oikaisten hartiansa kuin äsken herännyt lapsi, joka tahtoo karkoittaa
unen. Hänen kaulasta kiinni olevan paitansa alta paljastui silloin
korkea, solakka vartalo, jossa tuskin vielä huomasi ensimmäisen
nuoruuden aaltoviivoja. Hänen suurissa, soikeanmuotoisissa silmissään
oli tuo mustan ja merensinisen värin sekoitus, joka antaa katseelle
kostean kiillon ja ilmaisee yhtä paljon luonteen suloutta kuin
intohimoista voimaa, tuo jumalainen väritys, joka etelän naisten
silmissä kuvastaa heidän päiviensä kuluttavaa loistoa, heidän
taivaansa, heidän merensä ja heidän öittensä kirkasta, syvää
sinisyyttä. Posket olivat täyteläiset, pyöreät ja kiinteät, iho
kalpeahko ja päivettynyt, ei kuitenkaan sairaloisen kalpea niinkuin
pohjoismaan naisilla, vaan tuota etelämaan valkeata väriä, joka
muistuttaa vuosisatoja tuulen ja ilman käsissä ollutta marmoria.
Suun tienoilla, jonka huulet olivat avonaisemmat ja täyteläisemmät
kuin meidän naisillamme, oli jotakin rehellistä ja hyväntahtoista.
Pienet, mutta hohtavan valkeat hampaat kimalsivat soihdun valossa kuin
simpukankuoret meren rannalla auringonpaisteessa.
Hänen siinä puhellessaan veljensä kanssa olivat hänen vilkkaat,
hieman terävät ja korostetut sanansa kuin soitantoa korvissamme. Ilme
hänen kasvoillaan, yhtä häilähtelevä kuin niitä valaiseva tulisoihdun
liekki, vaihtui muutamassa minuutissa hämmästyksestä peloksi, pelosta
iloisuudeksi, liikutuksesta nauruksi, sitten huomasi hän meidät
viikunapuun takana ja veti hieman hämillään ikkunan kiinni päästäen
irti luukun, joka valtoimenaan alkoi takoa seinää. Hän herätti nyt
nopeasti iso-äidin, puki vähän vaatteita ylleen, avasi sitten oven ja
syleili syvästi liikutettuna iso-isäänsä ja veljeänsä.
13.
Pian ilmestyi myöskin vanha iso-äiti, kädessään savilamppu, joka
valaisi hänen laihoja, kalpeita kasvojaan ja hänen hiuksiaan, jotka
olivat valkeat kuin pöydällä, hänen rukkinsa lähettyvillä makaavat
pellavakuontalot. Hän suuteli miestään kädelle ja poikaa otsalle.
Muutamin sanoin ja elein tulkitsivat tämän köyhän perheen jäsenet nyt
toisilleen kaikki, mitä edellä olen kertonut. Me pysyttelimme syrjässä,
ettemme olisi häirinneet isäntämme sydänpurkausta. He olivat köyhiä, me
vieraita, meidän velvollisuutemme oli kohdella heitä kunnioittavalla
hienotunteisuudella. Vaiteliaisuutemme, odotuksemme oven suussa, sai
olla sen äänettömänä osoituksena.
Silloin tällöin heitti Graziella meihin kummastuneen katseen kuin olisi
hän nyt vasta oikein herännyt. Kun isä oli lopettanut kertomuksensa,
vaipui vanha äiti tulisijan viereen polvilleen. Graziella toi katolta
rosmariininoksan ja muutamia valkeatähtisiä oranssikukkia, nousi sitten
tuolille ja kiinnitti kukkavihon pitkillä, hiuksistaan vetämillään
neuloilla pienen, savuttuneen pyhän neitsyen kuvan eteen, joka oli
asetettu oven päälle ja jonka edessä paloi lamppu. Me ymmärsimme, että
tämä oli hänen kiitosuhrinsa jumalaiselle suojeluspyhälle joka oli
pelastanut hänen isoisänsä ja veljensä. Lieneekö hän sitten ajatellut
meitäkin?
14.
Talo oli sisäpuolelta yhtä karu ja vuorta muistuttava kuin ulkoakin
päin. Seiniä ei oltu valkaistu, vain vähäisen kalkilla sivelty. Kivien
raoissa ja sanajalka-kasassa, jolla lapset nukkuivat, livahteli
ja kuhisi sisiliskoja, jotka valo oli herättänyt. Kuorimattomien
kattohirsien lomissa oli pääskynpesiä, joista pistihe pieniä, mustia
päitä. Graziella ja hänen iso-äitinsä nukkuivat sivuhuoneessa samassa,
purjekankaalla peitetyssä vuoteessa. Lattialla seisoi hedelmäkoreja ja
muulinsatula.
Kalastaja kääntyi meihin hieman häpeissään ja teki merkitsevän liikkeen
kädellään osoittaen asuntonsa köyhyyttä; sitten vei hän meidät katolle,
jota itämaissa ja Etelä-Italiassa pidetään kunniapaikkana. Graziellan
ja pojan avulla valmisti hän sinne meille jonkinlaisen suojaskatoksen
asettamalla airojemme toisen pään terrassin kiviseinää vasten,
toisen lattiaan. Näin muodostuneen katoksen peitti hän tuoreilla
kastanjanoksilla ja levitti sen alle muutamia sylillisiä sanajalkoja.
Sitten toi hän meille palasen leipää kummallekin, raitista vettä ja
viikunoita ja toivotti hyvää yötä.
Päivän ponnistuksista ja mielenjännityksestä uupuneina vaivuimme
heti syvään uneen. Herätessämme visertelivät pääskyset aivan
vuoteemme ympärillä hypellen katolla ja haeskellen illallisemme
jäännöksiä. Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja lämmitti kuin uuni
lehtikatostamme.
Jäimme vielä pitkäksi aikaa virumaan vuoteillemme tuollaisessa
puolihorroksen tilassa, jolloin ajatukset ja tunteet ovat valppaasti
vireillä, mutta aistit vielä kokonaan kykenemättömät toimimaan.
Vaihdoimme muutamia epäselviä sanoja, sitten tuli pitkiä äänettömyyden
hetkiä ja unia. Eilinen kalansaaliimme, uppoamaisillaan oleva veneemme,
raivoava meri, luoksepääsemättömät kalliot, ja vähän väliä Graziellan
kasvot ikkuna-aukossa, tulisoihdun valossa -- kaikki nuo kuvat
risteilivät mielessämme sekavina ja epämääräisinä.
Heräsimme täysin valveille vasta vanhan iso-äidin soimauksiin.
Hän puheli alhaalla asuintuvassa miehensä kanssa, ja kamiini,
jonka savutorvi aukeni terrassille, kantoi joka sanan kuuluviimme.
Vaimo-parka vaikeroi sitä, että olimme olleet kyllin julmat
heittääksemme mereen ruukut, ankkurin, melkein uudet köydet ja
etenkin kaksi oivallista, hänen omista pellavista kutomaansa purjetta
pelastaaksemme henkemme.
"Ja kuinka pälkähtikään päähäsi", jatkoi hän sättimistään
peljästyneelle, alakuloiselle ukolle, "ottaa mukaasi nuo kaksi
muukalaista, nuo ranskalaiset? Etkö sitten tietänyt, että he ovat
pakanoita ja että he tuovat onnettomuutta muassaan. Pyhimykset
ovat sinua siitä rangaisseet. He ovat ottaneet meiltä pois meidän
rikkautemme; saat olla heille kiitollinen, etteivät ottaneet
henkeäsikin."
Miesparka ei tiennyt, mitä sanoa. Mutta Graziella pani tähän
vastalauseensa ja alkoi hemmotellun lapsen närkästyksellä ja mahdilla,
jolle iso-äiti ei voinut mitään, puolustaa vanhaa miestä:
"Kuka sen on sanonut, että nämä vieraat ovat pakanoita?" huudahti hän
iso-äidilleen. "Ovatko pakanat niin sääliväisiä köyhille? Tekevätkö
pakanat ristinmerkin pyhäinkuvan edessä? Niin, niin, kun eilen lankesit
polvillesi kiittääksesi Jumalaa, ja minä kiinnitin kukkavihon madonnan
kuvan eteen, näin minä hyvin, kuinka he kumartuivat rukoilemaan ja
tekivät ristinmerkin, näinpä vielä nuoremman silmässä kyyneleenkin,
joka vierähti hänen kädelleen." -- "Se oli vain merivettä, jota tippui
hänen hiuksistaan", vastasi äreästi vanha vaimo. -- "Minä vakuutan
sinulle, että se oli kyynel", toisti Graziella vihapäissään. "Tuuli oli
jo monasti ennättänyt kuivata hänen hiuksensa, ennenkuin he ehtivät
tänne ylös. Mutta tuuli ei kuivaa sydäntä. Minä sanon sinulle vielä
kerran, että hänellä oli kyyneleitä silmissä!" -- Saimme näin tietää,
että meillä oli talossa mahtava suojelija, sillä iso-äiti ei vastannut
sanaakaan, eikä enää torunutkaan.
15.
Riensimme nyt alas ja kiitimme köyhää perhettä sen meille osoittamasta
vieraanvaraisuudesta. Tapasimme kalastajan, äidin, Graziellan,
Beppon, vieläpä pikku lapsetkin lähdössä rantaan katsomaan, oliko
edellisenä iltana sinne jätetty vene sidottu kyllin lujasti kiinni, kun
myrskyä yhä jatkui. Lähdimme heidän mukaansa allapäin kuten ainakin
onnettomuutta tuottaneet vieraat, jotka eivät oikein tiedä, millä
silmillä heitä katsotaan.
Kalastaja ja hänen vaimonsa kävivät muutamia askelia edellä,
sitten tuli Graziella taluttaen toista pikku veljistään ja kantaen
toista käsivarrellaan. Me kuljimme ääneti perässä. Portaitten
viime käänteessä, josta voi nähdä kallion, jonka muuan vuorenharja
meiltä vielä peitti, kuulimme miehen ja vaimon päästävän yhteisen
tuskanhuudon. Näimme heidän kohottavan paljaat käsivartensa taivasta
kohti, vääntelevän epätoivoisina käsiään, takovan nyrkillä otsaansa ja
silmiään ja repivän harmaita hiuksiaan.
Heidän tuskanhuutoihinsa yhtyi pian Graziellan ja pienokaisten
vaikerrus. Kaikki juoksivat sitten kuin hullut alas viimeisiä
kallioportaita ja syöksyivät rannalle kerääntyneiden vaahtokasojen
luo, joita mahtavat aallot olivat sinne kuljettaneet. Siellä vaipuivat
muutamat polvilleen, muutamat kaatuivat taaksepäin, vanha vaimo painoi
kätensä kasvojaan vasten ja upotti päänsä kosteaan hiekkaan.
Katselimme tätä epätoivon näytelmää viimeiseltä pieneltä
kallionäyräältä jääden paikallemme kuin naulitut. Olimme kylläkin
sitoneet veneen lujasti kallioon, mutta kun ei ollut ankkuria
painamassa sen perää ja pitämässä sitä paikoillaan, olivat aallot
yön kuluessa saaneet sen valtoihinsa ja retuuttaneet sen säpäleiksi
kallioita vasten, joitten oli ollut määrä sitä suojella. Veneparan
toinen puoli oli vielä lujasti kiinni kalliossa niinkuin olimme sen
eilisiltana sitoneet. Se heilui edestakaisin ja piti kaameata ääntä
kuten perikadon oma ihminen, joka kuollessaan päästää vihlovan,
epätoivoisen huudon.
Aluksen muut osat, peräpuoli, masto, soutupenkit ja maalatut laudat
makasivat hujan hajan rannalla kuin ihmisruumiin jäsenet, jonka sudet
ovat verisen taistelun jälkeen repineet. Päästessämme rannalle juoksi
vanha kalastaja toisen kappaleen luota toiselle. Hän nosteli niitä,
katseli niitä kuivin katsein, pudotti ne taas ja lähti eteenpäin.
Graziella istui itkien maassa pää esiliinaan kätkettynä. Lapset
juoksivat paljasjaloin ja kirkuen vedessä ja koettivat ajaa rantaan
vedenpinnalla uivia laudanpalasia.
Mutta vanha vaimo itki ja vaikeroi lakkaamatta. Me kuulimme vain
epäselviä sanoja ja katkonaisia sydäntä vihlovia valituksia: "Oi,
sinä kauhea, sinä hurja meri! Sinä olet vihaisempi kuin helvetin
pahat henget! Sinä kammottava, sydämetön meri!" huusi hän ja heristi
nyrkkejään merelle päin, "minkätähden et vienyt meitä itseämmekin?
Olethan vienyt meiltä kaiken, millä ansaitsimme leipämme! Kas tässä,
tässä, tässä on sinulle, ota edes palasia minusta, koska et tahdo minua
kokonaan ottaa!"
Ja hän syöksähti ylös viskellen vaatekappaleitaan ja irtirevittyjä
hiustukkoja mereen. Hän uhkasi vettä nyrkeillään, hän potki maininkeja;
sitten muuttui raivo jälleen valitukseksi, suonenvedontapainen viha
alakuloisuudeksi ja hän lyyhistyi taas hiekalle, painoi otsansa käsien
varaan ja katseli itkien, kuinka irtonaiset venelaudat kolahtelivat
kallioita vasten. "Vene-parka", huusi hän sitten kuin olisivat nuo
pirstaleet olleet rakastetun, tuskin vielä tajuttoman olennon jäseniä,
"tuonko olet meiltä ansainnut? Miksi emme saaneet upota sinun kanssasi
yhdessä? Kuolla yhdessä niinkuin olemme yhdessä eläneetkin? Siinä
makaat nyt kappaleina, sirpaleina, tomuna, vielä kuolemassakin huutaen
näillä kallioilla, joilta meidän olisi pitänyt auttaa sinut pois,
niinkuin koko yön olet huutanut! Mitä täytyy sinun meistä ajatellakaan?
Sinä olet palvellut meitä niin uskollisesti ja me olemme jättäneet
sinut perikadon omaksi! Perikadon omaksi näin lähellä kotiamme ja
herrasi äänen ulottuvilla! Nyt olet heitetty rannalle kuin uskollisen
koiran ruumis, jonka aalto kuljettaa sen herran jalkojen juureen, joka
hänet hukutti!"
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, sitten luetteli hän kaikki
veneensä hyvät ominaisuudet, mainitsi, mitä se oli maksanut ja kävi
läpi kaikki muistot, mitkä liittyivät tuohon poloiseen, aalloilla
keinuvaan hylkyyn. "Senkö vuoksi sen juuri niin hyväksi korjasimme ja
niin kauniiksi maalasimme? Senkö vuoksi minun poika-parkani, ennenkuin
hän kuoli ja jätti minulle neljä isätöntä ja äiditöntä orpoa, sen
niin suurella vaivalla ja rakkaudella melkein yksinään rakensi?
Kun kävin noutamassa koreja aluksen ruumasta, tunsin siellä hänen
kirveensä jäljet ja suutelin niitä hänen muistokseen. Nyt suutelevat
niitä haikalat ja meriravut. Talvi-iltoina veisteli hän omin käsin
Pyhän Franciskuksen kuvaa puusta pannakseen sen veneen keulaan, että
pyhimys varjelisi sitä myrskyssä. Oi, tuota armotonta pyhimystä! Hän
ei totisesti ole ollut kiitollinen! Kuinka on käynyt poikani ja hänen
vaimonsa, kuinka sen veneen, jonka poikani jätti meille ansaitaksemme
sillä leipää hänen lapsiraukoilleen? Ja onko hän edes voinut itseään
suojella? Missä on hänen kuvansa? Aaltojen leikkikaluna se nyt
ajelehtii!"
"Äiti! äiti", huusi samassa toinen lapsista, ottaen rannikolta, kahden
kallion välistä, veneenkappaleen, jonka aallot olivat kuljettaneet
kuivalle maalle, "tässä on pyhimys!" -- Vaimo-parka unohti siinä
silmänräpäyksessä vihansa ja soimauksensa, juoksi pojan luo astuen
jalkansa veteen, painoi kuvan huulilleen ja kasteli sitä kyyneleillään.
Sitten hän jälleen istuutui eikä sanonut enää sanaakaan.
16.
Beppo ja vanhus kokoilivat meidän avullamme kaikki veneenkappaleet.
Sitten vedimme kauvemmaksi maalle köyteen kiinnitetyn rauskan. Kaikki
pirstaleet kokosimme sitten yhteen kasaan; ihmisparoilla saattoi
vielä olla hyötyä joistakin laudoista ja veneen rauta-osista. Lopuksi
vieritimme kasan päälle muutamia isoja kiviä, ettei nouseva vesi vielä
kerran saisi haltuunsa näitä kallisarvoisia jäännöksiä, ja lähdimme
sitten surullisina ja melkoisen välimatkan päässä isäntäväestämme
astelemaan kotiin päin. Aluksen puute ja meren tila eivät sallineet
meidän ajatellakaan poislähtöä.
Kun maahanluoduin silmin ja sanaakaan sanomatta olimme nauttineet
leipäpalan ja tilkkasen vuohenmaitoa, jotka Graziella oli tuonut meille
kaivolle viikunapuun alle, jätimme talon surunsa valtaan ja lähdimme
korkeitten viiniköynnösryhmien ja oliivipuitten alitse kävelemään
saaren ylätasangolle.
17.
Ystäväni ja minä emme vaihtaneet montakaan sanaa, mutta meillä oli
samat ajatukset ja vaistomaisesti poikkesimme niille teille, jotka
veivät saaren itäkärkeen ja joitten siis täytyi johdattaa meidät
läheiseen Procidan kaupunkiin. Pari kohtaamaamme vuohipaimenta ja pari
kreikkalaisesti puettua tyttöä, jotka kantoivat öljyruukkua päänsä
päällä, näyttivät meille useamman kerran oikean tien. Tunnin kävelyn
jälkeen saavuimme kaupunkiin.
"Tämä on surullinen tapaus", sanoi vihdoin ystäväni minulle. -- "Se
pitää kääntää hyväksi näille kunnon ihmisille:", vastasin minä. --
"Samaa olen minäkin ajatellut", sanoi hän ja kilisteli nahkakukkaroaan,
jossa oli suurehko summa kultarahoja. -- "Niin minäkin; mutta minulla
ei ole nykyään kuin viisi, kuusi kultarahaa kukkarossani. Olen osaltani
myöskin ollut syynä onnettomuuteen ja tahtoisin senvuoksi ottaa osaa
vahingon korvaamiseenkin." -- "Minä olen meistä rikkaampi", vastasi
ystäväni, "ja minulla on luottoa erään pankkiirin luona Napolissa. Minä
maksan kaikki; Ranskassa voimme sitten selvitellä asiamme."
18.
Näin keskustellen astelimme keveästi Procidan alaspäin viettäviä katuja
ja saavuimme pian _marinelle_. Siksi kutsutaan Egean meren saaristossa
ja Italian rannikolla lähinnä satamaa sijaitsevaa rantaa. Siellä oli
tungokseen asti ischialaisia, procidalaisia ja napolilaisia veneitä,
joita eilinen myrsky oli pakoittanut etsimään täältä suojaa. Merimiehet
ja kalastajat nukkuivat auringonpaisteessa, vähitellen rauhoittuvien
aaltojen kohinassa tai istuskelivat ryhmissä padolla ja puhelivat.
Vaateparrestamme ja punaisista lakeistamme päättäen, luulivat he meitä
nuoriksi toscanalaisiksi tai kreikkalaisiksi merimiehiksi, jotka olivat
tuoneet tänne öljyä tai viiniä Ischiasta.
Me kuljimme satamassa etsien lujatekoista ja hyvinvarustettua venettä,
jota kaksi miestä helposti voisi hoitaa, ja joka mittasuhteittensa
ja muotonsa puolesta olisi mahdollisimman paljon särkyneen veneen
näköinen. Pian löysimmekin sellaisen. Sen omisti eräs tämän saaren
rikas kalastaja, jolla oli useita veneitä. Tämä oli vasta muutamia
kuukausia sitten otettu käytäntöön. Lähdimme nyt omistajan luo, jonka
asunnon olimme saaneet tietää satamassa leikkiviltä lapsilta.
Hän oli iloinen, ymmärtäväinen, kelpo mies. Kertomuksemme yöllisestä
onnettomuudesta ja hänen köyhän procidalaisen maamiehensä
epätoivosta liikutti häntä. Silti ei hän pudottanut piasteriakaan
määräämästään hinnasta, joka tosin ei ollutkaan kohtuuton. Saimme
veneen kolmellakymmenelläkahdella kultarahalla, ne ystäväni heti
käteisellä maksoi. Luovutettuamme tämän summan oli vene ihka uusine
varustuksineen, purjeineen, ruukkuineen, köysineen ja rautaisille
ankkureineen, meidän omaisuuttamme.
Täydensimme vielä näitä varustuksia ostamalla eräästä sataman vieressä
sijaitsevasta kaupasta kaksi punaista, villaista viittaa, toisen ukolle
ja toisen pojalle; lisäksi ostimme vielä useammanlaatuisia verkkoja,
muutamia kalakoreja ja vähän talouskaluja naisille. Sitten teimme
veneen myyjän kanssa sellaisen sopimuksen, että maksamme hänelle
kolme kultarahaa, jos hän vielä tänä päivänä tuo veneen määräämäämme
paikkaan. Koska raju-ilma oli asettunut ja meri siltä puolen oli
jotenkin kallioiden suojassa, suostui hän tähän, ja me palasimme maitse
Andrean taloon.
19.
Kävelimme hitaasti, istahdimme kaikkien mahdollisten puitten alle,
laskimme leikkiä, haaveilimme ja teimme kauppaa nuorten procidalaisten
tyttöjen kanssa viikuna- ja viinirypälekoreista, joita he kantoivat,
kunnes tarpeellinen aika vähitellen oli kulunut. Kun sitten eräältä
korkealta vuorenharjalta näimme veneemme salaisesti livahtavan rannikon
varjoon, kiirehdimme askeleitamme saapuaksemme perille yksissä ajoin
soutumiehen kanssa.
Pienestä talosta ja sitä ympäröivästä viinitarhasta ei kuulunut
hiiskaustakaan. Kaksi kaunista, kirjavasiipistä, leveillä
höyhensääryksillä varustettua kyyhkystä nokki maissintähkiä terassin
aidalla ja oli ainoana elonmerkkinä. Me astuimme ääneti sinne;
siellä tapasimme koko perheen syvässä unessa. Kaikki perheenjäsenet
paitsi lapsia, joitten somat päät lepäsivät vierekkäin Graziellan
käsivarrella, olivat unessakin surullisen näköisiä.
Vanha äiti oli painanut pään polviaan vasten ja näytti vielä
nukkuessaankin nyyhkivän. Isä makasi käsivarret ristissä selällään
auringonpaisteessa. Pääskyset hipaisivat ohilentäessään hänen harmaita
hiuksiaan. Hänen hikisellä otsallaan istui kärpäsiä. Kaksi syvää
uurretta hänen suunsa tienoilla todisti, että hänen miehuusvoimansa oli
mennyttä ja että hän oli nukkunut kyyneleihinsä.
Tämä näky vihlasi sydäntämme. Mutta ajatellessamme, minkä onnen
olimme valmistaneet näille ihmisille, tulimme jälleen lohdutetuiksi.
Herätimme heidät ja pudotimme Graziellan ja hänen pikkuveljiensä
eteen tuoreet leivät, juuston, makkarat, viinirypäleet, appelsiinit,
viikunat -- kaikki matkalla ostamamme tavarat. Tyttö ja pienokaiset
eivät uskaltaneet nousta edes ylös tämän kuin taivaasta heidän ylitseen
vuotavan sateen alta. Isä kiitti meitä perheen nimessä. Iso-äiti
katseli synkeänä kohtausta. Hänen kasvonsa ilmaisivat enemmän vihaa
kuin välinpitämättömyyttä.
"Kuulehan, Andrea", puhui ystäväni vanhukselle, "ihminen ei saa kahta
kertaa itkeä sen menettämistä, minkä hän voi saada takaisin työllä ja
rohkeudella. Metsässä kasvaa uusia lautoja ja hamppumaassa itää uusia
köysiä. Vain surun valtaan heitetty ihmiselämä on korvaamaton. Itkun
päivä ottaa meiltä enemmän voimia kuin koko vuoden työ. Tulkaa, ja
lähtekäämme kaikki yhdessä rantaan. Mehän olemme teidän laivapoikianne;
tänä iltana autamme teitä kantamaan kotiin veneenne jäännökset. Teemme
niistä kotolaisillenne vuoteita, pöytiä ja muita tarvekaluja. Tuntuupa
teistä hauskaltakin vanhoilla päivillänne levätä niitten lautojen
välissä, jotka niin kauvan ovat teitä merellä keinuttaneet." -- "Jospa
niistä tulisi ruumisarkkumme", huokasi iso-äiti synkkänä.
20.
He nousivat kuitenkin, ja me astuimme kaikki yhdessä hitaasti portaita
alas rantaa kohti; voi selvästi huomata, kuinka kipeästi heihin koski
meren näkeminen ja aaltojen kohina. Kuvaamaton oli sen vuoksi köyhien
ihmisten ihmetys ja ilo, kun he viimeiseltä porrasjaksolta näkivät
uuden kauniin veneen, joka oli vedetty kuivalle maalle ja lekotteli
auringossa entisen särkyneen veneen vieressä, ja ystäväni heille sanoi:
"Se on teidän!" Ylenpalttisessa ilossaan heittäytyivät he polvilleen,
kukin sille portaalle, missä oli seisonut, kiittääkseen ensin Jumalaa,
ennenkuin löysivät sanoja tulkitakseen meitä kohtaan kiitollisuuttaan.
Heidän onnensa oli meille paras kiitos!
He nousivat ylös kuullessaan ystäväni kutsuvan heitä. Nyt juoksivat he
hänen perässään veneen luo. Ensin he pysyttelivät pienen välimatkan
päässä ja kulkivat arastellen sen ympäri ikäänkuin peljäten, että
tässä oli taikuutta ja että vene jälleen häviäisi. Sitten he astuivat
lähemmäksi, koskettelivat sitä ja veivät huulilleen ja otsalleen
käden, joka oli koskettanut venettä. Mutta vihdoin pääsi heiltä ilon
ja ihastuksen huuto, ja ottaen toinen toisiaan kädestä alkoivat he,
vanhasta iso-äidistä pienimpään lapseen saakka, tanssia uuden veneen
ympärillä.
21.
Beppo se ensimmäiseksi astui veneeseen. Hän kiipesi pienelle
etukannelle ja veti laivan ruumasta toinen toisensa jälkeen kaikki
sinne asettamamme varustukset: ankkurin, köydet, nelikorvaiset ruukut,
uudet oivalliset purjeet, korit, avarahihaiset viitat; hän helisteli
ankkuria, heilutti airoja päänsä päällä, laskosti liinakankaan, hieroi
viittojen karkeata villaa sormiensa välissä, ja näytteli vilkkain
elein iso-isälle, iso-äidille ja sisarelle näitä aarteita ilosta ja
ihastuksesta huudahdellen. Isä, äiti ja Graziella itkivät ilosta
katsellen vuoroin venettä, vuoroin meitä.
Veneen tuojat, jotka tähän asti oli pysytelleet piilossa kallioitten
takana, itkivät myöskin. Kaikki siunasivat meitä. Graziella, joka
näytti erittäin vakavasti käsittävän kiitollisuusvelkansa, lähestyi
nyt silmät maassa iso-äitiään ja me kuulimme, kuinka hän osoittaen
sormellaan meitä kuiskasi: "Sinä sanoit heitä äsken pakanoiksi; jos
minä nyt sanoisin, että he ovat enkeleitä, niin kumpi meistä mahtaisi
olla oikeassa?"
Vanha vaimo heittäytyi jalkoihimme ja pyysi anteeksi halveksimistaan.
Tästä hetkestä alkaen rakasti hän meitä melkein yhtä paljon kuin
pojantytärtään tai Beppoa.
22.
Kun olimme veneen tuojille maksaneet sovitun rahasumman, lähetimme
heidät pois. Sitten kuormitimme itsemme uusilla laivavarustuksilla ja
kannoimme sirpaleitten asemasta kaikki rikkaudet onnellisen perheen
kotiin. Illallisen jälkeen, kun lamppu oli sytytetty, nouti Beppo
iso-äidin päänalusen alta tuon särkyneen laudanpalasen, johonka
hänen isänsä oli veistänyt pyhän Franciskuksen kuvan. Hän sahasi sen
nelikulmaiseksi, puhdisti sen veitsellään, kiilloitti ja maalasi sen
uudelleen. Hän aikoi seuraavana päivänä kiinnittää sen uuden veneen
keulaan, että uusi alus jollakin tavalla muistuttaisi vanhaa. Kun
muinaisajan kansat rakensivat uutta temppeliä entisen sijalle, pitivät
he samalla tavalla huolta, että uuteen rakennukseen muurattiin osia
entisestä vaikka kuinkakin vähäpätöisiä. Tämä karkea, kulunut muisto
toi uuteen pyhäkköön jotakin entisestään pyhitettyä ja pysyi arvossaan
uuden pyhäkön taideteosten joukossa. Ihminen on aina ihminen. Hänen
luonnossaan on aina samat vaistot oli sitten kysymyksessä Pantheon,
Pietarinkirkko tai köyhä procidalainen kalastajavene.
23.
Tämä yö oli ehkä onnellisin, minkä kohtalo oli tälle talolle suonut.
Me nukuimme tuulen suhinaan oliivipuissa, aaltojen kohinaan rannalla
ja tasaiselle katollemme lankeavaan kuuvaloon. Herätessämme oli taivas
kirkas kuin hiottu kristalli, meri tummansininen ja kevyen vaahdon
peitossa kuin olisi se hikoillut väsymyksestä ja hurjasta menostaan.
Mutta tuuli puhalsi entistä rajumpana. Valkea vaahtopyry, jota aallot
lennättivät Cap Misenen kärkeä vasten, nousi vielä korkeammalle kuin
eilen. Se kasteli hohtavana autereena koko Cumesin rantaa nousten ja
laskien taukoamatta kuin vuoksi ja luode. Balan ja Gaetan lahdilla ei
näkynyt ainoatakaan purjetta. Vain meripääskyt kastelivat valkeita
siipiään kuohuihin, ainoat linnut, joitten elementti on myrsky ja jotka
kirkuvat ilosta haaksirikon tapahtuessa aivankuin vainajien lahden
kadotetut henget, jotka vaanivat haaksirikkoisia laivoja saaliikseen.
Kaikessa hiljaisuudessa tunsimme kuitenkin salaista iloa siitä, että
myrsky pidätti meitä vanhan kalastajan talossa ja puutarhassa. Tämä
antoi meille tilaisuuden nauttia asioiden tilasta ja köyhän perheen
onnesta; olimme siihen jo kiintyneet kuin lapset.