Niin, mies oli mielipuoli. Edellisen yön kauheat tapahtumat olivat
riistäneet häneltä järjen, ja hän oli nyt mieletön hullu.
Jotkut huusivat, että hänet heitettäisiin mereen. Ei yksikään
vastustanut tätä neuvoa. Se olisi saatettu täytäntöön, sillä monet
olivat valmiina tarttumaan häneen käsiksi, kun mielipuoli, ilmeisesti
hyvin tietäen heidän aikomuksensa, kömpi takaisin entiseen asentoonsa
ja kyyristyen alas jäi siihen hiljaisena sekä pelästyneen näköisenä.
Ei ollut luultavaa, että hän vahingoittaisi ketään -- hänet jätettiin
rauhaan.
Tämän sattuman tuottama kiihtymys hälveni pian, ja synkät katseet
tulivat takaisin -- jos mahdollista synkempinä kuin ennen, sillä siten
käy aina, kun on syttynyt toiveita, jotka päättyvät pettymykseen.
Siten meni ilta ja osa yötä.
Samalla tunnilla kuin edellisenä yönä -- melkein samalla minuutilla
-- nousi tuuli taas puhaltamaan. Se saattoi olla vain vähän hyödyksi,
koska ei ollut mitään mahdollisuutta että se kuljettaisi meidät maihin
--- mutta se oli viileä ja virkistävä sen kovan ja kuivan kuumuuden
jälkeen, jota olimme kärsineet koko päivän.
Jotkut puolustivat purjeen levittämistä, toiset taas eivät nähneet
siitä olevan mitään hyötyä. "Mitä hyvää siitä koituu?" kysyivät nämä.
"Se voi kuljettaa meidät parikymmentä mailia tältä paikalta tai ehkä
kaksikin kertaa niin paljon. Mitä sitten? Se ei vie meitä maan näkyviin
-- eikä laivankaan. Me näemme laivan yhtä hyvin olemalla paikallamme.
Mitä hyötyä on liikkumisesta? Jos meillä ei ole mitä syödä, ja meidän
täytyy kuolla, voimme kuolla yhtä hyvin täällä kuin parikymmentä
solmuväliä kauempana tuulen alla. Levittäkää purjeenne, jos tahdotte,
me emme estä emmekä auta."
Sillä tavoin puhui miehistön epätoivoinen osa.
Oli niitä, jotka ajattelivat, että purjehtimalla todennäköisemmin
kohtaisimme laivan. He ajattelivat, etteivät voisi juosta huonompaan
tilaan, vaan saattoivat ehkä ajautua parempaan paikkaan, missä laivoja
oli taajemmassa, vaikka he samalla myönsivätkin, että oli yhtä suuret
mahdollisuudet joutua reitiltä pois.
Totuus on, ettei yksikään tuntenut satojen mailien laajuudelta paikkaa,
missä me olimme, ja että purjehtiminen mihin suuntaan tahansa olisi
ollut vain arvaamista.
Mutta kurjuudessa olevat ihmiset pitävät aina liikkumista parempana
kuin lepoa, ja tieto, että on kulkemassa ja kulkemassa eteenpäin,
vaikuttaa mieleen rauhoittavasti. Se synnyttää toivon, että saa
näkyviinsä jotakin, joka on avuksi, ja tämä toivo, olkoon vaikka
kuinkakin huonosti perusteltu, saattaa ihmisen kykeneväksi kuluttamaan
aikansa keveämmin. Kun taas päinvastoin jää yhteen määrättyyn paikkaan
yhtä pitkäksi ajaksi, suuttuu ja vimmastuu paljon enemmän epävarmuuden
takia.
Kun miehillä oli tämä tunne, olivat useimmat heistä purjeen
levittämisen puolella, ja sentähden se levitettiin.
Edellisenä yönä olivat useat miehistä pitäneet sitä ylhäällä --
se kun oli ollut ainoa, millä lautan oli voinut saada uijien
saavuttamattomiin. Kun tämä tarkoitus oli saavutettu, oli purjeen
annettu pudota, ja lautta oli ajelehtinut hyvän matkan ilman sitä.
Tänä yönä oli kuitenkin nostettu masto -- tai pikemminkin kaksi mastoa,
jotka oli tehty yhteenliitetyistä airoista ja sauvoimista. Niiden
väliin oli purje pingoitettu ilman raakapuuta, kahvelia tai puomia. Ei
ollut ollenkaan aikomuksena käännellä purjetta. Se oli vain levitetty
kuin peite lautan poikki ja jätetty siihen tuulen puhallettavaksi
sen verran kuin tätä miellytti. Kun tämä työ oli tehty, jätettiin
lautta omiin valtoihinsa, ja se tietysti ajelehti tuulen suuntaan niin
nopeasti kuin saattoi -- ilmeisesti kolmen tai neljän solmun nopeudella
tunnissa.
Miehet asettuivat taas toimettomaan asentoonsa, ja kaikki pysyivät
hiljaa. Joku vaipui uneen ja kuorsasi ikään kuin olisi ollut
onnellinenkin! Toiset nukkuivat, mutta heidän unissaanpuhumisensa
ilmaisi huolestuneita näkyjä, jotka ehkä palauttivat mieleen
syyllisyyden synkkiä näytelmiä. Jotkut näyttivät makaavan hereillä koko
pitkän yön silloin tällöin kääntelehtien sinne tänne ikäänkuin jano,
nälkä tai lähestyvän kuoleman pelko olisi pitänyt heitä valveilla.
Brace ja minä istuimme aivan likekkäin. Meillä oli yhä se
yksinkertainen lautta, jonka hän oli tehnyt -- toisella oli näet vain
vähän tilaa, ja tämä, joka nyt oli osana koko lautasta, oli niin hyvä
olopaikka kuin suinkin olisimme voineet valita -- itse asiassa paras,
niinkuin seuraavat tapaukset osoittivat.
Siinä oli purje -- halkaisija tai ajopurje, en tiedä kumpi -- sekä
kappale vanhaa tervavaatetta, ja kun nämä olivat levitettyinä lankkujen
ylitse, pitivät ne näitä koossa ja soivat meille pehmeämmän makuusijan
loikoiltavaksi.
Me keskustelimme silloin tällöin, vaikkakaan ei usein. Aika ajoin
oli kunnon merimies koettanut ilostuttaa minua herättämällä minussa
toiveita, mutta nyt oli asemamme käynyt niin toivottomaksi, että hän
vihdoin luopui yrityksestä. Hän tunsi, että olisi vain pilkantekoa
uskotella, että olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastua. Hänkin --
rohkein koko tuosta joukosta -- oli nopeasti jättäytymässä epätoivon
valtaan.
Tuuli tyyntyi ennen päivänkoittoa aivan kuin edellisenä yönäkin
-- toinen aamu tuli, mutta ei näyttänyt yhtäkään purjetta koko
rajattomalla merellä.
Aurinko nousi taas kuumana ja kaarsi päidemme yli saman pilvettömän
taivaan kautta sekä laski punaisena ja tulisena niinkuin ennenkin.
Meni toinenkin yö, ja taas tuuli kuljetti meitä ulapalla. Sitten tuli
ja meni useita muita päiviä ja öitä -- minä lakkasin laskemasta niitä
-- melkein samalla yksitoikkoisella totutulla tavalla, johon tuotti
vaihtelua vain miesten riitely -- siitä kehittyi joskus mitä pahimpia
jupakoita, joissa veitset vedettiin esiin ja niitä käytettiin miltei
kohtalokkain seurauksin.
Omituinen aika epäsopua ja leppymätöntä taistelua varten!
Villit eläimetkin -- rajuimmatkin pedot luopuvat yhteisen vaaran
vaikutuksesta luonteensa julmuudesta. Siten ei ollut näiden
kelvottomien miesten laita -- heidän alhaiset intohimonsa
näyttivät tällä pelottavalla hetkellä tulevan vain vahvemmiksi ja
turmiollisemmiksi!
Heidän riitansa koskivat aivan pikkuasioita -- veden ja rommin
jakamista, jonkun otaksumaa, ettei hänen kanssaan menetelty
rehellisesti annosten suhteen -- mutta riidat olivat tulleet niin
lukuisiksi, että nekin kävivät yksitoikkoisiksi. Joka tunti häiritsi
raju meteli syvää rauhaa ja muutoin täydellistä hiljaisuutta, joka oli
tunnusmerkillistä riitojen väliajoille.
Jos nämä tapaukset olivat käyneet yksitoikkoisiksi, eivätkä enää
kiinnittäneet mieltäni, oli sattumaisillaan muuan, joka tulisi
herättämään minussa mitä voimakkainta mielenkiintoa -- tulisi
järkyttämään sieluani aivan äärimmäiseen kiihtymykseen asti.
Olen sanonut, että tämä tapaus oli sattumaisillaan -- se oli kauhea
suunnitelma, joka jo oli kypsytetty, vaikka sitä oli pidetty salassa
toveriltani ja minulta. Ei Bracella eikä minulla ollut vähintäkään
aavistusta siitä siihen hetkeen asti, jolloin se avoimesti ilmoitettiin.