mieleeni ei juolahtanutkaan palata takaisin. Päivällisaterian söin
perheen kanssa. Aurinko, raitis ilma, tyytyväisyys, kohtuullinen
ateria, jona oli vain leipää, vähän paistettua kalaa ja kellarissa
säilytettyjä hedelmiä, antoivat minulle takaisin ruokahaluni ja
voimani. Iltapäivällä autoin isää korjaamaan astricon lattialle
levitetyn vanhan verkon silmiä.
Graziellan tahkokiven säännöllinen liike, iso-äidin rukin hyrinä ja
oven edessä leikkivien lasten äänet säestivät hauskasti työtämme.
Graziella astui vähän väliä katolle ravistamaan hiuksiaan, ja me
vaihdoimme katseen, ystävällisen sanan, hymyilyn. Olin sydämeni
syvimpään saakka onnellinen, tietämättä minkätähden. Olisin tahtonut
olla puutarhaan juurtunut aloekasvi tai vieressämme auringonpaisteessa
lämmittelevä sisilisko, joita asui seinänraoissa köyhän perheen luona.
11.
Mutta sitä mukaa kuin ilta kului synkkenivät kasvoni ja mieleni. Tulin
surulliseksi ajatellessani, että minun nyt jälleen täytyy palata
asuntooni. Graziella sen ensimmäisenä huomasi. Hän kuiskasi pari sanaa
iso-äitinsä korvaan.
"Minkätähden tahdotte jättää meidät?" sanoi vanha vaimo niinkuin olisi
hän puhunut jollekin lapsistaan. "Emmekö Procidassa viihtyneet hyvin
yhdessä? Olemmehan samat täällä Napolissa. Te näytätte linnulta, joka
on menettänyt emonsa ja nyt valittaen harhailee vieraitten pesien
ympärillä. Tulkaa asumaan meidän luoksemme, jos se tyydyttää teidän
kaltaistanne herraa. Meillä on vain kolme huonetta, mutta Beppino
nukkuu veneessä. Lastenhuoneessa on kyllä tilaa Graziellallekin,
jos hän vain päivisin saa työskennellä siinä huoneessa, missä te
nukutte. Ottakaa te siis Graziellan huone siksi kunnes ystävänne
saapuu takaisin. Olisi tuskallista ajatella teidän kaltaistanne kunnon
nuorukaista yksinäisenä ja surullisena Napolin kaduilla."
Kalastaja, Beppino, yksinpä pikku lapsetkin, jotka jo suuresti
rakastivat vierasta, olivat hyvän vaimon ehdotuksesta suuresti
iloissaan. Kaikki he pyytämällä pyysivät minua suostumaan hänen
tarjoukseensa. Graziella ei puhunut mitään, mutta hän odotti
tuskaisella jännityksellä, jota hän turhaan koetti peittää näennäiseen
välinpitämättömyyteen, mitä vastaisin hänen vanhempiensa pyyntöön.
Kaikille hienotunteisuussyille, joitten nojalla sitä vastustelin,
polkasi hän tahtomattaan ja suonenvedontapaisesti jalkaa.
Katsahdin häneen. Minä näin, kuinka hänen silmänsä olivat tavallista
kosteammat ja loistavammat ja kuinka hän sormiensa välissä murenteli ja
katkoi oksia basilika-yrtistä, joka savisessa ruukussa kasvoi muurin
halkeamassa. Nämä liikkeet sanoivat enemmän kuin pitkät puheet. Minä
otin vastaan perheen tarjouksen. Graziella taputti käsiään ja hypähti
ilosta juosten huoneeseensa taakseen katsomatta kuin olisi hän tahtonut
pitää kiinni sanastani antamatta minulle aikaa peruuttaa sitä.
12.
Graziella huusi Beppinoa. Sitten kantoi hän veljensä kanssa
harvalukuiset huonekalunsa, pienen peilinsä maalattuine puupuitteineen,
messinkilampun, pari kolme pyhän neitsyen kuvaa, jotka olivat olleet
neuloilla kiinni seinässä, pöydän ja pienen sorvauskoneen, jota hän
käytti korallien valmistamisessa, lastenhuoneeseen. Sen jälkeen
noutivat he vettä kaivosta, räiskyttivät sen kämmenillään lattiaan,
lakaisivat huolellisesti korallipölyn seiniltä ja lattialta ja
asettivat ikkunakomeroon kaksi tuoreinta ja tuoksuvinta balsamiini- ja
resedaruukkua, mitkä he saattoivat astricolta löytää. He eivät olisi
voineet morsiushuonetta sen huolellisemmin puhdistaa ja varustaa, jos
Beppino illalla olisi tuonut kihlattunsa isänsä taloon. Minä autoin
heitä nauraen tässä hupaisessa työssä.
Kun kaikki oli valmista, lähdin kalastajan ja Beppinon kanssa ostamaan
ja noutamaan niitä muutamia huonekaluja, joita täällä tarvitsin. Ostin
pienen, rautaisen vuoteen, kuusipuisen pöydän, kaksi ruokotuolia ja
pienen kuparisen hiilipannun, jossa talvi-iltaisin, lämpimän vuoksi,
poltetaan oliivinsydämiä, loput tarpeet oli minulla matkalaukussani,
jonka haetin asunnostani. En tahtonut menettää yötäkään tästä
onnellisesta elämästä, joka teki lopun yksinäisyydestäni. Illalla
laskeuduin levolle uudessa asunnossani. Aamulla heräsin vasta
pääskysten iloiseen viserrykseen, joka rikkinäisen akkunan kautta tunki
sisälle ja Graziellan hyräilyyn, millä hän viereisessä huoneessa säesti
sorvinsa rytmikästä liikettä.
13.
Avasin akkunani. Se vietti Posilippo-vuorilla ja Margellinassa asuvien
kalastajien ja pesijättärien puutarhoihin päin.
Muutamia ruskeita hiekkakivimöhkäleitä oli vierinyt näihin puutarhoihin
ja talon läheisyyteen saakka. Vanhat, näitten kalliolohkareitten
puoliksi ruhjoamat viikunapuut kannattivat niitä kyhmyisillä,
valkeilla käsivarsillaan ja peittivät niitä leveillä, liikkumattomilla
lehdillään. Talon tältä puolen näki noitten köyhien ihmisten
puutarhoissa vain muutamia kaivoja vesirattaineen, joita aasin avulla
pyöritettiin ja joista saatiin vettä laihoille vihanneksille.
Vaimot kuivasivat siellä pyykkiään sitruunapuitten väliin
kiinnitetyillä nuorilla. Pieniä lapsia leikki tai itki sinne tänne
puutarhoihin siroteltujen pienten vaikeitten talojen katoilla. Tämä
niin ahdas, väritön ja tavallinen esikaupungin näkö-ala tuntui minusta
erinomaiselta ylpeihin päätyihin, ahtaisiin katuihin ja kaupunginosien
meluavaan ihmispaljouteen verrattuna, jotka olin jättänyt. Pölyn,
helteen ja ihmishöyryjen asemasta hengitin täällä raitista ilmaa.
Täällä kuulin aasien hirnuntaa, kanojen kaakatusta, lehtien suhinaa,
meren kohinaa, vaunujen kolinan, alituisten huutojen ja tuon ukkoseksi
yltyvän melun asemasta, joka suurten kaupunkien kaduilla ei anna
korvalle eikä ajatukselle lepoa eikä rauhaa.
En malttanut nousta vuoteestani, jossa voin niin suloisesti nauttia
auringosta, maalaisista äänistä, lintujen lennosta, levostani, jota
ajatukset eivät häirinneet. Katsellessani sitten alastomia seiniä ja
tyhjää huonetta iloitsin ajatellessani, että minua tässä köyhässä
talossa rakastetaan, ja etteivät matot, seinäpaperit ja silkkiset
esiriput voi kenellekään korvata osanoton hiventäkään. Sydämen
ystävällisyys ja myötätunto eivät ole kaiken maailman kullallakaan
ostettavissa.
Tällaiset ajatukset tuudittivat minua lempeästi puoliunessani. Tunsin
uudestasyntyväni terveyteen ja rauhaan. Beppino kävi useat kerrat
huoneessani kuulemassa, enkö tarvitsisi mitään. Hän toi minulle
vuoteeseen leipää ja viinirypäleitä; söin ne ja heitin kivet ja muruset
pääskysille. Oli jo melkein puolipäivän aika. Kun vihdoin nousin,
paistoi aurinko täydellä syyslämmöllään huoneeseeni. Kalastajan ja
hänen vaimonsa kanssa sovin pienestä maksusta, jonka joka kuukausi
suorittaisin talouskustannusten korvaukseksi ja avuksi. Se oli sangen
vähäinen, vaikka nämä rehelliset ihmiset sitä paljoksuivat. Saattoi
varsin hyvin nähdä, että he, sen sijaan että olisivat tahtoneet
ansaita minusta, syvästi kärsivät, kun ei heidän köyhyytensä
ja liian yksinkertaiset elintapansa sallineet heidän tarjota
vieraanvaraisuuttaan ilmaiseksi. Joka aamu ostettiin nyt perheeseen
kaksi leipää enemmän, päivälliseksi paistettiin tai keitettiin enemmän
kalaa, illalliseksi otettiin enemmän maitoa ja kuivattuja hedelmiä,
lamppuuni ostettiin öljyä ja kylmiksi päiviksi hankittiin hiiliä;
siinä kaikki. Muutamat kuparilantit riittivät päivittäin tarpeisiini.
En koskaan ole sen selvemmin nähnyt, kuinka riippumaton onni on
ylellisyydestä, ja kuinka paljon enemmän sitä saa kuparirahalla kuin
kokonaisella kukkarollisella kultaa, jos vain ymmärtää etsiä sitä
sieltä, mihin Jumala on sen kätkenyt.
14.
Näin elin syksyn viimeiset ja talven ensimmäiset kuukaudet. Näitten
viimeisten, Napolissa viettämieni kuukausien; kirkkauteen ja
viihtymykseen häipyi sekin aika, jonka niitä ennen olin elänyt.
Mikään ei häirinnyt elämämme yksitoikkoista rauhaa. Vanhus ja hänen
pojanpoikansa eivät vuodenajan tuulisuuden vuoksi enää uskaltaneet
lähteä aukealle merelle. Kuitenkin kalastelivat he vielä pitkin
rannikoita, ja iso-äidin satamassa myymät kalat pitivät puutteen
kaukana talosta.
Graziella tuli yhä näppärämmäksi ammatissaan. Hän kehittyi ja kaunistui
päivä päivältä, sillä hänen elämänsä oli, hänen ruvettuaan tekemään
korallityötä, tullut entistään paljon kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi.
Palkka, jonka eno hänelle sunnuntaisin toi, salli, paitsi sitä, että
hän nyt voi pitää pikku veljensä siistimmin ja paremmin puettuina
ja lähettää heidät kouluun, hänen myöskin hankkia itselleen ja
iso-äidilleen muutamia hänen kotiseutunsa naisille ominaisia
kalliimpia ja loistavampia vaatekappaleita: punaisia silkkiliinoja,
jotka kolmikulman muodossa valuvat päälaelta hartioille, hopealla
kirjailtuja kenkiä, jotka ovat ilman kantapäitä ja joihin pistetään
vain varpaat, musta- ja vihreäraitaisia silkkiliivejä, jotka ovat
saumoiltaan kirjailtuja ja jättävät näkyviin vartalon hennot muodot
ja helminauhoilla koristetun kaulan ääriviivat ja vihdoin suuria
siselöityjä korvarenkaita, joihin on kierretty kultalankoja ja pieniä
helmiä. Kreikkalaisilla saarilla kantavat köyhätkin naiset näitä
koruja. Ei minkäänlainen hätä saa heitä niistä luopumaan. Näillä
seuduin, missä kauneuden tunne on voimakkaampi kuin meidän taivaamme
alla ja missä elämän suurimpana tekijänä on rakkaus, ei koriste naisen
silmissä ole ylellisyysesine; se on hänen ensimmäinen ja melkein ainoa
tarpeensa.
15.
Kun Graziella sunnuntai- ja juhlapäivinä tässä puvussa astui katolle,
punaisia oleanderin tai granaatin kukkia mustassa tukassaan, jääden
sinne auringonpaisteeseen kuuntelemaan kellojen soittoa läheisestä
kappelista, kun hän hitaasti liikutteli kirjailtuihin kenkiin
pistettyjä jalkojaan ja katseli niitä, kun hän sitten jälleen nosti
päänsä, somalla, hänelle ominaisella tempauksella niin että silkkiliina
ja hiukset hänen olkapäillään hulmahtivat, ja kun hän, huomaten,
että minä häntä katselin, hieman punastui ikäänkuin ujoksuen omaa
kauneuttaan, teki tämä hänen säteilevä kauneutensa minuun sellaisen
vaikutuksen, että luulin sen vasta ensi kerran näkeväni, ja että
tavanmukainen toverillisuuteni muuttui araksi ujoudeksi.
Mutta hänen luonnollinen koreiluhalunsa oli niin vapaa keimailusta ja
ylpeydestä, että hän, niinpian kuin pyhä toimitus oli ohi, kiireimmän
kautta riisui yltään runsaat koristuksensa, pukeutui jälleen karkeaan,
viheriään liiviinsä ja puna- ja mustaraitaiseen kattuunihameeseensa,
sekä pisti jalkoihinsa puukengät, jotka sitten koko päivän kopisivat
laattealla katolla.
Jos eivät hänen ystävänsä tulleet häntä noutamaan tai hänen serkkunsa
ei seurannut häntä kirkkoon, saatoin minä häntä usein ja odottelin
häntä pylväseteisen portailla. Kun hän sitten astui ulos, kuulin
jonkinlaisella persoonallisella ylpeydellä kuin olisi hän ollut
sisareni tai morsiameni, kuinka hänen suloinen olentonsa herätti
ihastunutta supinaa nuorten margellinalaisten merimiesten tai hänen
toveriensa keskuudessa. Mutta hän ei huomannut mitään, hän näki
joukosta vain minut hymyillen minulle jo ylimmältä portaalta, teki
sitten nopeasti viimeisen ristinmerkkinsä vihkiveteen kastetuilla
sormillaan ja astui kainona, katse maahan luotuna alas portaita,
joitten päässä minä odotin.
Näin saatoin häntä juhlapäivinä kirkkoihin, aamuin ja illoin, ja tämä
oli hänen ainoa, hurskas huvinsa. Tällaisina päivinä pidin tarkoin
huolta siitä, että pukuni mahdollisimman paljon muistutti saaren
nuorten merimiesten vaatepartta, ettei kukaan olisi tuntenut minua, ja
että sain käydä nuoren tytön veljestä tai sukulaisesta.
Muina päivinä ei hän lähtenyt ulos. Minäkin olin taas vähitellen
ryhtynyt lukuihini ja omaksunut erakkotapani, joista minua jonkun
verran pidätti vain Graziellan suloinen ystävyys ja asemani talossa.
Luin kaikenkielisiä historioitsijoita ja runoilijoita. Usein kirjoitin,
koettaen milloin italian milloin ranskankielellä suorasanaisessa ja
runomuodossa lausua ilmi noita sielun ensimmäisiä tunteita, jotka
painavat sydäntämme siksi kunnes kirjoitettu sana poistaa painon.
Sana näyttää olevan ihmisen ainoa elämäntehtävä, hän näyttää olevan
luotu vain tuottamaan maailmaan sanoja niin kuin puu kantaa hedelmiä.
Ihminen tuntee tuskaa siihen asti, kun hän saa ilmoille sisimmässään
hautuneet ajatukset. Hän ei tunne täysin elävänsä, ennenkuin on nähnyt
itsensä töissään. Hengellä on miehuusikänsä niinkuin ruumiillakin.
Olin siinä ijässä, jolloin henki tuntee tarvetta ravita itseään ja
voimistua kirjoitetun sanan avulla. Mutta kuten tavallista ilmaantui
tämä halu, tämä vaisto aikaisemmin kuin voimat antoivat myöten.
Kirjoitettuani olin tyytymätön työhöni ja heitin sen inholla pois.
Kuinka monta yöllä kirjoittamaani tunnelma- ja ajatuskatkelmaa
joutuikaan sirpaleiksi revittyinä Napolin tuulten ja aaltojen
saaliiksi. Näin ilman tuskaa niitten lentävän pois.
16.
Välistä kun Graziella näki minun tavallista vaiteliaampana ja
tavallista kauvemmaksi aikaa sulkeutuvan huoneeseeni, pujahti
hän salavihkaa sinne keskeyttääkseen alituisen lukemiseni ja
työskentelyni. Hän hiipi ääneti tuolini taakse ja nousi varpailleen
nähdäkseen olkapääni ylitse, mitä luin tai kirjoitin, vaikkei hän sitä
ymmärtänytkään; sitten tempasi hän nopealla liikkeellä kirjan pois tai
kiskasi kynän sormistani ja juoksi pois. Minä ajoin häntä takaa katolle
vähän suutuksissani, mutta hän vain nauroi. Sitten annoin hänelle
anteeksi, vaikka hän nuhteli minua vakavasti kuin äiti.
"Mitä on tuo kirjapahanen tänään niin kauvan sanonut silmillenne?"
torui hän kasvoillaan puoleksi leikkisä, puoleksi totinen ilme.
"Eivätkö nuo mustat, inhoittavalle vanhalle paperille painetut merkit
koskaan taukoa teille puhumasta? Ettekö nyt jo osaa aivan tarpeeksi
tarinoita kertoaksenne meille joka sunnuntai-ilta ja vaikka joka
ilta vuoden mittaan sellaisia kuin sekin, jonka tähden sain niin
paljon itkeä? Ettekö sitten huomaa, ettei se tee teille hyvää?
Olette vallan kalpea ja surkean näköinen, kun niin kauvan luette ja
kirjoitatte! Eikö ole paljon hauskempi puhella minun kanssani, joka
ilmielävänä seison edessänne ja jonka te voitte nähdä, kuin päivät
läpeensä noitten sanojen ja varjojen kanssa, joita ette voi nähdä eikä
kuulla? Ah, Jumala, miksi en ole yhtä viisas kuin nuo kirjan lehdet!
Silloin puhuisin koko päivän kanssanne ja sanoisin teille haluamanne
tiedot niin ettei teidän tarvitsisi turmella silmiänne ja polttaa
niin paljon öljyä." -- Sitten piiloitti hän kirjani ja kynäni ja toi
minulle merimiestakkini ja hattuni pakoittaen minut lähtemään ulos
virkistyäkseni.
Tottelin häntä nyrpeänä, vaikka samalla ihastuksissani.
Neljäs luku.
1.
Tein taas pitkiä kävelymatkoja kaupungille, satamaan, maaseudulle,
mutta nämä yksinäiset retket eivät enää tehneet minua surulliseksi
kuten ensimmältä Napoliin paluuni jälkeen. Vaikka ei kukaan ollut
jakamassa nautintoani, iloitsin yksinänikin sydämellisesti kaupungin,
rantojen, meren ja taivaan katselemisesta. Yksinäisyyden tunne ei enää
painostanut minua. Syvennyin yhä enemmän itseeni keskittäen sydämeni ja
ajatuksieni voimia. Tiesinhän ystävien ajatusten ja katseiden seuraavan
minua ihmisjoukossa tai yksinäisillä teillä, tiesin, että kotiin
palatessani saisin osakseni sydämellistä myötätuntoa.
En ollut enää kuten vanha iso-äiti oli sanonut, vieraitten pesien
ympärillä räpyttelevä lintunen, olin nyt kuin lintu, joka kotoiselta
oksaltaan tosin lentää pitkälle, mutta tuntee hyvästi paluumatkan.
Koko entinen kiintymykseni ystävääni oli nyt vaihtunut Graziellaan.
Tämä tunne oli vielä elävämpi, voimakkaampi ja hellempi kuin häntä
kohtaan tuntemani. Edellinen tuntui vain tottumuksen ja olosuhteiden
aiheuttamalta, jälkimmäinen oli kuin kasvanut omasta itsestäni, oman
vapaaehtoisen valintani kautta.
Se ei ollut rakkautta: en tuntenut kiihkoa enkä mustasukkaisuutta,
minulla ei ollut intohimoisia mielikuvia; tunteeni oli sydämen
täyteläistä rauhaa ilman minkäänlaista sielun ja aistien huumausta.
Mieleeni ei johtunutkaan toisenlainen rakkaus ja vastarakkaus. En
tiennyt, oliko hän toverini, ystäväni, sisareni tai jotain muuta,
tiesin vain olevani onnellinen hänen kanssaan samoin kuin hän minun
kanssani.
En toivonut mitään enempää enkä toisenlaista. En ollut siinä ijässä,
jolloin eritellään tunteita, ja keksitään turhia onnen selityksiä.
Olin rauhallinen, kiintynyt ja onnellinen, tietämättä kuinka ja
minkätähden; siinä oli minulle kylliksi. Jokapäiväinen yhdyselämä ja
ajatusten vaihto solmi yhä lujemmaksi viattoman, suloisen toveruutemme;
Graziellan tunne oli yhtä puhdas.
2.
Näinä kolmena kuukautena, jotka olin viettänyt perheen luona ja
asunut saman katon alla Graziellan kanssa muodostaen niin sanoakseni
osan hänen ajatuksistaan, oli hän jo tottunut katsomaan minua niin
eroittamattomaksi sydämestään, ettei hän luultavasti itsekään
huomannut, kuinka suuri sija minulla siellä oli. Hänen käytöksessään
minua kohtaan ei ollut vähääkään tuota nuorelle tytölle niin tavallista
arkuutta, kursailua ja ujostelua, joka ilmenee hänen seurustelussaan
nuoren miehen kanssa, ja joka, sen sijaan että se estäisi rakkautta,
vain edistää sitä. Hän ei tiennyt, mikä voima piili hänen puhtaassa
lapsellisessa suloudessaan, joka nyt oli puhjennut aikaisen
kypsyys-ijän täyteen kukkaan, mikä ihastuksen aihe se oli kaikille,
mikä vaara minulle. Hän ei huolinut minulta sitä salata enempää kuin
pitää sitä esilläkään. Hän ei ajatellut sitä sen enempää kuin sisar
ajattelee, onko hän veljensä silmissä kaunis vai ruma. Hän ei minun
tähteni asettanut kukkastakaan enemmän tai vähemmän tukkaansa. Hän ei
minun vuokseni vetänyt sukkia ja kenkiä paljaisiin jalkoihinsa, kun hän
aamuisin puetti pikku veljensä katolla auringonpaisteessa tai auttoi
iso-äitiään sinne yön aikaan lentäneitten kuivien lehtien kokoamisessa.
Hän tuli minä päivän hetkenä hyvänsä huoneeseeni, jonka ovi oli aina
auki, ja istahti yhtä vapaasti kuin Beppino tuolille vuoteeni viereen.
Minä puolestani vietin sadepäivinä monet tunnit kahdenkesken hänen
kanssaan siinä huoneessa, missä hän nukkui pienokaisten kanssa ja
teki korallityötään. Autoin häntä puhellen ja leikkiä laskien tässä
käsityössä, jota hän opetti minullekin. Minä en ollut niin näppärä
kuin hän, mutta voimakkaampi, ja sain senvuoksi pikemmin korallin
kappaleiksi. Näin saimme työstä kaksinkertaisia tuloksia, ja hän voitti
päivässä kahden päivän palkan.
Iltaisin taas, kun lapset ja vanhukset jo olivat vuoteessa, tuli
hänestä vuorostaan oppilas ja minusta opettaja. Opetin häntä lukemaan
ja kirjoittamaan, annoin hänen tavata kirjoistani ja kuljetin hänen
kättään kirjainten piirustamisessa. Kun hänen serkkunsa ei voinut tulla
joka päivä, olin minä hänen sijaisenaan. Eikö tuo ontuva, viallinen
nuori mies kärsivällisyydestään, lempeydestään ja arvokkaista eleistään
huolimatta voinut herättää kylliksi mielenkiintoa ja kunnioitusta
oppilaassaan, vai lieneekö tytöllä hänen opetuksensa aikana ollut muuta
ajattelemista -- ainakin hän hänen kanssaan edistyi paljon hitaammin
kuin minun johdollani. Puolet heidän oppitunneistaan kului siihen,
että tyttö ilkamoi ja nauroi opettajalleen tai matki häntä. Miesparka
oli liian ihastunut oppilaaseensa ja liian ujo nuhdellakseen häntä.
Hän teki, mitä tyttö tahtoi, etteivät tämän kauniit kulmakarvat olisi
vetäytyneet äkäisiin ryppyihin ja ettei alahuuli olisi pahantuulisesti
venähtänyt. Usein pantiin opettaja laskemaan korallisiruja,
selvittelemään iso-äidin lankavyyhtiä, tai korjaamaan Beppon verkkoa
eikä lukemisesta tullut mitään. Kaikki oli hyvin, kunhan Graziella
vain opettajan poislähtiessä hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi
jäähyväisensä sillä äänellä, että ne merkitsivät samaa kuin: tervetuloa
takaisin!
3.
Minun kanssani sitävastoin otettiin tunnit täydestä todesta. Pitkitimme
niitä välistä siksi, kunnes silmämme väsymyksestä painuivat kiinni.
Hänen alaspäin taivutetusta päästään, hänen kaulansa etunojoisesta
asennosta, hänen tarkkaavaisesta liikkumattomuudestaan ja hänen
kasvojen ilmeestään saattoi varsin hyvin nähdä, että lapsi-parka
ponnisti kaikki voimansa oppiakseen jotakin. Hän nojasi kyynäspäätään
olkapäähäni lukeakseen kirjasta, jonka riveillä sormeni liikkui
osoittaen hänelle sanoja. Hänen kirjoittaessaan pidin hänen kättään
kädessäni kuljettaakseni huomaamatta hänen kynäänsä.
Hänen tehdessään virheen nuhtelin häntä totisena ja närkästyneenä;
hän ei vastannut sanaakaan ja oli itsekin tyytymätön itseensä.
Monasti oli hän itkemäisillään, mutta silloin käytin lempeämpää sävyä
ja rohkaisin häntä jälleen jatkamaan. Jos hän taas oli lukenut ja
kirjoittanut hyvin, oli kiitokseni hänelle paras palkinto. Silloin
kääntyi hän punastuen minua kohti, otsallaan ja silmissään ylpeä ilo;
minun tuntemani tyydytys oli hänelle rakkaampi kuin hänen oma pieni
menestyksensä.
Tavallisesti palkitsin häntä lukemalla muutamia sivuja Paul ja
Virginia-kirjasta, jonka hän aina asetti kaikkien muitten edelle,
tai myöskin Tassosta muutamia kauniita säkeitä, missä hän ylistää
paimenten elämää, joitten keskuudessa Herminia elää tai kuvaa kahden
rakastavan epätoivoa ja valituksia. Näiden säkeiden runous sai
hänet itkemään ja haaveilemaan vielä pitkät ajat se jälkeen, kun
olin lopettanut lukemisen. Runous ei mistään saa voimakkaampaa ja
kestävämpää vastakaikua, kuin nuoresta sydämestä, jossa rakkaus juuri
on heräämäisillään.
Myöhemmällä iällä sisältää se vain intohimojen muistoja ja kaipausta.
Kahtena elämämme aikakautena saa se meidät kyyneliin: nuoruudessa
vuodatamme ikävöivän kaihon, vanhuudessa surumielisyyden kyyneliä.
4.
Niin viehättäviä kuin nämä pitkät lampunvalossa ja hiilipannun
hyväilevässä lämmössä vietetyt illat olivatkin, eivät ne kuitenkaan
herättäneet meissä muita kuin näin lapsellista laatua olevia ajatuksia
ja tunteenilmauksia. Minua suojeli melkein kylmä huolettomuuteni,
häntä hänen puhdasmielisyytensä ja luottavaisuutensa. Me erosimme yhtä
rauhallisina kuin olimme yhtyneetkin, ja pari minuuttia tällaisen
pitkän yhdessä-olon jälkeen, nukuimme saman katon alla, vain muutamien
askelten päässä toisistamme kuin kaksi lasta, jotka ovat illan yhdessä
leikkineet, eivätkä uneksi muusta kuin viattomasta huvistaan. Tätä
itsetiedottomien tunteiden rauhaa olisi kestänyt vuosikausia, ellei
olisi sattunut tapaus, joka muutti kaiken ja selvitti meille, mitä
luonnetta oli se kiintymys, joka tähän saakka oli riittänyt tekemään
meidät niin onnellisiksi.
5.