toivoneet, varsinkin minä, ettei myrsky olisi koskaan tauonnut, ja
että jokin tahdostamme riippumaton, välttämätön sattuma pitäisi
meitä vuosikausia tässä vankeudessa, jossa tunsimme itsemme niin
onnellisiksi. Päivämme olivat kuitenkin sangen vaiheettomia ja
yksitoikkoisia. Ei mikään ole sen paremmin omiaan todistamaan, kuinka
onnen ehdot ovat vähäiset, kun sydän on nuori ja kykenee iloitsemaan
kaikesta. Samoin virkistää ja ylläpitää yksinkertaisinkin ravinto
ruumiillista olemusta, kun sen maustaa hyvä ruokahalu ja kun elimet
ovat vielä nuoret ja terveet.
24.
Me heräsimme pääskysten viserrykseen lehtikatoksellamme, jonka suojassa
terassilla nukuimme, kuuntelimme, kuinka Graziella lapsellisella
äänellään hiljaa lauleskeli viinitarhassa, ettei olisi herättänyt
nukkuvia muukalaisia, nousimme sitten nopeasti ja riensimme rantaan
uidaksemme muutamia minuutteja pienessä lahdenpoukamassa, jonka
hieno hiekkapohja hohti syvän, läpikuultavan veden alta ja jonne
myrskyävän meren mainingit ja kuohut eivät sopineet. Sitten palasimme
hitaasti kotiin antaen auringon kuivata kylvyssä kastuneet hiuksemme
ja hartiamme, ja nautimme viinitarhassa aamiaiseksi palasen leipää
ja puhvelinjuustoa, jotka Graziella meille toi ja jakoi kanssamme;
särpimeksi joimme tytön ammentamaa kirkasta, raikasta lähdevettä,
jota hän toi meille pienessä, pitkulaisessa saviruukussa ja piti
siitä punastuen kiinni niin kauvan kuin huulemme koskettivat sen
laitoja. Sen jälkeen autoimme perhettä sen lukemattomissa maalaisissa
pikku askareissa, korjasimme viinitarhan aitausta ja terrassin
seiniä, nostelimme pois suuria kiviä, joita talven kuluessa oli
sieltä putoillut nuorille viiniköynnöksille ja nyt tukahutti kasvua,
kannoimme kellariin suuria kurpitsoja, joista yhdessä jo oli kyllin
taakkaa, hakkasimme poikki niitten varret, jotka leveine lehtineen
peittivät maata ja estivät kulkua, kaivoimme pienen ojan jokaisen
viiniköynnösrivin väliin, että sadevesi kokoontuisi niihin ja voisi
kauvemmin pitää kuivaa maaperää kosteana, kaivoimmepa samaa tarkoitusta
varten myöskin viikuna- ja sitruunapuitten ympärille jonkinlaisen
suppilonmuotoisen kaivon -- siinä olivat tavalliset aamuaskareemme,
kunnes aurinko alkoi heittää säteitään kohtisuoraan katolle, puutarhaan
ja pihaan ja pakoitti meidät lehdistön siimeeseen, jonne läpikuultavat,
hohtavat viininlehdet loivat lämpimiä, kultaisia varjojaan.
Toinen luku.
1.
Graziella meni silloin tavallisesti sisälle joko kehräämään iso-äitinsä
viereen tai puuhailemaan päivällistä. Vanha kalastaja ja Beppo
viettivät päivät päästään rannassa parantelemassa venettään, joka oli
tullut heidän intohimoisen rakkautensa esineeksi, välistä laskivat he
myöskin verkkonsa kallion suojaan. Päivälliseksi toivat he meille aina
muutamia rapuja tai meri-ankeriaita, joitten nahka hohti kirkkaammalta
kuin sulatettu lyijy. Vanha äiti paistoi ne oliivi-öljyssä. Perhe
säilytti sikäläisen tavan mukaan tätä öljyä pienessä kallioon poratussa
kolossa, jota peitti rautarenkaalla varustettu kivi.
Pari samalla tavalla valmistettua kurkkua, jotka pieninä viipaleina
ladottiin pannuun ja muutamat tuoreet simpukat, jotka muistuttivat
täällä _frutti di mareksi_ kutsuttua kuori-eläintä, muodostivat
päivän vahvimman aterian. Jälkiruuaksi saimme Graziellan aamulla
poimimia mehukkaita, keltaisia viinirypäleitä. Yksi tai pari pippuriin
kastettua, viheriää fenkoolinvartta, joitten anismaku antaa huulille
miellyttävän tuoksun ja vahvistaa vatsaa, korvasi meille, kuten
napolilaisille merimiehille ja talonpoikaisväestöllekin kahvin ja muut
virvoitusjuomat. Aterian jälkeen etsin ystäväni kanssa varjoisan,
vilpeän paikan kalliolla, mistä näkyi meri ja Baian rannat, ja
siellä vietimme päivän kuumimman helteen kello neljään tai viiteen
iltapäivällä katselemalla ympärillemme, haaveilemalla tai lukemalla.
2.
Meillä oli mukanamme vain kolme kirjaa, jotka olivat sattumalta jääneet
pois matkalaukustamme heittäessämme sen mereen, ja pelastuneet.
Yksi oli italialaisen Ugo Foscolon kirjoittama: Jacopo Ortis'en
kirjeet, puoleksi poliittinen, puoleksi romanttinen, jonkun verran
Wertheriä muistuttava kirja, jonka sankarin sydämessä vapauden ja
isänmaanrakkauteen sekaantuu hänen intohimoinen kiintymyksensä
kauniiseen venezialaistyttöön. Tämä rakastajan ja patriootin tunteen
kaksinkertainen tuli sytyttää Ortis'en sielussa kuumeen, jota herkkä,
sairaloinen mies ei voi kestää ja hän tekee itsemurhan. Tätä kirjaa,
joka tosin oli kirjallinen jäljennös Goethen Wertheristä, mutta
omituisen värikkäästi ja hehkuvasti kirjoitettu, lukivat siihen aikaan
kaikki nuoret ihmiset, jotka kuten mekin tuudittivat sieluissaan tuota
kaikkien suurien uneksijasielujen arvokkainta kaksoisunelmaa, vapauden
ja rakkauden unelmaa.
3.
Bonaparten ja Murat'in politiikka vainosi turhaan kirjaa ja sen
tekijää. Hänellä oli turvapaikka kaikkien italialaisten isänmaan
ystävien ja Euroopan vapaamielisten sydämissä. Mutta kirjalla oli
pyhäkkönsä nuorien, meidän kaltaistemme ihmisten rinnoissa; me
kätkimme sen opetukset sydämiimme ja koetimme seurata niitä. --
Toinen pelastuneista kirjoista oli Bernardin de Saint Pierren Paul ja
Virginia. Tuo lapsellisen rakkauden käsikirja on kuin meille säilynyt
lehtinen maailman lapsuuden aikana kirjoitettua ihmissydämen historiaa.
Kolmas oli muuan nidos Tacitusta, jonka lehdillä -- niin synnin häpeän
ja veren tahraamia kuin ne ovatkin -- kynää oli kuljettanut stoalainen,
historiallisesti tasapuolinen ihmishenki elähyttäen niitä, jotka
tahtovat häntä ymmärtää, vihaan tyranniutta vastaan, suuriin uhrauksiin
ja ylevän kuoleman kaipuuseen.
Nämä kolme kirjaa vastasivat sattumalta niitä kolmea tunnetta, jotka
siihen aikaan täyttivät mielemme: rakkautta, innostustamme Ranskan
ja Italian vapausasiaan, haluamme poliittiseen toimintaan sekä
kaikkiin suurtekoihin, joita Tacitus meille kuvaili ja joita varten
hän jo aikaisin oli karkaissut sieluamme verisellä pensselillään ja
antiikkisen hyveensä tulella. Luimme vuoron perään ääneen toinen
toisillemme välistä ihastellen, välistä itkien, välistä uneksien.
Lukemisen keskeyttivät pitkät hiljaisuuden hetket ja huudahdukset,
jotka välittömästi tulkitsivat vaikutelmiamme ja unelmiemme mukana
haihtuivat tuuleen.
4.
Usein koetimme ajatuksissamme itse asettua niihin kuviteltuihin
tai todellisiin olosuhteisiin, joista runoilija tai historioitsija
meille kertoi. Me loimme itsellemme ihannekuvan rakastajasta ja
isänmaanystävästä, yksityisestä ja julkisesta elämästä, onnesta ja
hyveestä. Me tutkiskelimme huviksemme noita suuria tapauksia, noita
vallankumouksen ihmeellisiä sattumia, jolloin mitä huomaamattomimmat
ihmiset ovat kohonneet joukosta pinnalle neronsa vuoksi ja kuin kutsun
saaneina taistelleet tyranniutta vastaan ja pelastaneet kansakuntia,
ja kuinka he sitten kansan kiittämättömyyden ja huikentelevaisuuden
uhreina ovat kuolleet mestauslavalla, aikansa tuomitsemina, vasta
nykyajan tunnustuksen saaneina.
Suurimpaankin sankari-osaan oli sielumme täysin perehtynyt. Me olimme
kaikkeen valmiit, ja jos ei kohtalo suonut meille kuvittelemiamme
suuria koettelemuksia, kostimme sille jo ennakolta halveksimalla
sitä. Me käytimme hyväksemme tuota suurien sielujen tavallista
lohduttautumistapaa, ja ajattelimme: jos elämämme tulee hyödyttömäksi,
tavalliseksi, huomaamattomaksi, oli syy vain siinä, ettei kohtalo
tarjonnut meille kättään, eikä siinä, ettemme olisi huomanneet
tarjottua kättä.
5.
Kun aurinko laski, lähdimme pitkille kävelyretkille saarella.
Risteilimme sen pitkin ja poikki. Välistä kävimme kaupungissa ostamassa
leipää ja sellaisia vihanneksia, joita ei kasvanut Andrean puutarhassa.
Usein toimme sieltä myöskin tupakkaa, tuota merimiehen herkkua, joka
virkistää häntä merellä ja lohduttaa maalla. Iltamyöhällä saavuimme
sitten kotiin taskut ja kädet täynnä vaatimattomia lahjojamme. Iltaisin
kokoontui perhe katolle, jota Napolissa kutsutaan astrico'ksi, siksi
kunnes oli aika lähteä levolle. Ei voi ajatella maalauksellisempaa
yökuvaa näiltä seuduin kuin tuollainen hetki _astricoila_ kuun valossa.
Alhaalta pihasta katsoen näyttää matala, nelikulmainen talo
antiikkiselta jalustalta, joka kannattaa eläviä ryhmiä ja kuvapatsaita.
Koko talon väki nousee sinne, liikuskelee siellä edestakaisin tai
istuu, kukin erilaisessa asennossa. Kirkkaassa kuutamossa tai
lampunvalossa kuvastuvat heidän ääriviivansa tummansinistä taivasta
vasten. Tuossa istuu vanha äiti ja kehrää, isä vetelee sauhuja
kaislavartisesta savipiipustaan, pojat nojaavat kyynäspäittensä
varassa terrassin kiviaitaan ja laulavat pitkäveteisiä merimies- ja
kansanlaulujaan, joitten väräjävät, valittavat säveleet muistuttavat
aaltojen loiskinaa venelautoja vasten tai sirkan yksitoikkoista
siritystä auringonpaisteessa; nuoret tytöt taas lyhyine hameineen ja
kullalla kirjailtuine liiveineen pyörähtelevät tanssissa, mustat pitkät
kiharat, jotka niskassa ovat taidokkaasti sidotut päälaelle ulottuvalla
huivilla, liehuen olkapäillä.
Useasti he tanssivat yksin, useasti myös sisartensa kanssa. Toisella
on kitara, toinen pitää päänsä päällä messinkikulkusilla varustettua
tamburinia. Nämä kaksi soittokonetta, joista toinen soi valittaen ja
kevyesti, toinen yksitoikkoisesti ja raskaasti, sointuvat erinomaisesti
yhteen ja tulkitsevat kahta ihmissydämen päätunnetta: iloa ja surua.
Kesäöinä kuulee niitten soittoa melkein jokaiselta Napolin tienoon
katolta, vieläpä laivoistakin. Tämä vapaa-ilmakonsertti seuraa korvaa
seudulta seudulle, mereltä vuorille saakka; se muistuttaa hyönteisen
surinaa, hyönteisen, jonka kuumuus on herättänyt surisemaan tämän
kauniin taivaan alle. Tämä hyönteisparka on ihminen, joka muutamia
päivän hetkiä laulaa Jumalalle nuoruudestaan ja rakkaudestaan ja sitten
ikuisuudeksi vaikenee. En koskaan kuunnellut näitä ilmassa väräjäviä,
astrico'lta lähteneitä säveliä ilman että vaistomaisesti pysähdyin
sydämeni ollessa pakahtumaisillaan sisäisestä ilosta ja surusta.
6.
Tällaista oli myöskin Andrean katolla; ryhmitys oli sama, soitto ja
äänten sävy samaa. Graziella soitti kitaraa, Beppo antoi pienten
sormiensa tanssia tamburiinilla, jonka soitolla häntä pienenä oli
nukutettu, ja säesti sisartaan. Vaikka näitten soittokoneitten sävy
olikin kauttaaltaan iloinen samoinkuin soittajienkin kaikki eleet,
olivat itse säveleet surullisia, ja niitten hitaat, harvat soinnut
tunkivat syvälle sydämeen. Niin vaikuttaa soitanto kaikkialla, missä
se ei ole tyhjänpäiväistä helinää, vaan ihmistunteiden sointuisaa,
säveliin pukeutunutta vaikerrusta. Jokainen tuollainen sointu on kuin
huokaus, jokainen sävel kuin kyynel. Aina kun ihmissydän tuntee itsensä
liikutetuksi, pulppuaa sieltä kyyneleitä; niin täynnä surumielisyyttä
on pohjimmaltaan ihmisluonto ja niin helposti tuo kaikki, mikä sitä
liikuttaa, vaahtoa huulillemme, pilviä katseeseemme!...
7.
Yksinpä silloinkin, kun nuori tyttö säveästi nousi tanssiakseen
pyynnöstämme tarantellaa veljensä tamburinin säestyksellä, ja tanssin
pyörteen mukaansa tempaamana pyöri ympäri viehättävästi kohotellen
käsivarsiaan ja sormillaan matkien kastanjettien helinää, ja hänen
paljaitten jalkojensa askeleet yhä tihenivät kuin sadepisarat --
yksinpä silloinkin oli säveleessä, asennoissa, liikkeitten rajussa
kiihkeydessäkin jotakin vakavaa ja surumielistä niin kuin olisi tämä
ilo vain ohimenevää hulluutta, niinkuin väläyksestäkin onnea, itse
hyveen ja kauneuden täytyisi kiihdyttää itsensä huumaustilaan ja
juovuttaa itsensä liikkeillä, jotka ovat hulluuden rajoilla!
8.
Paljon useammin kuitenkin keskustelimme vakavasti isäntäväkemme
kanssa, ja pyysimme heitä kertomaan elämästään, perhe-oloistaan tai
muistoistaan. Jokainen perhe on kuin satu tai paremmin runoelma, sitä
täytyy vain osata lukea. Tämäkin oli ollut kerran ylhäinen, rikas ja
huomattavassa asemassa.
Andrean iso-isä oli ollut kreikkalainen kauppias Aeginan saarelta.
Kun Ateenan pascha oli vainonnut häntä hänen uskontonsa tähden,
oli hän eräänä yönä vienyt vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa
erääseen kauppalaivoistaan ja paennut Procidaan, missä hänellä oli
kauppatuttavia ja missä väestö oli kreikkalaista niinkuin hänkin.
Siellä oli hän ostanut suuria maatiloja, joista ei ollut jäljellä enää
kuin tämä pieni karjatalo, jossa me asuimme ja muutamia hautakiviin
kaiverrettuja esi-isäin nimiä saaren vähäisellä hautausmaalla. Tyttäret
olivat kuolleet nunnina saaren luostarissa. Pojat olivat menettäneet
kaiken omaisuutensa myrskyissä, joissa heidän laivansa olivat
joutuneet haaksirikkoon. Niin oli koko perhe vähitellen köyhtynyt.
Kauniin kreikkalaisen nimensäkin olivat he vaihtaneet huomaamattomaan
procidalaiseen kalastajanimeen. -- "Kun jokin rakennus kerran alkaa
hajota, hajoaa se viimeistä kiveä myöten", sanoi Andrea meille.
"Iso-isäni omaisuudesta ei minulla ole muuta jäljellä kuin kaksi
airoani, vene, jonka olette minulle uudelleen lahjoittaneet, tämä
mökkipahanen, joka ei voi elättää isäntäväkeään ja Jumalan armo."
9.
Äiti ja tytär kyselivät sitten vuorostaan, keitä me olimme, missä
oli meidän kotimaamme ja mitä vanhempamme tekivät? Olivatko isämme
ja äitimme vielä elossa, oliko meillä myöskin veljiä ja sisaria,
talo, viikunapuita ja viinitarha? Minkätähden olimme niin nuorella
iällä kaikki jättäneet saadaksemme soudella Napolinlahdessa, lukea,
kirjoittaa, maata auringonpaisteessa ja haaveilla? Vaikka olisimme
kuinka koettaneet selittää, eivät he kuitenkaan voineet käsittää, että
olimme tulleet vain nähdäksemme meren ja taivaan, lämmittääksemme
sieluamme auringonpaisteessa, tunteaksemme täällä vasta oikein
nuoruutemme ja kootaksemme vaikutelmia, tunnelmia ja ajatuksia, joista
sitten myöhemmin kenties kirjoittaisimme runoja, sellaisia kuin he
voivat nähdä meidän kirjoissamme tai sellaisia, joita napolilaiset
tilapäisrunoilijat sunnuntai-iltaisin lukevat merimiehille padolla tai
satamassa.
"Te teette meistä pilaa", vastasi Graziella ääneen nauraen. "Te muka
runoilijoita! Eihän teidän hiuksenne ole pörröiset eikä katseenne hurja
niinkuin noitten miesten, joita satamassa kutsumme runoilijoiksi!
Te runoilijoita! Ja ettehän saa säveltäkään kitarasta! Millä sitten
säestäisitte laulujanne?"
Sitten pudisti hän päätään, työnsi huulensa viehättävästi lerpalleen ja
harmitteli, kun emme puhuneet hänelle totta.
10.
Välistä näytti jokin paha ajatus pääsevän hänessä vallalle, hänen
katseissaan kuvastui epäilystä ja pelkoakin. Mutta se ei kestänyt
kauvan. Sitten kuulimme hänen hiljaa sanovan iso-äidilleen: "Ei, se
ei ole mahdollista, he eivät voi olla pakolaisia, jotka jonkun pahan
työn tähden ovat karkoitetut kotimaastaan. He ovat liian nuoria ja
myöskin liian hyväsydämisiä ollakseen niin syntisiä." -- Tämän jälkeen
huvittelimme usein kertomalla hänelle jostakin hirmutyöstä, jonka muka
olimme tehneet. Mutta rauhalliset, tyynet otsamme, hilpeä katsantomme,
hymyilevät huulemme ja avonaiset sydämemme olivat liian suurena
vastakohtana kuvitellulle rikoksellemme, ja seuraus oli, että tyttö
veljineen purskahti iloiseen nauruun haihduttaen pienimmänkin epäluulon
mielestään.
11.
Usein kysyi Graziella meiltä, mitä me sitten kaiket päivät luemme
kirjoistamme? Hän luuli ensin, että ne sisälsivät vain rukouksia, sillä
hän ei ollut eläissään nähnyt muita kirjoja kuin sellaisia, joita
uskovaiset pitävät kirkossa kädessään seuraten papin pyhiä sanoja. Hän
piti meitä sen vuoksi hyvin hurskaina, kun päivät päästään istuimme
kirjat kädessä mutisten salaperäisiä sanoja. Sitä hän vain ihmetteli,
ettemme olleet pappeja tai erakkoja jossakin Napolin seminaarissa tai
tämän saaren luostarissa. Ottaaksemme häneltä pois tuon harhaluulon
koetimme pari kertaa kääntää hänelle muutamia kohtia Foscolon kirjasta
ja pari kaunista pätkää Tacitusta tavalliselle maalaisväestön kielelle.
Olimme luulleet, että nämä italialaisen pakolaisen mielenpurkaukset
ja nuo suuremmoiset murhenäytelmät roomalaiselta keisari-ajalta
olisivat tehneet syvän vaikutuksen vaatimattomiin kuulijoihimme;
onhan isänmaallisuus jo kansan vaistossa, sankarimieli sen tunteessa,
draamallisuus silmän katseessa. Ennenkaikkea kiinnittää sen mieltä
suuri lankeemus, ylevä kuolema. Mutta me huomasimme pian, ettei
lausumisemme, eivätkä nuo mahtavat kohtaukset vähääkään miellyttäneet
yksinkertaisia kuulijoitamme. Valtiollisen vapauden aate, tuo
sivistyneitten ainainen teema, ei herätä vastakaikua kansan syvissä
riveissä.
Köyhä kalastajaväki ei voinut käsittää, minkätähden Ortis oli
niin syvän epätoivon vallassa ja minkätähden hän päätti päivänsä;
hänellähän oli kaikki, mikä tekee elämän mieluisaksi ihmiselle: hänhän
sai kuljeksia missä milloinkin tahtoi, mitään tekemättä, katsella
aurinkoa, rakastaa lemmittyään ja rukoilla Jumalaa; ja tämän kaiken
sai hän tehdä Brentan viheriällä, viljavalla rannalla. Minkätähden
sitten kiusata itseään kaikenlaisilla aatteilla, jotka eivät vähääkään
liikuta sydäntä? arvelivat he. Eikö hänelle ollut aivan yhdentekevää,
hallitsivatko itävaltalaiset tai ranskalaiset Milanossa? Narrihan hän
oli, kun niin vähästä teki surua itselleen! -- Eivätkä he viitsineet
kuunnella sen enempää.
12.
Tacitusta ymmärsivät he vieläkin vähemmän. Keisarikunta vaiko
tasavalta, ihmiset, jotka surmasivat toinen toisiaan, toiset
päästäkseen valtaan, toiset päästäkseen vapaiksi orjuudesta, rikokset
valta-istuimelle pääsyn vuoksi, kunniakkaat hyveet, kunniakas kuolema
-- kaikki tuo jätti heidät kylmiksi. Historian raju-ilma pauhasi liian
korkealla heidän päittensä päällä koskeakseen heitä. Se oli heille kuin
kaukaa vuoristosta kuuluva ukkonen, jonka antaa rauhassa jyrähdellä
siitä sen enempää välittämättä, koska vain vuorenhuiput ovat sille
alttiina, ja sekä kalastajan että maamiehen talot suojassa.
Tacituksesta pitävät vain politiikkaan ja filosofiaan mieltyneet
miehet, hän on historian Plato. Hänen tuntonsa on liian herkkä
tavallisille ihmisille. Häntä ymmärtääkseen on täytynyt kasvaa keskellä
katumellakoita ja palatsien salaisia juonia. Jos näistä näytelmistä
poistetaan vapaus, kunnianhimo ja loisto, mitä jää jäljelle? Ne ovat
näitten näytelmien kolme suurta tekijää. Näitä kolmea intohimoa ei
kuitenkaan kansa tunne, sillä ne ovat hengen eikä sydämen intohimoja.
Voimme sen helposti käsittää tuosta kylmästä ihmettelystä, millä
kuulijamme ottivat vastaan heille esittämämme kohdat.
Eräänä päivänä koetimme lukea heille kertomusta Paul ja Virginia. Minä
käänsin heille, koska olin lukenut kirjan niin monta kertaa, että
melkein osasin sen ulkoa. Toisaalta oli pitkä oleskeluni Italiassa
siinä määrin perehdyttänyt minut maan kieleen, että minun oli helppo
keksiä oikeat sanontatavat; käännös sujui kuin äidinkieli huuliltani.
Olin tuskin alkanut lukemiseni, kun kuulijaini ilmeet muuttuivat
tarkkaaviksi ja ilmaisivat mielenkiintoa -- todistus siitä, että nyt
oli kosketeltu heidän sydäntään. Nyt olimme siis koskettaneet tuota
kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa elävien ihmisten sieluissa
soivaa säveltä, tuota kaikille yhteistä tunteen säveltä, jonka jokainen
sointu sisältää taiteen ikuisen totuuden ja jonka voi selittää
sanoilla: luonto, rakkaus ja Jumala.
13.
Olin tuskin lukenut muutamia sivuja, kun vanhuksissa, tytössä ja
lapsissa kuvastui jonkinlaista levottomuutta. Kalastaja asetti
kyynäspäänsä polven varaan, kallisti korvansa minua kohti ja unohti
vetää sauhuja piipustaan. Vanha äiti, joka istui minua vastapäätä, pani
kätensä ristiin leuan alle kuten köyhillä vaimoilla on tapana, kun he
istuvat kyyryissään kirkon kivilattialla ja kuuntelevat Jumalan sanaa.
Beppo tuli alas terrassin kivi-aidalta, jonne hän juuri oli istuutunut.
Hän asetti kitaran hiljaa lattialle ja laski kätensä kielille ikäänkuin
peljäten, että tuuli niitä soittaisi. Graziella, joka aina tavallisesti
pysytteli jonkun välimatkan päässä, lähestyi minua huomaamattaan
niinkuin olisi kirjaan kätketty jonkinlainen taikavoima, joka veti
häntä.
Terrassin kivi-aitaan nojaten, jonka juurelle olin heittäytynyt
pitkälleni, lähestyi hän minua yhä, tukien itseään vasemmalla kädellään
lattiaan kuin kuoleva taistelija. Hänen hämmästyneet, suuret silmänsä
katselivat vuoroin kirjaa, vuoroin huuliani, joista kertomus tulvasi,
vuoroin myös huulien ja kirjan välipaikkaa, kuin olisi hän sieltä
etsinyt sitä näkymätöntä henkeä, joka oli minut lumonnut. Minä kuulin,
kuinka hänen epätasainen hengityksensä milloin salpaantui milloin
tiheni kertomuksen nousujen ja laskujen mukana niinkuin vuorelle
nousijan, jonka välistä täytyy pysähtyä levähtämään hengittääkseen. Ja
ennenkuin olin ehtinyt edes kertomuksen puoliväliin, oli lapsiparka jo
kokonaan unohtanut melkein kesyttömän ujoutensa minun suhteeni. Tunsin
hänen hengityksensä lämmön käsilläni. Pari kuumaa kyyneltä putosi hänen
poskeltaan ja tahrasi lehden aivan sormieni vierestä.
14.
Hidasta, yksitoikkoista esitystäni sana sanalta kääntäessäni
kalastajaperheelle tuota sydämen runoa, häiritsi vain etäinen, kumea
aaltojen kohina, jotka syvällä jalkojemme alla vyöryivät kallioita
vasten. Tämäkin sävel oli sopusoinnussa luetun kanssa. Se oli kuin
uhkaava ennakko-aavistus, joka jo kertomuksen alussa ja sen jatkuessa
leijaili ilmassa sen ympärillä. Mitä pitemmälle kertomus edistyi,
sitä enemmän näytti se viehättävän kuulijoitamme. Kun joskus vähän
viivyttelin keksiäkseni oikeat italialaiset sanat, toi kärsimätön
Graziella lampun, jonka hän oli sytyttänyt ja jota hän oli suojellut
esiliinallaan tuulta vasten, niin lähelle kirjaa, että se melkein oli
palaa; hän luuli nähtävästi, että lamppu valaisisi ymmärrystänikin
ja toisi nopeammin sanat huulilleni. Hymyillen työnsin lampun pois
kädelläni, nostamatta kirjasta katsettani ja tunsin samalla hänen
lämpimät kyyneleensä sormillani.
15.
Kun olin tullut siihen kohtaan, missä Virginia saa tädiltään kutsun
Ranskaan ja tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa ikäänkuin repeytyy
kahtia, ja missä hän banaanipuitten alla koettaa lohduttaa Paulia
puhuen takaisintulostaan ja näyttäen merta, joka on kuljettava hänet
pois, -- suljin kirjan ja lupasin huomenna jatkaa lukemistani.
Tämä koski kipeästi ihmisparkoihin. Graziella polvistui ensin
minun, sitten ystäväni eteen ja pyysi kiihkeästi, että kertomus
luettaisiin loppuun. Mutta se oli turhaa. Me tahdoimme pitkittää hänen
mielenkiintoaan ja omaa nautintorikasta kokeiluamme. Silloin tempasi
hän kirjan käsistäni ja avasi sen kuin olisi hän tahtonsa voimalla
voinut itse käsittää kirjan merkkejä. Hän puheli kirjalle, painoi sen
vasten sydäntään. Sitten asetti hän sen jälleen melkein kunnioittavasti
polvelleni, pani kätensä ristiin ja katseli minua rukoillen.
Hänen tavallisesti niin hilpeille ja nauraville, mutta samalla
ankarasävyisille kasvoilleen oli jäänyt jotakin kertomuksen
eloisuudesta, kesyttömyydestä ja kiihkomielisyydestä, äkillinen
liikutus näytti muuttaneen tämän kauniin marmorikuvan lihaksi ja
kyyneleiksi. Tyttö tunsi Virginian sielussa oman, tähän asti nukkuneen
sielunsa.