ITALIAN TYTÄR
Kirj.
A. de Lamartine
Suomentanut ["Graziella"]
Esteri Haapanen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914.
Ensimmäinen luku.
1.
Ollessani kahdeksantoista vuotias uskoi kotiväkeni minut erään
sukulaiseni huostaan, jonka asioiden vuoksi täytyi matkustaa Toscanaan,
minne hänen miehensä hänet saattoi. Sain täten tilaisuuden matkustaa
ja riistäytyä irti tuosta isän kodissa ja maaseutukaupungissa niin
helposti uhkaavasta toimettomuudesta, joka johtaa harhaan heräävän
sieluelämän. Lähdin matkaan ihastuneen lapsen tavoin, jolle kuin
esiripun takaa kohta näytettäisiin luonnon ja elämän ihanimmat näyt.
Jo lapsuudesta asti olin Millyn vuorilta voinut nähdä alppien ikuisen
lumen hohtavan taivaanrannassa. Merestä olivat matkailijat ja
runoilijat jo loihtineet niin monta viehättävää kuvaa sieluni silmien
eteen. Italian taivas, sen hehku ja kirkkaus, josta Corinnan kirjeet ja
Goethen runo:
Kennst du das Land wo die Citronen blühn -- -- -- -- -- olivat jo
antaneet minulle aavistuksen, vielä nähtävissä olevat muistomerkit
roomalaiselta ajalta, millä äsken lopetetut luvut olivat täyttäneet
mieleni, vapauden tunne sekä etäisyys, joka luo taikahohteensa kaikkiin
esineihin, seikkailut, nuo pitkien matkojen varmat seuralaiset, joita
nuorekas mieli kuvittelee ja joista se jo edeltäpäin nauttii, vieras
kieli, vieraat ihmiset, vieraat tavat, jotka muuttavat ihmisen uuteen
maailmaan -- kaikki tuo kiehtoi mieltäni! Pitkät matkan edellä käyvät
odotuksen päivät elin alituisessa huumaustilassa. Tuo huumaus, jonka
Savoijin, Sveitsin, Genéve-järven, Simplonin gletsherien, Como-järven,
Milanon ja Firenzen ihana luonto päivittäin uudisti, haihtui vasta
kotiin palatessani.
Kun ne asiat, joiden tähden matkakumppanini olivat lähteneet
Livornoon, uhkasivat pitkittyä epämääräiseen aikaan, oli jo puhetta
lähettää minut Ranskaan näkemättä Napolia ja Roomaa. Se olisi ollut
samaa kuin herättää minut kesken kauneinta unta. Koko olentoni nousi
tällaista ajatusta vastaan. Kirjoitin isälleni ja pyysin häneltä lupaa
jatkaa Italianmatkaani yksin. Koska en kuitenkaan ollut aivan varma
siitä, että vastaus olisi myöntävä, päätin mieluummin toimia heti
kuin olla tottelematon jälkeenpäin. Jos vastaus on kieltävä, sanoin
itselleni, tulee se liian myöhään. Nuhteita kyllä saan, mutta myöskin
anteeksiannon; minä palaan kotiin, mutta vasta nähtyäni jotakin.
Matkarahoja oli minulla niukasti, mutta minä laskin, että minulla
Napolissa oli eräs äitini sukulainen, joka ei varmaankaan kieltäisi
minulta paluumatkaa varten tarvittavia varoja. Niin lähdin eräänä
kauniina yönä postin mukana Livornosta Roomaan.
Siellä vietin talven yksinäni pienessä talossa erään syrjäkadun
varrella, roomalaisen maalarin luona, joka oli ottanut minut
täysihoitoon perheeseensä.
Matkalla Firenzestä Roomaan olivat kasvoni, nuoruuteni, innostukseni
sekä myöskin yksinäisyyteni vieraassa maassa herättäneet erään
matkatoverini mielenkiintoa. Meistä oli nopeasti tullut ystävät. Hän
oli kaunis, nuori mies, melkein minun ikäiseni. Hän näytti olevan
kuuluisan laulajan Davidin poika tai sukulainen. David, joka näihin
aikoihin oli Italian näyttämön parhaita tenooreita, matkusti myöskin
kanssamme. Taiteilija oli jo sangen iäkäs. Hänen piti laulaa viimeistä
kertaa Napolin San Carlo-teatterissa.
David kohteli minua kuin isä, hänen nuori seuralaisensa sydämellisellä
huomaavaisuudella. Minä vastasin ikäni koko antaumuksella ja
lapsellisuudella. Me emme vielä olleet saapuneet Roomaan, kun kunnon
matkatoverini ja minä jo olimme eroittamattomat. Siihen aikaan tarvitsi
posti vielä kolme kokonaista päivää ehtiäkseen Firenzestä Roomaan.
Majataloissa matkan varrella oli uusi ystäväni tulkkinani, pöydässä
tarjosi hän ensin minulle, vaunuissa varasi hän minulle parhaan paikan
viereensä, ja kun nukuin, sain olla varma, että hänen olkapäänsä
tarjoutui tyynykseni.
Kun Toscanan ja Sabinein vuorten pitkiä rinteitä noustessamme jätin
vaunut, astui hän kanssani kävelemään, tutustutti minut seutuihin,
sanoi kaupunkien nimet, ja huomautti muistopatsaista; sitten poimi
hän kauniita kukkia ja osti oivallisia viikunoita ja viinirypäleitä
matkalla. Näillä hedelmillä täytti hän käteni ja hattuni.
David näytti katselevan suopein silmin matkakumppaninsa ihastusta
nuoreen muukalaiseen. Välistä katsellessaan minua iskivät he toisilleen
hyväntahtoisesti ja ymmärtäen silmää.
Me saavuimme Roomaan yöllä. -- Asetuin luonnollisesti samaan majataloon
kuin hekin. Minut vietiin huoneeseeni. Seuraavana päivänä heräsin
vasta kuullessani nuoren ystäväni äänen; hän koputti ovelleni ja
huusi minua aamiaiselle. Pukeuduin kiireesti ja lähdin saliin, minne
matkustajat olivat kokoontuneet. Tahdoin puristaa matkatoverini
kättä ja etsin häntä turhaan silmilläni matkustajien joukosta, kun
äkkiä näin ympärilläni pelkkiä nauravia kasvoja. Davidin pojan tai
sukulaisen asemasta näin hänen rinnallaan nyt nuoren hienosti puetun
roomalaistytön viehättävän olennon; hänen mustat hiuksensa kiersivät
palmikkoina otsaa ja niihin oli pistetty kaksi helmipäistä, pitkää
kultaneulaa, jommoisia tivolilaiset maalaistytöt vieläkin käyttävät.
Hän oli ystäväni, joka saavuttuaan Roomaan oli ottanut takaisin
sukupuolelleen kuuluvan puvun.
Jo aikoja sitten olisi hänen lempeän katseensa ja suloisen hymynsä
pitänyt ilmaista hänet. Mutta minulla ei ollut ollut asiasta
kaukaisinta aavistustakaan. Puku ei muuta sydäntä, sanoi minulle kaunis
roomalaistyttö hymyillen; te ette vain enää saa nukkua olkapäätäni
vasten, ja sen sijaan että saisitte minulta kukkia, annatte kai minulle
niitä. Tämä seikkailu varoittaa teitä liian nopeasti ja ilman muuta
uskomasta ystävyyteen, jota teille tarjotaan.
Tyttö oli laulajatar, Davidin oppilas ja suosikki. Vanha laulaja
kuljetti häntä aina mukanaan miehen puvussa välttääkseen kaikkia
mahdollisia huomautuksia matkan varrella. Hän kohteli häntä enemmän
isän kuin suosijan tavalla eikä ollut vähääkään mustasukkainen meidän
keskinäisistä viattomista ystävyydenosoituksistamme, joihin hän itse
puolestaankin oli antanut yllykettä.
2.
David ja hänen oppilaansa viettivät muutamia viikkoja Koomassa.
Tulomme jälkeisenä päivänä pukeutui hän taas miehen vaatteisiin ja
vei minut ensin Pietarinkirkkoon, sitten Kolosseumiin, Frascatiin,
Tivoliin ja Albanoon. Näin vältin nuo maksetut, väsyttävät oppaat,
jotka asettavat koko Rooman aivankuin leikkauspöydälle matkustajan
eteen ja yksitoikkoisilla vuosiluku- ja nimilitanioillaan pilaavat
vaikutelmamme, ehkäisevät ajatuksiamme ja vahingoittavat kauneusaistia.
Camilla ei ollut mikään oppinut nainen, mutta hän oli syntynyt Roomassa
ja tunsi kaikki kauniit paikat ja suuremmoiset näkö-alat, jotka hänen
lapsuudestaan asti olivat häntä ihastuttaneet.
Hän johti minut ilman ennakolta tehtyjä suunnitelmia joka paikkaan
parhaalla hetkellä: aamulla Monte Pincion pinjapuitten varjoon,
illalla Pietarinkirkon valtaviin pylvästöihin; kuutamolla Kolosseumin
äänettömille muureille; kauniina syyspäivänä Albanoon, Frascatiin ja
Sibyllan temppeliin, jota Tivolin vesiputousten huuru kasteli. Hän oli
aina iloinen ja vallaton kuin ikuinen nuoruuden kuva keskellä näitä
ajan ja kuoleman jälkiä. Hän tanssi Cecilia Metellan hautakummulla, ja
minun istuessani unelmiin vaipuneena jollakin kivellä, kaikui hänen
kirkas laulunsa iloisesti Diokletianuksen palatsin synkissä holveissa.
Illalla palasimme kaupunkiin, vaunut täynnä kukkia ja kuvapatsaista
murenneita sirpaleita; sitten etsimme käsiimme vanhan Davidin,
joka antoi päivällemme arvokkaan lopun ottamalla meidät mukaansa
teatteriaitioonsa. Laulajatar, joka oli muutamia vuosia minua vanhempi,
tunsi minua kohtaan vain sydämellistä ystävyyttä. Minä taas olin liian
kaino osoittaakseni hänelle toisenlaisia tunteita, enkä niitä edes
tuntenutkaan, huolimatta nuoruudestani ja hänen kauneudestaan. Hänen
miehenpukunsa ja melkein miesmäinen tuttavallisuutensa, hänen syvä
alttoäänensä ja vapaa käytöksensä saivat aikaan sen, että pidin häntä
todella vain kauniina nuorena ihmisenä, toverina ja ystävänä.
3.
Camillan lähdettyä jäin aivan yksinäni Roomaan ilman mitään
suosituskirjeitä ja ilman muita tuttavia kuin seudun kauniit paikat,
muistopatsaat ja rauniot, joitten luo Camilla oli minut johtanut. Vanha
maalari, jonka luona asuin, jätti atelierinsa ainoastaan sunnuntaisin
mennäkseen messuun vaimonsa ja kuusitoistavuotiaan tyttärensä kanssa,
joka oli yhtä ahkera kuin isäkin. Heidän kotinsa muistutti jonkinlaista
luostaria, jossa taiteilijan työn keskeytti vain niukka ateria ja
rukoushetki.
Iltaisin, kun auringon viimeiset säteet olivat paenneet köyhän
maalari-asunnon korkealla olevista akkunoista ja läheisen luostarin
kellot kutsuivat Ave Mariaan, joka niin rauhaisasti lopettaa Italian
päivän, etsi perhe virkistystä yhteisestä rukouksesta; rukousnauhat
käsissään he hymisivät litaniansa, kunnes heidän uniset äänensä
häipyivät yksitoikkoiseksi, epäselväksi mutinaksi, joka lopulta
muistutti aaltojen yksitoikkoista loiskahtelua rantaa vasten.
Minä rakastin näitä hiljaisia, rauhallisia iltahetkiä, jolloin kolme
ihmistä ylensi mielensä korkeutta kohti levätäkseen päivän työstä. Tämä
muistutti samanlaisia hetkiä isäni kodissa, missä äitini samoin kokosi
meidät joka ilta rukoukseen, milloin huoneeseensa, milloin pienen
Millyn puutarhan hiekkakäytäville, päivän viime kajasteeseen. Täällä
kohtasi minua samanlainen tapa, sama usko, ja minusta tuntui kuin tämän
ventovieraan perheen keskuudessa olisin ollut kotini katon suojissa.
Ei milloinkaan voi nähdä hiljaisempaa, yksinäisempää, työteliäämpää ja
hurskaampaa elämää kuin tässä roomalaisen maalarin kodissa.
Maalarilla oli veli, joka ei asunut hänen luonaan. Hän opetti
italiankieltä korkea-arvoisille muukalaisille, jotka viettivät talvea
Roomassa. Hän ei ollut mikään tavallinen kieltenopettaja, hän oli
ensiluokkainen roomalaisen kirjallisuuden tuntija. Nuori ja komea kun
hän oli sekä muinaisajan roomalaisen kaltainen luonteeltaan, oli hän
näytellyt loistavaa osaa vallankumousyrityksissä, joita roomalaiset
tasavaltalaismieliset olivat panneet toimeen, herättääkseen jälleen
vapauden eloon maassaan. Hän oli kansantribuuni, uusi Rienzi. Tuona
lyhyenä aikana, jolloin entisajan Rooma näytti uudelleen elpyvän, oli
hän ollut sen innokkaimpia puoltajia, puhunut kansalle kapitoliumilta,
pystyttänyt vapauden lipun ja saanut huomattavan virka-arvon
tasavallassa. Taantumuksen päästessä valtaan häntä vainottiin, jopa
hänet vangittiinkin, ja pelastumisestaan sai hän yksinomaan kiittää
ranskalaisia, jotka pelastivat tasavaltalaiset, mutta hävittivät
tasavallan.
Tämä roomalainen ihaili Ranskan vallankumousta ja filosofiaa, mutta
inhosi keisaria ja keisarivaltaa. Bonaparte oli hänelle kuten kaikille
sen ajan vapaamielisille italialaisille vapauden caesar. Niin nuori
kuin olinkin, elähyttivät minuakin samat tunteet. Tämä samanlainen
ajatuskantamme kävi piankin ilmi. Hänen nähdessään nuorekkaan
ja antiikkisen innostukseni meidän lukiessamme Montin hehkuvia
vapausrunoja tai tasavaltaisia kohtia Alfierin teoksista, huomasi
hän uskaltavansa avata minulle sydämensä, ja pian olin enemmän hänen
ystävänsä kuin oppilaansa.
4.
Vapauden jumalaisesta ihanne-arvosta ihmisille on paras todistus se,
että se on nuoruutemme ensimmäinen unelma eikä poistu sielustamme,
ennenkuin sydän kuivettuu ja henki vajoaa arkipäiväisyyteen
tai alakuloisuuteen. Jokainen kaksikymmenvuotias ihmismieli on
tasavaltalainen; jokainen väsähtänyt ihmissydän orjamaisuuteen altis.
Kuinka usein istuimmekaan yhdessä Pamfilin huvilan kukkulalla, josta
näki Rooman huippuineen, raunioineen ja Tiber-virtoineen, joka
tahrattuna, äänettömänä ja kuin häpeissään liukuu Ponte Rotton kaarien
alitse, jonne kuuli sen suihkukaivojen valittavan solinan ja sen
autioituneita katuja vaiti vaeltavien asukasten hiljaiset askeleet!
Kuinka usein vuodatimmekaan katkeria kyyneliä tämän tyrannien valtaan
joutuneen maailman tähden, jonka maista vain Ranskassa ja Italiassa
filosolia ja vapaus hetkiseksi näyttivät elpyneen eloon tukahtuakseen
taas olemattomiin. Kuinka useasti kirosimmekaan mielessämme tuota
ihmishengen sortajaa, tuota kruunattua sotilasta, Napoleonia, joka
oli ajanut vallankumouksen asiaa vain saadakseen siitä voimaa sen
kukistamiseen ja kahlitakseen kansat uuteen orjuuteen. Tältä ajalta
on alkuisin rakkauteni ihmishengen vapauteen sekä järkeni viha tuota
vuosisadan sankaria kohtaan, viha, joka myöskin asui tunteissani ja
ajatuksissani ja joka ajan kuluessa vain osottautui oikeutetuksi
huolimatta siitä, että moni imartelee hänen muistoansa.
5.
Näitten vaikutusten alaisena tutkin Roomaa, sen historiaa ja
muistomerkkejä. Aamulla lähdin yksinäni asunnostani jo ennenkuin
kaupungin meluava liike saattoi häiritä ajatuksiani. Kainalossani
oli minulla Rooman historioitsijain, runoilijain ja kertojien
teoksia. Sitten istuin tai harhailin Forumin, Kolosseumin ja Rooman
ympäristöjen autioilla raunioilla. Katselin, luin ja ajattelin.
Opin näin perinpohjin tuntemaan Rooman. Nämä hetket olivat parhaita
historiantuntejani. Vanha aika, joka ennen koulussa oli minua vain
ikävystyttänyt, valtasi nyt kokonaan tunteeni. Näissä tutkimuksissani
en seurannut muuta suunnitelmaa kuin päähänpistojani. Menin
minne askeleeni minut milloinkin johtivat. Muinais-ajan Roomasta
nykyaikaiseen, Panteonilta Leo X:nen palatsiin, Horatiuksen talosta
Tiburilta Rafaelin taloon. Runoilijoita, maalareita, suuria miehiä
kulki kirjavassa saatossa ohitseni ja minä viivähdin vain sen luona,
joka kunakin päivänä eniten herätti mielenkiintoani.
Kello yhdentoista aikaan palasin pieneen huoneeseeni maalarin talossa
nauttiakseni aamiaista. Söin kirjoituspöytäni ääressä palasen leipää
ja juustoa yhä lukien. Juotuani vielä kupillisen maitoa työskentelin
edelleen, tein muistiinpanoja ja kirjoitin päivälliseen saakka.
Isäntäni vaimo ja tytär valmistivat sen itse. Päivällisen jälkeen
lähdin uusille retkille ja palasin vasta illan suussa kotiin. Melkein
jokainen näistä rauhallisista päivistä loppui pieneen seurusteluhetkeen
maalarin perheen keskuudessa ja lukemiseen, joka kesti myöhään yöhön.
En kaivannut minkäänlaista seuraa. Yksinäisyyteni tuotti minulle
vain nautintoa. Rooma ja omat mielialani olivat minulle kylliksi.
Näin vietin pitkän talven lokakuusta seuraavan vuoden huhtikuuhun
ainoanakaan päivänä tuntematta väsymystä tai ikävystystä. Näitten
vaikutelmien muisto elähytti minua kymmenen vuotta myöhemmin
kirjoittaessani runoelmani Tiburista.
6.
Rooman muistojen joukossa on kaksi, jotka himmentävät muut tai
ainakin hallitsevat niitä. Kolosseum, tuo roomalaisen kansan suurtyö,
ja Pietarinkirkko, tuo katolisuuden mestariteos. Kolosseum on
yli-inhimillisen kansan jättiläistuote, kansan, joka ylpeytensä ja
villin huvinhalunsa tyydytykseksi pystytti itselleen muistomerkkejä,
joihin mahtui kokonainen kansakunta ja jotka kokonsa ja kestävyytensä
puolesta kykenevät kilpailemaan itse luonnon töitten kanssa. Vielä
silloinkin kun Tiber on kuivunut liejuisten rantojensa väliin, seisoo
tuo jättiläisrakennus paikoillaan.
Pietarinkirkko on aikoinaan koko maailmaa hallinneen uskonnon luoma.
Se ei ole rakennettu minkään erityisen kansakunnan kokoojaksi, se on
temppeli, joka sulkee sisäänsä kaiken filosofian, kaikki rukoukset,
koko ihmisajatuksen suuruuden. Näyttää siltä kuin sen seinien mittana
ei olisi ollut mikään erityinen kansa, vaan itse Jumala. Michel
Angelo yksin on ymmärtänyt katolisuuden, Pietarinkirkko on sen
ylevin ja täydellisin ilmausmuoto. Pietarinkirkko on kiveenhakattu
uskontunnustus, Kristuksen opin monumentaalinen kirkastus.
Gootilaisten katedraalien rakennusmestarit olivat ylevämielisiä
barbaareja. Michel Angelo yksin omasi filosoofin käsityksen.
Pietarinkirkko on filosoofinen kristinusko, josta jumalainen
rakennusmestari on karkoittanut synkeyden, jonne hän on luonut
avaruutta, kauneutta, sopusointuisuutta, voittamattomia valovirtoja.
Rooman Pietarinkirkko on juuri senvuoksi niin verrattoman kaunis, että
sen ainoana tarkoitusperänä näyttää olevan jumal-aatteen kirkastus
täyteen loistoonsa.
Vaikka kristinusko häviäisikin, jäisi Pietarinkirkko kuitenkin sitä
seuraavan uuden uskonnon yhteiseksi, ijankaikkiseksi, ainoaksi
järjelliseksi temppeliksi, jos tuo uusi uskonto todella olisi
ihmiskunnan ja Jumalan arvoinen! Se on abstraktisin jumalanhuone, jonka
jumalaisen aatteen sytyttämä ihmishenki on koskaan tähän maailmaan
pystyttänyt. Sinne astuessaan ei tiedä, saapuuko muinaisaikaiseen
temppeliin, vaiko uudenaikaiseen kirkkoon; yksityiskohdat eivät
missään sokaise silmää, vertauskuvat eivät hämmennä mieltä; kaikkiin
uskontoihin kuuluvat ihmiset astuvat tänne samanlaisen kunnioituksen
tunteilla. Täällä tuntee olevansa temppelissä, jossa asuu vain
jumaluuden aate, jota ei mikään muu ajatus voi täyttää.
Asettakaa sinne muita pappeja, hävittäkää alttari, poistakaa
maalaukset, kantakaa ulos kuvapatsaat, ei mikään ole muuttunut, se on
yhä vielä Jumalan huone! tai toisin sanoen Pietarinkirkko on itsessään
tuon ikuisen kristinuskon suuremmoinen esikuva, jonka siveysoppi
ja pyhyys kätkevät idun kaikkien vuosisatojen ja kaikkien ihmisten
uskonnollisten ajatusten kehitykseen; jonka valo on Jumalasta,
joka laajentaa ja kohottaa ihmishenkeä ja yhdistäen kaikki kansat
samankaltaiseen jumalanpalvelukseen tekee kaikista jumaluuden muodoista
yhden ainoan Jumalan, kaikista uskonnoista yhden ainoan uskonnon,
kaikista kansoista yhden ainoan ihmiskunnan.
Mutta Michel Angelo on sen monumentaalisen katolisuuden Mooses, jonka
ihmiskunta kerran on käsittävä. Hän on rakentanut tulevaisuuden
liitonarkin, jumaloituneen järjen Panteonin.
7.
Kun vihdoin olin saanut Roomasta tarpeekseni, tahdoin nähdä Napolin.
Virgiliuksen hauta ja Tasson kehto viehättivät minua siellä eniten.
Olen aina mielikuvituksessani yhdistellyt seutuja ja ihmisiä; niinpä
merkitsee Napoli minulle Virgiliusta ja Tassoa. Minusta tuntui kuin
olisivat he vasta eilispäivänä kuolleet, kuin olisi heidän tuhkansa
vielä ollut lämmintä. Näin jo edeltäpäin Posilippon, Sorrenton,
Vesuviuksen ja meren heidän kauniin, herkästi tuntevan henkensä valossa.
Maaliskuun loppupäivinä matkustin Napoliin. Matkustin kyytivaunuissa
erään ranskalaisen kauppiaan kanssa, joka oli etsinyt matkatoveria
vähentääkseen matkakustannuksiaan. Lähellä Velletriä tapasimme Roomasta
Napoliin aikovat postivaunut tien vieressä kuulien lävistäminä.
Ajaja, postinkuljettaja ja kaksi hevosta oli surmattu. Ruumiit oli
juuri korjattu läheiseen majaan. Kirjeet ja paketit olivat hujan
hajan maassa tuulen heiteltävinä. Rosvot olivat lähteneet Abruzzeille
päin. Ranskalaiset jalka- ja ratsuväkiosastot, jotka pitivät leiriä
Terracinassa, olivat ajaneet heitä takaa vuorille asti. Pyssyjen
pauketta kuului vieläkin, ja siellä täällä vuorien rinteillä kohoili
pieniä sinisiä savupilviä. Pitkin matkaa tapasimme tien varteen
asetettuja ranskalaisia ja italialaisia sotilasvartiostoja. Tällainen
oli siihen aikaan matka Napolin kuningaskuntaan.
Rosvoamisella oli täällä valtiollinen leima. Murat hallitsi, mutta
kalabrialaiset tekivät vielä vastarintaa ja kuningas Ferdinand, joka
oli vetäytynyt Sisiliaan, avusti rahavaroilla vuoriston rosvojoukkoja.
Kuuluisa Fra Diavolo oli tämän liiton etunenässä, ja murhat olivat
hänen sankaritekoinaan. Vasta Napolin läheisimmässä ympäristössä
vallitsi jälleen järjestys ja rauha.
Huhtikuun ensimmäisenä päivänä saavuin itse kaupunkiin. Muutamia
päiviä myöhemmin tapasin siellä ikäiseni nuoren miehen, jonka kanssa
olin tehnyt veljellisen ystävyysliiton. Hänen nimensä oli Aymon de
Virieu. Hänen elämänsä oli lapsuudestamme aina hänen kuolinpäiväänsä
saakka niin läheisesti yhtynyt omaani, että olentomme olivat kokonaan
sulautuneet yhdeksi, ja hänestä olen tullut puhuneeksi melkein aina kun
itsestänikin olen maininnut.
VÄLIKUVAUS.
1.
Napolissa vietin melkein samanlaista mietiskelevää elämää kuin
Roomassakin Espanjalais-torin varrella asuvan vanhan maalarin
luona. Mutta sen sijaan että päivät päästään olisin harhaillut
muinaisjäännösten keskellä, vietin täällä päiväni kuljeksimalla pitkin
Napolin lahden rantoja tai keinumalla sen aalloilla. Iltaisin palasin
takaisin luostariin, missä äitini sukulaisen välityksellä olin saanut
asuttavakseni ullakkokamarin, jonka ruukku- ja köynnöskasveilla
koristetulta parvekkeelta avautui näköala merelle, Vesuviukselle,
Castellamarelle ja Sorrentolle päin.
Kirkkaina päivinä saatoin nähdä Tasson valkean talon, joka näytti
joutsenenpesältä kellertävällä, jyrkkänä merestä kohoavalla
vuorenhuipullaan. Näky ihastutti minua, ja talon valkea hohde tunki
syvälle sieluuni. Se oli kuin kunnian säde, joka etäältä paistoi
nuoruuteeni ja vähäpätöisyyteeni. Muistin tuon homeerisen kohtauksen
äskenmainitun suuren miehen elämästä, kun hän, vihdoinkin päästyään
vankilasta, mutta yhä vielä pienten kateuden ja suurten parjausten
alaisena, neronsakin, hänen ainoa rikkautensa, halvennettuna, saapui
takaisin Sorrentoon löytääkseen täältä vähäisen lepoa, vähäisen
rakkautta ja osanottoa, ja kerjäläiseksi puettuna astui sisarensa eteen
koetellakseen hänen sydäntään ja nähdäkseen, tunnustaisiko tämä, joka
niin paljon oli häntä rakastanut, hänet veljekseen.
Sisar tunsi hänet heti, kertoo naivi elämäkerran kirjoittaja,
huolimatta hänen sairaalloisesta kalpeudestaan, hänen harmaantuneesta
parrastaan ja hänen rikkinäisestä viitastaan. Hän syöksyi hänen
syliinsä suurempaa rakkautta ja myötätuntoa osoittaen kuin jos hän
olisi tavannut veljensä ferraralaisen hovimiehen kultareunaisessa
puvussa. Nyyhkytykset tukahuttivat pitkäksi aikaa hänen äänensä, ja
hän painoi veljeään sydäntään vasten. Hän pesi hänen jalkansa, toi
hänelle hänen isänsä viitan ja antoi valmistaa hänelle aterian. Mutta
kumpainenkaan heistä ei kyennyt koskemaan tarjona oleviin ruokiin, niin
täynnä kyyneleitä olivat heidän sydämensä, ja he viettivät tämän päivän
itkien yhdessä, sanaakaan lausumatta, katsellen merta ja ajatellen
lapsuuttaan.
2.
Oli alkukesä. Napolinlahti lepäsi vuoriensa, vaikeitten talojensa,
viiniköynnöksiä kasvavien kukkuloittensa keskellä syvänsinisenä,
sinisempänä kuin taivas sen yllä, kuin vanhanaikainen, vaahtoava
malja, jonka reunat ja kädensijat ovat koristetut viiniköynnöksellä ja
muratilla. Oli se aika, jolloin Posilippon kalastajat, jotka rakentavat
majansa sen kallioille ja levittelevät verkkonsa sen kapeille,
valkohiekkaisille rannoille, jättävät turvallisina maan ja lähtevät
öisin kalastamaan kahden tai kolmen tunnin matkan päähän merelle,
Caprin, Procidan tai Ischian kallioille saakka tai keskelle Gaetan
lahtea.
Tavallisesti ottavat he mukaansa tulisoihtuja viekotellakseen niillä
kaloja läheisyyteensä. Veneen keulassa istuu poikanen äänetönnä
kallistaen soihtua veteen päin, kalastajan tähystellessä syvyyteen
voidakseen oikealla hetkellä laskea verkot. Nämä tulet, punaiset kuin
hehkuvan uunin suu, kuvastuvat väreilevään merenpintaan kuun säteiden
tavoin. Meren liike muodostaa niiden kuvaisista pitkiä välkähteleviä
valojuovia, jotka jatkuvat aallolta aallolle.
3
Monet hetket istuin ystäväni kanssa rantakalliolla tai kuningatar
Johannan linnan kosteilla raunioilla, katselin tulien fantastista
leikkiä ja kadehdin köyhien kalastajien liikkuvaa, huoletonta elämää.
Nyt jo kuukausia kestänyt oleskelumme Napolissa ja jokapäiväisillä maa-
ja merimatkoillamme uudistuva seurustelu seudun väestön kanssa oli
koko lailla perehdyttänyt meidät heidän sointuvaan kieleensä, missä
usein eleet ja katseet saivat korvata sanan. Filosoofeja kun muka
olimme ja jo kyllästyneitä elämän turhaan hyörinään, ennenkuin sitä
oikeastaan tunsimmekaan, kadehdimme usein köyhiä lazzaroneja, jotka
asustivat Napolin ranta- ja satamaseuduilla, eivätkä muuta tehneet kuin
nukkuivat päivät päästään pienten alustensa varjossa rantahiekalla tai
kuuntelivat kiertävien lauluniekkojensa tilapäisiä sepustuksia tai
tanssivat tarantellaa säätynsä nuorten tyttöjen kanssa viinimajoissa
merenrannalla. Tunsimme heidän tottumuksensa, tapansa ja luonteensa
monta vertaa paremmin kuin ylhäisen maailman, josta pysyimme kokonaan
erillämme. Tällainen elämä tuotti meille iloa ja tukahutti tuon
kuumeisen kiihkeyden, joka usein turhanpäiten kuluttaa nuoren ihmisen
mielikuvitusta, jo ennenkuin tosityön ja ajattelun aika on tullut.
Ystäväni oli kaksikymmenvuotias, minä kahdeksantoista: olimme molemmat
siis siinä ijässä, jolloin vielä on luvallista olla eroittamatta unta
todesta. Me päätimme tutustua lähemmin näihin kalastajiin ja lähteä
heidän kanssaan merimatkalle saadaksemme muutamia päiviä viettää heidän
elämäänsä. Vienon, kirkkaan yön viettäminen laivankannella, aaltojen
tuudittaessa alusta, tähtien loistaessa syvänsiniseltä taivaalta,
tuntui meistä salaperäiseltä autuudelta, jota nauttimaan ja tuntemaan
meidän täytyi päästä, jos ei muun vuoksi, niin kyetäksemme siitä
ainakin kertomaan.
Vapaita kun olimme, emmekä kenellekään tilivelvollisia puuhistamme
ja poissa-olostamme, päätimme heti seuraavana päivänä panna tuuman
toimeen. Kulkiessamme pitkin Margellinan hiekkarantaa, Virgiliuksen
haudan alapuolella, Posilippovuoren juurella, jonne kalastajat vetävät
veneensä ja jossa he korjailevat verkkojaan, herätti huomiotamme eräs
vanha, vielä voimakas mies. Hän sovitteli par'aikaa kalastusvehkeitään
kirjavaksi maalattuun veneeseensä, jonka perään oli asetettu Pyhän
Franciskuksen puusta veistetty kuva. Pieni kahdentoistavuotias
poika, hänen ainoa soutajansa, toi veneeseen kaksi leipää, palasen
puhvelinjuustoa, keltaista ja kuivaa kuin rannan hiekkakivi, muutamia
viikunoita ja vedellä täytetyn savisen ruukun.
Sekä vanhus että poika miellyttivät meitä. Ryhdyimme heidän kanssaan
keskusteluun. Kalastaja hymyili meidän ehdottaessamme, että hän ottaisi
meidät soutajikseen merelle. -- "Teidän kätenne eivät pysty airoihin,
vastasi hän. Teidän valkeihin käsiinne sopii kynä paremmin kuin airot.
Olisi vahinko, jos ne kovettuisivat merellä." -- "Me olemme nuoria",
vastasi ystäväni, "ja tahdomme ensin koetella kaikkea, ennenkuin
valitsemme jonkun määrätyn ammatin. Teidän työnne miellyttää meitä,
koska se tapahtuu merellä ja taivasalla." -- "Olette oikeassa", vastasi
vanha kalastaja, "siinä ammatissa pysyy sydän tyytyväisenä ja luottaa
pyhien varjelukseen. Kalastaja on taivaan välittömän suojeluksen
alainen. Ihminen ei tiedä, mistä tuuli ja aallot tulevat. Viila ja
höylä ovat käsityöläisen kädessä, suosio ja rikkaus kuninkaan, mutta
alus on Jumalan kädessä."
Tämä merenkulkijan hurskas filosofia yhä lisäsi haluamme päästä hänen
veneeseensä. Pitkän vastustelemisen jälkeen hän vihdoin suostui.
Sovimme siitä, että joka päivä maksaisimme kumpainenkin hänelle kaksi
carlinia ruoka- ja oppirahaa.
Kun tämä sopimus oli tehty, lähetti ukko pojan Margelliinaan noutamaan
lisää ruokavaroja: leipää, viiniä, vanhaa juustoa ja hedelmiä. Illan
suussa autoimme hänen kanssaan veneen vesille ja lähdimme matkaan.
4.
Ensimmäinen yö oli verraton. Meri oli tyyni kuin sveitsiläinen
vuoristojärvi. Napolin palatsien ja sataman valot vaipuivat
taivaanrannan tumman ääriviivan taakse sitä myöten kuin etenimme
rannasta. Vain majakkavalot jäivät näkyviimme, kalpeina sen punertavan
tulipatsaan rinnalla, joka nousi Vesuviuksen kraatterista. Kalastaja
vuoroin laski, vuoroin nosti verkkojaan, poika piteli puolinukuksissa
soihtuaan ja me sousimme silloin tällöin hiljakseen, kuunnellen
ihastuneina, kuinka vesipisarat airoistamme tipahtelivat mereen
vienosti helähtäen kuin helmet hopea-maljassa.
Olimme jo aikoja sitten jättäneet Posilippon niemen, purjehtineet
Puzzuolin ja Baian lahtien halki sekä kulkeneet Cap Misenen ja Procidan
saaren välisestä Gaetan salmesta. Olimme nyt aukealla merellä, ja kun
meidän alkoi tulla uni, laskeuduimme maata soutupenkin alle, pojan
viereen.
Kalastaja peitti meidät raskaalla purjeella, joka oli ollut käärössä
veneen pohjalla. Ja niin nukuimme me aaltojen välissä, meren hiljaisen,
tuskin huomattavan keinunnan tuudittamina. Herätessämme oli jo kirkas
päivä.
Aurinko valoi tulisäteitään väreilevään vedenpintaan ja kuvastelihe
vaikeitten talojen seinissä ja ikkunoissa meille tuntemattomalla
rannalla. Vieno, maalta käyvä tuulenhenki sai purjeen yläpuolellamme
lepattelemaan ja kuljetti meitä lahdesta lahteen, kalliolta kalliolle.
Olimme saapuneet viehättävän Ischia-saaren louhikkoiselle rannikolle.
En silloin aavistanut, kuinka pitkäksi aikaa sinne myöhemmin olin
joutuva asumaan ja kuinka rakkaaksi se minulle oli käyvä. Nyt
nähdessäni sen ensi kerran kohoavan merestä valossa kylpien ja taivaan
sineä vasten kuvastuen, oli se kuin runoilijan kevyestä unennäöstä
puhjennut kesäisenä yönä...
5.
Ischia-saari, jonka Gaetan lahti eroittaa Napolista ja kapea salmi
Procidan saaresta, on oikeastaan jyrkkä vuori, jonka valkeat, salaman
murskaamat huiput kohottavat terävät hampaansa taivasta kohti. Sen
jyrkät, laaksojen, rotkojen ja vesiputousten uurtamat rinteet ovat
kauttaaltaan tummanviheriäin kastanjapuitten peittämät. Lähinnä rantaa
mereen päin viettävillä tasangoilla on mökkejä, maataloja ja kyliä,
puoliksi viiniköynnösten peitossa. Jokaisella tällaisella pikkukylällä
on oma pieni satamansa, jonne kalastajat tuovat veneensä ja jossa
välistä näkee jonkun suuremmankin aluksen maston.
Näistä taloista, jotka milloin näyttävät kiipeävän pitkin vuoren
rinnettä, milloin piiloutuvat sen rotkoihin, milloin muodostavat
pyramiideja sen penkereille, milloin mahtailevat jollakin
kallionkielekkeellä, milloin lepäävät kastanjametsän tai pinjapuitten
siimeksessä -- näistä taloista, joita valkeat pylväsrivit ja
viiniköynnökset koristavat, on jokainen kuin runoilijan tai rakastajan
unelmissaan kuvittelema ihanne-asunto.
Silmämme eivät väsyneet katselemaan tätä näytelmää. Näillä
rannikkoseuduilla oli runsaasti kaloja, ja kalastajallamme oli ollut
hyvä yö. Nousimme maalle pienen lahden pohjukkaan, noudimme vettä
läheisestä lähteestä ja asetuimme kallioille lepäämään. Auringonlaskun
aikana saavuimme Napoliin leväten soutupenkeillämme. Nelikulmainen
pieneen mastoon keulapuolelle kiinnitetty purje, jonka nuoria poika
hoiti, riitti kuljettamaan meitä Procidan ja Cap Misenen kallioiden
sivua ja sai aluksemme niin vinhaan vauhtiin, että vesi vaahtona kuohui
sen ympärillä.
Vanha kalastaja ja poika vetivät sitten meidän avullamme veneen
hiekalle ja kantoivat kalakorit pienen, Margellinan kallioitten
juurella sijaitsevan majansa kellariin.
6.
Seuraavana päivänä jatkoimme iloisina uutta ammattiamme. Vähitellen
purjehdimme ristiin rastiin koko Napolin meren. Annoimme tuulen
kuljettaa itseämme minne se tahtoi. Tulimme näin käyneeksi Caprissa,
jossa mielikuvituksemme vielä näkee Tiberiuksen synkän haamun,
Cume'ssa ja sen laakeripuiden ja villien viikunapensasten alle
hautautuneessa temppelissä, Baian jylhillä rannoilla, jotka näyttävät
yhtä vanhoilta ja harmailta kuin ne roomalaiset, joiden nuoruuden
ja nuoruudeninnostuksen ne kerran ottivat suojiinsa, Porticissa ja
Pompeijissa, jotka vielä laavan ja tuhankin alla näyttivät hymyilevän,
Castellamaressa, jonka korkeat, tummat laakeri- ja kastanjametsät
kuvastuvat veteen ja värjäävät viheriäisiksi rantaäyrästä vasten
ikuisesti kohisevat aallot. Vanha merimies tunsi joka paikassa
kalastajaperheitä, jotka pitivät meitä vieraanvaraisesti luonaan, kun
meri oli myrskyinen emmekä päässeet palaamaan Napoliin.
Kahteen kuukauteen emme jalallakaan astuneet mihinkään
matkailijamajaan. Elimme kansan vapaata elämää taivasalla ja nautimme
sen niukkaa ravintoa. Olimme asettuneet kansan keskuuteen päästäksemme
lähemmäksi luontoa. Käytimme sen vaatepartta, puhuimme sen kieltä ja
omaksuimme sen yksinkertaisten tapojen ohessa myöskin sen välittömät,
lapselliset tunteet.
Tämä muutos ei ystävästäni ja minusta tuntunut ensinkään vaikealta.
Olimme molemmat kasvaneet maalla vallankumouksen myrskyissä, jotka
olivat kukistaneet ja hajoittaneet perheemme, ja lapsuudesta asti
eläneet maamiehen elämää -- hän Grésivaudanin vuoristossa hoitajansa
luona, joka oli ottanut hänet huostaansa hänen äitinsä vankeuden
ajaksi, minä Maconnaisin ylängöllä pienessä maalaisasunnossa, josta
isäni ja äitini olivat saaneet turvapaikan. Meidän vuoriemme paimenien
ja talonpoikien ja näiden kalastajien välinen ero oli vain siinä,
että heidän kielensä, asuntopaikkansa ja ammattinsa olivat toiset.
Pellonvako ja aalto synnyttävät samanlaisia ajatuksia, viljelköönpä
ihminen maata tai merta. Luonto puhuu samaa kieltä työtovereilleen
maalla ja merellä.
Saimme sen nyt kokea. Näitten yksinkertaisten ihmisten joukossa emme
koskaan tunteneet itseämme vieraiksi. Samankaltaiset vaistot saavat
ihmiset keskenään sukuluissuhteeseen. Yksinpä tämän nukuttavan elämän
yksitoikkoisuuskin viehätti meitä. Surulla ajattelimme, että kesä pian
loppuu ja saapuu se aika, jolloin meidän on pakko palata kotimaahamme.
Perheissämme aljettiin jo käydä levottomiksi ja toivottiin
kotiinpaluutamme. Näitä ajatuksia pidimme kuitenkin mahdollisimman
loitolla ja uskottelimme itsellemme, ettei tämä elämä koskaan voi
loppua.
7.
Syyskuu oli alkanut sade- ja ukkoskuuroilla. Meri ei enää ollut
rauhallinen. Työmme muuttui vaivalloisemmaksi, monta kertaa varsin
vaikeaksikin. Tuuli oli rajua, aallot kuohuivat, ja usein kastuimme
läpimäriksi. Olimme hankkineet itsellemme sellaiset paksusta ruskeasta
villakankaasta tehdyt viitat, joita napolilaiset merimiehet ja
lazzaronit käyttävät talvisaikaan. Niitten leveät hihat riippuvat
höllästi paljailla käsivarsilla. Päähine, jonka voi mielensä mukaan
vetää pään yli tai heittää niskaan, suojelee tuulelta ja sateelta,
tai jos niin tahtoo -- jättää merimiehen läpimärät hiukset tuulen ja
auringon kuivattaviksi.
Eräänä päivänä lähdimme Margellinasta meren ollessa rasvatyyni, ei
tuulenhenkäystäkään tuntunut. Aijoimme Cumesin rannalle kalastamaan
kaloja, joita vuodenajan merivirrat kuljettivat sinne. Vuorten
ympärillä leijui punertavaa aamusumua, joka ennusti myrskyä illaksi.
Toivoimme kuitenkin ennättävämme ennen sitä ja sivuuttavamme Cap
Misenen, ennenkuin raskas, unelias meri heräisi.
Kaloja tuli runsaasti. Viivyimme senvuoksi tavallista kauvemmin
kalastuspaikalla. Silloin myrsky yllätti meidät. Se syöksyi Epomeon
mahtavalta kukkulalta, Ischia-saaren korkeimmalta vuorenhuipulta,
voimalla sellaisella, että olisi luullut koko kivipaljouden vyöryvän
veteen. Ensin se tasoitti vedenpinnan ympärillämme kuin rauta-äes
tasoittaa vakoisen maan. Mutta kun aallot olivat tointuneet ensi
hämmästyksestään, paisuivat ne kohisten ja ärjyen muutamissa
minuuteissa niin valtaviksi, että aika ajoin peittivät meiltä rannat ja
saaret.
Mannermaa ja Ischian saari olivat verrattain kaukana, ja me olimme jo
puolivälissä Cap Misenen ja Procidan välistä salmea. Meillä ei ollut
muuta neuvoa kuin rohkeasti jatkaa matkaamme ja jos onnellisesti
pääsisimme salmen läpi, kääntyä vasemmalle Baian lahteen, jonka
suojaisilla vesillä olisimme turvassa.
Vanha kalastaja epäröi silmänräpäyksen. Korkean aallon harjalta, jonka
valkeassa kuohussa veneemme hetkisen pysyi tasapainossa, tähysteli
hän nopeasti ympärilleen kuin eksynyt, joka on noussut puuhun sieltä
nähdäkseen oikean tien. Sitten syöksyi hän peräsimeen. -- "Airoihin,
lapset!" huusi hän. "Meidän täytyy ennättää ennen tuulta niemen
kärkeen; jos emme sitä tee, olemme hukassa!" -- Me tottelimme niinkuin
ruumis tottelee vaistoa.
Katse hänen katseessaan, lukeaksemme sieltä nopeasti hänen
määräyksensä, iskimme kiinni airoihin hartiat kumarassa, ja syöksyen
vuoroin aallon harjalle, vuoroin pohjaan, yritimme estää venettä
kaatumasta. Kahdeksan tai kymmenen toinen toistaan valtavampaa aaltoa
heitti samassa veneemme salmen kapeimpaan kohtaan. Tuuli oli sittenkin
ehtinyt ennen meitä, kuten perämies oli peljännyt, ja puhalsi nyt
niemen ja saaren välissä sellaisella voimalla, että meri kuohui
vastaamme kuin raivoisa laavavirta, eikä aallolla enää ollut aikaa
kyllin nopeasti paeta hirmumyrskyä, vaan nousi se torniksi paikallaan,
syöksyi alas, särkyi ja pärskyi vimmoissaan joka suunnalle, yritti
turhaan pyrkiä salmea kohti ja syöksähti vihdoin kuohupatsaana, savuna
kiehuen Cap Misenen kallioita vasten.
8.
Olisi ollut hulluutta pyrkiä huonolla veneellämme tämän kapean kohdan
ohi. Yksi ainoa aalto saattoi täyttää veneemme vedellä ja upottaa.
Kalastaja heitti nopean silmäyksen, jota en milloinkaan unohda,
kuohujen piirittämälle niemelle päin, sitten teki hän ristinmerkin
ja huusi: "Me emme pääse eteenpäin, aukealle merelle on vielä
mahdottomampi palata. On vain yksi keino: laskea Procidan rantaan tai
hukkua."
Niin vasta-alkajia kuin olimmekin merimiehen ammatissa, käsitimme
kuitenkin täydelleen, kuinka vaikeata tuo olisi tässä myrskyssä. Jos
kääntyisimme niemeä kohti, saisimme tuulen taaksemme ja ajautuisimme
sen mukana merelle, ja siinä tapauksessa ei meillä olisi ollut niinkään
paljon syytä peljätä että aallot olisivat haudanneet meidät allensa.
Mutta päästäksemme Procidaan, jonka valojen näimme vilkuttavan oikealla
puolellamme, täytyi meidän asettua vinosti aaltoja vasten ja pyrkiä
rantaa kohti niitten välitse, jolloin veneen sivut ja sen heikot reunat
joutuivat aalloille ja tuulelle alttiiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa
epäröidä. Kalastaja antoi meille merkin soutaa ja käänsi veneen kahden,
toinen toistaan seuraavan aallon välissä. Lähdimme nyt pyrkimään
Procidaa kohti ja heittelehdimme aalloilla kuin kourallinen meriruohoa.
9.
Pääsimme hitaasti eteenpäin, ja oli jo pimeä. Savuna ympärillämme
ryöppyävä vaahto ja pilvet, joita tuuli repaleisina siekaleina ajeli
salmen kohdalle, sitä vielä lisäsivät. Ukko oli käskenyt poikaa
sytyttämään yhden soihduistaan, että hän paremmin voisi ohjata venettä
aaltojen välissä ja että Procidan merimiehet voisivat huomata veneen
olevan vaarassa salmella ja lukea sen puolesta esirukouksia. Poika,
joka oli kietonut toisen käsivartensa veneen keulamaston ympäri ja
toisella piteli punaista soihtua, jonka liekin ja savun tuuli painoi
hänen sormiaan ja hiuksiaan kohti, oli samalla kertaa kaunis ja kaamea
näky. Tuo häälyvä valo, joka milloin nousi aallon harjalle, milloin
kätkeytyi sen pohjaan, joka hetki sammumaisillaan ja taas kuitenkin
valaisten, oli kuin kuva niistä neljästä ihmishengestä, jotka tänä yönä
pimeydessä ja tuskassa vaappuivat pelastuksen ja turmion välillä.
10.
Näin kului kolme tuntia, joitten minuutit tuntuivat yhtä
loppumattomilta kuin ajatuksemme näinä kauhun hetkinä. Kuu oli noussut
ja, kuten tavallista, myrsky silloin vain yltynyt. Jos olisimme
nostaneet pienimmänkin purjeen, olisimme jo monasti kaatuneet kumoon.
Vaikka myrsky ei voinut tarttua veneessämme muuhun kuin sen mataliin
laitoihin, oli kuitenkin silmänräpäyksiä, jolloin se näytti tahtovan
tempaista veneemme vedestä, missä se pyöritti meitä kuin varissutta,
kuivaa lehteä.
Veneemme sai runsaasti vettä, emmekä me voineet ajaa sitä pois yhtä
nopeasti kuin sitä tuli. Väliin tunsimme lautojen allamme vajoavan
kuin ruumisarkku, jota lasketaan hautaansa. Veden paino teki veneen
hidaskulkuisemmaksi ja vaikeutti sen pääsyä kahden aallon väliin.
Muutamia sekuntejakin liian myöhään -- ja kaikki olisi ollut lopussa.
Vanhus ei enää voinut puhua; kyyneleet silmissä antoi hän meille merkin
heittää kaikki tavarat veneen pohjalta mereen. Vesiruukut, kalakorit,
kaksi paksua purjetta, rautainen ankkuri, köydet, yksinpä hänen
vaatemyttynsäkin ja meidän läpimärät, villaiset viittamme -- kaikki
katosivat aaltoihin. Vanhus näki kaiken rikkautensa uppoavan yhdessä
hetkessä. Mutta nytpä vene jälleen kohosi ja nousi kevyesti aallon
harjalta toiselle, niinkuin juoksija, joku on vapautunut taakastaan.
Vähitellen pääsimme vähän tyvenempään kohtaan, Procidan läntinen kärki
kun tarjosi täällä jonkun verran suojaa. Tuuli helpotti, soihdun liekki
nousi jälleen suoraan ylöspäin, kuun ympärille avautui suuri kaista
sinistä taivasta, aallot loivenivat, kuohumatta enää päittemme ylitse.
Lopulta ne muuttuivat niin lyhyiksi ja voimattomiksi kuin melkein
tyynessä lahdessa, ja Procidan vuorten musta varjo kohosi edessämme.
Olimme saaren keskikohdan edustalla.
11.
Saaren kärjessä kävi meri niin korkeana, ettemme voineet laskea sinne.
Me päätimme yrittää saaren sivuun, kallioiden lomiin. "Nyt ei teidän
enää tarvitse peljätä, lapset", puhui kalastaja meille, tunnettuaan
maan soihdun valossa. "Jumalan äiti on meidät pelastanut. Maa ei enää
pakene meiltä. Tänä yönä nukumme minun talossani." -- Luulimme hänen
menettäneen järkensä, sillä me emme tietäneet mistään muusta talosta
kuin Margellinan synkästä kellariholvista, ja jos olisimme vielä tänä
yönä pyrkineet sinne, olisi meidän jälleen täytynyt kääntyä kanaaliin,
purjehtia uudelleen niemen ympäri ja ajautua kuohuvalle merelle, josta
juuri olimme pelastuneet.
Mutta hän hymyili kummastuksellemme, ja lukien silmistämme, mitä
ajattelimme sanoi: "Olkaa vain rauhallisia, nuoret ystäväni; me
pääsemme sinne ainoankaan aallon meitä kastelematta." Sitten kertoi hän
meille olevansa Procidasta ja omistavansa tällä puolen saarta vielä
isänsä talon puutarhoineen; hänen vanha vaimonsa oli siellä parhaillaan
pojantyttärensä ja kahden pikku lapsen kanssa kuivaamassa viikunoita
ja leikkaamassa viinirypäleitä, joita, he möivät Napolissa, Beppino,
laivapoikamme, oli lasten veli. "Vielä muutama aironveto", jatkoi hän,
"ja me saamme juoda lähdevettä, joka on kirkkaampaa kuin Ischian viini."
Nämä sanat antoivat meille uutta rohkeutta; vajaan tunnin sousimme
vielä Procidan vaahtoisaa rantaa. Poika kohotti vähän väliä soihtuaan.
Se heitti himmeän loisteen vuorille ja näytti meille niitten mahtavat
seinät. Kun vihdoin olimme purjehtineet erään graniittikielekkeen
ympäri, joka vallituksen muotoisena pistäytyi mereen, näimme
vuorenseinän väistyvän ja muodostavan aivankuin pienen aukon
linnoitukseen; veneemme kääntyi nyt suoraan rantaa kohti ja kolme
viime aaltoa heitti pelastuneen veneemme kahden kallion väliin, missä
mainingit huuhtoivat matalaa rantaa.
12.
Kun veneemme kolahti kallioon, lähti siitä sellainen lyhyt, terävä ääni
kuin jokin lauta olisi katkennut. Me juoksimme mereen, sidoimme veneen
viimeisellä köydenpätkällä mahdollisimman lujasti kiinni, ja lähdimme
seuraamaan ukkoa ja poikaa, jotka kulkivat edellä.
Me kiipesimme vuoren sivua jonkinlaisia kapeita portaita pitkin,
joitten meriveden kastelemat, liukkaat astimet oli hakattu kallioon.
Nämä kallioportaat loppuivat aina välistä ja niitten sijalle oli
rakennettu keinotekoisia portaita pystyttämällä vuoren rakoihin pitkiä
seipäitä ja kasaamalla näitten heikkojen tukien varaan vanhoja,
tervattuja venelautoja tai kastanjanoksa-kimppuja, joissa vielä oli
kuivat lehdet jäljellä.
Noustuamme näin hitaasti neljä- tai viisisataa porrasta tulimme
pienelle harmaan vuoriseinän ympäröimälle pihamaalle. Pihan perällä
avautui kaksi synkkää holvia, ne näyttivät johtavan jonkinlaiseen
kellariin. Tämä mahtava holvi kannatti kahden matalan pylväsrivin
varassa lepäävää laakeaa kattoa, jonka reunoja koristivat rosmariini-
ja neilikka-ruukut. Pylväsrivien välissä oli maalainen parveke, johon
kuutamo valoi hohdettaan.
Parvekkeelle johti harva lauta-ovi. Oikealla kohosi kumpu, millä
rakennus epätasaisesti sijaitsi, parvekkeen lattian korkeudelle.
Rakennuksen nurkalla kasvoi suuri viikunapuu ja muutamia
viiniköynnöksiä, jotka ojentelivat lehviään ja hedelmiään parvekkeen
pylväsaukoista heittäen pari kolme kiehkuraa myöskin pylväsrivejä
suojaavalle seinälle ja peittäen tänne päin viettävät pienet ikkunat.
Jos ei näitä akkunoita olisi ollut, olisi tuota jykevää, nelikulmaista,
matalaa taloa saattanut luulla joksikin harmaista rantakallioista, tai
erääksi noista kastanjan, muuriviheriän ja viiniköynnöksen ympäröimistä
laavamöhkäleistä, joihin Sorrenton ja Castellamaren viininviljelijät
kaivavat luolan ja varustavat sen ovella säilyttääkseen siellä
viinejään.
Hengästyneinä pitkästä reippaasta kävelystämme ja olalla kantamiemme
airojen painosta, pysähdyimme hetkiseksi pihaan hengähtämään. Mutta
poikanen heitti aironsa pensaikkoon, juoksi nopeasti rappuja ylös,
koputti vielä leimahtelevalla soihdullaan erääseen ikkunoista ja huusi
iloisella äänellä iso-äidilleen ja sisarelleen: "Äiti! Sisar! _Madre!
Sorrellina!_" huusi hän, "_Gaetana! Graziella!_ herätkää, avatkaa ovi,
täällä on isä ja minä ja meillä on vieraita mukana."
Kuulimme sisältä unisen, mutta kirkkaan ja suloisen äänen huudahtavan
ihmetyksestä. Sitten avautui toinen ikkunaluukuista puoleksi, valkea,
avaran hihan ympäröimä käsivarsi tuli esiin, ja pojan kohottaessa
soihtuaan akkunaa kohti näkyi sieltä nuoren tytön viehättävät kasvot,
joitten edestä akkunaluukku yhä enemmän työntyi syrjään.
Veljensä huutoon kesken uniaan herännyt Graziella ei ollut ennättänyt
korjata yöpukuaan, ei edes tullut sitä ajatelleeksi. Hän oli suoraan
vuoteesta, paljasjaloin, juossut ikkunaan. Osa hänen pitkistä, mustista
kiharoistaan valui poskille, osa oli kietoutunut kaulan ympäri, josta
tuuli ne kiskasi olkapäälle piiskoen niillä vuoroin ikkunaluukkua
vuoroin hänen kasvojaan.