viettää talvi-iltojaan perheen luona. Vaikka tyttö ei osoittanut
hänelle erityistä suosiota, ja vaikka hän paljon useammin oli
hänen leikkipuheittensa esineenä, vieläpä serkkunsa suoranaisena
leikkikalunakin, oli hän niin lempeä, kärsivällinen ja sävyisä, että
hänen ystävällisyytensä pakostakin liikutti tyttöä, jonka silloin
tällöin täytyi hänelle hyväntahtoisesti hymyillä. Se oli hänelle
kylliksi. Hän oli noita heikkoja, mutta rakastamaan kykeneviä
ihmisiä, jotka tuntevat, että luonto ei heille ole lahjoittanut
niitä ominaisuuksia, jotka kykenevät herättämään rakkautta, ja
jotka sen vuoksi tyytyvät rakastamaan ilman vastarakkautta ruveten
sydämensä valitun tai hänen onnensa vapaaehtoiseksi orjaksi. Tämä
ei ole rakkauden jaloin, mutta sen liikuttavin ilmenemismuoto, jota
samalla kertaa säälii ja ihailee. On inhimillistä rakastaa tullakseen
rakastetuksi, mutta rakkaus itsensä vuoksi kuuluu jo melkein enkeleille.
6.
Niin oli myöskin Cecco-paran rakkaudessa, hänen mahdollisimman vähän
miellyttävästä ulkomuodostaan huolimatta, jotakin enkelimäistä. Hän
ei ollut vähääkään masentunut eikä mustasukkainen Graziellan minulle
suoraan osoittamasta tuttavallisuudesta ja suuremmasta suosiosta,
hän rakasti minua vain enemmän, koska tyttökin minua rakasti. Hän
ei pyytänytkään ensimmäistä tai ainoaa sijaa serkkunsa sydämessä,
vaan toista, vaikkapa vain viimeistä: hän oli tyytyväinen kaikkeen.
Tehdäkseen hänelle mieliksi ja saadakseen häneltä ystävällisen katseen
ja sydämellisen sanan, olisi hän hakenut minut vaikka Ranskanmaan
ääriltä ja tuonut hänen luokseen, joka piti minua häntä itseään
parempana. Luulenpa, että poika parka olisi minua vihannut, jos olisin
tuottanut tuskaa hänen serkulleen.
Tyttö oli hänen kaiken ylpeytensä ja rakkautensa esine. Kenties
hän myös, kylmäjärkinen, laskeva ja älykäs kun oli, niinkuin
tavallisesti hänen kaltaisensa sairaat ihmiset, vaistomaisesti laski,
ettei valtani hänen serkkuunsa ijankaiken kestäisi, että jokin
sangen helposti sattuva seikka voisi meidät eroittaa ja että olin
muukalainen ja sellaisesta säädystä, joka ei julkisesti voisi antaa
tunnustusta procidalaiselle kalastajatytölle; että hänen serkkunsa
ja minun välinen suhde jonakin päivänä särkyisi yhtä nopeasti kuin
se oli muodostunutkin, että tyttö sitten yksinäisenä, hyljättynä ja
lohduttomana jäisi hänelle, että epätoivo pehmittäisi hänen sydämensä,
ja että hän, Cecco, sen vihdoin murtuneena, mutta yksinään saisi
omistaa. Tämä lohduttajan ja ystävän osa oli ainoa, johon hänellä oli
mahdollisuuksia. -- Mutta hänen isänsä oli toista mieltä.
7.
Isä, joka tiesi Ceccon kiintymyksen serkkuunsa, kävi usein
tätä katsomassa. Ihastuneena tytön kauneuteen ja älyyn sekä
ihmetyksissään hänen nopeista edistysaskeleistaan työssään, luku- ja
kirjoitustaidossa, oli hän päättänyt naittaa tytön pojalleen, tietäen
kuitenkin hyvin, ettei tässä pojan viallisuuden vuoksi voisi tulla
kysymykseen kuin järki-avioliitto. Kun poika tavalliseksi työntekijäksi
oli verrattain varakas, uskoi hän tätä kosintaa pidettävän suurena
onnena, jota vastaan ei Andrealla ja hänen vaimollaan, eipä itse
tytölläkään olisi pitänyt olla mitään. Hän oli nyt päättänyt puhua
asiansa julki, joko hän sitten toimi Ceccon tieten tai tietämättä
yllättääkseen häntä hänen onnellaan.
8.
Joulu-iltana tulin tavallista myöhemmin kotiin ja asetuin paikalleni
perheen illallispöytään. Huomasin Andrean ja hänen vaimonsa kasvoissa
kylmäkiskoisuutta ja levottomuutta. Katsoessani Graziellaan huomasin
hänen itkeneen. Hänen kasvonsa olivat tavallisesti aina niin iloiset
ja kirkkaat, että tämä harvinainen murheen ilme kietoi hänet kuin
raskaaseen huntuun. Oli kuin olisi hänen ajatuksiinsa ja sydämeensä
kasvanut varjo levittäytynyt hänen kasvoilleenkin. Olin kuin kivettynyt
uskaltamatta kysyä mitään ihmisparoilta tai puhella Graziellalle
pelosta että jo ääneni sävykin voisi tehdä lopun hänen näennäisestä
tyyneydestään.
Vasten tavallisuutta vältti hän katsomasta minuun. Hajamielisenä
vei hän leivänmurusia suuhunsa ja oli näön vuoksi syövinään; mutta
tähänkään hän ei kyennyt. Hän heitti leivänpalan pöydälle, ja ennenkuin
vaitelias ateria oli lopussa, nousi hän pöydästä, selittäen vievänsä
lapset nukkumaan ja meni huoneeseensa sanomatta edes hyvää yötä
vanhemmilleen ja minulle.
Heti hänen poistuttuaan kysyin isältä ja äidiltä, minkätähden he itse
näyttivät niin vakavilta ja minkätähden heidän tyttärentyttärensä oli
niin surullinen. Nyt kertoivat he Ceccon isän tänään tulleen heidän
luokseen ja pyytäneen Graziellaa pojalleen. Tämä oli suuri onni koko
perheelle ja tuotti heille paljon rikkautta, sillä Cecco oli varakas
ja Graziella, joka on niin hyvä, ottaisi nyt pikku veljet omiksi
lapsikseen ja veisi heidät mukanaan; näin olisivat heidän vanhuuden
päivänsä turvatut kaikelta puutteelta. He olivat kiitollisina antaneet
suostumuksensa tähän liittoon ja ilmoittaneet asian Graziellalle. Tämä
ei kuitenkaan ollut tyttömäiseltä ujoudeltaan saanut vastatuksi mitään,
ja hänen vaiteliaisuutensa ja kyyneleensä johtuivat siitä, että asia
oli tullut niin äkkiarvaamatta ja liikuttanut häntä. Mutta tämä kyllä
pian menisi ohi; he olivat Ceccon isän kanssa päättäneet, että häät
pidettäisiin heti joulunpyhien jälkeen.
9.
He puhuivat tästä vielä paljon, mutta minä en enää kuunnellut. En ollut
koskaan tutkistellut, mitä laatua oli kiintymykseni Graziellaan. En
tietänyt, millä tavalla häntä rakastin, oliko tunteeni toveruutta,
ystävyyttä, rakkautta, seurustelun aiheuttamaa tottumusta, tai mitään
tästä kaikesta. Mutta vain ajatuskin siitä, että tämä sydämellinen
suhde, joka melkein huomaamattamme oli kasvanut ja lujittunut
välillemme nyt äkkiä katkeaisi, vain ajatuskin, että hän otettaisiin
minulta pois ja äkkiä kokonaan annettaisiin toiselle, että hän,
joka nyt oli ystävättäreni, sisareni, tulisi minulle vieraaksi ja
välinpitämättömäksi, ettei hän enää olisi täällä, etten saisi häntä
joka hetki nähdä, ettei hänen äänensä enää kutsuisi minua, etten
enää näkisi hänen silmiensä hyväilevää, suloista loistoa, joka niin
elähytti sydäntäni ja muistutti minua äidistäni ja sisarestani, teki
minulle kipeätä. Sinä päivänä, jona hänen puolisonsa veisi hänet
kotiinsa, syntyisi ympärilleni tyhjyys ja syvä yö, kun ei hän enää
nukkuisi viereisessä huoneessa eikä koskaan syöksähtäisi huoneeseeni,
kun en enää näkisi hänen istuvan työpöytänsä ääressä, kun en kuulisi
hänen paljaitten jalkojensa tepsutusta katolla enkä hänen ääntään
herätessäni, kun en enää sunnuntaisin saisi saattaa häntä kirkkoon,
kun hänen paikkansa veneessä olisi tyhjä, ja minä saisin puhella vain
tuulen ja aaltojen kanssa. Kaikki nämä kuvat tähänastisen elämämme
suloisista tottumuksista, jotka nyt yht'aikaa tulivat mieleeni ja taas
äkkiä häipyivät pois jättäen minut yksinäisyyden kuiluun, selvittivät
minulle ensi kerran, mitä seurusteluni nuoren tytön kanssa minulle
merkitsi ja näyttivät minulle vain liiankin selvästi, että tunteeni,
joka kiinnitti minua häneen, oli voimakkaampi kuin itse olin luullut,
oli se sitten ystävyyttä tai rakkautta, ja että Napolissa viettämäni
metsäläiselämän tähän asti selittämätön viehätys ei riippunut merestä
eikä veneestä, ei vaatimattomasta huoneestani, ei kalastajasta ja
hänen vaimostaan, ei Beposta eikä lapsista, vaan yhdestä ainoasta
olennosta, joka, kun hän poistuisi talosta, veisi kaiken mukanaan.
Niin, jos hän poistuisi nykyisestä elämästäni, ei se enää olisi minkään
arvoista. Tunsin sen syvästi. Koko sydämeni oli minulle tähän saakka
oudon hämmennyksen vallassa, ja siinä pohjattomassa alakuloisuudessa,
joka äkkiä oli vallannut sieluni, olin tuntevinani jotakin rakkauden
rajattomuudesta.
10.
Menin ääneti huoneeseeni ja heittäydyin täysissä vaatteissa
vuoteelleni. Koetin lukea, kirjoittaa, ajatella ja vaikealla henkisellä
työllä hillitä mielenliikutustani. Kaikki oli turhaa! Sisäinen
kiihtymykseni oli niin suuri, etten saanut kokoon ajatustakaan ja etten
rasittuneitten voimieni tähden saanut unta silmiini. Graziellan kuva
ei koskaan ollut näyttänyt niin viehättävältä, ollut niin poistumaton
silmieni edestä. Olin nauttinut siitä niinkuin sellaisesta, jonka
joka päivä näkee, ja jonka sulouden huomaa vasta sen kadottaessaan.
Tänään vasta käsitin hänen kauneutensakin arvon: Olin sekoittanut sen
tekemän vaikutuksen häntä kohtaan tuntemaani ystävyyteen, ja siihen
samanlaiseen tunteeseen, joka hänen ilmeistään kuvastui minua kohtaan.
En tietänyt, että kiintymyksessäni häneen oli niin paljon ihailua, en
epäillyt, että hänen hellyydessään olisi ollut vähääkään intohimoa.
En edes tuona pitkänä unettomana yönä saanut selvitetyksi itselleni
kaikkea. Tuskani samoinkuin tunteenikin olivat täydellisen hämmennyksen
vallassa. Olin kuin äkillisen lamauttavan iskun saanut ihminen, jonka
joka paikkaan koskee, vaikka hän ei vielä tiedäkään, mihin isku sattui.
Nousin ylös ennenkuin kukaan talossa vielä oli liikkeellä. En tiedä,
mikä vaisto minulle sanoi, että minun vähäksi aikaa täytyisi poistua ja
että läsnä-oloni jollakin tavoin häiritsisi perheen pyhyyttä hetkenä,
jona sen rauhaa vieraan silmien edessä oli järkytetty.
Lähtiessäni ilmoitin Beppolle palaavani vasta muutamien päivien
kuluttua. Seurasin suuntaa, mihin askeleeni sattumalta minut veivät.
Kuljin pitkin Napolin satamarantaa, Resinan ja Porticin rantoja,
Vesuvion juurta. Sitten otin oppaan Torre del Grecoon. Yöni vietin
kivellä San Salvatoren erakkomajan oven edessä, missä asutus loppuu ja
tulen alue alkaa. Koska tulivuori taas jonkun aikaa oli ollut levoton
ja vähän väliä purki itsestään tuhkapilviä ja kiviä, joitten kuulimme
yöllä vyöryvän erakkomajan luona sijaitsevaan laavakuiluun saakka,
kieltäytyi oppaani seuraamasta minua kauvemmaksi. Seuraavana päivänä
jatkoin yksinäni matkaa; pääsin vain vaivoin viimeiselle huipulle
jalkojeni ja kätteni vajotessa syvälle paksuun hiekkaan, jota jalkojeni
alta vierähti syvyyteen. Tulivuori jyrisi vähän väliä. Kuumia, vielä
punaisia kiviä putoili sinne tänne ympärilleni sammuen tuhassa.
Mutta mikään ei voinut minua pidättää. Saavuin aivan kraatteri-aukon
partaalle ja istuuduin sinne. Näin auringon nousevan lahden, maaseudun
ja Napolin loistavan kaupungin yli. Katsellessani tätä näytelmää,
jota ihailemaan niin monet matkustajat satojen peninkulmienkin takaa
saapuvat, pysyin kylmänä ja tunteettomana. Tästä valon, meren,
rantojen ja talojen kaaoksesta, jota auringonsäteet valaisivat, etsin
vain pientä, tummanvihreitten puitten ympäröimää valkeata pilkkua
Posilippon kukkulalla, missä luulin eroittavani Andrean talon. Ihminen
koettaa turhaan tajuta ja omaksua koko maailmankaikkeuden. Luonto
kokonaisuudessaan ei ole hänelle kuin kaksi tai kolme kallisarvoista
paikkaa, joihin hän on koko sielullaan kiintynyt. Poistakaa elämästä
teitä rakastava sydän, -- mitä jää sinne jäljelle? Samoin on laita
luonnossakin. Hävittäkää sieltä seutu tai talo, jonne ajatuksenne
pyrkivät, jossa muistonne viivähtävät, ja se on vain loistava tyhjyys,
jonne katse vaipuu löytämättä pohjaa ja lepoa. Onko siis ihme, että
matkamiehet niin erilaisin silmin katselevat luonnon ylevimpiä näkyjä?
Jokainen kuljettaa mukanaan oman näkökantansa. Sielussa asuva pilvi voi
pimittää ja riistää värin maalta niin kuin taivaankin pilvi. Näytelmä
riippuu katselijasta. Olen sen kokenut.
11.
Katselin kaikkea näkemättä mitään. Turhaan astuin kuin mieletön
kraatterin pohjaan, pysytellen jähmettyneiden laavamöhkäleitten
varassa. Turhaan hypin syvien halkeamien yli, joista nouseva savu ja
tulenlieskat olivat tukahuttaa ja polttaa minut. Turhaan katselin
kiteytyneestä suolasta ja tulikivestä muodostuneita kenttiä, jotka
olivat kuin tulenliekkien värjäämiä gletshereitä. Tunsin yhtä vähän
ihailua kuin pelkoakaan, pysyin kylmänä, sieluni oli ja pysyi muualla.
Illalla saavuin jälleen erakkomajalle. Lähetin oppaan pois ja palasin
viinitarhojen kautta takaisin Pompeijiin. Vietin kokonaisen päivän
kuljeskelemalla tämän hävinneen kaupungin autioita katuja pitkin.
Tämä kaksi vuosituhatta vanha hauta, jonka kadut, muistopatsaat ja
taide-esineet jälleen olivat päässeet auringon valoon, ei tehnyt
minuun suurempaa vaikutusta kuin Vesuviokaan. Olihan Jumalan henkäys
jo vuosisatoja sitten pyyhkäissyt pois tämän tuhka-kasan sielun,
niin ettei se enää voinut puhua sydämelleni. Astelin tämän muinaisen
kaupungin katuja peittävällä ihmistomulla yhtä välinpitämättömänä
kuin astutaan tyhjille näkinkengänkuorille, joita meri on kasannut
rannoilleen. Myöskin aika on suuri meri, joka tulvii jäännöstemme
ylitse. Emme voi itkeä kaikkea. Pitäköön kukin ihminen oman tuskansa,
kukin vuosisata oman vaivansa; siinä kyllin.
Jätin Pompeijin ja lähdin Castellamaren ja Sorrenton metsäisiin
syvennyksiin. Täällä vietin muutamia päiviä, kuljin kylästä kylään
ja annoin vuohipaimenten opastaa itseäni vuortensa kuuluisimmille
paikoille. Minua pidettiin maalarina, joka etsii näköalapaikkoja,
koska vähän väliä tein muistiinpanoja pieneen, ystäväni lahjoittamaan
luonnoskirjaan. Olin vain harhaileva henki, joka liikuskeli milloin
siellä milloin täällä tappaakseen aikaa. Minulta puuttui kaikki; oma
itsenikin oli kateissa.
En voinut pitemmältä jatkaa tätä elämää. Kun joulunpyhät olivat ohitse
ja myöskin vuoden ensimmäiset päivät, joista ihmiset ovat tehneet
juhlan, leikeillä ja seppeleillä lepyttääkseen aikaa kuin ankaraa
isäntää, kiirehdin takaisin Napoliin. Saavuin sinne yöllä ja olin
kahden vaiheilla, mitä tehdä; toisaalta kaipasin Graziellaa, toisaalta
pelkäsin kuulevani, etten enää saisi häntä nähdä. Pysähdyin matkalla
Marcellinaan tuhat kertaa, jääden jonkun veneen reunalle istumaan.
Muutamien askelten päässä talosta kohtasin Beppon. Nähdessään minut
pääsi häneltä ilonhuuto ja hän syöksähti kaulaani kuin nuorempi veli.
Sitten vei hän minut veneelleen ja kertoi, mitä poissa ollessani oli
tapahtunut.
Kaikki talossa oli muuttunut. Lähdettyäni oli Graziella lakkaamatta
itkenyt. Hän ei enää tullut syömään eikä tehnyt korallityötään. Hän
sulkeutui koko päiväksi huoneeseensa eikä vastannut kun häneltä
kysyttiin, mutta öisin käveli hän katolla. Naapurit sanoivat hänen
tulleen hulluksi. Mutta hän, Beppo, tiesi vallan hyvin, ettei asia
ollut niin.
Kaiken pahan sanoi Beppo johtuvan siitä, että tyttö vasten tahtoaan
tahdottiin naittaa Ceccolle. -- Beppino oli tuon kaiken nähnyt
ja ymmärtänyt. Ceccon isä kävi siellä joka päivä vaatimassa
iso-isän ja iso-äidin lopullista vastausta. Nämä taas kiusasivat
lakkaamatta Graziellaa myöntymään. Mutta hän ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan ja sanoi mieluummin pakenevansa Geneveen. Se on
katoliselle kansalle samaa kuin: ennemmin luovun uskostani, uhkaus,
joka on itsemurhaakin pahempi, koska se olisi sielun ijankaikkinen
itsemurha. Andrea ja hänen vaimonsa, jotka niin paljon rakastivat
Graziellaa, olivat epätoivoissaan hänen vastahakoisuudestaan, jonka
vuoksi he menettivät omankin turvatun toimeentulonsa toivon. He
vetosivat harmaisiin hiuksiinsa, ikäänsä, puutteeseensa, molempiin
lapsiin. Tämä hellytti Graziellaa. Hän alkoi kohdella vähän paremmin
Cecco-parkaa, joka tuon tuostakin kävi heillä, istuen nöyrästi
serkkunsa ovella ja leikkien pienokaisten kanssa. Hän sanoi hänelle
oven läpi hyvää iltaa ja hyvää yötä, mutta tyttö vastasi harvoin
sanaakaan. Hän lähti silloin tyytymättömänä, mutta kohtaloonsa
alistuneena kotiin ja tuli seuraavana päivänä takaisin. -- "Sisareni on
kovin väärässä", lisäsi Beppo, "Cecco rakastaa häntä niin suuresti ja
on niin hyvä. Hän tulisi niin onnelliseksi. -- Tänä iltana vihdoin",
lopetti hän, "on hän heltynyt iso-isän ja iso-äidin pyynnöistä ja
Ceccon kyynelistä. Hän on raottanut oveaan ja ojentanut Ceccolle
kätensä. Cecco on pistänyt hänen sormeensa sormuksen ja tyttö on
luvannut huomenna mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta kuka tietää,
millä tavalla hän taas huomenna oikuttelee! Ja hän, joka aina ennen oli
niin lempeä ja iloinen! Ah Jumala, kuinka hän onkaan muuttunut! Te ette
tuntisi häntä enää!..."
12.
Beppino asettui levolle veneeseen. Saatuani näin häneltä kuulla, mitä
oli tapahtunut, menin taloon.
Andrea ja hänen vaimonsa olivat yksinään astricolla. He toivottivat
minut ystävällisesti tervetulleeksi ja nuhtelivat minua lempeästi
pitkästä poissa-olostani. Sitten kertoivat he tuskansa ja toiveensa
Graziellan suhteen. "Olisittepa te ollut täällä", sanoi Andrea, "te,
jota hän niin suuresti rakastaa, ja jolta hän ei koskaan mitään kiellä,
niin olisitte paljon voinut meitä auttaa. Kuinka iloitsemmekaan, siitä
että olette taas täällä! Huomenna on häät, joissa teidänkin pitää olla,
teidän läsnä-olonne on aina tuottanut meille onnea."
Minua puistatti kuullessani näitten hyvien ihmisten sanat. Jokin
ääni sisimmässäni sanoi, että minä päinvastoin olin syynä heidän
onnettomuuteensa. Paloin ikävästä nähdä Graziellaa samalla kuitenkin
peljäten jälleennäkemistä. Puhuin kovalla äänellä vanhempien kanssa
ja kuljin useat kerrat hänen ovensa ohi toivoen hänen kuulleen
tuloni, vaikka en uskaltanutkaan puhutella häntä. Hän pysyi kuurona
ja mykkänä eikä näyttäytynyt. Vihdoin rauhoituin jonkun verran kuten
ainakin kiihtynyt ihminen saatuaan epäilyksen sijaan varmuuden, oli se
sitten vaikka onnetonkin. Kaaduin vuoteelleni kuin kuollut. Jäseneni
ja ajatukseni olivat niin uupuneet, että heti vaivuin sekavien unien
valtaan ja vihdoin unen tiedottomuuteen.
13.
Heräsin useita kertoja. Yöllä oli noussut ukkosilma, joka on niin
harvinainen eteläisessä ilmanalassa ja meren rannalla, mutta sitä
kauheampi. Salamat leimahtivat lakkaamatta ikkunaluukku jeni raoista
ja valaisivat huoneeni seiniä. Tuuli ulvoi kuin nälkäinen koiralauma.
Ranta kohisi aaltojen raskaitten iskujen alla niinkuin olisi sinne
vyörytetty kallionlohkareita. Oveni heilui ja paukkui tuulessa.
Pari kertaa tuntui se avautuvan ja sulkeutuvan itsestään ja myrskyn
vinkunan keskeltä olin eroittavinani tukahutettuja valituksia ja
ihmisen nyyhkytystä. Pari kertaa olin kuulevinani sanojakin ja nimeäni
huudettavan, niinkuin joku hädänalainen olisi rukoillut minulta apua!
Kohosin istualleni vuoteessa, mutta en enää kuullut mitään: luulin
kuulojani vain myrskyn, kuumeen ja unien aiheuttamaksi ja vaivuin
uudelleen tiedottomuuteen.
Aamuksi oli myrsky lakaissut taivaan puhtaaksi. Tällä kertaa heräsin
todellisiin nyyhkytyksiin ja epätoivonhuutoihin, joihin vanha kalastaja
ja hänen vaimonsa olivat puhjenneet Graziellan ovella. Pienokais-raukka
oli yön aikana paennut. Hän oli herättänyt lapset ja suudellut heitä
tehden samalla merkin, että heidän piti pysyä vaiti. Hänen vuoteellaan
lepäsivät hänen kauneimmat vaatteensa, hänen korvarenkaansa,
kaulaketjunsa ja hänen omistamansa pienoinen rahasumma.
Isä piti kädessään paperinpalasta, joka oli ollut neulalla kiinnitetty
vuoteeseen ja johon oli pudonnut muutamia vesipisaroita. Siinä oli
vain viisi tai kuusi riviä, jotka hän poissa suunniltaan pyysi minun
lukemaan. Otin paperin. Se sisälsi seuraavat, kuumeesta vapisevalla
kädellä kirjoitetut sanat, joista töin tuskin sain selvän: "Olen
luvannut liian paljon -- sisäinen ääni sanoo minulle, etten voisi sitä
täyttää. -- Suutelen teidän jalkojanne. Antakaa minulle anteeksi. Menen
ennemmin luostariin. Lohduttakaa Ceccoa ja herraa. -- Rukoilen Jumalaa
heidän ja pienokaisten edestä. Antakaa heille kaikki, mitä omistan, ja
Ceccolle sormus."
Nämä sanat kuultuaan puhkesi perhe uudelleen kyyneliin. Kun pienokaiset
kuulivat, että heidän sisarensa oli ijäksi poistunut, yhtyivät heidän
huutonsa vanhusten itkuun, ja he juoksivat ympäri taloa lakkaamatta
huutaen: Graziella! Graziella!
14.
Paperi putosi kädestäni. Kumartuessani sitä ottamaan huomasin lattialla
oveni edessä granaatinkukkasen, saman, jota viime sunnuntaina olin
ihaillut nuoren tytön hiuksissa, ja pienen hopearahan, jota hän aina
kantoi povellaan ja jonka hän muutamia kuukausia sitten, sairauteni
aikana, oli kiinnittänyt vuodeverhooni. Nyt ymmärsin, että oveni
todella yön aikana oli avautunut ja jälleen sulkeutunut, että yöllä
kuulemani ja tuulen ulvontana pitämäni sanat ja nyyhkytykset olivat
olleet tyttöparan jäähyväissanoja ja nyyhkytyksiä. Huoneeni kynnyksellä
oleva kuiva paikka keskellä sateen kastelemaa kiveä todisti, että
Graziella oli istunut siellä ukkosen aikana ja viettänyt viimeiset
hetkensä vaikeroiden ja itkien tällä kivellä. Nostin granaatinkukkasen
ja hopearahan maasta ja kätkin ne povelleni.
Ihmisparat olivat epätoivostaankin huolimatta liikutettuja nähdessään
minun itkevän niinkuin hekin. Tein kaikkeni lohduttaakseni heitä. He
lupasivat olla enää koskaan puhumatta Ceccosta, jos he löytäisivät
tyttärensä. Cecco itse, jonka Beppo oli noutanut sinne oli ensimmäinen
suostumaan tähän uhriin talon rauhan ja serkkunsa kotiinpaluun tähden.
Niin epätoivoissaan kuin hän olikin, voi kuitenkin huomata, että hän
tunsi itsensä onnelliseksi huomatessaan, että hänenkin nimensä oli
rakkaudella mainittu kirjeessä; hän oli senvuoksi näistä surullisista
jäähyväisistä löytänyt jonkun verran lohdutusta.
"Hän on kuitenkin ajatellut minua", sanoi hän pyyhkien silmiään. Me
päätimme nyt ettemme lepäisi, ennenkuin olimme päässeet paenneen
jäljille.
Isä ja Cecco riensivät kuulustelemaan häntä kaupungin lukuisista
nunnaluostareista. Beppo ja iso-äiti juoksivat Graziellan hyvien
ystävättärien luo, joille he ajattelivat hänen kertoneen jotakin
aikomuksistaan ja paostaan. Minä vieraana otin tehtäväkseni käydä
Napolin satamissa ja porteilla kysymässä laivankapteeneilta,
merimiehiltä ja vartioilta, olivatko he aamulla nähneet nuoren
procidalaistytön lähtevän kaupungista tai astuvan laivaan.
Aamu kului turhissa haeskeluissa. Palasimme kotiin synkkinä ja
äänettöminä kertoaksemme retkiemme tuloksista ja neuvotellaksemme
uudelleen. Paitsi lapsia ei kukaan meistä kyennyt nauttimaan
leivänmurustakaan. Andrea ja hänen vaimonsa istahtivat masentuneina
Graziellan huoneen kynnykselle. Beppino ja Cecco läksivät uudelleen
liikkeelle kierrelläkseen melkein toivottomina Napolin katuja ja
tutkiakseen kirkkoja, jotka avataan iltaisin litanian ja siunausten
lukemista varten.
15.
Lähdin yksinäni ja surullisena heidän perässään alkaen sattumalta
kulkea Posilippon luolaan päin vievää tietä. Sivuutin luolan ja kuljin
meren rantaan asti, missä se huuhtoo pientä Misidan saarta.
Seisoessani rannalla sattuivat katseeni Procidan saareen, joka
aaltojen sinen keskeltä hohtaa sinne kuin kilpikonnan kuori. Ajattelin
vaistomaisesti siellä Graziellan kanssa viettämiäni ihania päiviä.
Silloin välähti mielessäni ajatus. Muistin että nuorella tytöllä
siellä oli samanikäinen ystävätär, joka oli erään naapurissa asuvan
talonpojan tytär. Hän oli ollut aina eri tavalla puettuna kuin muut
hänen toverinsa. Olin eräänä päivänä kysynyt syytä tähän ja saanut
vastaukseksi, että hän oli nunna, vaikkakin hän asui vanhempiensa
luona jonkinlaisessa väliasemassa kirkon ja luostarin välillä. Hän oli
näyttänyt minulle luostarinsa kirkonkin.
Mieleeni tuli nyt ajatus, että jos Graziella on tahtonut vihkiytyä
Jumalalle, hän ensin on tullut ystävättärensä luo, uskonut asiansa
tälle ja pyytänyt häntä avaamaan hänelle luostarinsa ovet. En antanut
itselleni aikaa sen enempää punnita asiaa, vaan riensin mikäli jalat
kannattivat Puzzuoliin, joka on lähinnä Procidaa sijaitseva pieni
kaupunki ja josta aina saa sinne veneitä.
Vähemmässä kuin tunnissa olin Puzzuolissa. Juoksin satamaan ja maksoin
kaksinkertaisen palkan kahdelle soutajalle, että he veisivät minut
Procidaan myrskyävästä merestä ja myöhäisestä illasta huolimatta. He
irroittivat veneensä, minäkin tartuin airoihin. Me saimme vaivoin
kierretyksi Cap Misenen, mutta kahden tunnin kuluttua olin saaren
rannassa ja lähdin yksinäni, hengästyneenä ja väristen keskellä
pimeyttä ja talvimyrskyä kiipeämään Andrean majalle vieviä pitkiä
portaita.
16.