sen vuoksi, että pidin häntä procidalaisessa
puvussaan tuhat kertaa kauniimpana kuin ranskalaisessa. Se oli
totta. Mutta pisto oli kerta kaikkiaan annettu. Hän ei kuunnellut
minua, vaan nyyhkytti yhä edelleen. Ystävättäret riisuivat häneltä
puvun, enkä nähnyt häntä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli taas
saarelaispuvussaan. Mutta hänen silmänsä olivat punaiset kyynelistä,
jotka leikinlaskuni oli maksanut hänelle yön kuluessa.
32.
Näihin aikoihin alkoi hän epäillä kaikkia Ranskasta saamiani kirjeitä
peljäten, että ne kutsuisivat minut takaisin. Hän oli niin rehellinen
ja petokseen kykenemätön, vaikka oma elämä oli kysymyksessä, ettei
voinut niitä hävittää. Mutta hän pidätti niitä itsellään välistä
yhdeksänkin päivää ja kiinnitti ne kullatulla neulalla madonnan kuvan
taakse, joka riippui seinällä hänen vuoteensa vieressä. Hän ajatteli,
että pyhä neitsyt heltyisi ja suojelisi rakkauttamme muuttamalla
ihmeen kautta kirjeitten sisällön, niin että paluukutsut muuttuisivat
käskyiksi jäämään hänen luokseen. Huomasin kaikki nuo pienet hurskaat
petokset, ja ne tekivät hänet entistä rakkaammaksi minulle. Mutta hetki
lähestyi!
33.
Eräänä iltana toukokuun lopussa koputettiin kiivaasti ovelleni. Perhe
nukkui jo. Menin alas aukaisemaan. Siellä oli ystäväni V. "Tulen sinua
noutamaan", sanoi hän. "Tässä on kirje äidiltäsi. Sinä et voi enää
kieltää. Postihevoset odottavat sinua puoli-yön aikana. Kello on nyt
yksitoista. Jos et nyt lähde mukaani, et enää koskaan pääse pois. Se
maksaisi äitisi hengen. Sinä tiedät, kuinka vastuunalaiseksi perhe
tuntee itsensä kaikista sinun virheistäsi. Se on uhrautunut sinun
edestäsi, uhraudu sinä nyt hetkiseksi sen edestä. Minä lupaan pyhästi
tuoda sinut tänne takaisin, me vietämme täällä talven, kokonaisen
vuoden. Mutta nyt täytyy sinun lähteä perheesi luo ja osoittaa, että
tottelet äitiäsi."
Tunsin olevani hukassa.
"Odota minua täällä", sanoin hänelle.
Palasin huoneeseeni ja kokosin vaatteeni kiireesti matka-arkkuun.
Kirjoitin Graziellalle, sanoin kirjeessäni kaiken, mitä
kahdeksantoista-vuotiaan sydämen hellyys voi keksiä ja kaiken mitä
järki vaatii äitiänsä rakastavalta pojalta. Vannoin hänelle kuten
itsellenikin ennen neljännen kuukauden loppua olevani taas hänen
luonaan enkä enää koskaan häntä jättäväni. Uskoin epävarman kohtalomme
Sallimuksen ja rakkauden haltuun. Jätin hänelle kukkaroni, että
hän poissa-ollessani voisi auttaa vanhoja vanhempiaan. Suljettuani
kirjeen lähenin hiljaa hänen huoneensa ovea ja polvistuin kynnykselle.
Suutelin kiveä, puuta, pistin kirjeen oven alitse huoneeseen. Tukahutin
nyyhkytyksen, joka tuskaisana nousi rinnastani.
Ystäväni tarttui käsivarteeni, nosti minut ylös ja vei minut pois.
Siinä hetkessä Graziella, jonka outo liike oli herättänyt, avasi
oven. Kuu valaisi katto-terrassia. Lapsi-parka tunsi ystäväni ja näki
matka-arkkuni erään palvelijan hartioilla. Hän ojensi käsivartensa,
parahti kauhusta ja vaipui taintuneena maahan.
Riensimme hänen luokseen. Koko perhe kokoontui. Hänen kasvojaan
valeltiin vedellä. Kaikki rakkaat äänet kutsuivat häntä takaisin
elämään. Vasta minun ääneni kuullessaan tuli hän tuntoihinsa. "Näet
nyt", sanoi ystäväni, "että hän elää. Isku on nyt kerta kaikkiaan
annettu. Pitemmät jäähyväiset tekisivät tuskan vain moninkertaiseksi."
Hän irroitti tytön jääkylmät käsivarret kaulastani ja veti minut
väkisin pois talosta. Tuntia myöhemmin ajoimme yön hiljaisuudessa
Roomaa kohti.
34.
Graziellalle jättämässäni kirjeessä olin antanut hänelle useita
osoitteita. Hänen ensimmäisen kirjeensä sain Milanoon. Hän sanoi
olevansa ruumiillisesti terve, mutta hänen sydämensä oli sairas. Hän
vakuutti kuitenkin uskovansa sanaani ja odottavansa minua varmasti
marraskuussa.
Saavuttuani Lyoniin sain toisen vielä ensimmäistä paljon rauhallisemman
ja luottavamman kirjeen. Kirjeessä oli muutamia lehtiä punaisesta
neilikasta, joka kasvoi saviruukussa terrassin suojusmuurilla aivan
lähellä huonettani. Näitä neilikoita pani hän sunnuntaisin tukkaansa.
Tahtoiko hän tämän kautta lähettää minulle jotakin, joka oli ollut
lähellä häntä itseään? Vai kätkeytyikö hänen lahjaansa hellä, salainen
moite, tahtoiko hän muistuttaa, että hän minun tähteni oli uhrannut
hiuksensa?
Hän kertoi, että hänellä oli ollut kuumetta ja että hänen sydämensä
oli ollut kipeä, mutta hän tuli päivä päivältä paremmaksi. Hänet oli
lähetetty toipumaan toisenlaiseen ilmastoon serkkunsa, Ceccon sisaren
luo, joka asui Vomerolla, korkealla, terveellisellä kukkulalla lähellä
Napolia.
Sen jälkeen en saanut kirjettä kolmeen kuukauteen. Ajattelin Graziellaa
joka päivä. Minun piti palata Italiaan seuraavan talven alussa. Hänen
suloinen, surullinen kuvansa väikkyi kaipauksena mielessäni välistä
minua lempeästi moittien. Olin tuossa onnettomassa iässä, jolloin
pintapuolisuus ja jäljittelyhalu saavat nuoren miehen häpeämään
parhaita tunteitaan ja jolloin kauneimmat Jumalan lahjat, puhdas
rakkaus, viattomat tunteet, putoavat hiekkaan ja joutuvat maailman
tuulten pyörteisiin. Pilkallisilta tovereilta opittu turhamaisuus pyrki
vastustamaan rakkauttani, joka yhä eli kätkössään sydämeni pohjassa.
En olisi punastumatta voinut tunnustaa kaipaukseni esineen nimeä ja
säätyä ja joutua alttiiksi ivalle. En ollut unohtanut Graziellaa,
mutta verhonnut hänen muistonsa. Tuo rakkaus, joka elähytti sydäntäni,
nöyryytti inhimillistä ylpeyttäni. Hänen muistonsa, jota salaa elätin
vain itseäni varten, seurasi minua melkein pahan omantunnon tavoin
ulkona maailmalla. Kuinka punastunkaan nyt noita punastumisiani, ja
kuinka tuhat vertaa suuriarvoisempi oli yksi ainoa ilonvälähdys tai
kyynel hänen silmissään kuin kaikki nuo katseet, pilanteot ja hymyilyt,
joille olin valmis uhraamaan hänen kuvansa. Oi kuinka kykenemätön on
liian nuori mies rakastamaan! Hänellä ei ole arvostelukykyä! Hän ei
käsitä todellisen onnen arvoa, ennenkuin on sen menettänyt. Metsän
nuorissa taimissa on kyllä läikähtelevää elinvoimaa ja valojen ja
varjojen vaihtelua, mutta vanhan tammen ytimessä on enemmän tulta.
Oikea rakkaus on elämän kypsä hedelmä. Kahdeksantoistavuotiaana
ei ihminen tunne sitä, hän vain kuvittelee sen olemassa-olon. Kun
kasvimaailmassa hedelmä kypsyy, varisevat lehdet. Kenties on ihmisen
laita samoin. Olin usein sitä ajatellut huomatessani harmaantuneita
hiuksia päässäni. Olen syyttänyt itseäni siitä, etten silloin tuntenut
rakkauden kukan todellista arvoa. Olin kokonaan turhamaisuuden
sokaisema. Turhamaisuus on typerin ja pahin rikoksistamme, sillä se
panee meidät punastumaan onneamme.
35.
Eräänä iltana marraskuun alussa palatessani joistakin tanssiaisista,
annettiin minulle kirje ja paketti, jonka muuan Napolista tuleva
matkustaja oli tuonut minulle. Tuntematon matkustaja oli kertonut, että
eräs hänen ystävänsä korallitehtaan omistaja oli jättänyt hänelle tämän
tärkeän tehtävän, jonka hän nyt ohimennessään suoritti. Mutta koska
hänen uutisensa olivat huonoja ja ikäviä, ei hän tahtonut nähdä minua,
pyysi vain, että ilmoittaisin hänelle Pariisiin saaneeni paketin.
Avasin paketin vapisten. Ensin tuli esille viimeinen kirje
Graziellalta: "Tohtori on sanonut, että voin elää enää korkeintaan
kolme päivää. Tahdon sanoa sinulle hyvästi niin kauvan kun jaksan. Oi,
jos sinä olisit täällä, jäisin eloon. Mutta tämä on Jumalan tahto. Minä
puhun sinulle pian ja sitten aina ylhäältä taivaasta. Rakasta sieluani!
Se on oleva kanssasi kaiken ikäsi. Jätän sinulle hiukseni, jotka eräänä
yönä leikattiin sinun tähtesi. Pyhitä ne Jumalalle jossakin maasi
kappelissa, että joku osa minusta olisi luonasi!"
Istuin kokonaan murtuneena paikallani kirje kädessä aamuun saakka.
Vasta silloin saatoin avata toisen käärön. Koko hänen kaunis tukkansa
oli siinä sellaisena kuin olin nähnyt sen tuona yönä, jona hän oli sen
minulle näyttänyt mökissä. Siinä oli vielä muutamia kanervakukkia,
jotka olivat silloin siihen tarttuneet. Täytin hänen pyyntönsä.
Siitä päivästä saakka himmensi hänen kuolemansa varjo kasvojani ja
nuoruuttani.
Kaksitoista vuotta myöhemmin kävin taas Napolissa. Etsin hänen
jälkiänsä. Niitä ei ollut enää Margellinassa eikä Procidassa. Pieni
talo saaren rannalla oli raunioina. Sen paikalla oli vain kasa harmaita
kiviä ja kellari, jonka suojaan paimenet toivat vuohensa sateella.
Aika hävittää nopeasti jäljet maasta, mutta se ei milloinkaan hävitä
ensimmäisen rakkauden jälkiä sydämestä, joka on sitä tuntenut.
Graziella raukka. Monta päivää on kulunut näistä päivistä. Minä olen
rakastanut, minua on rakastettu. Toiset kauneuden ja rakkauden säteet
ovat valaisseet synkkää tietäni. Toiset sielut ovat auenneet minulle
ja näyttäneet minulle naissydämen salaisimpia aarteita: kauneutta,
pyhyyttä, puhtautta, jota Jumala on herättänyt maan päälle oppiaksemme
ymmärtämään, aavistamaan ja ikävöimään taivasta. Mutta mikään ei ole
karkoittanut sinun kuvaasi sydämestäni. Mitä enemmän olen elänyt
sitä lähemmäksi sinua olen tullut ajatuksissani. Muistosi on kuin
isäsi tuulasvalkeat, joitten savun etäisyys hälventää, ja jotka
loistavat sitä kirkkaammin mitä pitemmälle ne etääntyvät. En tiedä,
missä maallinen tomusi lepää, enkä tiedä, vieläkö joku itkee sinua
kotimaassasi. Nimesi kuuleminen panee minut vavahtamaan. Rakastan
kieltä, joka on sen sepittänyt. Sydämeni pohjassa on aina hereänä
kyynellähde, josta pisara toisensa jälkeen salaa vuotaa muistollesi
pitäen sitä tuoreena ja ikuisena.