Voin vain huonosti kuvailla niitä tunteita, jotka myllersivät
rinnassani. Vaikka olin vapautunut heti paikalla uhkaavan kuoleman
kauhusta, ei viivytyksessä ollut mitään, joka olisi antanut minulle
ilon tunteita. Se olisi vain kohtaloni lyhyt lykkäys, sillä huomenissa
minun täytyi varmasti kuolla. Vähäpätöiset mahdollisuudet, että me
näkisimme purjeen, olivat tuskin miettimisen arvoisia, enkä minä saanut
mitään lohdutusta sellaisen sattuman ajattelemisesta.
Siksi pidin kohtaloani varmana. Suojelijani ei voinut pelastaa minua.
Hän oli tehnyt kaiken voitavansa hankkimalla lykkäyksen, joka oli
antava minulle tämän vähäpätöisen mahdollisuuden pelastaa henkeni. Jos
mahdollisuus jäisi toteutumatta, olisi hänen epäilemättä pidettävä
sanansa ja luovutettava minut.
Minulla oli samat tunteet kuin tuomitulla rikollisella, jonka
mestaushetki on määrätty ja joka tietää sen -- ehkä vain sillä
erotuksella, että minä saatoin odottaa tapausta omatunto puhtaana.
Tunteeni eivät olleet samoja kuin rikollisen, vaan ikäänkuin uhrin --
marttyyrin rosvojen joukossa.
Tietystikään en ajatellut nukkumista -- kaikki uni oli kaikonnut
silmäluomistani. Miten saatoin nukkua, kun sellainen tulevaisuus oli
edessäni? Surullisena ajattelin minä tuolla ratkaisuhetkellä kotia,
vanhempia ja sukulaisia. Katkerasti minä kaduin sitä että milloinkaan
olin karannut merille.
Voi! Niinkuin monen muunkin, joka on menetellyt tottelemattomasti ja
uhkarohkeasti, oli minunkin kokemukseni liian kalliisti ostettu --
minun katumukseni tuli liian myöhään.
Huomenna auringon noustessa minun täytyi kuolla ja voi, sellaisen
kauhean kohtalon uhrina! Osakseni tullutta kuolemaa ei tiedettäisi
milloinkaan, sillä vaikka minut tehtiin uhriksi, ei ollut luultavaa,
että mestaajani eläisivät kauan jälkeeni. Mahdollisuudet, että joku
heistä milloinkaan pääsisi maihin, olivat tosiaan pienet, ja vaikka he
pääsisivätkin, ei ollut luultavaa, että he levittäisivät salaisuutta.
Minusta ei kuultaisi milloinkaan enää; ei ystävät eivätkä sukulaiset
saisi ikinä tietää surullista osaani ja parempi olisikin, etteivät he
saisi. Oi, se oli kauhea kohtalo!
Kärsiessäni sellaisista ajatuksista makasin minä ojentuneena lankulle;
suojelijani oli yhä vieressäni -- niin lähellä, että meidän hartiamme
koskettivat toisiaan ja päämme olivat aivan yhdessä -- minä olisin
voinut kuulla kaiken, mitä hän olisi sanonut vaikka kuiskaamallakin,
mutta pitkään aikaan hän ei lausunut sanaakaan minulle. Häntä
näyttivät omat ajatuksensa askarruttavan -- aivan kuin olisi hän ollut
vajonnut johonkin syvään mietiskelyyn -- eikä hän halunnut, että häntä
puhuteltaisiin. Huomatessani tämän pysyin minäkin vaiti.
Yö laskeutui ja näytti tulevan pimeäksi. Useimmat edellisistä
öistä olivat olleet hyvin valoisat, kun oli ollut kuuvalo ja
tuskin pilveäkään taivaalla moniin viikkoihin. Mutta tänä päivänä
ja erikoisesti sen loppupuolella oli mustia pilviä näyttäytynyt
taivaanrannan yläpuolella, ja vaikka meri oli vielä tyyni, näytti
siltä, kuin jokin muutos olisi käsillä.
Kun aurinko oli laskenut, nousivat nämä pilvet korkeammalle ja
korkeammalle, kunnes niiden musta käärinliina peitti koko taivaankannen
verhoten kuun täydellisesti, ei vain kätkien sitä silmistämme, vaan
estäen sen säteitä luomasta valoaan merelle.
Sensijaan että vedenpinta olisi kimallellut ympärillämme, niinkuin se
oli tehnyt edellisinä öinä, oli se nyt harmaan ja synkän näköinen,
sillä se heijasti yläpuolellaan riippuvien pilvien väriä. Kumpikin oli
minun oman surullisen mielialani sopivia vertauskuvia.
Minä huomautin melkein koneellisesti toverilleni tästä muutoksesta
yläilmoissa ja puhuin yön pimeydestä.
"Sitä parempi, poika", oli hänen lyhyt vastauksensa, ja hän vaipui
taas äänettömyyteen ikäänkuin hän ei olisi pitänyt siitä, että häntä
koetettiin saada keskustelemaan.
Minä mietiskelin hetken hänen vastaustaan. Miten se oli parempi? --
Mitä merkitsi pimeys? Mitä hyötyä voitiin siitä saada? Pimeä yö ei
voinut tuoda laivoja merelle, eikä se myöskään voinut pelastaa minua
kohtalosta, joka oli minulle määrätty. Aurinko nousisi yhtä kaikki, ja
sen noustessa minun täytyisi kuolla! Pimeys ei voinut hyödyttää minua!
Mitä saattoikaan hän tarkoittaa?
Minä mietiskelin pitkän aikaa hänen vastaustaan, mutta en voinut saada
selville sen merkitystä. Oliko hän tarkoittanut sen rohkaisulausunnoksi
-- joksikin, jonka tuli herättää toivoa minussa -- joksikin, joka
ilahduttaisi minua -- sillä oli näet epämääräisesti se vaikutus -- vai
oliko vastaus annettu koneellisesti ja ajattelematta?
Edellistä mahdollisuutta en uskaltanut toivoa. Siitä hetkestä, jolloin
minulle oli suotu armonaikaa, ei hän ollut puhunut eikä lausunut
yhtäkään toivon sanaa, sillä olin varma, ettei hänellä ollut semmoista
lausuttavana. Mitä hän sitten tarkoitti sanoilla, jotka hän juuri oli
sanonut: "Sitä parempi, poika"?
Minä olisin lopulta kysynyt häneltä, mutta juuri kun olin päättänyt
tehdä niin, huomasin minä, että hän käänsi itsensä ympäri, ja ennenkuin
voin puhua hänelle, oli hän siirtänyt päänsä pois, niin ettei hän
olisi enää kuullut minun kuiskaustani. Haluten, etteivät muut kuulisi
kysymystä, jonka aioin tehdä hänelle, minä pysyin hiljaa ja odotin
parempaa tilaisuutta.