kehittyneemmäksi. Hänen otsallaan, hänen kirkkaissa silmissään ja
hänen poskillaan kuvastui intohimoa. Oli kuin aurinko, tuuli ja varjot
ensi kerran olisivat taistelleet toinen toistensa kanssa hänen tähän
asti rauhallisilla ja suojatuilla vesillään. Me emme kyllästyneet
katselemaan häntä tässä mielenliikutuksen tilassa. Hän, jonka olemus
tähän asti oli herättänyt meissä vain iloa, herätti meissä nyt melkein
kunnioitusta. Mutta hän pyysi meitä turhaan jatkamaan; me emme
tahtoneet yhdessä hetkessä käyttää kaikkea voimaamme ja iloitsimme
liian paljon kyvystämme loihtia esiin niin ihania kyyneleitä,
hennoaksemme yhdessä päivässä tyhjentää niitten lähteen. Tyttö lähti
pois nyrpeissään ja sammutti suuttuneena lampun.
16.
Kun seuraavana päivänä tapasin hänet viiniköynnösten alla ja yritin
häntä puhutella, kääntyi hän pois kuin salatakseen kyyneleitään
ja kieltäytyi vastaamasta minulle. Hänen silmiään ympäröivistä
keveistä, tummista varjoista, hänen poskiensa hienosta kalpeudesta ja
viehättävästä pienestä surumielisyyden piirteestä hänen suupielissään
voi päättää, ettei hän ollut yöllä nukkunut ja että hänen sydämensä
sitten eilisen oli täynnä kuviteltua tuskaa. Kuinka ihmeellinen voi
tosiaankin olla kirjan voima, kun se näin voi muuttua todellisuudeksi
oppimattomalle tytölle ja tietämättömälle perheelle, niin että sen
lukeminen on ihmetapaus heidän sydämensä historiassa!
Se johtui kai siitä, että kääntäessäni tätä runoelmaa itse luonto oli
ollut tulkkinani, koska nuo yksinkertaiset tapaukset, kahden lapsen
kehto kahden köyhän äidin jalkojen juuressa, heidän viaton rakkautensa,
heidän julma eronsa, kuoleman ehkäisemä paluu, haaksirikko ja
banaanipuiden alla nuo kaksi hautaa, jotka kätkivät vain yhden ainoan
sydämen, ovat sellaisia, jotka koko maailmassa tunnetaan ja käsitetään,
palatsista aina kalastajamajaan saakka. Runoilijat etsivät hengetärtään
usein sangen kaukaa tietämättä, että se asuu ihmissydämessä ja että
pari yksinkertaista, hurskasten sormien sattumalta virittämää säveltä
tästä soittokoneesta, johon itse Jumala on asettanut kielet, on
kylliksi, loihtiakseen kokonaisen vuosisadan kyyneliin, tullakseen
yhtä yleisiksi kuin rakkaus, yhtä mieluisiksi kuin tunteet. Ylevyys
väsyttää, kauneus pettää, sydämen välittömyys ei koskaan iske harhaan.
Joka osaa herättää liikutusta ihmisissä, osaa kaikkea. Yhdessä
ainoassa kyyneleessä on enemmän neroa kuin maailman kaikissa museoissa
ja kirjastoissa. Ihminen on kuin puu, jota täytyy ravistaa, jos
mieli saada sen hedelmät: ihminen, jota järkytetään, vuodattaa aina
kyyneleitä.
17.
Talo oli koko päivän surun vallassa niinkuin olisi jokin onnettomuus
kohdannut perhettä. Vaikka ateriat syötiin yhdessä, lausuttiin tuskin
sanaakaan. Erottiin ja kokoonnuttiin kenenkään edes hymyilemättä.
Graziellaa ei näkynyt työssään puutarhassa, ei myöskään katolla. Hän
katseli usein ympärilleen eikö aurinko pian laskisi; hän ei nähtävästi
tahtonut koko päivästä muuta kuin illan.
Kun ilta vihdoin tuli, ja me olimme ottaneet tavanmukaiset paikkamme
astricolla, otin kirjani ja luin sen kuulijoitteni nyyhkyttäessä
loppuun. Isä, äiti, lapset, ystäväni, minä itse, kaikki olimme
liikutettuja. Ääneni vakava, synkkä sävy sovittautui vaistomaisesti
surullisten tapausten vakavien sanojen mukaan. Kertomuksen
lopussa tuntuivat sanat tulevan etäisyydestä ja putoavan sieluuni
korkeudesta tyhjän rinnan syvällä äänensävyllä, rinnan, jonka sydän
on lakannut sykkimästä ja joka ei enää palaudu maisiin asioihin kuin
surumielisyyden, uskonnon ja muiston tietä.
18.
Kertomuksen päätyttyä tuntui meistä mahdottomalta vaihtaa tyhjiä
sanoja. Graziella pysyi liikkumattomana äskeisessä asennossaan kuin
olisi hän yhä vielä kuunnellut. Hiljaisuutta, joka on todellisen ja
kestävän vaikutuksen puheliain kiitos, ei kukaan rikkonut. Jokainen
kunnioitti omia tunteitaan toisten tunteissa.
Lamppu sammui huomaamattamme eikä kukaan tehnyt elettäkään sitä
uudelleen täyttääkseen ja sytyttääkseen. Perhe nousi ja vetäytyi hiljaa
pois. Ystäväni ja minä jäimme kahden kesken syvästi järkytettyinä
totuuden, yksinkertaisuuden ja todellisen tunteen kaikkivallasta
kaikkiin ihmisiin, aikoihin ja kansoihin.
Kenties liikkui sydämiemme syvyydessä vielä toinenkin tunne.
Kyynelissään kirkastuneen, rakkauden tuskaa aavistelevan Graziellan
viehättävä kuva väikkyi unelmissamme Virginian taivaalliseen olentoon
sekautuneena. Nämä molemmat nimet, nämä molemmat lapset, joitten
olemukset sulautuivat yhteen kuvitteluissamme, tekivät kiihoittuneet
unemme milloin ihanan kauniiksi, milloin surullisiksi seuraten meitä
aamun koittoon asti. Seuraavana iltana ja vielä kahtena seuraavana
päivänäkin täytyi meidän uudelleen lukea kertomusta nuorelle tytölle.
Me olisimme voineet lukea sen sata kertaa perätysten ilman että hän
olisi väsynyt pyytämään sitä uudelleen. Etelämaisen mielikuvituksen
syvästi haaveelliselle olemukselle on niin ominaista, ettei se
runoudessa eikä musiikissa kaipaa vaihtelua; musiikki ja runous ovat
siellä teemoja, jotka jokainen värittää omien tuntemustensa mukaisesti.
Näin tuntee jokainen itsensä ravituksi kyllästymättä, ja näin voivat
kansat pitkien vuosisatojen kuluessa kertoa samaa kertomusta, hyräillä
samaa säveltä. Ja onko itse luonnollakaan, joka on ylevintä musiikkia
ja runoutta, onko silläkään muuta kuin pari kolme sanaa, pari
kolme säveltä, jotka aina ovat samat ja jotka kuitenkin virittävät
ihmismieleen iloa ja surua kehdosta hautaan saakka?
19.
Yhdeksäntenä päivänä taukosi myrsky vihdoinkin auringonlaskun aikana,
ja muutamissa tunneissa muuttui meri jälleen kesäiseksi. Napolin
rantoja ympäröivät vuoret, meri ja taivas näyttivät kylpevän vielä
puhtaammassa, vielä sinisemmässä autereessa kuin suuren kuumuuden
aikoina; oli kuin olisivat meri, taivas ja vuoret jo tunteneet talven
jäätävän henkäyksen, joka tekee ilman kristallin kirkkaaksi niin että
se välkkyy kuin gletsherien jäätynyt vesi. Kellastuneet viiniköynnöksen
ja ruskeat viikunapuun lehdet alkoivat varista ja peittää pihamaan.
Viinirypäleet oli korjattu. Auringonpaisteessa astricolla kuivatut
viikunat oli sullottu suuriin meriruohokoreihin, joita naiset olivat
palmikoineet samalla tavalla kuin palmikoidaan mattoja. Alus paloi
kärsimättömyydestä päästä merelle ja vanha kalastaja oli yhtä halukas
soutamaan perheensä Margellinaan. Talo ja katto puhdistettiin, kaivo
katettiin suurella kivellä, etteivät kuivat lehdet ja likavesi pääsisi
talven aikana turmelemaan sen vettä. Öljy tyhjättiin kallionkolosta ja
kaadettiin ruukkuihin, joita lapset kantoivat rantaan ruukun korvien
läpi pistetyistä seipäistä. Tyynyt ja vuodepeitteet köytettiin nuoralla
suureksi kääröksi. Vielä kerran sytytettiin lamppu lieden hyljätyn
pyhäinkuvan eteen. Vielä kerran rukoiltiin madonnaa ja suljettiin hänen
huolenpitoonsa talo, viikunapuu ja viinitarha, jotka nyt jätettiin
useaksi kuukaudeksi. Sitten lukittiin ovet, ja avain pistettiin
kallionrakoon, jossa kasvoi murattia, että kalastaja, jos hän
talvisaikaan kävisi täällä, tietäisi, mistä hän sen löytäisi voidakseen
käydä silmäämässä taloaan. Sen jälkeen lähdimme meren rantaan auttaen
köyhää perhettä öljyn, korien ja hedelmien kantamisessa ja alukseen
lastaamisessa.
Kolmas luku.
1.
Paluumatka, jonka teimme Baian lahtea ja Posilippon kalliorantaa
pitkin, oli kuin juhlaa nuorelle tytölle, lapsille ja meille, Andrealle
se oli riemukulkua. Iltamyöhällä laskimme laulaen Margellinan rantaan.
Kalastajan vanhat ystävät ja naapurit eivät väsyneet ihailemaan uutta
venettä. He auttoivat häntä lastin purkamisessa ja vetivät hänen
kanssaan veneen maalle. Kun olimme kieltäneet häntä kertomasta, keitä
hän sai kiittää veneestä, huomattiin meitä tuskin nimeksi.
Kun vene oli vedetty hiekalle, ja viikuna- ja hedelmäkorit kannettu
Andrean kellariin, sekä kolmeen pieneen huoneeseen, missä iso-äiti,
Graziella ja lapset asuivat, lähdimme hiljaisesti pois. Mieli
painuksissa astelimme sitten Napolin meluisia, vilkasliikkeisiä katuja
pitkin asuntoamme kohti.
2.
Muutamien lepopäivien jälkeen Napolissa päätimme, niin usein kuin
meri vain salli, ottaa taas osaa kalastajaelämään. Kolmen kuukauden
aikana olimme jo niin tottuneet yksinkertaisiin pukuihimme ja elämään
taivasalla, että vuoteemme, huoneittemme kalustot ja kaupunkilaiset
tavat tuntuivat meistä vaivaloiselta, vastenmieliseltä ylellisyydeltä.
Sentähden toivoimmekin, ettei meidän tarvitsisi sitä sietää kuin
muutaman päivän. Mutta kun seuraavana aamuna kävimme postissa
noutamassa siellä vartovia kirjeitämme, oli niitten joukossa eräs
ystäväni äidiltä, joka käski poikansa heti palata Ranskaan, ollakseen
läsnä sisarensa häissä. Hänen lankomiehensä tuli häntä Roomaan saakka
vastaan. Päivämäärästä päättäen oli hän jo siellä. Ystäväni ei saanut
hetkeäkään viivytellä; hänen täytyi matkustaa.
Minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä hänen kanssaan, enkä tiedä,
mikä minua oikein pidätti, yksinjäämisenkö viehätys vai uusien
seikkailujenko toivo. Meri-elämä, kalastajan mökki ja Graziellan kuva
pidättivät kai myös osaltaan, vaikka en ollutkaan siitä selvästi
tietoinen. Jäämiseeni vaikuttivat kuitenkin eniten huumaava vapauden
tunne, ylpeä tietoisuus siitä, että olin 300 tunnin matkan päässä
kotimaastani ja täydellisesti oma herrani, ja ennenkaikkea nuoren
mielikuvitukseni rakkaus rajattomaan ja tuntemattomaan, johon kätkeytyi
lukemattomia mahdollisuuksia.
Me erosimme miehekkään surun vallassa. Hän lupasi palata takaisin heti
kun oli saanut täytetyksi pojan ja veljen velvollisuudet. Hän lainasi
minulle vielä 50 louisdoria voidakseni täyttää näitten kuuden kuukauden
tekemät aukot kukkarossani, ja matkusti pois.
3.
Tämä hänen lähtönsä, ero ystävästä, joka oli ollut minulle kuin
vanhempi veli nuoremmalle, jätti minut yksinäisyyteen, joka hetki
hetkeltä eneni vajottaen minut kuin kuiluun. Kaikki ajatukseni,
tunteeni ja sanani, jotka ikäänkuin tuulettuivat vaihtaessani niitä
hänen kanssaan, jäivät nyt sisimpääni, hautuivat siellä, tulivat
apeiksi ja kasaantuivat sydämelleni painoksi, jota en enää kyennyt
nostamaan pois. Tämä kaupungin melu, joka ei vähääkään kiinnittänyt
mieltäni, ihmispaljous, josta ei kukaan tuntenut nimeäni, huoneeni,
jossa ei kenenkään katse kohdannut silmääni, tämä ravintola-elämä
täydellisesti outojen ihmisten parissa, äänettömät ateriat yhäti
uusien, välinpitämättömien ihmisten vieressä, kirjat, jotka olin
sadasti lukenut ja joitten liikkumattomat kirjaimet toistivat minulle
samat sanat samoissa lauseissa samalla kohtaa -- kaikki tuo, mikä
Roomassa ja Napolissa ennen retkeilyjämme, ennen kesäistä kulkuri- ja
maankiertäjäelämäämme oli ollut minusta niin erinomaista, tuntui nyt
hitaalta kuolemiselta. Sydämeni valtasi syvä surumielisyys.
Muutamia päiviä laahasin tätä alakuloisuutta mukanani kadulta kadulle,
teatterista teatteriin, kirjan sivulta toiselle voimatta ravistaa
sitä itsestäni; vihdoin sai se täydellisen ylivallan. Tulin sairaaksi
ja koti-ikävä alkoi vaivata minua. Pääni tuntui raskaalta, jalkani
eivät enää kannattaneet. Olin kalpea ja voimaton. Ruoka ei enää
maittanut. Hiljaisuus teki minut surulliseksi, hälinä taasen koski;
öisin en saanut unta ja päivisin lojuin vuoteellani haluttomana ja
kykenemättömänä nousemaan ylös. Äitini vanha sukulainen, ainoa ihminen,
joka olisi minusta vähän välittänyt, oli lähtenyt Abruzzeille, 30
tunnin matkan päähän Napolista, perustaakseen sinne jonkinlaisen
tehtaan. Lähetin sanan lääkärille; hän saapui, katseli minua, koetti
valtimoani ja sanoi, ettei minua vaivaa mikään. Itse asiassa vaivasi
minua sellainen tauti, johon hänen lääkkeensä eivät pystyneet, sairaus
oli sielun ja mielikuvituksen sairautta. Hän poistui. En häntä sen
koommin nähnyt.
4.
Seuraavana päivänä tunsin itseni niin huonoksi, että mietin, mistä
voisin saada vähän apua ja myötätuntoa, jos en enää voisi nousta ylös.
Köyhä kalastajaperhe Margellinassa johtui ehdottomasti mieleeni, minun
täytyi siellä vielä olla hyvässä muistossa. Lähetin palveluspoikani
Andrean luo ja käskin hänen sanoa hänelle, että nuorempi vieraista
herroista oli sairas ja pyysi puhutella häntä.
Pojan saapuessa sinne oli Andrea Beppinon kanssa merellä ja vanha
iso-äiti kaloja myymässä Chiajan satamassa. Graziella oli pikku
veljiensä kanssa yksin kotosalla. Hän tuskin malttoi uskoa nämä erään
naapurivaimon huostaan ja pukea päälleen uusimman procidalaiskuosisen
hameensa, lähteäkseen heti seuraamaan poikaa, joka näytti hänelle kadun
ja vanhan luostarin ja vei hänet rappukäytävään.
Kuulin ovelleni hiljaa koputettavan. Ovi avautui kuin näkymättömän
käden työntämänä: Graziella seisoi edessäni. Nähdessään minut pääsi
häneltä tuskan huuto. Hän astui muutaman askeleen vuodettani kohti,
sitten hän pysähtyi, kädet ristissä esiliinalla, pää kallellaan,
koko asento osoittaen sääliä. "Kuinka hän on kalpea", puheli hän
hiljaa itsekseen, "kuinka hän on muuttunut näinä muutamina päivinä!
Ja missä toinen on?" jatkoi hän kääntyen ympäri ja etsien silmillään
huonetoveriani. "Hän on matkustanut pois", kerroin hänelle, "ja minä
olen aivan yksinäni ja outona Napolissa." -- "Matkustanut!" huudahti
hän. "Ja jättänyt teidät yksinäisenä ja sairaana tänne! Eikö hän
sitten rakastanut teitä? Ah, olisinpa minä ollut hänen sijassaan, en
suinkaan olisi matkustanut; enkä minä kuitenkaan ole teidän veljenne ja
tunnenkin teidät vasta myrskyn jälkeen."
5.
Selitin hänelle sairastuneeni vasta ystäväni lähdettyä. "Vai niin",
huudahti hän vilkkaasti ja jatkoi puoleksi leikkisällä puoleksi
nuhtelevalla äänellä: "ja ystäviänne Margellinassa ette ole ollenkaan
ajatelleet. Ah, minä ymmärrän", ja hänen äänensä oli surullinen ja
hän silmäsi pukuaan, "mehän olemme köyhiä ihmisiä, ja teitä olisi
hävettänyt, jos olisimme tulleet tähän kauniiseen huoneeseen. Mutta se
on yhdentekevää!" jatkoi hän pyyhkien silmiään, jotka yhä katselivat
kalpeata otsaani ja voimattomana riippuvia käsivarsiani, "vaikka
olisitte halveksineetkin meitä, olisimme sittenkin tulleet." --
"Graziellaparka", vastasin minä, "Jumala varjelkoon minua halveksimasta
niitä, jotka minua rakastavat."
6.
Hän istahti vuoteeni viereen, ja me aloimme puhella.
Hänen äänensä sävy, hänen iloinen katseensa, hänen käytöksensä
rauhallinen luonnollisuus, hänen lapsellinen ulkomuotonsa ja
saaristolaismurteensa, noitten ihanien päivien muisto, jotka olin
hänen kanssaan viettänyt procidalaisessa auringonpaisteessa, jota nyt
tulvasi synkkään huoneeseeni hänen otsaltaan, hänen ruumiistaan, hänen
jaloistaan, -- tuo kaikki herätti minut vähitellen uneliaisuudestani ja
kärsimyksestäni, niin että katsellessani ja kuunnellessani häntä tunsin
itseni melkein parantuneeksi. Niin, minusta tuntui kuin olisin heti
hänen lähdettyään huoneesta voinut nousta ja käydä. Hänen läsnäolonsa
teki minulle niin hyvää, että koetin mahdollisimman mukaan pitkittää
keskustelua ja pidättää häntä tuhansilla tekosyillä peljäten, että hän
lähtisi liian pian pois ja veisi mukanaan hetkellisen hyvinvointini.
Hän palveli minua muutamia tunteja ilman pelkoa, teeskenneltyä ujoutta
ja väärää häpeäntunnetta kuin sisar veljeään, ajattelematta, että olin
mies. Hän kävi ostamassa minulle appelsiineja. Hän purasi kuoreen
kauniilla hampaillaan saadakseen sen irti ja pusersi sormillaan
hedelmän mehun lasiini. Sitten otti hän pienen hopearahan, joka
mustassa nauhassa oli riippunut hänen kaulallaan ja jonka hän oli
piiloittanut poveensa, ja kiinnitti sen neulalla vuoteeni valkeaan
esirippuun. Hän vakuutti minulle, että pyhäinkuvan voima tekisi minut
pian terveeksi. Kun sitten päivä alkoi kallistua iltaan, jätti hän
minut palaten kuitenkin vielä kaksikymmentä kertaa ovelta vuoteeni luo
kuullakseen, enkö tarvinnut mitään ja muistuttaakseen, että kaikin
mokomin ennen nukkumistani hartaasti rukoilisin kuvan edessä.
7.
Sainko sitten hermojeni rauhoittumisesta kiittää kuvaa ja niitä
rukouksia, jotka hän epäilemättä itse sille lähetti, vaiko hänen
kasvoillaan kuvastuneen lempeyden ja osanoton rauhoittavaa vaikutusta
tai sitä viehättävää huvia, jonka hänen olentonsa ja keskustelunsa
minulle soivat -- lyhyesti sanoen: heti hänen lähdettyään vaivuin
rauhalliseen, syvään uneen.
Herätessäni seuraavana aamuna ja nähdessäni appelsiininkuoret
huoneeni lattialla sekä Graziellan tuolin vuoteeni vieressä samassa
asennossa, mihin hän oli sen jättänyt niinkuin hän heti jälleen
siihen istahtaisi, nähdessäni pienen hopearahan, joka mustassa
silkkinauhassa riippui esiripussani ja kaikki muut hänen läsnä-olonsa
ja naisellisen huolenpidon merkit, jota niin kauvan olin kaivannut,
tuntui minusta ensin, unen vallassa kun vielä olin, kuin olisi äitini
tai joku sisaristani ollut eilisiltana luonani. Vasta saatuani silmäni
oikein auki ja tultuani vähitellen täysin tajuihini, muistui mieleeni
Graziellan olento sellaisena kuin hänet eilen olin nähnyt.
Aurinko paistoi niin kirkkaasti, lepo oli vahvistanut jäseniäni niin
suuresti, huoneeni yksinäisyys painoi niin raskaana sydäntäni ja tarve
jälleen kuulla tuttuja ääniä oli niin pakoittava, että nousin heti
ylös, vaikka olinkin vielä heikko ja voimaton. Syötyäni ylijääneet
appelsiinit nousin corricoloon ja annoin viedä itseni Margellinaan.
8.
Saavuttuani Andrean pienelle talolle nousin portaita ylös kellarin
laakealle katolle, josta vei ovet perheen muihin huoneisiin. Tapasin
astricolla Graziellan, iso-äidin, vanhan kalastajan, Beppinon
ja lapset. He aikoivat juuri pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa
lähteäkseen minua tervehtimään. Jokaisella oli korissa, liinan
sisällä tai kädessä pieni lahja, joka näitten ihmis-parkojen mielestä
olisi ollut erittäin mieluisa ja tervetullut sairaalle: yhdellä
oli pullollinen kultaista, ischialaista valkoviiniä, missä korkin
asemesta oli tulppana rosmariinia ja hyvänhajuisia yrttejä, jotka
levittivät tuoksuansa koko astiaan, toisilla oli kuivatulta viikunoita,
pienokaisilla appelsiineja. Graziellan sydän oli ikäänkuin muuttanut
jokaiseen perheen jäseneeseen.
9.
Heiltä pääsi hämmästyksen huuto nähdessään minut tosin kalpeana ja
heikkona, mutta pystyssä ja hymyilevänä seisovan edessään. Graziella
pudotti pelkästä ilosta appelsiinit esiliinastaan maahan, löi kätensä
yhteen ja juoksi minua kohti huudahtaen: "Minähän sanoin, että
pyhäinkuva tekee teidät terveeksi, jos se vain yhdenkin yön saa riippua
sänkynne päällä. Enkö ollut oikeassa?" Tahdoin antaa sen hänelle
takaisin ja pistin käteni liivintaskuun, jonne olin sen lähtiessäni
pannut. "Suudelkaa sitä ensin", sanoi hän minulle. Minä suutelin
sitä ja samalla myöskin vähän hänen sormenpäitään, jotka hän oli
ojentanut sitä kohti. "Minä annan sen teille takaisin, jos taas tulette
sairaaksi", lisäsi hän asettaessaan sen jälleen kaulaansa ja antaessaan
sen liukua poveensa, "se voi palvella meitä molempia."
Istuuduimme katolle aamu-auringon paisteeseen. He olivat kaikki niin
iloisen näköisiä kuin olisi veli tai poika palannut kotiin pitkältä
matkalta. Alemmissa kansanluokissa ei sydämellisen ystävyyden
solmiamiseen tarvita niin pitkää aikaa kuin ylhäisön piireissä.
Sydämet avautuvat välittömästi ja liittyvät nopeasti toisiinsa, koska
ystävyydenosoituksiin ei yhdy mitään sivutarkoituksia. Luonnonihmisten
parissa kehittyy viikossa suurempi sydämellisyys ja sielunsukulaisuus
kuin ylhäisten kesken kymmenessä vuodessa. Tämä perhe ja minä olimme jo
kuin sukulaisia.
Me kerroimme toinen toisillemme, mitä pahaa ja hyvää meille oli
tapahtunut eron aikana. Köyhä talo oli tulvillaan onnea. Uusi vene
toi siunausta mukanaan. Verkoilla oli onnea. Kaloja oli saatu enemmän
kuin koskaan ennen. Iso-äiti ei ollut yksinään voinut myydä kaloja
ihmisille. Uljas, väkevä Beppino teki työtä kuin kaksikymmenvuotias
merimies, vaikka hän vasta oli kahdentoista; Graziella taas opetteli
erästä ammattia, joka perheen vaatimattomaan asemaan nähden oli
erinomaisen arvokas. Hänen palkkansa, joka ollakseen nuoren tytön
työstä, oli jo sangen suuri, ja hänen edistyessään yhä kohosi, riitti
ruokaan ja vaatteisiin pikku veljille, jäipä hänelle itselleenkin siitä
vielä myötäjäissäästöksi, jos niin, että hän ijän ja ajan tullen halusi
mennä naimisiin.
Tähän tapaan puhelivat vanhemmat. Tyttö oli alkanut opetella
korallitöitä. Koralliteollisuus ja -kauppa oli siihen aikaan
Italian rantakaupunkien huomattavin tulolähde. Graziellan eno,
hänen äitivainajansa veli, oli alijohtajana Napolin suurimmassa
korallitehtaassa. Hän oli tässä toimessa rikastunut, ja hänen
komennossaan oli lukemattomia työntekijöitä molemmista sukupuolista,
jotka eivät sittenkään ehtineet tyydyttää näiden ympäri Eurooppaa
leviävien ylellisyysesineitten kysyntää. Hän oli tullut silloin
ajatelleeksi sisarentytärtään ja muutamia päiviä sitten käynyt
kysymässä, eikö tyttö tahtoisi liittyä hänen työntekijättäriinsä. Hän
oli tuonut mukanaan koralleja ja tarpeellisia työkaluja ja antanut
hänelle tämän sangen yksinkertaisen taidon ensimmäiset alkeet. Toiset
tytöt työskentelivät tehtaalla. Graziella, joka iso-äidin ja kalastajan
alituisen poissa-olon vuoksi oli lasten ainoa hoitajatar, harjoitti
ammattiaan kotona. Kun eno ei usein voinut jättää tehdastaan, oli hän
vähän aikaa sitten lähettänyt tytön luo vanhimman poikansa, Graziellan
serkun, noin kaksikymmenvuotiaan nuoren miehen, joka oli siivo ja
hiljainen ja erinomainen työntekijä, mutta hieman heikkolahjainen,
risatautinen ja jonkun verran viallinen kasvultaan. Hän tuli
säännöllisesti joka ilta tehdastyön päätyttyä, tarkasti serkkunsa
työn, opetti häntä käsittelemään työkaluja ja antoi hänelle lukemisen,
kirjoituksen ja laskennon ensimmäisiä alkeita. "Me toivomme", sanoi
iso-äiti hiljaa minulle, Graziellan katsellessa muuanne, "että tästä
koituu hyötyä kummallekin, ja että opettajasta aikaa myöten tulee
morsiamensa palvelija." Minä näin, että vanhalla vaimolla jo oli
ylpeitä kunnianhimoisia suunnitelmia tyttärentyttärensä suhteen. Mutta
Graziellalla ei ollut niistä aavistustakaan.
10.
Nuori tyttö tarttui käteeni ja vei minut huoneeseensa nähdäkseni
hänen valmistamansa pienet korallityöt. Ne olivat siististi asetetut
puuvillalle pieniin rasioihin, joita säilytettiin hänen vuoteensa alla.
Hän tahtoi minun nähteni valmistaa pienen helmen. Minä pyöritin hänelle
jalkani kärjellä pientä sorvauskonetta hänen pitäessään punaista
koralli-oksaa pienen sirkkelisahan päällä, joka sen vinkuen katkaisi.
Sitten hän pyöristi tämän kappaleen, ottaen sen sormenpäittensä väliin
ja hieroen sitä hiomakivellä.
Punainen pöly peitti hänen kätensä, ja puuteroi keveästi hänen
poskensa ja huulensa, niin että hänen silmänsä näyttivät entistäänkin
sinisemmiltä ja loistavammilta. Hän pyyhki sen nauraen päältään
ja ravisti mustia hiuksiaan, niin että pöly lensi minun päälleni.
"Eikö tämä ole ihanaa työtä minunkaltaiselleni kalastajalapselle?"
puheli hän. "Oi, me saamme kaikesta kiittää merta: isoisäni veneestä,
leivästä, jota me syömme, aina näihin kaulanauhoihin ja korvarenkaisiin
saakka, joilla kenties kerran itsekin koristelen itseäni, kun ensin
olen kyllin paljon hionut ja muovaillut niitä kauniimmille ja
rikkaammille ihmisille."