Kävi pian selville, että etumaisilla uijilla, jotka olivat hetkeksi
työnnetyt takaisin, ei ollut aikomustakaan kääntyä poispäin. Miksi
he sen tekisivät? Takanaan heillä ei ollut mitään toivoa -- ei
lankkuakaan, johon olisi voinut tarttua -- vain tulessa oleva laiva,
joka leimusi taivasta kohti ja oli nyt miltei liekkien kätkössä. Sekin
olisi palanut veden pintaan asti, ennenkuin he voisivat saavuttaa
sen. Miksi ajattelisivat he takaisin uimista? Ei, lautta oli ainoa
kohta tuon laajan meren koko pinnalla, mistä ihmisjalka nyt löytäisi
levähdyspaikan. Vaikka se olisi vain oljenkorsi niin monille, olivat he
päättäneet tarttua tähän korteen, niin kauan kun henki oli jäljellä.
Heillä ei ollut ollenkaan aikomusta jättää meitä, vaan uivat nyt
ajelehtivien pyöröpuiden ympäri, ilmeisesti odottaen kunnes heidän
pääjoukkonsa tulisi, niin että kaikki voisivat syöksyä yhdessä
eteenpäin sekä saada lautan haltuunsa.
Tämä oli ilmeisesti heidän aikeensa, ja tietäen sen olivat valkeat
miehet nopeasti joutumassa epätoivoon.
Eivät kaikki. Oli muutamia näistä raaoista miehistä, jotka yhä
säilyttivät mielenmalttinsa, ja tällä vaarallisella hetkellä, kun
kaikki toivo näytti hävinneen, nämä miehet keksivät äkkiä suunnitelman
lautan ja sillä olijain henkien pelastamiseksi siitä ilmeisesti
väistymättömästä perikadosta, joka uhkasi heitä.
Minä itse olin puolittaisen huumauksen tilassa. Minä olin katsellut
vedessä olevien kurjien raukkojen liikkeitä, kunnes päätäni rupesi
huimaamaan ja minä tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Kasvoni
olivat käännetyt palavaa laivaa kohti, enkä minä ollut pitkään aikaan
katsonut muualle. Minä kuulin merimiesten päästävän äänekkäitä
huikkauksia ja huutavan rohkaisevia sanoja, mutta minä otaksuin, että
he rohkaisivat toinen toistaan torjumaan uimarien hyökkäystä, nämä
kun olivat nyt lautan kaikilla puolilla, muodostaen jonkinlaisen
epäsäännöllisen kehän sen ympärille, useita jalkoja leveän. Minä
odotin, että me pian uppoisimme mereen! Olin pökerryksissäni ja luulin,
että uneksuin.
Yhtäkkiä heräsin huumauksestani kuullessani äänekkään riemuhuudon.
Se tuli takanani olevien merimiesten suusta. En voinut sanoa sen
tarkoitusta, kunnes käännyin ympäri ja silloin näin hämmästyksekseni
että lautan poikki oli levitetty purjekappale, jota useat miehet
pitivät pystysuorassa asennossa. Heitä oli yksi joka kulmassa ja yksi
keskellä ja he pitivät, kädet ylöspäin ojennettuina, purjetta niin
korkealla kuin saattoivat ulottua.
Mitä varten tekivät he siten? Minun ei tarvinnut tehdä tätä kysymystä.
Minä huomasin, että tuuli puhalsi purjetta vastaan. Tunsin viiman
poskellani.
Katsoin takaisin veteen. Näin, että lautta kulki siinä nopeasti.
Pitkin hirsien reunaa kuului kohinaa -- siinä, missä pyöröpuut
halkoivat merta, näkyi vaahtoa. Minä tähystin uijia. Minä näin heidän
pyöreät päänsä ja vihaiset kasvonsa, mutta en enää lautan ympärillä
-- he olivat jo sen vanavedessä ja jäivät joka hetki yhä kauemmaksi.
Armollinen taivas! Ainakin siitä kauheasta kohtalosta me olimme
pelastuneet.
Katselin yhä taakseni. Näin edelleen tummat päät veden pinnalla. En
voinut enää erottaa heidän kasvojaan. Luulin, että he olivat kääntäneet
ne poispäin. Luulin, että he uivat takaisin palavaa parkkia kohti.
He olivat ehkä kääntyneet takaisin, mutta mitä toivoen? Heillä ei
saattanut olla mitään toivoa; epätoivo tosin saattoi ajaa heitä tuohon
suuntaan yhtä hyvin kuin jonnekin muuallekin.
Parkki oli surullinen majakka ohjaamaan heitä, eikä se hyödyttänyt
heitä kauan. He eivät varmaankaan olleet tulleet lähelle sitä -- ei
puoliväliinkään -- ennenkuin sattui se tapaus, jota Brace ja minä niin
pelkäsimme. Ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut.
Missä tahansa ruutia olikaan pidetty, niin kului kauan, ennenkuin tuli
oli ehtinyt siihen -- paljoa kauemmin kuin olimme odottaneet. Mutta
etsivät liekit löysivät sen lopulta ja räjähdys tuli.
Se oli hirveä räjähdys, joka ei muistuttanut yhden kanuunan
laukausta, vaan satojen tykkien, jotka laukaistiin yhtaikaa. Punaisia
ainesjoukkoja syöksyi kauas taivaalle ja vielä kauemmas mereen rätisten
ja sihisten, kun ne putosivat takaisin veteen. Pilvi tulikipinöitä
pysytteli jonkun aikaa paikan yläpuolella, mutta vihdoin kipinät
tulivat leijaillen alas, ja kun ne ehtivät pinnalle, ei niitä näkynyt
enää. Nämä kipinät olivat viimeiset, mitkä nähtiin "Pandorasta".
Tällä hetkellä oli miehistö kauhistunut äänettömäksi. Hiljaisuus
vallitsi laajalti yli meren, mutta vielä melkein tunnin ajan katkaisi
tämän hiljaisuuden aika ajoin jonkun uupuneen uimarin tai jonkun
saaliinhimoisen hain uhrin kuolonhuuto.
Tuuli puhalsi yhä, lautta oli liikkeessä, ja kauan ennen aamua oli
"Pandoran" miehistö kulkeutunut loitolle hirmuisen murhenäytelmän
esityspaikalta.