Niin pian kun päivä koitti, oli jokaisen silmä suunnattu taivaanrantaa
kohti. Ei ollut pistettäkään koko kehässä, jota ei joka ainoa olisi
tutkinut mitä suurimmalla huolella. Miehet kääntyivät puolelta toiselle
tähystäen merenpintaa levottomin katsein sekä kohottautuen niin
korkealle kuin saattoivat, saadakseen silmiensä eteen mahdollisimman
pitkälle ulottuvan näköalan.
Mutta kaikki päättyi pettymykseen. Ei yhtäkään purjetta ollut
näkyvissä, ei mitään, jossa olisi ollut eloa tai liikettä, ei edes kala
tai lintu katkaissut nukkuvan veden laajan pinnan yksitoikkoisuutta.
Ei ollut mitään merkkiä kapteenin veneestä: se oli varmaan soutanut
pois johonkin vastakkaiseen suuntaan; ei myöskään merkkiä hylystä,
tuuli oli kuljettanut meidät kauas siitä, mutta vaikka olisimme jääneet
sitä lähellekin, ei siitä olisi näkynyt mitään jälkiä. Kaikki oli
aikoja sitten mennyt meren pohjaan.
Aurinko nousi korkeammalle ja korkeammalle, ja puolenpäivän aikaan se
oli aivan päittemme yläpuolella. Meillä ei ollut mitään suojaa sen
säteitä vastaan -- ne olivat miltei tarpeeksi kuumia saattamaan ihomme
rakoille.
Tyventä jatkui -- ilmassa ei ollut kylliksi liikettä häälyttämään
höyhentäkään, ja lautta oli niin hiljaa kuin olisi se ollut karilla. Se
liikkui vain silloin kun sillä olijat siirtyivät paikasta toiseen.
Ei ollut paljon varaa vaihtaa olopaikkaa. Ei ollut suurtakaan tilaa
sitä varten. Meitä oli kaikkiaan kolmekymmentäneljä, ja miehet
täyttivät ruumiillaan melkein koko alan -- muutamat istuen ja toiset
maaten. Ei ollut mitään syytä liikuskella ympäri. Useimmat olivat
synkkiä ja alakuloisia sekä pysyivät niillä paikoilla, mihin he
alussa olivat asettuneet, omaamatta tarmoa lähteä liikkeelle. Toiset
olivat kevytsydämisempiä tai runsaasti juomansa rommin vaikutuksesta
meluisampia. Silloin tällöin oli heidän keskensä kinastusta.
Merta tarkastettiin usein, yltympäri, aivan taivaanrantoihin asti.
Tätä velvollisuutta ei unohdettu eikä lyöty laimin. Joku nousi aina
jaloilleen ja tuijotti merelle päin, mutta vain palatakseen entiseen
asentoonsa katsellen eteensä sillä lamauttavalla tavalla, joka
osoitti, miten turha hänen tähystyksensä oli ollut. Niin, hiljaisuus
itse oli riittävänä vastauksena. Ei yksikään olisi huomannut purjetta
ilmoittamatta sitä heti paikalla.
Puolenpäivän aikaan me kaikki kärsimme janoa; ne jotka olivat
ilahduttaneet itseään rommilla, kärsivät pahimmin -- se näet on
romminjuonnin varma seuraus.
Tynnyristä jaettiin vettä -- jokaiselle sama määrä, oli sovittu siitä,
että kaikki saisivat samanlaisen osan sekä vedestä että leivästä --
ja oli päätetty että jokainen saisi vettä puoli tuoppia päivässä.
Jossakin toisessa tilanteessa olisi annos ollut riittävä, ja henkeä
olisi saattanut pitää yllä sen avulla, mutta tämän paahtavan auringon
alla, joka näytti kuivaavan verenkin suonistamme, janomme kävi miltei
sietämättömäksi ja puolituopillisen saattoi nielaista ilman että se
toi pienintäkään huojennusta. Olen varma, että puoli gallonia olisi
tuskin riittänyt sammuttamaan janoani. Puolituopillisen teki vielä
riittämättömämmäksi se seikka, ettei vesi ollut enää kylmää. Aurinko,
joka paistoi vain puoliksi peitettyyn tynnyriin, oli kuumentanut
laitapuut --- ja tietystikin sisällä olevan veden -- siihen määrin,
että vesi maistui aivan kuin se olisi kiehumaan rupeamassa. Se ehkä
esti janon edistymistä, mutta se ei helpottanut tuskaa.
Vettä olisi ehkä voinut pitää viileämpänä, jos olisi heitetty tarpeeton
purje tynnyrin yli, mutta tähänkään vähäpätöiseen varokeinoon ei
ryhdytty.
Miehet jättäytyivät vähitellen epätoivon valtaan -- syvän
alakuloisuuden tuottama tylsyys sai heidät nopeasti valtoihinsa, ja
sen vaikutuksesta ei yhdelläkään näyttänyt olevan kylliksi tarmoa
ryhtyäkseen johonkin varokeinoon, olipa se miten helppo tahansa.
Mitä ruoan jakamiseen tulee, oli siinä vain yksi toimi tehtävänä. Ei
tullut kysymykseenkään, että sellaisesta varastosta olisi ruvettu
jakamaan päiväannoksia. Kaikki mitä tarvittiin, oli yksinkertainen
jako: korppupussi tyhjennettiin, ja sen sisällys jaettiin tasaisesti
kaikille. Siitä huomattiin tulevan kaksi korppua mieheen. Vähäinen
määrä jäi yli ja tästä miehet heittivät arpaa -- yksi korppu oli
joka kerta palkintona. Näistä palkinnoista miehet kilpailivat yhtä
kiihkeästi kuin olisi suuria rahasummia ollut arvonnan tuloksesta
riippumassa, ja itse asiassa olisikin tarvittu suuri summa, jotta olisi
voinut ostaa yhden noista kallisarvoisista leipäpalasista.
Arpominen yhdessä rommin kanssa, jota nyt niinikään mitattiin miehille,
herätti joksikin aikaa meluisaa kiihtymystä. Mutta tämä oli pian ohi,
ja toivottomuuden synkkä hiljaisuus vallitsi jälleen.
Jotkut, jotka jo olivat polttavan nälissään ja seurauksista
piittaamattomia, söivät yhdellä kertaa molemmat laivakorppunsa,
kun taas toiset, joilla oli enemmän ymmärrystä tai suurempi voima
kestää, nakersivat vain pienen osan ja säilyttivät lopun vastaista ja
pakottavampaa tarvetta varten.
Siten kului aika miltei auringonlaskuun asti -- ilman yhtäkään
tapausta, joka olisi ilahduttanut meitä -- ilman yhtäkään uutta
mahdollisuutta, joka olisi herättänyt toivoa.
Miltei auringonlaskun aikaan syntyi kuitenkin suuri hälinä, ja taas
tunnettiin kaikkia toivon tuottamia suloisia riemuja.
Eräs mies, joka oli noussut pystyyn ja katseli yli meren, huudahti
äkkiä:
"Purje, purje!"
Olisi mahdotonta kuvailla sitä villiä iloa, jonka nämä sanat saivat
aikaan -- miehet hyppäsivät pystyyn päästäen riemuhuutoja, kun he
kertasivat sanat: "purje, purje!" Jotkut tempasivat hatun päästään ja
heiluttivat sitä ilmassa -- jotkut hyppivät ja tanssivat aivankuin
mielettömät, ja epätoivoisimmatkin käyttäytyivät ikäänkuin heidät olisi
herätetty uuteen eloon.
Olen sanonut, että olisi mahdotonta kuvailla tuota näytelmää, mutta
vielä mahdottomampi olisi kuvailla vastakohtaa, jonka olisi voinut
nähdä lautalla vain hetki jälkeenpäin, kun saatiin selville, että
huuto oli väärä hälytys. Näkyvissä ei ollut mitään purjetta -- ei
ollut ollutkaan -- ei voitu nähdä jälkeäkään laivasta tai purjeesta
valtameren laajassa, kehässä -- ei mitään liikkunut tuon suuren peilin
lasimaisella pinnalla.
Väärä hälytys -- aivan perusteeton. Pian oli selvää, miksi mies oli
semmoiseen ryhtynyt. Villit puheet, jotka tulvivat hänen huuliltaan,
osoittivat yhdessä niiden eriskummaisten liikkeiden kanssa, mitä hän
teki käsillään, että hän oli mielipuoli!