Nyt oli tullut erittäin pimeä -- niin pimeä, että minä tuskin saatoin
erottaa toverini haahmon, vaikka hän oli aivan vieressäni -- suuri
lautta itse sekä siinä pitkällään olevat miehet olivat erotettavissa
vain muodottomana mustana joukkona. Minä saatoin huomata levitetyn
purjeen paremmin kuin muun, koska se oli vaaleanvärinen ja rajoittui
selvästi taivaan synkkää harmautta vastaan.
Mutta vaikka olikin pimeä, huomasin minä, että Bracella oli minusta
poispäin kääntyessään veitsi käteen puristettuna, terä yhä auki ja
valmiina käytettäväksi! Mitä hän aikoi sillä?
Yht'äkkiä tuli mieleeni, että hän epäili jotakin -- että hän pelkäsi,
etteivät roistot haluaisi odottaa aamuun, niinkuin oli sovittu, vaan
yrittäisivät saada aikeensa täytäntöön yöllä. Tämän epäluulon takia
oli hän asettunut heidän ja minun väliini päättäen vartioida minua.
Paikka, jonka hän oli valinnut, tuki tätä otaksumaa, ja hänen asentonsa
vahvisti sitä.
Kuten olen ennen kertonut, olimme Brace ja minä yhäti niillä uivilla
lankuilla, jotka olimme sitoneet yhteen, ja nämä oli kiinnitetty
lauttaan siihen osaan, jota voisi sanoa sen peräkeulaksi -- toisin
sanoen, kun lautta liikkui vedessä purjeen avulla, oli meidän paikkamme
takana vanavedessä.
Nyt kun toverini oli kääntynyt, makasi hän pää lauttaa kohti, ja kuten
luulin, puoleksi kyyristyneessä asennossa, vaikka pikimustan pimeyden
takia en ollut varma tästä. Joka tapauksessa oli hän sellaisessa
asennossa, että jos joku olisi koettanut lähestyä minua, olisi
hänen ensin pitänyt mennä Bracen ruumiin yli, ja sentakia luulin --
nähdessäni veitsen hänen kädessään -- että hänen tarkoituksensa oli
suojella minua.
Olen sanonut, että nyt oli tullut erittäin pimeä, mutta tämän lisäksi
huomasin, että tuuli oli noussut -- juuri melkein samalla hetkellä kuin
muinakin öinä. Tänä yönä se oli kuitenkin paljon vireämpi kuin ennen
-- niin vireä, että lautta kulki reippaasti eteenpäin saaden vedessä
aikaan kohisevan äänen ja jättäen jälkeensä vaahtoisen uran.
Jonkinlaiseen tylsyyteen tuudittautuneena makasin minä kuunnellen tätä
ääntä, ja unelmistani herätti minut vasta se, että huomasin veden äänen
yht'äkkiä tulevan vähemmän äänekkääksi ja selväksi -- ikäänkuin lautta
olisi kulkenut hiljaisemmin meressä -- sitten en kuullut sitä ollenkaan!
Varmaankin, ajattelin, on purje tullut alas, eikä lautta ole enää
liikkeessä.
Makasin hetken kuunnellen tarkkaavasti; hämmästyksekseni saatoin yhä
erottaa kohisevan veden äänen, mutta nyt se tuntui tulevan jonkun
matkan päästä ja loittoni joka hetki! Olin vähällä hypähtää ylös ja
etsiä selitystä tähän omituiseen ilmiöön, kun villi huuto tuli kiirien
yli veden kovien äänien synnyttämän epäselvän melun seuraamana.
"Me olemme pelastetut!" ajattelin minä. "Jokin laiva on likellä!" Minä
tosiaan huusin nämä sanat hypähtäen pystyyn makaavasta asennostani.
"Niin", vastasi ääni, jonka tiesin olevan Bracen, "me olemme kuitenkin
pelastuneet heiltä -- tuolla he menevät, nuo pelkurit lurjukset! He
eivät saa meitä kiinni niin kauan kun tämä tuuli kestää --- sitä he
eivät tee."
Hämmästyksekseni huomasin nyt, että Brace ja minä olimme yksinämme,
ja kaukana varjoisessa pimeydessä saatoin minä tuskin erottaa valkean
purjeen lautalta, joka yhä kiiti poispäin tuulessa!
Siinä ei ollut mitään salaperäistä. Brace oli leikannut poikki köydet,
jotka yhdistivät meidän lankkumme lauttaan, ja antanut lankkujen hiljaa
jäädä jälkeen. Sitä varten hän oli puuhaillut veitsi kädessä!
Tietysti tuuli, joka painoi purjetta vasten, oli vienyt suuren lautan
kauas saavuttamattomiin, ja se oli nyt useita satoja yardeja tuulen
alla meistä. Pimeys oli estänyt ketään miehistä huomaamasta, mitä
oli tapahtumassa, mutta he olivat vihdoin keksineet meidän pakomme,
niinkuin heidän hurjat luikkauksensa ja vihaiset huutelunsa todistivat.
Me saatoimme kuulla heidän kutsuvan meitä nimeltä, samalla kun he
päästivät uhkauksia ja pettymyksen tuottaman raivon huudahduksia.
"Älä pelkää heitä enää", huomautti toverini kylmästi, "eivät he saavuta
meitä tuolla hitaalla aluksella -- me voimme soutaa nopeammin kuin he
uida. Mutta on kuitenkin paras päästä varmuuteen -- mitä kauempana me
olemme heistä, sitä parempi -- käy kiinni, poika, tässä on sinulle airo
-- vedä kaikin voimisi!"
Minä tartuin airoon niinkuin toverini neuvoi, ja aloin soutaa. Minä
näin, että Bracella oli toinen airo -- hän oli näet saanut otetuksi
sen lautalta -- ja kahden airon avulla pieni aluksemme kulki nopeasti
vedessä. Me tietysti soudimme suoraan päin tuulta, sillä näin tekemällä
oli meillä vastakkainen suunta verraten siihen, mihin muut miehet
kulkeutuivat.
Pitkän aikaa me yhä kuulimme heidän villit, käheät huutonsa takanamme.
Mutta äänet kävivät heikommiksi ja heikommiksi, kun lautta ajautui
tuulessa, ja vihdoin me emme kuulleet niitä enää.
Me soudimme kunnes aamu valkeni, ja silloin me lepäsimme työstämme sekä
tähystimme merenpintaa.
Näkyvissä ei ollut yhtään purjetta -- ei minkäänlaista esinettä. Lautta
oli kadonnut veden kuperan kohouman taakse -- me olimme yksinämme
valtamerellä!
* * * * *
Lukija! Voisin kuvailla muitakin vaaran näytelmiä, joiden kautta rohkea
toverini ja minä kuljimme ennen sitä riemuisaa hetkeä, jolloin silmämme
kiintyivät laivan valkeihin purjeisiin -- vahvan, mainion laivan,
joka nosti meidät valtameren povelta ja kuljetti meidät taas maalle
-- niin, vieläpä syntymämaallemme. En väsytä Sinua yksityiskohdilla.
Riittäköön, kun sanon, että pelastuimme -- miten olisin muuten elossa
kertoakseni tarinaani? Niin minä elän yhä ja samoin toverinikin -- me
kumpikin kuljemme vielä merillä, mutta ei enää mielivaltaisen tyrannin
johdossa, sellaisen kuin oli "Pandoran" kapteeni. Ei, me olemme
kumpikin kapteeneja itse -- minä eräällä Itä-Intian kulkijalla, ja Ben
on mainion, Afrikassa kulkevan parkin päällikkönä -- sekä myös osittain
omistajana -- parkin, joka oli aivan "Pandoran" veroinen.
Mutta hänen Afrikan-kauppansa ei ole samanlaista -- ei. Vanha ystäväni
on kunniallinen mies. Hänen kauppatavaranaan ei ole mustat miehet, vaan
keltainen kultahiekka, valkoinen norsunluu, palmuöljy ja kamelikurjen
sulat, ja joka kerta "käväistyään" Afrikan rannikolla, "käväisee" Ben
-- niinkuin olen saanut tietää -- Englannin pankissa ja sijoittaa sinne
hyvin huomattavan rahasumman. Minä iloitsen hänen menestyksestään, enkä
epäile, että sinä, lukija, teet samoin.
Emme ole epätietoisia orjalaivan miehistön kohtalosta. Ei yksikään
heistä, ei veneessä eikä lautalla olijoista nähnyt milloinkaan enää
rannikkoa. He tuhoutuivat laajan valtameren pinnalla -- tuhoutuivat
kurjasti yhdenkään käden auttamatta tai silmän itkemättä heitä. Ei
yksikään silmä nähnyt heitä paitsi Kaikkivaltiaan -- ei yksikään käsi
ollut lähellä paitsi hänen, ja se oli lähellä, sillä Jumalan käsi kosti
heidän uhriensa puolesta!