Tuuli hiljeni ennen aamua, ja kun päivä koitti, ei ollut värettäkään.
Tyven oli palannut, ja lautta oli vedessä yhtä liikkumattomana kuin
puupölkky.
Miehet eivät enää koettaneet saada sitä eteenpäin; siitä ei olisi ollut
mitään hyötyä matkanteossa, koska -- menimmepä mihin suuntaan tahansa
-- valtamerta oli satoja maileja kuljettavana, eikä voinut ajatella
purjehtia lautalla niin pitkää matkaa.
Jos meillä olisi ollut elintarve- ja vesivarasto, joka olisi kestänyt
viikkoja, silloin olisi semmoinen ajatus ollut mahdollinen. Mutta
meillä ei ollut mitään sellaista, eikä ajatusta, että purjehdittaisiin
etsimään maata, otettu harkittavaksi hetkeäkään. Ainoa toivo oli, että
tulisi näkyviin joku purje, että jokin laiva kulkisi valtameren poikki
ja tulisi kylliksi lähelle nähdäkseen ja korjatakseen meidät. Joka
ainoa oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli ainoa meidän pelastumisemme
mahdollisuus.
Se tuntui lohduttomalta mahdollisuudelta, kun sitä tarkasteli
kaikin puolin, itse asiassa niin lohduttomalta, että vain joukon
herkkäluontoisimmat jäsenet saivat siitä toivoa. Huolimatta siitä,
että satojatuhansia laivoja kyntää yhtämittaa mahtavia syvyyksiä ja
purjehtii satamasta satamaan, tapaa niistä vain hyvin harvoja jollakin
pitkällä matkalla. Saattaa mennä Englannista Hyväntoivonniemeen
näkemättä enempää kuin yhden tai pari purjetta koko matkalla! Ja
silloin kuljetaan kuitenkin eräällä valtameren suurista pääteistä --
kaikkien niiden laivojen reitillä, jotka purjehtivat Itä-Intian avaraan
maailmaan ja myöskin noihin Australian onnellisiin kauppasiirtokuntiin,
joiden kauppalaivasto miltei kilpailee itse Englannin laivaston kanssa.
Toiseksi voi kulkea Atlantin yli erästä toista suurta vesitietä --
Liverpoolin ja New Yorkin välillä olevaa -- ja kuitenkin saattaa
kummankin sataman välillä nähdä vähemmän kuin puoli tusinaa purjetta,
joskus vain kaksi tai kolme, koko matkan aikana. Laajoja ja avaroita
ovat suuren valtameren päätiet.
Tietäessään nämä tosiasiat vain harvat miehet jättäytyivät kovin
vahvan toivon valtaan, että me tulisimme jonkun purjeen näkyviin.
Me olimme juuri siinä osassa Atlanttia, jossa sellaisen kohtaamisen
mahdollisuudet olivat harvat ja pitkien välimatkojen päässä. Me emme
olleet minkään kahden suuren kauppamaan välisellä purjehdusreitillä,
ja vaikka espanjalaiset laivat olivat aikaisemmin -- välittäessään
liikettä eteläamerikkalaisten siirtokuntiensa kanssa -- hyvin paljon
kulkeneet lähellä sitä väylää jossa me olimme, oli tämä kauppayhteys
suuresti vähentynyt vallankumouksen kautta, ja liikennettä harjoittivat
suurimmaksi osaksi Yhdysvalloille kuuluvat alukset, eivätkä nämä
luultavasti purjehtisi niin kauas itään kuin me olimme. Portugalilaiset
laivat kävivät yhä Brasiliassa melkoisen usein, ja näihin me panimme
enimmän toivomme -- näihin ja siihen mahdollisuuteen, että joku laiva,
jolla olisi sama tarkoitus kuin "Pandoralla", kulkisi länteenpäin
orjineen tai palaisi hakemaan uutta lastia. Oli vielä muitakin
laivoja, jotka satunnaisesti purjehtivat tässä osassa Atlanttia --
risteilijöitä, jotka olivat matkalla Afrikan rannikolta Brasiliaan,
tai Gibraltarin sotalaivoja, jotka menivät Kap Hornin ympäri Tyynelle
valtamerelle tai kulkivat Hyväntoivonniemestä Länsi-Intiaan.
Kaikki nämä mahdollisuudet tuotiin nyt esiin ja niitä pohdittiin joka
suhteessa yksityiskohtaisesti. Jokainen näkökohta, joka näytti lupaavan
pelastumisen toivoa, vedettiin esiin, sillä useimmat, jolleivät kaikki
näistä lainsuojattomista olivat kokeneita merimiehiä, jotka tunsivat
hyvin valtameren olosuhteet. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän
mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi eivät kuitenkaan olleet niinkään
huonot. Meillä oli purje, johon saattoi laittaa köysistön airojen ja
sauvoimien avulla, sekä levittää siten, että se näkyi kaukaa. Joku
laiva tulisi varmasti näkemään meidät ja silloin olisi kaikki taas
hyvin.
Siten puhuivat luonteeltaan toivehikkaammat, mutta viisaammat
pudistivat päätään ja epäilivät. He päättelivät vastakkaisella tavalla
ja käyttelivät todisteita, joiden pätevyyttä ei voinut kieltää ja jotka
saivat aikaan suurta alakuloisuutta. On muutamia, jotka aina mieluummin
tuovat esiin kuvan synkemmän puolen -- ehkä ei mistään huvista, minkä
se heille tuottaisi, vaan totuttautumalla katsomaan asiaa pahimmalta
puolelta he ehkä paremmin kykenevät kestämään onnettomuuden, kun se
saapuu. Toisin sanoen asian onnistuessa he saattavat tuntea sitä
suurempaa riemua vastavaikutuksesta.
Nämä viimeksi mainitut toivat esiin, että mahdollisuudet jonkun aluksen
kohtaamisesta tässä yksinäisessä osassa valtamerta olivat tosiaan
vähäiset, ja että jos laivoja olisikin satamäärin -- kuinka ne voisivat
lähestyä lauttaa tyvenen vallitessa? Tietysti laivat joutuisivat
tyvenen pidättämiksi yhtä hyvin kuin mekin ja pysyisivät samassa
asemassa niin kauan kun tyyntä jatkui. Sitä kestäisi luultavasti
viikkoja, ja miten voisivat miehet pysyä elossa viikkomääriä? Miten
kauan heidän ruokavaransa pitäisi heitä hengissä? Ei viikkoja, ehkä
muutamia päiviä, ei enempää.
Näiden huomautusten johdosta ruvettiin heti tutkimaan
elintarvevarastoa, joka oli otettu hylystä. Jokainen lautalla oleva
esine käännettiin nurin ja tarkastettiin. Omituista sanoa, vesi oli
ainoa, mitä oli jommoinenkin varasto. Suuri tynnyri, joka oli ollut
siihen asti kannella ja joka yhä oli miltei puoliksi täynnä, oli nyt
lautalla. Sen tappi oli lyöty kiinni ja sitten se oli vieritetty
partaan yli sekä asetettu vakavasti pyöröpuiden väliin, veteen
kellumaan. Ei yksikään tietänyt, paljonko vettä oli ehkä kuljetettu
kapteenin veneeseen, mutta varmaa oli, että tynnyri oli yhä miltei
puoliksi täynnä.
Tämä huomio herätti hetkeksi riemua, sillä sellaisissa tapauksissa on
vesi tavallisesti tärkein asia, ja usein juuri sen hankkiminen lyödään
laimin.
Mutta ilo oli lyhytaikainen; kun jokainen esine oli lautalla käännetty
nurin ja jokainen osa siitä huolellisesti tutkittu, oli pieni pussi
laivakorppuja ainoa ruoka, mitä voitiin löytää, -- siinä ei ollut
tarpeeksi, jotta jokainen meistä olisi saanut edes kaksi korppua -- ei
tarpeeksi yhtä ainoata ateriaa varten!
Tämä yllättävä tieto otettiin vastaan mielipahan huudahduksin ja
säikähtynein katsein. Jotkut huusivat vihoissaan. Toinen puoli syytti
toista. Joillekin oli erikoisesti uskottu ruoan hankkiminen. Nämä
väittivät, että tynnyrillinen sianlihaa oli pantu lautalle. Missä
se oli? Totta kylläkin siellä oli tynnyri, mutta kun se avattiin,
huomattiin kaikkien kauhistukseksi, että se oli pikitynnyri!
Nyt seurasi näytelmä, jota olisi mahdoton kuvailla. Vannomisia,
huudahduksia ja vihaisia sanoja kuului runsaasti, ja miehet kävivät
miltei käsikähmään. Piki heitettiin mereen, ja niitä, jotka olivat
panneet sen lautalle, uhattiin samanlaisella kohtalolla. Heidän
huolimattomuutensa tulisi osoittautumaan kaikille kohtalokkaaksi.
Ilman heidän erehdystään olisi vielä ollut mahdollisuuksia, mutta mitä
toivoa oli nyt? Kaksi korppua jokaiselle, kuinka kauan ne riittivät? Ei
kolmea päivääkään kärsimättä äärimmäistä nälkää. Ennenkuin viikko olisi
kulunut, täytyisi joka ainoan menehtyä!
Sellaisen kohtalon mahdollisuus, niin, täydellinen varmuus, sai aikaan
alakuloisuuden näytelmän yhdistyneenä vihaiseen kiihtymykseen niiden
puolelta, jotka sanoivat olevansa "petettyjä" -- näytelmän, jota olisi
vaikea kuvailla. Tylyjä soimauksia kuului runsaasti. Samoin uhkaukset
heittää syylliset mereen jatkuivat yhä aika ajottain koko yön.
Lautalla oli vielä toinenkin tynnyri, joka olisi ollut parempi jättää
palavaan laivahylkyyn. Mutta ei ollut luultavaa, että se olisi
unohdettu. Sen sisällys oli senluontoista, jota merimies pitää liiankin
suuressa arvossa, kun hän pelkää kuolevansa hukkumalla tai muulla
äkillisellä ja väkivaltaisella tavalla. Sen otaksutaan tekevän kuoleman
helpoksi, ja sentakia epätoivoinen raukka tarrautuu siihen kuin
ystäväänsä. Se on kehno turva, kauhea ihmiselämän loppu, mutta siihen
turvaudutaan usein kurjuuden viime hetkinä. Minun ei tarvitse sanoa,
että tämä tynnyri sisälsi rommia.
En voi sanoa, oliko se sama, joka oli laskettu isoonveneeseen
niin tuhoisin seurauksin. Ehkä se oli. Se oli mahdollisesti ollut
tuuliajolla ja korjattu taas talteen, tai sitten se saattoi olla
vielä toinen, sillä kovaonnisen parkin varastoissa oli runsas määrä
tätä kauheata nestettä. Se oli hurjistelevain miesten pääasiallisena
"naukkuna" -- heidän hellyytensä ja eläimellisen ilonsa ensimmäisenä
lähteenä. Se oli kehnoa ja halpaa ainetta, jota tarjottiin heille
runsaasti, ja sitä tuskin pidettiin lukon takana. Ei ollut tuntiakaan,
ettei jotakuta heistä olisi nähty virkistävän itseään tästä
inhoittavasta lähteestä. Jos sianlihatynnyri oli unohdettu ja jätetty
laivaan, oli tässä korvike. Omituista sanoa, tämän savuttuneen astian
näkemisellä oli ilostuttava vaikutus moniin noista villeistä miehistä.
Monen kuultiin huutavan tavallaan leikillisesti kerskaten, että jos
rommi ei pitäisikään heitä elossa, auttaisi se heitä kuolemaan!